Salaperäinen saari: Seikkailukertomus
Part 7
Pencroff heitti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Muut apinat katosivat näkyvistä, mutta yksi putosi kuolleena maahan.
Se oli suuri orangutangi.
Varmaa oli, etteivät apinat ainakaan pitkään aikaan uskaltaisi näyttäytyä. Koetettiin vetää tikkaita äsken ammutusta nuorasta, mutta se katkesi.
Nyt ei siirtolaisilla ollut muuta neuvoa kuin käydä noutamassa hormeista kuokkia ja kankia ja lähteä pyrkimään Graniittilinnaan entisestä, nyt jo kiinni muuratusta aukosta järven puolelta, toisin sanoen tunnelia myöten. Pari tuntia vielä turhaan odoteltuaan muutosta tähän tukalaan asemaansa he lähtivät todellakin astumaan tunnelin niskaa kohti. Mutta tuskin oli kuljettu viittäkymmentä askelta, kun Top äkkiä alkoi haukkua vimmatusti.
Siirtolaiset palasivat Graniittilinnan juurelle ja näkivät kummastuen, kuinka apinat ylhäällä ikäänkuin äkkiä jotain säikähtäneinä koettivat paeta kaikista aukoista älyämättä tai muistamatta käyttää tikkaitakaan hyväkseen. Viisi, kuusi tuli kokonaan näkyviin, ne saivat alhaalta heti luodin ruumiiseensa ja putosivat maahan. Muut syöksyivät kauhistuksissaan suinpäin alas taittaen niskansa.
Hetken kuluttua ei näkynyt enää yhtään nelikätistä ovessa eikä ikkunoissa. Siirtolaiset olivat juuri lähtemäisillään taas tunnelin niskalle, kun oviaukkoon ilmestyivät tikkaat, ja silmänräpäyksessä ne riippuivat jälleen Graniittilinnan jyrkällä seinustalla.
-- Peijakas! huudahti Pencroff. -- Sepä oli sukkela temppu!
-- Liiankin sukkela! Cyrus Smith jupisi kiiveten tikkaita ylös.
-- Olkaa varovainen, mr Smith! huusi Pencroff, -- jospa siellä vielä on niitä karvatonttuja!
-- Sen näkee, insinööri vastasi pysähtymättä.
Muut seurasivat häntä, ja minuutin kuluttua olivat kaikki kynnyksellä. Tarkasti etsittiin kaikki paikat, mutta apinoita ei ollut enää missään.
-- Kukahan kunnon ihminen se meille tikkaat alas nakkasi? Pencroff kysäisi.
Samassa kuului eteisestä huutoa, ja iso apina syöksyi saliin, Nab perässään.
Pencroff hyökkäsi sitä vastaan kirves kädessä, mutta insinööri ennätti väliin.
-- Pencroff! Me säästämme sen.
-- Mitä siitä?
-- Se se meille tikkaat heitti.
Cyrus Smith lausui sen niin omituisella äänellä, että oli vaikeata päättää, puhuiko hän totta vai leikkiä.
Hetken kuluttua oli apina pantu köysiin.
-- Ja mikähän tuostakin saataneen? kysäisi Pencroff.
-- Palvelija siitä saadaan, Harbert vastasi.
Harbert puhui totta. Nämä orangutangit, joitten kasvojen kulma ei ole kovinkaan paljon pienempi kuin Australian alkuasukkaiden ja hottentottien, ovat tunnetut älykkyydestään. Ne kesyyntyvät helposti ja oppivat suorittamaan kaikenlaisia kotiaskareita. Suurella luonnontutkijalla kreivi Buffonilla tiedetään olleen apina, joka kauan aikaa ja tunnollisesti ja uskollisesti palveli häntä.
Tämä orangutangi oli satakahdeksankymmentä senttiä pitkä, lujarakenteinen, erittäin viisaskatseinen.
-- Jassoo, vai palvelijaksi! Pencroff puheli. -- No otetaan, otetaan, mutta ruokapalkoilla vain.
Apina vastasi siihen kumeasti muristen.
Ja niin tuli uusi jäsen Lincolnin saaren siirtokuntaan, siitä lähtien sen palvelija, jolle Pencroffin ehdotuksesta pantiin nimeksi Jupiter eli lyhennettynä Jup.
Seitsemäs luku
Uusia töitä. Nostosilta. Ensimmäinen sato. Uusi kanava. Kanatarha. Onagerit.
Päästyään jälleen kotiinsa siirtolaiset tarkastivat Graniittilinnassa kaikki huoneet ja varastot. Apinat olivat kyllä viskelleet huonekalut hujan hajan, mutta suoranaista vahinkoa ne eivät olleet tehneet. Maassa lojuvat apinanraadot kannettiin metsään ja kuopattiin. Sillä välin Nab sytytti uuniin tulen ja valmisti runsaista varastoista aterian, jota ei kukaan hyljeksinyt.
Ei unohdettu Jupiakaan. Sen eteen kannettiin pähkinöitä ja puunjuuria, eikä Jup suinkaan siekaillut käyttää hyväkseen näitä herkkuja. Pencroff päästi sen kädet irti, mutta jätti vielä jalat varovaisuuden vuoksi köysiin.
Ja sitten alkoi taas kovan ja ahkeran työn aika. Ensimmäisenä huolena oli sillan rakentaminen Laupeuden joen yli ensi mutkan kohdalle ja toisena kanatarhan perustaminen.
Seuraavana aamuna, marraskuun 3:ntena, ryhdyttiin sillan tekoon, sitten kun nuoratikkaiden alapää oli lujilla paaluilla kiinnitetty maahan sen varalta, että Jupille johtuisi mieleen ruveta kiskomaan niitä jälleen ylös.
Mutta Cyrus Smith ei tyytynyt pelkkään siltaan. Hän oli jo kauan aikaa hautonut mielessään ajatusta, jonka hän nyt esitti ystävilleen: tehdä Graniittilinnan alueesta saari, toisin sanoen joka taholta veden ympäröimä alue. Ennestään sitä ympäröi vesi kolmelta taholta: luoteessa Grantin järven eteläpää, pohjoisessa Graniittilinnan vuorenseinään puhkaistu uusi lasku-uoma, jota myöten järvi laski mereen, idässä meri, etelässä Laupeuden joki. Jäljellä oli vain noin kahden kilometrin pituinen maakannas järven eteläisen pään ja Laupeudenjoen ensimmäisen mutkan välillä. Kun tähänkin puhkaistaisiin kanava, niin olisi säännöttömän viisikulmion muotoinen alue kaikilta puolin veden suojaama. Yhteyden välittäjinä muuhun saareen olisivat silta Laupeudenjoen yli sekä kaksi jo valmista porraspuuta, toinen putouksen niskassa ja toinen sen suussa. Sitä paitsi oli vielä tehtävä porraspuu uuden kanavan kumpaankin päähän.
-- Ja jos, Cyrus Smith puheli, -- teemme sillan ja porraspuut nostettaviksi, niin saatamme olla turvassa kaikilta odottamattomilta hyökkäyksiltä.
Sillan rakentaminen Laupeudenjoen yli ei ollut helppo tehtävä, joki kun siltä kohtaa oli viisikolmatta metriä leveä. Mutta työkaluja oli riittämiin, eikä johtajalta puuttunut kekseliäisyyttä eikä tekijöiltä tarmoa ja voimaa. Niinpä kolmiviikkoisten yhtämittaisten ponnistusten jälkeen silta vihdoin oli valmiina. Sen nostettava osa oli helppo liikutella kätevän vipukoneiston avulla.
Jup oli kesyyntymistään kesyyntynyt, mutta -- Pencroffin määräyksen mukaan -- kokonaan vapaaksi se oli pääsevä vasta sitten, kun koko Näkötornin saari oli joka puolelta täysin turvattu.
Tällä välin on vehnänjyvä työntänyt kymmenen kortta, ja sadoksi saatiin, niinkuin insinööri oli laskenut, 800 jyvää. Nämä kylvettiin nyt maahan ja pellon ympäri pantiin tiheä aita. Suojaksi siivekkäiltä kuokkavierailta Pencroff kyhäsi kaikenlaisia kummallisia linnunpelättejä, jotka kovin huvittivat varsinkin Nabia.
Marraskuun 21:ntenä ryhdyttiin kanavaa kaivamaan. Päällimmäisenä oli maassa puolen metrin verran multaa, syvemmällä graniittia. Cyrus Smithin oli uudestaan ryhdyttävä valmistamaan nitroglyseriiniä; ja viidentoista päivän kuluttua Grantin järvellä oli uusi lasku-uoma etelään päin, kolme ja puoli metriä leveä ja puolitoista metriä syvä. Järven pinta ei siitä paljonkaan alentunut. Uuden keinotekoisen joen nimeksi pantiin Glyseriinijoki.
Joulukuussa oli kova helle, mutta siirtolaiset jatkoivat hellittämättä töitänsä. Nyt oli kanatarha saatava valmiiksi. Jup oli päästetty irti, eikä tuon hauskan eläimen enää tehnyt mielikään karata. Se jopa osasi tehdä pieniä askareitakin: kantaa halkoja ja raivata kiviä.
Kanatarha, puolentoista aarin suuruinen, laitettiin järven lounaiseen päähän. Sen ensimmäisiksi asukkaiksi tulivat Kaukaisessa Lännessä kiinni saadut tinamu-linnut, jotka pian perehtyivät uuteen kotiinsa. Lisäksi tuli ansoilla saatuja sorsia, jotka nekin ennen pitkää kesyyntyivät. Vähitellen niihin liittyi itsestään pelikaaneja, kuningaskalastajia ja vesikanoja. Jonkin aikaa keskenään riideltyään ja tapeltuaan tämä siivekäs väki teki sulan sovinnon ja lujan liiton, ja pian vallitsi kanatarhassa täydellinen rauha ja yksimielisyys.
Eräänä päivänä -- se oli joulukuun 23:s -- kuului ulkoa äkkiä Nabin huutoja ja Topin haukuntaa. Muut kiiruhtivat ulos ja mitä he näkivät? Kaksi komeaa eläintä oli eksynyt Laupeudenjoen sillan yli saarelle. Ne muistuttivat hevosia tai paremminkin aaseja, voikkokarvaisia, valkojalkaisia.
-- Ne ovat onagereja, huudahti Harbert, -- seepran ja kvaggan välimuotoja!
Pencroff hiipi hiljaa sillalle ja nosti sen ylös. Nyt olivat onagerit vankeina. Aluksi ne eivät siitä välittäneet, pureskelivat vain rauhassa ruohoa. Näin kului muutamia päiviä; sillä välin niille valmistettiin sopiva talli. Laitettiinpa länkiä ja silojakin, sillä näistä eläimistä toivottiin saatavan vetojuhtia. Eikä tämä toivo pettänytkään. Tie Ilmapallon valkamaan oli miten kuten raivattu. Samoin oli uudet rattaatkin saatu kuntoon. Vähitellen alkoivat onagerit yhä enemmän tottua ihmisiin, jopa söivätkin kädestä.
Valjaisiin pantuina ne kuitenkin ensi kerralla tekivät kovan tenän, mutta tottuivat viimein niihin.
Ja niinpä eräänä päivänä koko siirtokunta lähti rattailla Ilmapallon valkamaan, onagerit edessä, Pencroff taluttaen niitä suitsista. Tie oli huono ja kulku sillä siis yhtämittaista tärinää ja alituisia kolauksia, mutta kaatumatta päästiin perille.
Pallon päällys vedettiin sitten rattailla kotiin.
Kahdeksas luku
Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia. Jup lakeijana. Runsas riista. Lammastarha. Koti-ikävä.
Kun pallon päällys oli saatu Graniittilinnaan, ruvettiin kiireellä valmistamaan alusvaatteita koko siirtokunnalle. Kankaasta liotettiin vernissa pois soodalla ja potaskalla, jota saatiin erilaisten kasvien tuhkasta. Neuloja oli meren rannalta löydettyjen aarteiden joukossa. Ompelulankaa saatiin rihmasta, jolla päällys oli ommeltu, ja purkamistyössä osoittivat Gideon Spilett ja Harbert aivan erinomaista malttia. Hylkeennahkoista tehtiin jalkineita, joista jo alkoikin olla puute. Ja kaikissa näissä töissä oli mestarina Pencroff, merimiehillä kun yleensä näyttää olevan synnynnäinen taipumus suutaroimiseen ja räätälöimiseen. Pitkät niistä kengistä tuli ja leveät, mutta eipähän sitten ollut känsistä pelkoa!
Uudestavuodesta 1866 alkaen oli pitkiä poutia, ja silloin varsinkin Harbert ja reportteri kävivät metsällä ja kartuttivat siirtolaisten muonavaroja runsaalla riistalla.
Cyrus Smith varoitteli varoittelemistaan metsästäjiä liiaksi tuhlaamasta ruutia ja lyijyä. Viimeksimainittua metallia hänen ei onnistunut löytää koko Lincolnin saaresta. Haulien asemasta käytettiin rautalangasta katkottuja pätkiä, jotka eivät kantaneet niin kauas kuin raskaammat haulit, mutta tarkan käden laukaisemina sittenkään harvoin lensivät harhaan.
Ruudin sijaan osasi Cyrus Smith valmistaa pumpuliruutia, joka ei ole muuta kuin savuavassa typpihapossa liotettua selluloosaa. Edellistä hän teki rikkihaposta, jälkimmäistä saatiin varsinkin seljapuun ytimestä.
Kaniinitarha tuotti loppumattomasti paistia heidän pöytäänsä, ja koska Näkötornin saari oli joka puolelta veden ympäröimä, ei ollut pelkoa siitä, että kaniinit pääsevät tekemään vahinkoa heidän pienellä pellollaan ja kasvitarhassaan, jossa he viljelivät kaikenlaisia metsästä saamiaan vihanneksiksi sopivia kasveja.
Järvestä ja joesta saatiin ongella forelleja ja muita kaloja. Merikilpikonnain herkullista lihaa ei myöskään puuttunut heidän pöydästään enempää kuin ostereitakaan. Kalastus antoi runsaat saaliit, sitten kun merestä alkoi Laupeuden jokeen nousta lohia.
Näinä päivinä Jup pääsi varsinaisen lakeijan arvoon, sai ylleen valkoisen jakun ja housut sekä esiliinan, jonka kaksi taskua varsinkin tuottivat sille sanomatonta mielihyvää.
Tammikuun lopulla ryhdyttiin panemaan kuntoon Punapuron lähteille karjatarhaa, jonka asukkaiksi toivottiin saatavan vuorilla laumoittain kuljeksivia mufloneja. Tarha aidattiin rehevälle nurmikolle, vuoren eteläiselle rinteelle, jossa puut soivat suojaa ja siimestä ja jonka läpi juoksi kirkasvetinen puro. Aitaus rakennettiin puista, joita oli täytynyt kaataa teitä raivattaessa. Keskelle aitaa tehtiin kaksipuolinen veräjä.
Sitten alkoi itse lammasten pyydystäminen, johon ottivat osaa kaikki siirtolaiset, jopa uskollinen Jupkin. Tarkoitus oli, että Gideon Spilett ja Harbert onagerien selässä ajaisivat lampaita vuorilta lähemmäksi tarhaa. Alempana taas muut koettaisivat ahdistaa niitä veräjää kohti. Kestävyyttä tämä ajo kysyi. Ainakin kaksi kolmasosaa mufloneista ja vuorivuohista pääsi pujahtamaan tiehensä, mutta kolmisenkymmentä saatiin kuitenkin aitaukseen. Ja olihan sekin jo hyvä alku karjalle.
Helmikuun kuluessa korjailtiin teitä, joista toinen vei Graniittilinnasta Ilmapallon valkamaan ja toinen karjatarhalle. Samalla pantiin alulle kolmaskin tie, nimittäin Laupeudenjoen sillalta Käärmeniemen metsiin.
Kasvitarha sai hyvin arvokkaan lisän, kun Harbert eräänä päivänä toi metsästä löytämiään perunan mukuloita.
Juomistakaan ei ollut puutetta. Entisten lisäksi valmistettiin Cyrus Smithin johdolla erään jalokuusilajin vesoista oikeaa olutta.
Nab oli ylängön harjalle rakentanut jonkinlaisen lehtimajan köynnöskasveista, jotka hän oli istuttanut omin käsin. Siellä siirtolaiset usein istuskelivat iltaviileässä haastellen kaukaisesta kotimaastaan. Kuinka arvokas olisi heille nyt ollut yksikin numero jotain sanomalehteä!
Ei ollut enää kovin kauan maaliskuun 24:nteen. Silloin tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun he ilmapalloineen olivat pudonneet tämän saaren kohdalle; silloin he olivat olleet viheliäisiä olentoja, kaikkea vailla, nyt hyvinvoipia siirtolaisia. Ja kaikesta tästä he lähinnä Jumalaa saivat kiittää omaa tarmoaan ja ahkeruuttaan.
Harvoin Cyrus Smith otti osaa keskusteluihin. Välistä hän vain hymähti Pencroffin sutkauksille. Hän hautoi alinomaa mielessään saarella sattuneita salaperäisiä tapahtumia, jotka yhä edelleen pysyivät selittämättöminä arvoituksina.
Yhdeksäs luku
Rajuilma. Hissi. Lasia. Leipäpuu. Saaren asema. Pencroffin ehdotus.
Maaliskuussa raivosi saarella usein ankara rajuilma. Maaliskuun toisena nousi kova ukkonen, joka toi mukanaan ankaran raesateen. Pencroff pelkäsi pienen viljavainionsa tuhoutuvan ja riensi peittämään sitä pallon päällyskappaleella. Kyyhkysenmunan kokoiset rakeet pieksivät häntä kyllä armottomasti selkään, mutta vähät siitä, kunhan sai viljavainionsa suojatuksi.
Rajuilman pauhatessa ulkona siirtolaiset istuivat Graniittilinnassa askarrellen ja tarinoiden.
Mestari Jupista oli tullut aivan mallikelpoinen tarjoilija.
-- Verraton palvelija tuo Jup, Pencroff puheli, -- ei tiuski eikä mahtaile milloinkaan. Kuules, Nab, sellaisia palvelijoita on harvassa.
-- Se on minun oppipoikani ja kohoaa pian mestarinsa tasalle, Nab kerskui.
-- On se sinua paljon ylempänäkin, Pencroff irvisteli, -- sillä katsos, sinä puhut, Nab, mutta Jup on vaiti kuin myyrä.
Rajuilmat lakkasivat maaliskuun 19:ntenä, mutta taivas oli edelleenkin pilvessä. Sataa tihuutteli vieläkin harva se päivä.
Tallissa oli onagerien luku lisääntynyt tammavarsalla. Karja oli niin ikään lisääntynyt karitsoilla ja kileillä. Onnistuipa siirtolaisten saada kesytetyiksi pekareitakin, ja niille laitettiin karsina erikseen.
Maaliskuun 17:ntenä oli Cyrus Smithin kekseliäisyys lahjoittanut siirtokunnalle jälleen jotain uutta. Se oli vesivoimalla käyvä hissi.
Kuten lukija muistaa, insinööri oli johtanut vettä Grantin järvestä pientä uraa myöten Graniittilinnan sisään kohtisuoraan kuilun partaalle. Laajennettuaan tämän uoman niskaa hän sai veden juoksun runsaammaksi. Syntyipä kuilun laidalle jonkinlainen putouskin, ja siihen kohtaan insinööri asetti turbiinin, joka taas yhdistettiin seinän ulkopuolella olevaan kelaan. Tämän ympärille kiertyi paksu köysi, jonka toisessa päässä oli nostokori. Alhaalta ylös kulkevalla nuoralla saattoi panna turbiinin käyntiin ja sillä tavoin nousta vaivattomasti ovelle asti.
Hissi oli ensi kertaa käytössä maaliskuun 17:ntenä ja saavutti heti yleisen suosion. Top oli aivan ihastuksissaan.
Pian sen jälkeen Cyrus Smith ryhtyi varsin vaikeaan tehtävään: lasin valmistukseen.
Lasin aineksia, hiekkaa, liitua, hiili- tai rikkihappoista natriumia, oli kyllä helposti saatavissa. Rikkihappoa oli totuttu tekemään, ja kivihiiltä uuneja varten oli niin ikään runsaasti.
Vaikeinta oli tehdä rautaputki, jollaisella sulaa lasia puhalletaan. Monen turhan yrityksen jälkeen se onnistui siten, että rautalevystä leikattua rautalankaa kierrettiin torvelle niinkuin pyssynpiippujakin tehtäessä.
Entinen saviastiain polttoon käytetty uuni lämmitettiin tulikuumaksi ja siihen työnnettiin tulenkestävissä sulatuskaukaloissa 100 osaa hiekkaa, 35 osaa liitua, 40 osaa natriumsulfaattia sekä 2-3 osaa tomuksi survottua hiiltä. Kun ainekset uunia yhä kuumennettaessa olivat sulaneet veteläksi velliksi, kastettiin putken toinen pää tähän velliin, kunnes sitä oli kerääntynyt joltinenkin määrä putken pään ympärille. Sen jälkeen puhallettiin putken toisesta päästä putkea yhtä mittaa pyöritellen, kunnes ilma oli paisuttanut lasiaineen ensin muodottomaksi, ontoksi kappaleeksi. Tämän ympärille otettiin yhä uutta sulaa lasivelliä ja siten saatiin vihdoin pallo, noin kolmekymmentä senttiä läpimitaten. Sen jälkeen heiluteltiin tätä vielä pehmeäseinäistä palloa putken päässä edestakaisin, kunnes se oli muodostunut pitkulaiseksi sylinteriksi, puolipyöreäksi molemmista päistään. Nämä päät katkaistiin kylmään veteen kastetulla rautalangalla ja sylinteri halkaistiin pitkin pituuttaan. Näin saatu lasikäärö kuumennettiin uudestaan ja silitettiin sitten tasaista pintaa vasten puisella telalla suoraksi levyksi.
Ensimmäinen levy oli niin ollen valmis, ja yhteen menoon tehtiin sellaisia puolisataa kappaletta. Ja näin Graniittilinna sai ensimmäiset lasi-ikkunansa. Eiväthän ruudut kovin kirkasta lasia olleet, mutta tehtävänsä ne täyttivät.
Lasiastiain puhaltaminen oli tästä lähtien pelkkää leikintekoa, vaikka ne tulivatkin sellaisia kuin tulivat. Pencroff tahtoi hänkin saada tekaistuksi jonkun astian, mutta hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla, ja hänen astiastaan tuli niin kummallinen, että häntä itseäänkin nauratti.
Kaukaisen Lännen metsissä samoillessaan onnistui Harbertin kerran löytää muuan erittäin arvokas ja hyödyllinen puu, käpypalmu, Cycas revoluta, jonka ytimessä oli hyvänmakuista ja jauhomaista ainetta, saagoa. Tuoreeltaan se kyllä sisälsi kitkerää mehua, mutta sen sai siitä helposti pois puristamalla. Nab paistoi sitten näistä jauhoista piirakoita ja vanukkaita, ja tuskin saattoi mausta erottaa niitä vehnäjauhoista.
Hyvä oli siirtolaisten olla Lincolnin saaressa, mutta sittenkin -- isänmaanrakkaus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että jos he äkkiä olisivat nähneet saarensa läheisyydessä laivan, he olisivat antaneet sille merkkejä, olisivat kutsuneet sen luokseen ja lähteneet sillä pois.
Oli huhtikuun 1. päivä, pääsiäissunnuntai, jonka siirtolaiset olivat viettäneet levossa ja rukouksissa. Päivällisen jälkeen he istuivat lehtimajassa juoden seljan siemenistä keitettyä kahvia. Tuli muun muassa puheeksi Lincolnin saaren asema, jonka Cyrus Smith kerran oli vaillinaisilla kojeilla mitannut. Nythän heillä oli sekstantti, jolla saattoi määrätä aseman hyvin tarkasti. Alituiset kiireet olivat estäneet insinööriä tekemästä näitä mittauksia, mutta seuraavana päivänä hän päätti suorittaa ne.
Ja niinpä hän sekstantilla tekemäinsä tarkkojen mittausten avulla sai selville Lincolnin saaren aseman. Se oli:
150° 30' itäistä pituutta 34° 57' eteläistä leveyttä
Entisissä laskuissaan hän niin ollen ei ollut erehtynyt täyttä viittä astettakaan.
Harbert haki heti kartaston. Otettiin Tyynen meren lehti esille, ja Cyrus Smith rupesi harpilla tekemään siinä mittauksia. Äkkiä hänen harppinsa pysähtyi:
-- Mutta tähän osaan Tyyntä merta on merkitty saari!
-- Meidänkö? huudahti Pencroff.
-- Ei, tämä on kaksi ja puoli astetta lännempänä ja kaksi astetta etelämpänä.
-- Minkäniminen? Harbert kysyi.
-- Taborin saari.
-- Varsin pieni, aivan yksinäinen. Sillä tuskin lienee vielä kukaan käynyt.
-- Käydään me, Pencroff virkkoi.
-- Mekö?
-- Me juuri, mr Smith. Me rakennamme laivan ja minusta tulee kapteeni. Miten kaukana se lienee?
-- Noin 280 kilometrin päässä lounaaseen.
-- Tuo nyt ei ole matka eikä mikään, Pencroff sanoi. -- Hyvällä tuulella sen tekee 48 tunnissa.
-- Mutta mitä hyötyä siitä on? Gideon Spilett kysyi.
-- Perästä kuuluu.
Yhteiseksi päätökseksi tuli, että heti ruvettaisiin rakentamaan merikelpoista alusta, jonka oli määrä olla valmiina seuraavassa lokakuussa, kevään tultua.
Kymmenes luku
Alus tekeillä. Toinen sato. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti. Pencroff ei osaa toivoa enää mitään.
Kun Pencroffin mieleen iski jokin aate, hän ei saanut rauhaa itse eikä antanut muillekaan, ennenkuin se oli toteutettu. Nyt hän oli saanut päähänsä, että siirtolaisten pitäisi käväistä Taborin saarella, ja koska siihen tarvittiin purjealusta, oli purjealus rakennettava. Ja tällaiseksi insinööri ja hän sen suunnittelivat:
Se oli oleva kymmenen ja puoli metriä pitkä ja kaksi metriä seitsemänkymmentä senttiä leveä, matalassa uiva, kannellinen, kajuutta kokassa, toinen perässä. Takiloitava se oli tavallisen sluupin tapaan. Rakennusaineena oli käytettävä hopeakuusta, joka ei helposti vety.
Koska aluksen oli määrä valmistua vasta kuuden kuukauden kuluttua, tehtiin seuraava työnjako: Cyrus Smith ja Pencroff veistämölle, Gideon Spilett ja Harbert metsästämään, Nab sekä mestari Jup kotiaskareisiin.
Veistämö sijoitettiin hormien ja vuorenseinämän väliin, ja kahdeksan päivän kuluttua oli siinä pohja ja köli valmiina, odottamassa runkoa ylleen.
Pencroff, arvaahan sen, ei pitänyt lomahetkiä lainkaan, vaan kalkutteli alinomaa lempityössään. Vain kerran hänen täytyi jättää rakas veistämönsä: silloin kun vehnä oli leikattava. Sato oli kasvanut, niinkuin ennakolta oli laskettu, kaksi bushelia (noin 70 litraa).
-- Nämä kylvetään uudelleen, paitsi pientä määrää, joka talletetaan, ja kun ensi kerran korjataan...
-- Niin meillä on tuhatkuusisataa bushelia.
-- Ja sittenkö syödään oikeata leipää?
-- Syödään.
-- Entä mylly?
-- Mylly tehdään.
Isompi ala raivattiin nyt pelloksi, muokattiin huolellisesti ja kallis siemen kylvettiin. Sitten vasta Pencroff palasi työhönsä.
Sillä välin Harbert ja Gideon Spilett metsästelivät Kaukaisen Lännen metsissä, ja harvoin he saaliitta kotiin tulivat. Kerran näillä retkillä oli Gideon Spilett joutunut kauas Harbertista ja osunut metsäaukiolle, jolla omituinen haju herätti hänen huomiotaan. Se tuli putkilomaisista, monihaaraisista kasveista, joiden kukat olivat tertuissa, muutamat jo siementyneet. Hän nyhtäisi muutamia juurinen ja meni Harbertin luo.
-- Mitähän nämä kasvit lienevät?
-- Mistä te löysitte ne?
-- Tuolta aukiolta, siellä niitä kasvaa hyvin tiheässä.
-- Mr Spilett, nyt saatte olla varma Pencroffin ikuisesta kiitollisuudesta.
-- Onko tämä tupakkaa?
-- On, ellei kaikkein parastakaan laatua, niin tupakkaa kuitenkin.
He päättivät olla puhumatta Pencroffille mitään koko asiasta, ennenkuin tupakka saataisiin käytettävään kuntoon. Se oli ensin kuivattava, leikeltävä ja sitten määrätyllä tavalla haudottava kuumilla kivillä. Siihen kuluisi pari kuukautta. He keräsivät lehtiä suuren kimpun ja palasivat kotiin, puikahtivat salaa Graniittilinnaan ja karttelivat Pencroffia kuin salakuljettajat valpasta tullivartijaa. Cyrus Smith ja Nab otettiin liittolaisiksi, mutta Pencroffilta asia pysyi salassa.
Toukokuun alussa työt veistämöllä jälleen keskeytyivät.
Joitakin päiviä aikaisemmin oli huomattu neljän, viiden kilometrin päässä rannasta tavattoman suuri eläin uiskentelemassa meren pinnalla. Se oli -- kuten kiikarilla tarkastettaessa todettiin -- Etelämeren valas, niin sanottuja mustapäisiä valaita. Pencroffin, vanhan valaanpyytäjän, into nousi ylimmilleen, mutta eihän ilman venettä ja harppuuneja ollut ajattelemistakaan lähteä tuota meren jättiläistä takaa ajamaan. Harmillista! Paitsi että se oli harvinaista, jos kohta vaarallistakin huvia, olisi siitä ollut hyötyäkin, sillä Pencroff tiesi, kuinka suunnattomat määrät rasvaa, ihraa ja hetuloita valaasta saa.