Part 6

-- Siitä saamme kohta selon, eikä liene syytä särkeä arkkua, josta meille vielä voi olla paljonkin hyötyä. Me viemme sen Graniittilinnaan ja avaamme siellä varovasti.

-- Kai se parasta on, merimies myönsi. -- Minä olen sellainen hätähousu!

Arkku päätettiin hinata kotiin, sillä se oli heidän pienelle ruuhelleen liian raskas.

Mistä ja miten arkku oli joutunut sinne? Rannikko tutkittiin tarkoin, mutta muita hylkyjä ei näkynyt missään. Harbert ja Nab kiipesivät ylängölle ja tähyilivät merelle: ei sielläkään laivaa, ei purrenpahastakaan.

Ilmeisesti oli tapahtunut haaksirikko. Oliko sillä ja äskeisellä haulilla mitään yhteyttä keskenään? Kenties olivat haaksirikkoiset itse saaren toisessa päässä? -- Se oli ainakin varmaa, etteivät he olleet malaijilaisia merirosvoja, sillä näillä ei ole sellaisia varusteita.

Arkku oli tammesta, puolitoista metriä pitkä ja yhdeksänkymmentä senttiä leveä, päällystetty paksulla, messinkinauloin kiinnitetyllä nahalla. Umpinaiset tynnyrit oli sidottu arkkuun oikein merimiehen solmuin, niin vakuutti Pencroff. Erittäin hyvin se oli säilynyt, niinkuin luonnollistakin, koska se oli joutunut hiekalle eikä kivisärkälle. Meressä se nähtävästi ei ollut vielä kovinkaan kauan uiskennellut.

Luultavasti oli haaksirikkoon joutuneessa laivassa häthätää kerätty tärkein mukaan otettava ja heitetty arkussa mereen siinä toivossa, että haaksirikkoiset sen myöhemmin löytäisivät.

-- Me hinaamme tämän Graniittilinnaan, puhui insinööri, -- ja otamme tavarat siitä talteen. Jos kohtaamme haaksirikkoiset, annamme ne heille takaisin, ellemme, niin...

-- Niin pidetään hyvänämme. Mitähän kummaa siinä mahtaa ollakaan?

Toinen tynnyreitä kiinnittävä köysi kierrettiin auki ja siten saatiin tarpeeksi pitkä hinausköysi, jolla arkku sidottiin pirogin perään. Nousuvesi kohotti pian sen vedenpinnalle, ja niin lähdettiin hinaamaan sitä Graniittilinnaa kohti. Niemenkärki nimitettiin Löytöniemeksi. Puolentoista tunnin kuluttua -- niin kauan kesti soutaa tuota viiden kilometrin matkaa -- saavuttiin vihdoin kotirantaan ja arkku nostettiin maihin. Lukot väännettiin hohtimilla irti, jonka jälkeen kansi ponnahti helposti auki.

Sisällä oli toinen, sinkistä tehty arkku. Sinkkipäällys leikattiin pitkin pituuttaan, puoliskot taivutettiin sivuun ja sitten ruvettiin arkusta nostelemaan esineitä toistensa perästä Pencroffin huutaessa eläköön joka kerta, kun uusi kapine ilmestyi. Harbert taputti käsiään, ja Nab tanssi oikeata neekeritanssia.

Kas tässä luettelo arkun aarteista:

_Työkaluja_: 3 moniteräistä veistä, 2 suurta kirvestä, 2 veistokirvestä, 3 höylää, 2 isompaa ja pienempi piilu, 6 talttaa, 2 viilaa, 3 vasaraa, 3 näveriä, 2 naskalia, 10 pussillista nauloja ja ruuveja, 3 erisuuruista sahaa, 2 rasiallista silmäneuloja.

_Aseita_: 2 piilukkopyssyä, 2 nallipyssyä, 2 takaaladattavaa luodikkoa, 5 metsäpuukkoa, 4 keihästä, 2 ruutitynnyriä, kummassakin noin 10 kiloa ruutia, 12 nallirasiaa.

_Tieteellisiä kojeita_: sekstantti, kaksoiskiikari, kaukoputki, harpikko, taskukompassi, Fahrenheitin lämpömittari, aneroidi-ilmapuntari, valokuvauskone kaikkine tarpeineen.

_Vaatteita_: 2 tusinaa paitoja omituisesta kankaasta, joka näytti villalta, mutta oli ilmeisesti kasvinkuiduista kudottua, 3 tusinaa sukkia samanlaisesta kankaasta.

_Astioita_: rautakattila, 6 tinattua kuparikattilaa, 3 rautapannua, 10 alumiinilautasta, 2 pataa, kamina, 6 pöytäveistä.

_Kirjoja_: Raamattu, kartasto, kokoelma polynesialaisia sanoja useimmilla murteilla, luonnontieteellinen kuusiniteinen sanakirja, 3 riisiä valkoista paperia, 2 puhdasta muistikirjaa.

Mitä enemmän siirtolaiset näitä aarteita katselivat, sitä suuremmaksi kävi heidän kummastuksensa. Ei ainoassakaan esineessä, ei edes kirjoissa näkynyt mitään meikkiä, josta olisi saattanut arvailla omistajan nimeä tai edes kansallisuutta. Tavaroiden hyvä järjestys, osoitti, ettei niitä ollut viskottu umpimähkään arkkuun vaan suunnitelmallisesti järjestetty. Kummallisinta kaikista oli valokuvauskone tarpeineen.

Mutta olipa arkku nyt tullut tavalla tai toisella, siinä oli joka tapauksessa kaikki se, mitä he niin kipeästi tarvitsivat ja mitä he itse eivät olisi pystyneet tekemään. He olivat mielestään nyt rikkaita ja kiittivät sydämestänsä kaiken hyvän antajaa.

Pencroff yksin oli hiukan nyreissään.

-- Jokainen teistä sai jotain, minä en mitään, hän murahti.

-- Mitä sinulle olisi pitänyt olla? Nab kysyi.

-- Puoli naulaa tupakkaa, Pencroff vastasi vakavasti, -- sitten olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa.

Toisten täytyi väkisinkin naurahtaa merimiehen mieliteoille.

Päätettiin lähteä seuraavana päivänä aamun koitteessa tiedusteluretkelle tämän kummallisen löydön selvittämiseksi. Kaikki esineet vietiin Graniittilinnaan ja asetettiin järjestykseen.

Tänään, lokakuun 29:ntenä, oli sunnuntai. Ennen maatapanoa Harbert pyysi insinööriä lukemaan jotain Raamatusta.

Cyrus Smith otti Raamatun ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Pencroff pidätti häntä sanoen:

-- Herra insinööri! Minä olen hieman taikauskoinen, minä. Avatkaapa kirja umpimähkään ja lukekaa se jae, johon silmänne ensiksi sattuvat.

Hymähtäen Cyrus Smith avasi Raamatun juuri siltä kohdalta, missä kahden lehden välissä oli merkki. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, johon punaisella kynällä oli merkitty risti. Se oli Matteuksen evankeliumin 7. luvun 8. jakeen kohdalla. Hän luki:

"_Jokainen anova saa, ja etsivä löytää_."

Kolmas luku

Pirogilla. Runsas kasvillisuus ja eläinmaailma. Eukalyptuspuita, apinoita. Yöleiri.

Seuraavana päivänä, lokakuun 30:ntenä, kello kuusi aamulla hankkiuduttiin matkalle. Pirogiin pantiin pari suurta kirvestä ja eväitä kolmeksi päiväksi. Ampuma-aseita otettiin kaksi piilukkoa ja luodikko, edelliset siitä syystä, että sytyttimet niissä saattaisi helposti uusia ja että nalleja säästyisi, mikäli mahdollista. Metsäpuukon pisti kukin vyölleen. Näin varustettuina he lähtivät, Top tietysti mukana, soutamaan Laupeuden joen suuta kohti käyttäen hyväkseen nousuvettä.

Neitseellisenä humisi metsä joen kummallakin rannalla; ihmiskäden jälkeä ei missään. Tuon tuostakin laskettiin rantaan, ja useimmiten Gideon Spilett ja Harbert pistäytyivät viidakkoon, jonka uhkea kasvillisuus hämmästytti ja ihastutti nuorta luonnontutkijaa. Siellä kasvoi reheviä salavalajeja, laivanrakentajille niin mieluisia, ne kun kestävät vedessä kauan aikaa lahoamatta; siellä oli taajoina ryhminä Celtis-sukuisia puita, joitten pähkinöistä tehdään erinomaista öljyä; siellä oli köynnöskasveja, joitten oksista saadaan erittäin kestäviä köysiä.

Insinööri istui koko ajan pirogissa seuraten kompassin mukaan joen suuntaa.

Kerran maissa käydessä Gideon Spilettin onnistui saada elävänä kiinni kaksi kanan sukuista lintua, joilla oli pitkä, litteä nokka, pitkä kaula, lyhyet siivet eikä lainkaan pyrstöä. Nämä tinamu-nimiset linnut päätettiin kesyttää tulevan kanatarhan vanhemmiksi.

Kajahtipa viimein ensimmäinen pyssynlaukauskin Kaukaisen Lännen metsissä, ja erämiesten saaliiksi jäi komea lintu, jäälintujen sukulainen, jonka kankeat sulat vivahtelivat metallinvärisinä. Se oli nimeltään jakamari, ja sen kunniaksi annettiin senpuoleiselle metsälle nimeksi Jakamarin metsä.

Kello kymmenen tienoissa päästiin joen toiseen mutkaan. Siihen pysähdyttiin aterioimaan. Kun matkaa puolen tunnin kuluttua jatkettiin, huomattiin, ettei nousuvesi enää tuntunutkaan. Täytyi niin ollen turvautua taas airoihin. Tiheiköt alkoivat harveta, mutta sitä paksummiksi ja upeammiksi kävivät puut. Komeina kohosi joen rannoilla varsinkin eukalyptus-puita, paikoin kuusikymmentäkin metriä korkeina, tyvestä noin kuusi metriä ympäri mitaten. Niiden toistakymmentä senttiä paksu kuori oli hyvänhajuisen hartsiverkon peittämä.

-- Nuopa ovat puitten puita! huudahti Nab, -- mutta lieneekö niistä mitään hyötyä?

-- Katin kontit! Pencroff arveli. -- Mutta pitäähän maailmassa olla jättiläispuita, niinkuin on ihmisissäkin jättiläisiä, joilla ei ole muuta virkaa kuin näytellä itseään markkinoilla.

-- Suuri erehdys, Pencroff! selitti Harbert. -- Nämä puut puhdistavat ilmaa. Australiassa ja Uudessa Seelannissa niitä sanotaankin kuumepuiksi.

-- Siksikö, että niistä leviää kuumetta ja muuta horkkaa?

-- Ei, vaan siksi, että ne estävät kuumetauteja, Cyrus Smith selitti. -- Sekä Euroopassa että Afrikassa on näitä puita istutettu epäterveellisiin, suoperäisiin paikkoihin, ja siitä lähtien on asukkaiden terveydentila huomattavasti parantunut.

-- Näkyypä sitten tässä maassa olevan jos jotakin hyvää, ja jos vain olisi vielä...

-- Älkää hätäilkö, Pencroff, kukaties löydämme sitäkin.

Lähdettiin taas jatkamaan matkaa. Joen uoma alkoi nyt ilmeisesti kaveta ja käydä matalammaksi, niin että vain sauvomalla päästiin eteenpäin. Aurinko kallistui länteen, ja senvuoksi päätettiin yöpyä rantaäyräälle. Meren länsirantaan, johon heidän oli määrä päästä, oli Cyrus Smithin laskujen mukaan vielä noin yhdeksän, kymmenen kilometriä. Viidakko tiheni taas molemmin puolin jokea, ja eläinmaailma kävi yhä runsaammaksi. Pencroffin tarkka silmä oli kauempana näkevinään apinoitakin hyppimässä puitten oksilla, ja oikeassa hän olikin. Muutamia juoksi rannalla, ja siinä nuo nelikätiset oudostellen mutta pelkäämättä katselivat pirogia ja sen omituisia olentoja. Apinoita olisi ollut helppoa ampuakin, mutta turhaan siinä vain olisi kulutettu ampumavaroja. Ja Pencroff olisi ollut harmissaan riistasta, josta ei ollut pataan pantavaksi.

Heidän vielä hetken aikaa kuljettuaan alkoi edestä päin kuulua kohinaa, ja pian näkyi puitten lomitse vesiputous. Kohta pirogin pohja raapaisi kiviin. Täytyi siis pysähtyä. Siirtolaiset nousivat maihin, sitoivat veneensä lujasti puuhun ja rupesivat hankkiutumaan yöpuulle.

Illallinen valmistettiin tuota pikaa, sillä retkeilijät olivat kovin nälkäisiä ja väsyneitä. Yöleirin ympärille sytytettiin nuotioita suojaksi pedoilta, joitten karjuntaa alkoi kuulua pimeän tultua.

Neljäs luku

Uusi joki. Meri näkyy. Lieronnokassa. Jaguaari. Pauketta.

Kello kuusi seuraavana aamuna lähdettiin jalkaisin halki aarniometsän lounasta kohden, matkan määränä meren ranta. Cyrus Smithin mielestä sinne piti päästä parissa kolmessa tunnissa; mutta tiheikkö, jossa useinkin kirveellä piti raivata tietä, hidastutti matkaa. Maa näytti alenemistaan alenevan meren rantaa kohti.

Puoli kymmenen tienoissa he tulivat yhdeksän, kymmenen metrin levyiselle joelle, joka kohisten vyöryi merelle päin. He päättivät lähteä seuraamaan sen vasenta rantaa niin hyvää vauhtia kuin mahdollista.

-- Metsälle tässä ei ehdi, puheli Pencroff, -- mutta kalastus lienee sentään sallittua.

-- Ei ole aikaa, Cyrus Smith vastasi.

-- Viisi minuuttia vain, meidän oman aamiaisemme nimessä, Pencroff pyysi. Samassa hän kävi vatsalleen maahan, pisti kätensä veteen ja alkoi viskellä maalle isoja krapuja kaikkien suureksi mielihyväksi.

-- Johan minä sanoin, merimies puheli, -- ettei tältä saarelta puutu mitään muuta kuin tupakkaa.

Ravut pantiin reppuihin ja matkaa jatkettiin.

Puoli yksitoista kuului äkkiä etummaisena kulkevan Harbertin huuto:

-- Meri näkyy!

Ja hetken perästä levittäytyi heidän eteensä valtameren laaja ulappa.

Kuinka suuri erotus tämän ja itäisen rannan välillä! Viimeksimainittu hietikkoa, laakeaa, täynnä kiviä ja särkkiä, täällä jyrkkä ranta, metsäinen aina vedenrajaan asti. Siirtolaiset saapuivat pienen lahdelman reunaan, johon äskenmainittu joki laski ainakin kahdentoista metrin korkeudesta. Näin korkealle ei vuoksi Tyynessä meressä kohoa korkeimmillaankaan. Vastalöytämälleen joelle siirtolaiset antoivat nimeksi Koskijoki.

Joen suusta Lieronnokkaan saakka kasvoi rannikko tiheää metsää. Jos heidän hakemiansa haaksirikkoisia missään oli, niin tältä läntiseltä rannalta heitä oli haettava. Ainoastaan täällä oli heidän ollut mahdollista saada itselleen turvallinen olosija. Kalliolta putouksen niskasta näkyi meri laajalti joka taholle, mutta ei missään laivaa eikä venettä, ei aluksen pirstaleitakaan. Cyrus Smithin ehdotuksesta päätettiin kuitenkin tarkoin tutkia tämä rantaseutu aina Lieronnokkaan asti, siis kolmekymmentä kilometriä pitkä rantataival.

Tiheiköt hidastuttivat taas matkaa niin, että siirtolaiset vasta kello seitsemän tienoissa illalla peräti uupuneina pääsivät Käärmeniemen eteläisimpään kärkeen Lieronnokkaan, jossa rannikko oli hiekkaista ja louhista. Koska ei ollut ajattelemistakaan päästä yöksi Laupeudenjoen latvoille, päätettiin olla yötä tällä niemellä.

Harbert ja Pencroff lähtivät hakemaan rantakallioista sopivaa yösijaa. Kauan heidän ei tarvinnut sellaista etsiäkään, ja he olivat juuri astumaisillaan erääseen rotkoon, joka heistä näytti tarpeeksi tilavalta, kun samassa outoa murinaa alkoi kuulua sen sisältä.

-- Takaisin! huudahti Pencroff, tempaisten Harbertin taemmaksi kallion suojaan. -- Meillä ei ole pyssyissä kuin haulipanokset, ja sellainen eläin, joka tuollaista mölyä pitää, välittää hauleista yhtä vähän kuin suolarakeista.

Samassa ilmestyi rotkon suulle komea jaguaari, tuo kuningastiikerin julma kilpailija, vähintään puolitoista metriä pitkä kuonon päästä hännän juureen.

Gideon Spilett lähestyi silloin rotkoa toiselta puolen. Harbert luuli, ettei hän ollut huomannut petoa, ja oli juoksemaisillaan häntä varoittamaan, mutta reportteri viittasi häntä pysymään alallaan ja lähestyi hitaasti petoa. Ei Gideon Spilett ensi kertaa seisonut vastatusten tiikerin kanssa. Hän nosti pyssyn poskelleen ja tyynesti, ilmettäkään väräyttämättä, katseli pedon jännittynyttä vartaloa ja hehkuvia silmiä.

Äkkiä jaguaari ponnahti reportteria kohti, mutta samassa laukesi karbiini, ja peto kaatui hengetönnä maahan, luodinreikä silmien välissä.

Jaguaari oli nyt jättänyt asuntonsa siirtolaisille, ja nämä asettuivat yöksi siihen. He kokosivat varovaisuuden vuoksi luolan suulle suuren nuotion kaatopuista ja risuista, joitten lisäksi Cyrus Smith vielä pani siihen joukon nuoria bambupuun vesoja.

Tuskin olivat matkamiehet olleet aikaakaan luolassa, kun äkkiä alkoi kuulua kovaa pauketta. Se johtui nuotiossa räjähtelevistä bambunvesoista, oli kuin olisi raketteja ammuttu.

Tämä ei ollut insinöörin omaa keksintöä. Keski-Aasiassa kuuluvat tataarit käyttävän samaa keinoa pelottaakseen petoja yöleiriltään.

Viides luku

Kynsinientä kohti. Turhia haeskeluja. Riekaleita hongan latvassa. Keskiyö. Laupeudenjoella. Vene. Kotiinpaluu. Hämmästys.

Varhain seuraavana aamuna tähysteltiin Lieronnokan niemeltä ja läheisiltä kallioilta joka suuntaan, mutta mitään laivaa tai edes laivanpirstaleita ei näkynyt missään. Päinvastoin huomattiin, ettei länsirannalla ollut mitään paikkaa, johon laiva voisi ankkuroida tai haaksirikkoinenkaan alus laskea maihin. Heidän täytyi niin ollen -- vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa -- lähteä tutkimaan saaren eteläistä rantaa Käärmeniemestä Kynsiniemeen asti ja kiertää edelleen Liittolahden ympäri Graniittilinnaan.

-- Hyvä niinkin, yritti Nab, -- mutta...

-- Mitä aiot sanoa? Cyrus Smith kysyi.

-- Sitä vain, miten sitten päästään Laupeudenjoen yli, kun vene on siellä joen latvoilla?

-- Se nyt ei ole konsti eikä mikään, vakuutti innokas Pencroff, -- tekaistaan lautta ajopuista ja seilataan sillä joen yli. Siinä kaikki.

Viipymättä lähdettiin liikkeelle, sillä pitkä oli edessä oleva taival, Kynsiniemi kun oli runsaan peninkulman päässä. Lincolnin saaren eteläinen ranta, varsinkin siitä lähtien, mistä alkoi Washingtonin lahti, oli hyvin louhista ja täynnä niemiä ja lahtia. Tämä seikka hidastutti etenemistä suuresti. Rantakallioista vasempaan kasvoi tuuheaa metsää, oikealla oli meri täynnä luotoja ja kareja.

-- Jos myrsky ajaisi laivan näille paikoin, Pencroff virkkoi, -- niin se olisi hukassa; siksi paljon on täällä kareja ja matalikkoja.

-- Mutta jäisi kai siitä sentään joitakin merkkejä jäljelle, Gideon Spilett arveli.

-- Tuonne luotojen väliin kenties, merimies vastasi, -- mutta rantahiekalle ei koskaan.

-- Miksei?

-- Siksi, että nämä rannan lentohiekat ovat karejakin pahemmat. Ne imevät itseensä kaiken, mitä niille ajautuu: muutaman päivän kuluttua ei laivasta olisi mitään muuta jäljellä kuin myrskyn taittamia mastoja, jotka nousuvesi kenties olisi työntänyt yli tämän juoksevan hiekan alueen.

Huolellisesti tutkittiin kaikki lahdelmat ja kallionhalkeamat, jopa meren puolelta luotojen välitkin, mutta ei pienintäkään pirstaletta missään.

Pikimmältään vain kerran ruokailtuaan ja levähdettyään Washingtonin lahden pohjukassa matkamiehet saapuivat kello kolmen tienoissa erääseen poukamaan, johon johti kapea väylä mereltä päin. Siinä oli luonnon muovaama valkama. Sen perällä kohosi porrasmaisesti vuorenseinä, josta oli suorinta tietä noin viisi kilometriä Näkötornin ylängölle ja parikymmentä kilometriä Kynsiniemeen. Ranta oli lahden pohjukassa noin viisitoista -- kahdeksantoista metriä ylempänä merenpintaa. Siitä oli siis esteetön näköala joka suuntaan merelle ja rannikoille, ja insinööri tutkisteli sieltä kiikarillaan huolellisesti ympäristöä.

Äkkiä kuului rannan puolelta koiran haukuntaa, ja vähän ajan kuluttua tuli Top, suussaan likainen vaateriepu. Nab kiiruhti ottamaan sen pois. Se oli pala palttinaa.

Kiivaasti haukkuen Top juoksi Cyrus Smithin luokse, hypähti sitten metsään päin ja palasi jälleen ikäänkuin kutsuen isäntää mukaansa.

Kaikki kiiruhtivat koiran jälkeen. Mutta metsä oli tiheä, ei ihmisjälkeä missään, ei katkaistua oksaa, ei tallattua varpua.

Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin aukiolle, jossa Top pysähtyi erään pitkän puun juurelle ja entistä hurjemmin haukkui sen latvaa kohti.

-- No, mutta! huudahti Pencroff.

-- Mikä on?

-- Me etsimme laivanpirstaleita maasta ja merestä, ja ne roikkuvatkin ilmassa!

-- Mitkä niin?

Pencroff osoitti kädellään vaaleata riekaletta, joka riippui puun latvasta ja josta Top oli reväissyt palasen irti.

-- Mutta ovatko nuo pirstaleita, nuo? Gideon Spilett huusi.

-- Ovat ne. Siinä kaikki, mitä on jäljellä meidän ilmalaivastamme. Tuonne se on tarttunut hongan latvaan. Eläköön! Ja erinomaista puuvillaa tämä onkin, ja siinä on meillä kangasta paidoiksi riittämiin ja nenäliinoiksi moneksi vuodeksi. No, mr Spilett, mitäs sanotte sellaisesta saaresta, missä puut kasvavat nenäliinoja?

Pencroffin ihastukseen yhtyivät muutkin. Heidän pallonsa, kohottuaan viimeistä kertaa ilmaan, oli todellakin tarttunut tämän jättiläismäisen hongan latvaan. Ja tuossa heillä nyt oli käytettävissään muutama kymmenen metriä mitä parhainta puuvillakangasta, josta vain tarvitsisi liottaa vernissa pois.

Kangas oli nyt ensi työksi saatava latvasta irti, mutta se tehtävä ei ollutkaan helppo. Pencroff, Harbert ja Nab kiipesivät puuhun, ja vaikka he panivat liikkeelle kaiken kätevyytensä päästellen kangasta irti oksista ja havuista, niin kului runsaat kaksi tuntia, ennenkuin koko aarre oli saatu alas. Ja niin oli nyt heidän saaliinaan, ei ainoastaan pallon päällys venttiileineen, jousineen ja kuparikehyksineen, vaan koko verkkokin, siis suunnaton määrä köysiä ja nuoria sekä ankkuri. Päällys oli repeämää lukuunottamatta aivan ehjä. Vain pienen palasen alalaidasta oli Top repäissyt irti.

Tämä oli kuin taivaasta pudonnut lahja.

-- Jaa-a, mr Smith, Pencroff puheli, -- jos täältä joskus muille markkinoille lähdetään, niin ei sitä ainakaan ilmapallolla mennä, sillä sehän ei kulje sinne, minne mies tahtoo. Mutta mepäs rakennamme laivan, ja minä laitan tästä kankaasta siihen fokit ja prammit ja muut mesaanit. Vai?

Ei ollut ajattelemistakaan kantaa koko tätä tavaran paljoutta Graniittilinnaan. Sen vuoksi päätettiin kätkeä se ja tulla seuraavana päivänä noutamaan rattailla pois. Koko saalis kannettiin rotkoon ja suojaksi pedoilta ladottiin rotkon suulle suuria rytöjä ja kiviä.

Lahdelman nimeksi annettiin Ilmapallon valkama.

Puoliyö oli jo käsissä, ennenkuin päästiin Laupeuden joen ensimmäiseen mutkaan.

Yö oli pimeä, mutta Pencroff rupesi lupauksensa mukaan rakentamaan lauttaa. Muut loikoivat väsyneitä jalkojaan lepuutellen nurmikolla. Harbert käveli joen vartta ylös. Äkkiä hän palasi juoksujalkaa muitten luokse:

-- Katsokaas, mikä tuolta tulee! hän huudahti.

Pencroff keskeytti työnsä ja huomasi jonkin mustan esineen liikkuvan joen pinnalla.

-- Venehän se on, hän virkkoi.

Todellakin: vene lipui hitaasti myötävirtaan.

-- Hoi, vene, ho-hoi! luikkasi Pencroff merimiehen tapaansa unohtaen, että kenties nyt olisi viisainta olla aivan ääneti.

Ei kuulunut vastausta. Vene ei ollut enää kuin kymmenen askelen päässä.

-- Mutta meidän oma pirogimmehan se on! Pencroff huudahti. -- Nuora on katkennut ja paatti karannut. Hyväänpä aikaan tulikin.

-- Meidänkö pirogi! kummasteli Cyrus Smith.

Pencroff oli oikeassa.

Vene piti välttämättä saada kiinni, ennenkuin se ennätti mennä ohitse. Pencroff ja Nab vetivät sen pitkällä seipäällä rantaan.

Insinööri hyppäsi siihen ensimmäisenä ja tarkasti köyttä: se oli ilmeisesti hiertynyt poikki pohjakiviin.

-- Tämä on varsin kummallista ... hän jupisi.

Köysi saattoi kyllä olla kulunut, mutta miten oli selitettävissä se seikka, että pirogi nyt juuri sattui tulemaan heidän kohdalleen? Neljännestuntia myöhemmin se olisi ehdottomasti heidän huomaamattaan mennyt mereen.

Jos olisi eletty satujen aikaa, olisi luullut jonkun yliluonnollisen olennon salaa auttavan siirtolaisia.

Kaikki nousivat veneeseen, ja tuokion kuluttua oltiin Graniittilinnan edustalla. Pirogi vedettiin maalle, ja kaikki kiiruhtivat asuntoaan kohti.

Mutta Top alkoi jälleen haukkua äkäisesti, ja Nab, joka ensimmäisenä tavoitteli tikkaitten askelmia, päästi huudon...

Tikkaat olivat poissa!

Kuudes luku

Pencroff huutelee. Yötä hormeissa. Harbertin nuoli. Uudestaanko tunnelin kautta? Tikkaat putoavat. Kotona jälleen. Uusi jäsen.

Neuvottomina he yön pimeydessä haparoivat pitkin kallioseinämiä, mutta tikkaita ei ollut missään.

Heidän asemansa oli todellakin perin tukala. Pieninkin seikka tällä oudolla saarella oli omiaan herättämään heidän hämmästystään, saati tällainen selittämätön tapaus.

Nab varsinkin vaikeroi ja valitti, eväskontti kun oli tyhjä eikä ruoasta tietoakaan.

Muu ei auttanut kuin lähteä Cyrus Smithin ehdotuksesta yöksi hormeihin ja siellä odottaa päivän valkenemista. Huonosti nukkuivat mies parat yönsä, vaikka olivatkin äskeisestä matkasta kovin uupuneita. Graniittilinnassahan heillä oli kaikki varastot, muonat, aseet, kojeet, kirjat. Olivatko ne nyt jonkun vieraan hallussa.

Varhain seuraavana aamuna, päivän alkaessa sarastaa, he riensivät Graniittilinnan edustalle. Kauhistuksen huuto pääsi heiltä jokaiselta, kun he huomasivat, että ovi, jonka he lähtiessään olivat varmasti sulkeneet, oli auki: joku oli ilmeisesti tunkeutunut Graniittilinnaan. Tikkaat riippuivat kyllä ovesta ensimmäiselle ulkonevalle kallionkielekkeelle asti, mutta siitä maahan saakka riippuva osa oli vedetty ylös.

Pencroff alkoi luikata ja huudella ovea kohti, mutta turhaan.

-- Kai ne nukkuvat vielä, lurjukset! Pencroff pauhasi, -- nukkuvat kuin olisivat kotonaan! Kuuletteko te, sen rosvot ja ryövärit, murjaanit ja murhamiehet, te senkin John Bullin pojat! [John Bull on englantilaisten pilkkanimi, amerikkalaisten antama.]

Kun Pencroff, aito amerikkalainen, sanoi jotakuta "John Bullin pojiksi", hän oli mielestään kohonnut sättimisen korkeimpaan asteeseen.

Harbert puolestaan ehdotti, että nuoleen kiinnitetty hieno nuora ammuttaisiin kahden alimman askelman välistä. Nuoran molemmista päistä vetämällä saataisiin portaat putoamaan alas. Ehdotus hyväksyttiin. Nuoleen sidottiin nuora, ja nuori Harbert laukaisi jousensa. Hän osui, ja heti tarttuivat muut nuoraan kiinni; mutta samassa kurottautui ylhäältä oviaukosta käsivarsi ja veti tikkaat kokonaan oven sisäpuolelle.

-- Odotahan sinä, senkin roisto! Pencroff huusi ylös. -- Jos koskaan on luotini nahkasi rikkova, niin täältä se pian tulee.

-- Mutta kuka siellä on? Nab kysyi.

-- Etkö tunne?

-- En.

-- Apina se on, marakatti, karvainen tonttu, paviaani, orangutangi. Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi ilmaantui samassa ikkunoihin kolme, neljä karvaista apinannaamaa, jotka tervehtivät majansa isäntiä tuhansin virnailuin ja irvistyksin.

-- Johan minä tiesin, että tämä on vain ilkeätä ilvettä, mutta maltas!