Part 5

Vihdoin saavuttiin syvän kaivon partaalle. Koetettiin tulisoihduilla valaista sen seinämiä, mutta turhaan. Tämä ei enää ollut luisua käytävää, vaan kohtisuoraan alas johtava kuilu. Cyrus Smith tempasi palavan oksan ja heitti sen syvyyteen. Pudotessaan se paloi entistä kirkkaammin ja sammui sitten sähisten: se oli pudonnut meren pintaan. Putoamisen ajasta insinööri laski kuilun syvyyden noin kolmeksikymmeneksi metriksi.

Luolan lattia oli niin ollen kolmekymmentä metriä ylempänä merenpintaa.

-- Kas tässä meillä on maja tästä lähtien, insinööri virkkoi.

-- Mutta tässä on varmaan ennen meitä asunut joku olento.

-- Kaiketi, ja nyt se on paennut tuon kuilun kautta jättäen asuntonsa meille.

-- Pahus etten minä ollut Top! Olisin saanut nähdä tuon kummituksen! huudahti Pencroff.

Oli miten oli, siirtolaiset olivat nyt toiveittensa perillä: tästähän he saisivat tilavan ja mukavan asunnon. Kaksi hankaluutta vielä oli jäljellä. Ensinnäkin luolaan oli saatava valoa; toiseksi siihen oli hankittava sopivat portaat. Käytävän kaltevuudesta ja pituudesta insinööri päätteli, ettei luolan perimmäinen, merenpuoleinen seinä ollut kovinkaan paksu. Jos siihen saisi puhkaistuksi ikkunareiän, syntyisi samalla ovikin, johon ei olisi vaikeata kiinnittää tikapuita.

Tuskin oli Cyrus Smith ilmaissut ajatuksensa ystävilleen, kun jo Pencroff ryhtyi kuokallaan hakkaamaan seinää. Hänen väsyttyään jatkoi työtä Gideon Spilett. Kului pari tuntia. Äkkiä kuokka kirposi reportterin kädestä ja putosi puhjenneesta aukosta ulos.

-- Eläköön! huusi Pencroff. -- Onni suosii miehiä!

Seinä ei ollut täyttä metriäkään paksu.

Cyrus Smith katsahti aukosta ulos: hänen silmäinsä eteen aukeni merenranta, Pelastuksenluoto ja sen toisella puolella valtameren siintävä pinta. Sisään hulvahtanut valo kirkasti tämän suunnattoman luolan sisustan. Vasen puoli oli lähes kolmekymmentä metriä pitkä, kymmenen metriä leveä ja yhtä korkea, mutta oikeanpuoleisessa sivustassa katto kohosi viisikolmatta metriä korkealle. Siellä täällä oli graniittipylväitä, jotka kannattivat tuota jättiläismäistä holvia, niinkuin suurissa tuomiokirkoissa pylväät kannattavat keskikupoolia. Ja niitten välillä kierteli oikuttelevan monimutkaisina mitä erilaisimpia kaaria. Luonto, suuri rakentaja, oli yhdistänyt tässä kaikki bysanttilaisen, romaanisen ja goottilaisen rakennustyylin eri muodot.

Ihmetellen siirtolaiset katselivat tätä salaperäistä uutta, uljasta Alhambraa. He olivat toivoneet löytävänsä ahtaan luolan, ja heidän eteensä avautui komea linna. Nab oikein otti lakin päästään hartauden vallassa.

-- Mikä nimeksi tälle uudelle asunnolle? Harbert kysyi.

-- Graniittilinna, insinööri vastasi.

Mutta tulisoihdut olivat sammumaisillaan. Ystävykset riensivät takaisin ja saapuivat järven rantaan juuri, kun viimeinen niistä sammui.

Kolmastoista luku

Useita huoneita. Kaniinitarha. Ovi ja ikkunoita.

Seuraavana päivänä siirtolaiset alkoivat varustella uutta kotiaan asuttavaan kuntoon.

Ensinnäkin oli Cyrus Smithin ehdotuksesta hakattava merenpuoleiseen päätyyn viisi ikkunaa ja ovi. Viimeksimainitun tarpeellisuutta ei Pencroff voinut käsittää, koska järven puolelta oli aivan hyvä käytävä Graniittilinnaan.

-- Hyvä ystävä, insinööri sanoi, -- jos meidän on helppoa tulla sisään järven puolelta, niin yhtä helppoa on mereltäkin päin. Entisen aukon aion päinvastoin kokonaan sulkea.

-- Millä tavalla sitä sitten sisään päästään? Pencroff kyseli.

-- Ulkopuolisia tikkaita, köysitikkaita myöten, jotka saa vetää sisään, milloin tahtoo. Silloin ei pääse sisään ketään muita.

-- Mutta miksi niin paljon varokeinoja? merimies intti. -- Eiväthän meitä tähän asti ole pedot ahdistaneet, eikä saarellamme ole villejäkään.

-- Oletteko siitä ihan varma?

-- Se on pian selville saatu, kunhan joka kolkka saarta saadaan tutkituksi.

-- Aivan niin, sillä me tunnemme siitä vain vähäisen osan. Mutta ellei meidän tarvitsekaan pelätä vihollisia omalla saarellamme, niin saattaa niitä tulla ulkoapäin, sillä Tyynen meren rannikot ovat vaarallisia seutuja.

Ja niinpä he ryhtyivät työhön, innokkaammin muita juuri Pencroff. Rannalta kannettiin muutama tuhat valmista tiiltä Graniittilinnan seinukselle. Kuokilla ja nitroglyseriinillä puhkaistiin mainitut viisi ikkunaa ja ovi meren puolelle. Tiilistä muurattiin väliseinät, niin että saatiin viisi erillistä asuinhuonetta, nimittäin ovesta oikealle eteinen, sen viereen keittiö, edelleen ruokasali, kaksitoista metriä leveä, sitten yhtä tilava makuuhuone, sen jälkeen seurusteluhuone ja vihdoin suuri sali. Vastapäätä näitä perätysten olevia huoneita oli toisella puolen käytävää suuri varastohuone.

Koska pääsy Graniittilinnaan entisen tunnelin kautta oli kovin hankala, sinne kun oli kuljettava pitkiä ja vaivalloisia kiertoteitä ja itse tunnelikin oli kovin vaikeakulkuinen, punottiin erään kasvin lujista kuiduista tukevat köysitikkaat, joiden puolat veistettiin punaisen seetripuun oksista. Koska ovi oli niin korkealla maasta, täytyi tikkaisiin panna vähintään sata puolaa. Nousua helpotti se, että vuoren seinämässä oli ulkoneva pengermä, niin että tikkaat saattoi jakaa kahteen osaan. Tarpeen tullen saattoi kuitenkin tikkaat kokonaisuudessaan vetää oven sisäpuolelle.

Toukokuun 28. päivänä olivat tikkaat lopullisesti valmiit. Lyhyessä ajassa oppivat siirtolaiset varsin nopeasti kiipeämään niitä myöten ylös. Hitain oli Top, luonnollisestikin, mutta oppimestarinsa Pencroffin johdolla sekin tottui auttavasti kiipeämään, vaikka tosin opettaja toisenkin kerran sai kantaa retuuttaa oppilaansa selässään ylös.

Talvi läheni nopein askelin, ja siksipä Harbertilla ja Gideon Spilettillä oli täysi työ heidän hankkiessaan metsänriistaa varastoon. Toistaiseksi he yhä metsästelivät Laupeudenjoen vasemmalla rannalla, mutta siellä olikin vielä saalista riittämiin. Vasta seuraavana keväänä oli aikomus siirtyä Kaukaisen Lännen suunnattomiin aarniometsiin, jotka alkoivat joen toiselta rannalta. Näillä retkillä sattui Harbert löytämään läheltä Grantin järven lounaista rantaa villin puutarhan, jossa kasvoi monenlaisia hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, kuten minttuja, kuningasyrttejä, kynteliä, ja muita sellaisia, joita kaniinit mielellään syövät.

Koska pöytä oli valmiiksi katettu, arveli reportteri, ei isäntäväkikään voinut olla kovin kaukana.

Maassa näkyi lukemattomia kaniinien pesiä. Ja tuskin olivat metsämiehet kulkeneet kymmentäkään askelta tarhassa, kun jo satakunta jyrsijää, ns. amerikankaniineja, puikahti ulos pesistään lähtien kiitämään pakoon. Pari kolme ehtivät metsästäjät kuitenkin saada saaliikseen.

Toukokuun viimeisenä päivänä oli muuraustyö Graniittilinnassa saatu loppuun suoritetuksi ja keittiöön oli kyhätty yksinkertainen liesi, josta savutorvi johti suureen päätyseinässä olevaan aukkoon.

Ei unohtanut Cyrus Smith vedensaantiakaan. Entiseen järven laskukohtaan hakattiin aukko hiukan vedenpinnan alapuolelle. Siitä vesi virtasi entiseen väylään kaivettua kapeaa uomaa myöten kuiluun asti tuoden Graniittilinnan uusille asukkaille runsaasti sata litraa vettä päivässä.

Tunnelin entinen suu tukittiin suurilla kallionlohkareilla, jotka muurattiin kiinni toisiinsa. Ne peitettiin mullalla ja turpeilla. Ikkunat suljettiin tiiviillä luukuilla siihen saakka, kunnes Cyrus Smith ryhtyi lasin tekoon.

Ihana näköala avautui Graniittilinnan ikkunoista valtamerelle, joka kaukaisuudessa sulautui taivaanrantaan, rajoittui vasemmalla Eteläleukaan ja oikealla Kynsiniemeen. Koko Liittolahti oli heidän ihailtavanaan.

Pencroffin mielestä oli "niin kovin hauskaa elellä täällä viidennessä kerroksessa".

Neljästoista luku

Sydäntalvi. Steariinikynttilöitä. Leivän puute. Vehnänjyvä. Maan viljavuus.

Talvi alkoi kesäkuun ensimmäisinä päivinä; kesäkuuta vastaa pohjoisella pallonpuoliskolla joulukuu. Sen enteinä olivat kovat myrskyt ja rankkasateet. Siirtolaiset olivat muuttaneet Graniittilinnaan päätettyään säilyttää entiset hormit työpajana myöhemmin tehtäviä karkeita töitä varten.

Koko kesäkuu kului metsästellessä ja kalastellessa. Kylmän tultua -- niin päätettiin -- lähdettäisiin pyytämään niitä mufloneja, joita kerran oli nähty Franklinin vuorelle noustaessa ja joitten villasta siirtolaiset insinöörinsä taitoon luottaen toivoivat pystyvänsä valmistamaan lämpimiä vaatteita.

Tuli kesäkuun 4. päivä. Se oli helluntai. Sen päivän he päättivät pitää pyhänä, niinkuin olivat pitäneet pitkänperjantain ja pääsiäisenkin.

Insinöörin ja reportterin kerran keskustellessa pian alkavista pakkasista puuttui Pencroffkin puheeseen.

-- Minun mielestäni, hän virkkoi, -- on aika puhua pakkasista silloin, kun pakkaset tulevat. Eiköhän sopisi keskustella siitä, mistä tässä valoa saadaan, sillä päivät ovat käyneet merkillisen lyhyiksi?

-- Se saadaan helposti aikaan, Cyrus Smith vastasi..

-- Keskusteluko?

-- Ei, vaan valo.

-- Öljylamppujako?

-- Steariinikynttilöitä.

Tämä ei ollutkaan mahdotonta, sillä insinöörillähän oli käytettävänään sekä kalkkia että rikkihappoa, ja hylkeistä sai kyllä rasvaa.

Rasvasta saa kalkin avulla eräänlaista kalkkisaippuaa, joka helposti liukenee rikkihappoon. Tästä liuoksesta kalkki saostuu rikkihapon suolana ja samalla erottuu rasvahappoja, joista palmitiini- ja steariinihappo ovat juuri kynttiläin aineksia. Sydämiksi oli käytettävä yhteenpunottuja kasvikuituja: tällainen sydän kastetaan sulaan rasvaan, joka pian hyytyy sen ympärille ohuena kerroksena; sen jälkeen se kastetaan uudestaan, jolloin uusi rasvakerros tarttuu entiseen; näin jatketaan, kunnes kynttilä on tullut sopivan paksuiseksi.

Kynttilänvalmistus onnistuikin hyvin, kun Pelastuksenluodolta oli saatu muutamia hylkeitä, sillä erää puoli tusinaa.

Rattoisaa oli siirtolaisten työskennellä Graniittilinnassaan, milloin rauta-, milloin puuseppinä, valmistellen tarpeellisia huone- ja talouskaluja. Kirvesmiehiksikin heidän oli pystyttävä, sillä vesiputouksen yli oli rakennettava kahdet porraspuut, toiset ylängölle, toiset vuorenseinämän ja merenrannan välille.

Laupeudenjoen varrelta kerättiin suunnattomat määrät ostereita, joitten makuun siirtolaiset olivat jo tottuneet.

Lihaa heillä oli runsaasti; ei liioin kasvisruoista ollut puutetta. Niin sanottujen lohikäärmepuitten keitetyistä ja käyneistä juurista he osasivat panna hapahkoa, oluentapaista juomaa. Sokeriakaan ei heiltä puuttunut: sitä he saivat sokerivaahteran (Acer saccharinum) mahlasta. Maukasta, niin sanottua oswego-teetä, he osasivat keittää niistä monista kasveista, joita runsaasti kasvoi kaniinitarhan seuduilla. Suolaakin heillä oli yllinkyllin.

Vain leipää puuttui.

Sallimus oli kuitenkin pitänyt heistä huolta tässäkin suhteessa tavalla, jota he eivät olleet osanneet aavistaakaan.

Eräänä päivänä satoi kuin saavista. Siirtolaiset olivat tapansa mukaan koolla Graniittilinnan suuressa salissa. Harbert näkyi hypistelevän jotakin takkinsa liepeessä, vuoren ja päällisen välissä. Äkkiä hän löysi etsimänsä ja huudahti riemuissaan:

-- Mr Smith! Katsokaas, mitä minä löysin! Vehnänjyvän!

Asian selitys oli, että Harbertilla Richmondissa oli ollut tapana pitää taskussaan vehnänjyviä ja ruokkia niillä kyyhkysiä.

Kaikki kokoontuivat ihmettelemään pikkuista jyvää.

-- Voi lapsi raukka! Pencroff puheli. -- Jopa nyt jotakin löysit! Yhden ainoan jyväpahasen!

-- Siitä me vielä paistamme leipää, lausui Cyrus Smith.

-- Ja piiraita ja kaakkuja ja kalakukkoja, ivaili merimies.

Mutta insinööri loi häneen vakavan katseen ja kysäisi:

-- Pencroff, tiedättekö, kuinka monta kortta nousee yhdestä jyvästä?

-- Jyvästä korsi, kahdesta kaksi, toinen hämillään vastasi.

-- Kymmenen. Kuinka monta jyvää korressa?

-- En minä niitä ole laskenut.

-- Keskimäärin kahdeksankymmentä, julisti insinööri juhlallisesti. -- Jos siis istutamme tämän, niin saamme ensi sadoksi 800 jyvää; toisella kertaa niistä tulee jo 640 tuhatta, kolmannella 512 miljoonaa ja neljännellä yli neljäsataa miljardia.

Kummastellen kuuntelivat siirtolaiset näitä suunnattomia lukuja, mutta insinööri jatkoi:

-- Eikä tämä ole vielä mitään sen rinnalla, mitä unikko ja tupakka tuottavat. Yhdestä unikon siemenestä tulee 32 tuhatta siementä, tupakan siemenestä 360 tuhatta. Muutamassa vuodessa nämä kasvit täyttäisivät koko maan pinnan, ellei niiden leviämistä olisi ehkäisemässä tuhansia syitä.

-- Ja tiedättekö, Pencroff, Cyrus Smith yhä jatkoi, -- kuinka monta bushelia [busheli = 36 litraa] tulee 400 miljardista jyvästä?

-- Kaikkea sitä minulta kysytäänkin! merimies jupisi. -- En minä ole opissa ollut enkä kouluissa kolunnut.

-- Neljänneksen toista miljoonaa bushelia.

-- Soo! Neljässä vuodessa?

-- Kenties kahdessakin, sillä täällä korjataan luullakseni kaksi satoa vuodessa.

Pencroffin tuli äkkiä niin hyvä mieli, että häneltä pääsi railakas eläköönhuuto.

-- Ja sen minä sanon, hän lisäsi, -- että jos minä joskus vielä tupakan siemenen löydän, niin en minä sitä järveen heitä.

Juhlallisesti kylvettiin sitten tämä kallis jyvä Graniittilinnan ylängölle, huolellisesti muokattuun, muheaan multaan, tuulensuojaiseen päivänpuoleiseen paikkaan, ja tiheä aitaus pystytettiin sen ympärille.

Viidestoista luku

Pakkasia. Haukkuvia kettuja. Talvitöitä. Salaperäinen kuilu. Pekari. Herkullinen ateria. Hauli hampaisiin.

Kesäkuun lopulla sadeaika lakkasi, ilma kylmeni ja lämpömittari laski alle nollan. Polttopuut hupenivat silmissä, ja uusia oli hankittava. Helposti niitä lauttaamalla saatiinkin, ja helposti ne hinattiin Graniittilinnaan, johon lujista köysistä oli kyhätty varsin kätevä hissi. Tuotiinpa Franklinin vuoren liepeiltä kivihiiltäkin, ja kun myös ruokasaliin oli rakennettu tulisija, ei siirtolaisten tarvinnut kärsiä kylmyyttä.

Tehtiin lyhyitä metsästysretkiä. Kerrankin päästiin Laupeudenjoen yli, se kun oli vetäytynyt jäähän, ja tavattiin siellä omituisia kettuja, jotka haukkuivat kuin koirat. Pencroff ei paljonkaan välittänyt niistä, ne kun eivät olleet syötävää riistaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin rakenteli niille ketunkuoppia, ja silloin tällöin joku vikkeläjalkainen repolainen erehtyi ja jäi merimiehen saaliiksi. Joka kerta hän kuitenkin nurisi "mokomastakin riistasta". Hiukan häntä lohdutti Cyrus Smithin neuvo, että hän rupeaisi käyttämään ketunraatoja muitten otuksien syötteinä.

Ja kyllä oli merimies mielissään saatuaan kerran kuopasta erään siansukuisen eläimen nimeltä pekari: sehän kelpasi ruoaksi saparosta kärsään saakka.

Elokuun puolivälissä alkoi sataa lunta, ja pian sitä oli puolen metrin paksuudelta. Samalla alkoivat rajut lumimyrskyt. Graniittilinnan luukut suljettiin, ja siellä siirtolaiset miellyttävässä lämpimässä kuuntelivat kaikessa rauhassa myrskyn ulvontaa, kun sen rajuista puuskista suuret puut ryskyen kaatuivat maahan.

Elokuun lopulla alkoi sää vaihdella: satoi vuoroin vettä, vuoroin lunta, mutta ilma pysyi yhä kolkkona, joten Graniittilinnan ikkuna- ja oviluukut pidettiin edelleen suljettuina. Miehet alkoivat kyllästyä talven yksitoikkoisuuteen ja pitkälliseen sisälläoloon, mutta vielä rauhattomampi oli Top. Lakkaamatta se kuljeskeli huoneesta toiseen ikäänkuin hakien aukkoa, mistä pääsisi ulos.

Cyrus Smith huomasi koiransa kovin usein kiertelevän pystysuoran kuilun aukkoa, joka nyt oli laudoilla peitetty. Kummallisesti se haukkua louskutteli siinä, ikäänkuin kuilun pohjalla olisi ollut jotain, joka sitä ärsytti ja jota se samalla pelkäsi. Kuilu oli yhteydessä meren kanssa, siitä ei ollut epäilystäkään. Tulikohan mereltä jokin vedenalainen hirviö väliin levähtämään kuilun kohdalle?

Jotain kummallista siinä oli.

Lämpimäin talvivaatteiden puute sai heidät usein suunnittelemaan villavarastojen hankkimista seuraavaksi talveksi. Franklinin vuoren rinteillä oli laumoittain muflonlampaita. Sen he tiesivät. Parasta olisi saada muutamia niistä kiinni elävinä ja kesyttää ne. Samalla voisi pyydystää metsälintuja jonkinlaiseksi kanatarhaksi. Mutta sitä varten pitäisi perustaa karjakartano, oikea farmi. Ja edullisinta olisi sijoittaa sellainen Kaukaiseen Länteen.

Ensi kevätkelillä käytäisiin tarkastamassa noita tuntemattomia seutuja.

Mutta jo ennen sitä sattui tapaus, joka sai heidät entistä kiihkeämmin tutkimaan Lincolnin saarta.

Oli lokakuun 24:s. Sinä päivänä oli Pencroff saanut ketunkuopasta emäpekarin ja kaksi parin kuukauden ikäistä porsasta.

Silloin oli siirtolaisilla loistopäivällinen: kengurunlihalientä, savustettua kinkkua, porsaanpaistia, manteleita, juuriolutta ja oswego-teetä. Kaiken kruununa oli tietysti pekarinpaisti.

Liemen jälkeen kävi Pencroff itse leikkaamaan pekaria ja viilteli aimo viipaleita kunkin lautaselle. Nämä juottoporsaat maistuivat todellakin aivan erinomaisilta. Kummako, että Pencroffkin ahnaasti kävi oman annoksensa kimppuun.

Äkkiä hän parkaisi ja päästi suustaan karkean sanan.

-- Mikä nyt? Cyrus Smith kysyi.

-- Se ... se vain ... että minulta lohkesi hammas! merimies vastasi.

-- Vai oli teidän pekarissanne kiviäkin? naurahti Gideon Spilett.

-- Lienee ollut, lienee ollut ... Pencroff puheli vetäen suustaan kiven, joka oli maksanut hänelle poskihampaan.

Mutta se ei ollutkaan kivi. Se oli -- hauli!

TOINEN OSA

HYLÄTTY MIES

Ensimmäinen luku

Haulin johdosta. Pirogin tekoon. Kilpikonnan katoaminen. Kömpelyyttäkö?

Seitsemän kuukautta olivat siirtolaiset jo olleet Lincolnin saaressa, ja yhä enemmän he olivat varmistuneet siinä uskossa, että he olivat saaren ainoat asukkaat. Mutta nyt tämä pikkuinen lyijypalanen ilmeisesti todisti, että saarella täytyi olla joku muukin ihmisolento, kenties useampiakin. Eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin että hauli oli ammuttu; siis oli ollut ampujakin.

-- Oletteko varma, Cyrus Smith kysyi Pencroffilta haulia tarkastellessaan, -- oletteko varma siitä, ettei tuo pekarinporsas ollut kuin kolmen kuukauden ikäinen?

-- Ei täyttä kolmeakaan, koskapa imi vielä, kun sen kuopasta löysin.

-- Siis on tällä saarella laukaistu pyssy korkeintaan kolme kuukautta sitten, insinööri lausui, -- ja niin ollen päättelen: joko on saaressa ollut asukkaita ennen meidän tänne tuloamme, tai ihmisiä on noussut tänne maihin enintään kolme kuukautta sitten. Ovatko he tulleet ehdoin tahdoin vai haaksirikkoisina ajautuneet rannalle, siitä saamme myöhemmin selon samoin kuin siitäkin, ovatko he eurooppalaisia vai malaijilaisia ja vieläkö he ovat saarella vai ovatko jo lähteneet.

-- Ei ikipäivinä täällä ole ristinsielua muita kuin me! Pencroff huudahti. -- Olisihan ne nähty jo aikoja sitten. Se on tietty se.

-- Mutta tietympää on, että pekarilla oli hauli ruumiissaan, reportteri virkkoi. -- Mistä se siihen olisi tullut?

-- Kunhan ei vain Pencroffilla olisi ollut entisiä jätteitä ... yritti Nab.

-- Soo-o! merimies loukkaantuneena huudahti. -- Vai olisi minulla ollut puolen vuoden verran lyijyrae hampaassa, enkä olisi sitä huomannut! Tule katsomaan, Nab, ja jos löydät suustani yhden ainoankaan rikkinäisen hampaan, niin saat kiskoa puoli tusinaa purimia leukapielistäni irti.

-- Nab iski kirveensä kiveen, huomautti Cyrus Smith naurahtaen. -- Mutta oli miten oli, meidän täytyy ruveta tutkimaan asiaa.

Pencroff oli paikalla valmis ja tarjoutui tekemään kevyen veneen, jolla voisi kiertää ympäri saaren ja nousta Laupeudenjokea myöten sen latvoille saakka. Hän ei tarkoittanut varsinaista kaaritettua ja lautalaitaista venettä, vaan sellaista puun kaarnasta tehtyä kevyttä, tasapohjaista ruuhta, jota intiaanit käyttävät ja jota sanotaan pirogiksi. Sen hän lupasi saada valmiiksi viidessä päivässä.

Viipymättä hän ryhtyikin työhön, jota huomattavasti helpotti se, että äskeinen myrsky oli kaatanut useita sopivia puita. Ei tarvinnut muuta kuin kiskoa kaarna irti. Siihen soveliaita työkaluja kyllä puuttui, mutta jotenkin merimies keinotteli tästä pulmasta, ja niinpä hänellä ennen pitkää oli kaarnaa koossa enemmän kuin tarvitsikaan.

Pencroffin ja insinöörin ahertaessa pirogin kimpussa toiset metsästelivät varoen kuitenkaan joutumasta kovin kauas Graniittilinnasta.

Kerran -- oli lokakuun 28:s -- sattui taas omituinen tapaus.

Kävellessään Nabin kanssa meren rannikolla Harbert sattui huomaamaan kallioitten välissä suuren kilpikonnan, joka parhaillaan pyrki merta kohti. He päättivät ottaa sen kiinni ja käänsivät sen sauvoillansa selälleen, siis sellaiseen asentoon, jossa kilpikonnan on mahdotonta liikkua. Varmemmaksi vakuudeksi Harbert asetti kuitenkin sen ympärille suuria kiviä estääkseen sitä karkaamasta.

He kiiruhtivat sitten kotiin hakemaan rattaita, sillä Harbert tahtoi yllättää Pencroffin tuomalla sellaisen eläimen, jolla oli aina "maja mukanaan". Kenenkään huomaamatta he ottivat rattaat ja lähtivät takaisin merenrantaan.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun siellä ei ollutkaan enää eläintä, jolla oli "maja mukanaan".

-- Kappas tuota! Nab virkkoi. -- Osaavatpa nuo konnat sittenkin kääntyä vatsalleen.

-- Nähtävästi, Harbert myönsi katsellen hajalleen joutuneita kiviä.

-- Mutta, Nab sanoi, -- emmepä hiisku koko tästä jutusta muille mitään.

-- Päinvastoin me kerromme koko asian, Harbert vastasi.

Noloina, he menivät rannalle, missä muut olivat täyttä höyryä pirogia rakentamassa, ja kertoivat epäonnistuneesta yrityksestään.

-- Aika poropeukaloita! huudahti Pencroff. -- Päästää käsistään ainakin puolisataa vadillista maukasta lientä! Käänsitte pedon huonosti, siinä kaikki.

Kuultuaan Harbertin tehneen kiviaitauksenkin sen ympärille Pencroff arveli:

-- Sitten siinä on tapahtunut ilmeinen ihme!

-- Kuinka kaukana rannasta te käänsitte sen selälleen? Cyrus Smith kysyi.

-- Korkeintaan viidentoista askelen päässä.

-- Ja pakoveden aikana?

-- Niin.

-- Sitten on mahdollista, että nousuvesi kohotti sen maanpinnasta, ja vedessähän kilpikonna pääsee kääntymään.

-- Mutta olimmepa tosiaankin poropeukaloita! Nab huudahti.

-- Sehän minulla oli kunnia teille vastikään ilmoittaa, ivasi Pencroff.

Sellaisen selityksen Cyrus Smith antoi. Luultavinta kuitenkin on, ettei hän itsekään sitä uskonut.

Toinen luku

Ensimmäinen pirogiretki. Rannalla oleva hylky. Arkun sisällys. Mitä Pencroff kaipaa? Raamatun jae.

Pencroff piti sanansa: viiden päivän kuluttua pirogi oli valmis, kolme ja puoli metriä pitkä ja painoltaan tuskin sataakaan kiloa. Runko oli tehty lujista puunoksista, päällys kaarnasta. Kokassa ja perässä oli tuhto, keskellä samoin, pitämässä laitoja kiinni. Kaksi airoa ja mela -- siinä aluksen kaikki varusteet.

Viivyttelemättä ja tyytyväisinä siirtolaiset astuivat pirogiinsa.

-- Kovinhan sinun laivallasi on jano, ivaili Nab nähdessään pirogin vuotavan.

-- Älä yhtään huoli, Pencroff lohdutteli. -- Parin päivän kuluttua ei siinä ole vettä enempää kuin juomarin vatsassa.

Ja sitten lähdettiin liikkeelle, Nab ja Harbert airoissa, Pencroff perämiehenä. Kulku ohjattiin ensin salmen poikki Pelastuksenluodon eteläpäähän ja siitä pari kilometriä ulommaksi merelle, jonka pinta oli tällä kertaa rasvatyyni. Sieltä soudettiin Laupeuden joen suulle ja käännyttiin kaakkoon. Noin viisi kilometriä joen suusta pisti mereen teräväkärkinen niemeke. Sitä kohti Pencroff alkoi ohjata venettä, pysytellen jonkin matkan päässä rannasta.

Tultiin niemenkärjen kohdalle, ja Pencroff oli juuri kiertämäisillään sen, kun Harbert äkkiä huudahti:

-- Mitä tuolla rannalla on?

Kaikki kääntyivät sinne päin: rannalla näkyi jotain mustaa, puoleksi hiekan peitossa.

-- Kas, mistä ne ovat sinne joutuneet? virkkoi Pencroff.

-- Mitä ne ovat? Mitä ne ovat?

-- Tynnyreitä ne ovat, ja tuskinpa tyhjiä.

Nuolena kiiti vene pienen lahdelman rantaan, ja kaikki hyppäsivät maihin.

Pencroff oli oikeassa. Rannalla, puoleksi hiekkaan vajonneena, oli kaksi tynnyriä, joihin taitavasti oli köytetty kiinni isohko arkku. Tämä oli ilmeisesti kellunut tynnyrien varassa meren pinnalla, kunnes aallot olivat sen heittäneet maihin.

-- Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla? huudahti Pencroff hyökäten arkun ääreen. -- Luja on siinä kansi, mutta eiköhän lohkeaisi, kun oikein koettaisi? Ja samassa hän sieppasi maasta suuren kiven.

-- Pencroff! Cyrus Smith virkkoi pidättäen häntä. -- Ettekö malttaisi odottaa tunnin verran?

-- Mutta, herra insinööri, ajatelkaa: siinähän saattaa olla juuri sellaista, mitä meiltä puuttuu!