Part 3

Nyt Cyrus Smith vuorostaan kertoi sen vähän, mitä muisti. Kun kova tuulenpuuska oli tempaissut hänet verkosta, hän oli vajonnut mereen muutaman sylen syvyyteen. Pintaan noustuaan hän oli huomannut Topin uivan rinnallaan. Palloa ei enää erottanut. Nähdessään olevansa vajaan kilometrin päässä rannasta hän oli koettanut uida hirveässä aallokossa, mutta puoli tuntia ponnisteltuaan hän oli jälleen vajonnut syvyyteen vieden koiransakin mukanaan. Siitä saakka hän ei enää muistanut mitään, ennenkuin heräsi tässä luolassa ystäväinsä ympäröimänä.

-- Mutta täytyihän teillä olla voimia kulkea rannasta tänne saakka! Pencroff arveli.

-- Niin ... kaiketikin ... insinööri puheli epäröiden. -- Ettekö huomannut rannalla mitään muita jälkiä?

-- Emme minkään näköisiä. Yhdet ainoat vain, ja ne näkyvät vieläkin selvästi.

-- Pencroff, pyysi silloin insinööri, -- olkaa hyvä ja vetäkää minulta saappaat jalasta ja tarkastakaa, sopivatko ne noihin jälkiin.

Pencroff, Harbert ja Nab tekivät työtä käskettyä, ja saappaat sopivat täsmälleen jälkiin.

-- Minä olen siis ollut aivan sekaisin, puheli insinööri, -- olen kulkenut kuin unissakävijä... Top, kelpo koirani, sinä se olet. vaistomaisesti johdattanut minut tänne.

Tämä olikin, ainakin toistaiseksi, ainoa järkevä selitys tälle muutoin niin merkilliselle seikalle.

Cyrus Smith oli nyt sen verran voimistunut, että jaksoi kestää kotimatkan. Pencroff ja Nab ryhtyivät kantajiksi.

Kun kuljettavana oli kymmenkunta kilometriä ja sairaskin vielä heikko, edistyi matka varsin vitkalleen. Tuuli oli yhä edelleen tuima, mutta sade oli kumminkin jo lakannut. Vasta illalla kulkue saapui hormien edustalle.

Hämmästyen haaksirikkoiset huomasivat, kuinka paljon myllerrystä myrsky oli saanut aikaan. Suuria kivilohkareita oli vierinyt alas, ja merenranta oli paksulti peittynyt meriruohoihin ja leviin. Hormien edustalla näkyi aaltojen huimaa hävitystyötä.

Pahaa aavistaen syöksyi Pencroff sisään. Hetken kuluttua hän palasi aukon suulle ja tuijotti sanaakaan sanomatta kumppaneihinsa.

Tuli oli sammunut. Liedellä oli tuhka kastunut harmaaksi liejuksi. Taulanpala oli vettynyt. Aallot olivat tunkeutuneet luolan sisään ja hävittäneet siellä kaiken.

Kahdeksas luku

Onhan meillä Cyrus Smith. Saariko vai manner? Pähkinämänty. Kabiai. Savua hormeista.

Haaksirikkoisten asema ei ollut kadehdittava, vesi kun oli vienyt heiltä kaikki heidän varusteensa. Mutta he olivat kaikkea muuta kuin epätoivoisia, sillä -- olihan joukossa nyt Cyrus Smith! Häneen he luottivat aivan sokeasti. Cyrus Smithiin keskittyi heidän mielestään kaikki inhimillinen tieto ja taito.

Insinööri kannettiin ensi työksi hormien keskiosaan, jossa hänelle valmistettiin vuode kuivuneista ruohoista ja levistä.

Tuli yö. Myrsky oli muutamissa kohdissa kiskonut irti Pencroffin laittamat tukkeet, joten tuuli pääsi vapaammin puhaltamaan hormeihin. Se oli kääntynyt kaakkoisesta koilliseksi, ja siksi oli hormeissa melko koleata. Vähistä vaatteistaan antoi itsekukin jotakin sairaan peitteeksi.

Illalliseksi syötiin taas noita ainaisia simpukoita. Ne oli Harbert osannut höystää muutamilla syötävillä levälajeilla, jotka sisälsivät runsaasti ravintoaineita.

Aamun koittaessa ystävykset heräsivät. Cyrus Smithin ensimmäinen kysymys oli taas:

-- Saaressako ollaan vai manterella?

-- Kukapa sen tietää! Pencroff vastasi.

-- Siitä saamme ennen pitkää selvän, insinööri sanoi.

Pian sen jälkeen insinööri tiedusteli, eikö sopisi virittää tulta.

-- Siinäpä se! huudahti merimies ja kertoi insinöörille heidän eilisen ainoan tikkunsa tarinan.

-- Kyllä me tultakin saamme, insinööri lausui, -- ja ellemme löydä mitään taulaksi sopivaa, niin...

-- Niin?

-- Niin teemme tulitikkuja.

-- Ettäkö oikein tehtaantikkuja?

-- Juuri niin.

Pencroff pudisti epäillen päätään.

-- Se on varsin yksinkertainen asia! huudahti Gideon Spilett.

Pencroff loi viimeiseen puhujaan pitkän silmäyksen arvellen itsekseen: -- Jos se vain teistä riippuisi, niin kyllä täällä paistinvartaat kääntämättä jäisivät. Mutta hän ei puhunut mitään.

Keskustelujen päätös oli se, että haaksirikkoiset lähtevät seuraavana päivänä sille korkealle vuorelle, joka kohoaa lännessä. Tänään lähtevät Pencroff, Harbert ja Nab hankkimaan metsänriistaa. Cyrus Smith ja reportteri jäävät kotiin tutkimaan rantaa ja vuoriylänköä.

Metsämiehet lähtivät. Tällä kertaa he eivät kulkeneet joenrantaa, vaan oikaisivat suoraan viidakkoon kullakin kädessään paksu nuija. Top tietysti mukana.

Kauan he saivat samoilla tiheässä metsässä löytämättä mitään saalista. Nab pisteli jo Pencroffia, joukon johtajaa, arvellen, ettei sen vertaiselle saaliille suurtakaan nuotiota tarvinnut. Pencroff vastasi, että vähän oli riistasta apua, kun ei ollut millä paistaa.

Jonkin ajan kuluttua Harbert löysi metsästä eräänlaisia pähkinämäntyjä, joitten hedelmät olivat varsin maukkaita. Niitä kerättiin suuret kasat.

-- Tämähän sopii varsin hyvin, arveli Pencroff, -- leviä leivän asemasta, nilviäisiä lihan sijasta ja jälkiruoaksi pähkinöitä ja muita manteleita.

Äkkiä kuului Topin haukunta. Metsämiehet rientämään ääntä kohti. Hetken kuluttua he näkivät Topin olevan jonkin pienehkön eläimen kimpussa ja retuuttavan sitä hampaillaan korvasta. Otus oli yli puolen metrin pituinen, päältä mustanruskea, alta vaaleampi, ruumiinpeitteenä karvojen asemasta harjaksia. Se oli, kuten Harbert selitti, eräs jyrsijälaji nimeltä kabiai, joilla oli käpälissä uimaräpylät.

Nab hyökkäsi saaliin kimppuun, mutta sepä riuhtaisi itsensä irti jättäen palasen korvaansa Topin hampaisiin, hyökkäsi Harbertia kohti, kaatoi hänet kumoon ja hyppäsi äkkiä läheiseen syvään lammikkoon. Sinne se katosi veden alle. Top syöksyi perästä ja jäi uimaan veden pinnalle. Metsämiehet asettuivat eri puolille lammikkoa estääkseen otusta pääsemästä karkuun. Jonkin ajan kuluttua kabiai nousi veden pintaan, ja samalla oli Topkin sen kimpussa eikä päästänyt sitä enää sukeltamaan. Se retuutti sitä rantaa kohti, ja sieltä ulottui Nab lyömään sen nuijallaan kuoliaaksi.

-- Eläköön! huusi Pencroff, kun otus oli saatu maalle. -- Annas, että meillä nyt olisi nuotio, niin luita myöten tämä jyrsijä jyrsittäisiin.

Kello oli auringosta päättäen lähes kaksi iltapäivällä. Pencroff heitti otuksen olalleen, ja sitten lähdettiin paluumatkalle, Top oppaana.

Tunnin kuluttua saavuttiin joen mutkaan. Siinä kyhättiin häthätää taas ajopuulautta ja laskettiin se menemään alas virtaa. Miehet seurasivat joen äyrästä myöten, eikä aikaakaan, niin jo saatiin hormit näkyviin.

Mutta äkkiä, puolensadan askelen päässä hormeista, Pencroff pysähtyi ja päästi raikkaan eläköönhuudon.

-- Harbert! Nab! Katsokaa!

Hormien savuaukoista tuprusi ilmoille sakea savu.

Yhdeksäs luku

Insinöörin keksintö. Lähtö vuorelle. Tragopaanit. Mufloneja. Yötä ensimmäisellä huipulla. Sittenkin saari. Lieneekö saari asuttu? Ristiäiset. Lincolnin saari.

Iloisesti räiski todellakin tuli hormien liedellä. Pencroff katseli insinööriä ja reportteria, kabiai olallaan, sanaakaan sanomatta.

-- Katsokaas, Pencroff, virkkoi Gideon Spilett. -- Teillä pulska paisti, täällä uljas valkea.

-- Kuka sai tulen aikaan?

-- Aurinko.

Merimies ei osannut virkkaa sanaakaan.

-- Teillä oli siis polttolasi, insinööri? kysäisi Harbert.

-- Ei ollut poikani, mutta minä tekaisin sen.

Ja hän näytti ystävilleen yksinkertaista keksintöään. Oman kellonsa ja reportterin taskukellon lasin hän oli pannut vastakkain, täyttänyt välin vedellä ja kitannut särmät toisiinsa savella. Siinä polttolasi, jolla hän oli koonnut auringonsäteet kuiviin sammaliin ja siten saanut tulen lieteen.

-- Mr Spilett, Pencroff virkkoi täynnä mitä suurinta ihmettelyä, -- kirjoittakaa muistiin tämä tapaus.

-- Se on jo kirjoitettu, reportteri vastasi.

Pian oli kabiai paistettu vartaassa juottoporsaan tapaan. Sen liha olikin erinomaista. Jälkiruoaksi syötiin leviä ja pähkinöitä.

Hormit olivat jälleen asuttavassa kunnossa. Aukotkin oli tukittu. Insinööri ja Gideon Spilett olivat siis olleet ahkerassa työssä hekin.

Yö levättiin rauhassa, ja aamulla maaliskuun 29:ntenä haaksirikkoiset lähtivät kello puoli seitsemän aikaan tutkimusretkelle, joka miehellä sauva kourassa. Päämääränä oli korkea vuori, joka kohosi kaukana lännessä.

Kuljettiin ensin jo tuttuja teitä, nimittäin joen vasenta rantaa mutkaan ja sitten metsän halki. Seutu alkoi kohoamistaan kohota; maaperä, oltuaan ensin suoperäistä, kävi yhä kuivemmaksi ja kivisemmäksi. Metsän toisella puolella aukeni heidän eteensä avara tasanko. Taustalla näkyi kaksihuippuinen vuori. Ensimmäinen huippu oli laakea, noin seitsemänsadan metrin korkuinen; siitä haarautuivat harjanteet kuin jättiläislinnun varpaat, jotka ovat iskeneet kyntensä maahan. Vuorenharjanteiden välissä notkoissa kasvoi metsää aina tasalakiseen kukkulaan saakka, jonka takana kohosi toinen, korkeampi. Sen pyöreähkö huippu oli hiukan vinossa ja muistutti jättiläishattua, joka oli kallellaan päässä. Tämän toisen kukkulan huipulle tuli ystäviemme pyrkiä.

Vaikeata oli vuorelle nousu; täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Puolenpäivän aikana pysähdyttiin aterioimaan viidakkoon puron reunalle. Silloin oltiin vasta puolimatkassa ensimmäiselle kukkulalle.

Lähdettiin jälleen matkaan ja kierrettiin lounaispuolitse metsän kautta. Siellä lenteli tiheissä parvissa tragopaaneja, kanansukuisia lintuja, joista varsinkin koiraat olivat loistavanvärisiä. Gideon Spilettin tarkan ja voimakkaan käden sinkoama kivi tappoi yhden koiraista, joita Pencroff jo oli katsellut himoitsevin silmin.

Vähitellen päästiin tasaisemmalle pengermälle, joka osoittautui ilmeisen tuliperäiseksi. Sieltä lähdettiin jälleen kiertämään jyrkänteiden itäpuolitse, vaarallista seutua, jossa oli tarkoin katsottava, mihin jalkansa asetti. Paikoin näkyi eläinten jälkiä, eläinten, joilla täytyi olla erittäin vahvat ja ketterät jalat, koska ne voivat hyppiä näitten kuilujen yli. Saivatpa matkamiehet nähdäkin muutamia niistä. Niillä oli vahvat, taaksepäin kiertyneet, litteäpäiset sarvet ja tuuhea, hienovillainen turkki.

-- Lampaita! huudahti Pencroff.

Tavallisia lampaita ne eivät kuitenkaan olleet, vaan niin sanottuja mufloneja, kuten Harbert selitti.

-- Onko niillä lavat ja kyljet kanss'? Pencroff kysyi, ajatellen vain paistejansa.

-- On.

-- Lampaita ne sitten ovat.

Tuijotettuaan hetken aikaa näitä outoja olentoja eläimet säikähtivät ja katosivat näkyvistä.

-- Näkemiin, hyvä herrasväki! Pencroff huusi niin koomillisesti, että muitten täytyi väkisinkin purskahtaa nauramaan.

Vähitellen loppui vuoren rinteiltä kaikki kasvullisuus; siellä täällä oli enää vain kitukasvuisia pensaita kallionkoloissa. Onneksi oli ilma ollut koko päivän erittäin kaunis ja tyyni, muutoinhan he olisivat saaneet kokea kovia yhdeksänsataa metriä korkealla merenpinnasta. Iltayöstä he vasta pääsivät ensimmäisen kukkulan ylätasanteelle.

Pencroff oli lähtiessään ottanut mukaansa kärvennetystä liinakankaan palasesta tehtyä taulaa, joka sytytettiin kahden piikiven kipinästä, ja siten saatiin tuli sammaliin ja kuivuneisiin vaivaispensaitten oksiin, joita Harbert ja Nab olivat keränneet läheisistä vuorenhalkeamista. Illalliseksi syötiin loput kabianipaistista ja muutama kourallinen manteleita.

Seuraavana aamuna kello seitsemän tienoissa matkamiehet lähtivät kiipeämään toiselle huipulle. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että vuori, jonka ylimmälle laelle he pyrkivät, oli muinoin ollut tulivuori. Kovettuneet laavakerrokset muodostivat ikäänkuin portaat sen rinteille, ja siksipä nousu ei ollut enää niin vaikeata.

Tunnissa he olivat päässeet matkansa perille: saapuneet entisen tulivuoren kraatterin partaalle. He loivat silmäyksen ympärilleen, ja melkein yhtaikaa pääsi heiltä huuto:

-- Meri, joka puolella meri!

Insinööri oli viimeiseen asti toivonut, että maa, jolle kohtalo oli heidät heittänyt, olisi mannerta, mutta nyt hän huomasi pettyneensä. Saari tämä oli, hyvin laaja mutta sittenkin saari ja aivan yksinäinen, keskellä suunnatonta valtamerta.

Ensimmäinen kysymys, jonka Gideon Spilett teki, oli:

-- Kuinka suuri mahtanee tämä saari olla?

Cyrus Smith arvioi summittaisesti saaren pinta-alaa ottaen tietysti lukuun vuoren korkeuden ja virkkoi:

-- En luule erehtyväni, jos sanon sen olevan ympäri mitaten noin parisataa kilometriä.

Ellei Cyrus Smith erehtynyt arvioinnissaan, oli saari suunnilleen yhtä suuri kuin Malta Välimeressä, vaikka paljon säännöttömämpi. Omituinen se oli muodoltaan, ja Gideon Spilettin siitä tekemä piirros muistutti suuresti jonkinlaista kummituseläintä, joka nukkui Tyynen meren pinnalla.

Itäinen ranta, jonne haaksirikkoiset olivat pudonneet, kaarsi puoliympyränä avaraa lahtea. Kaakossa tämä lahti päättyi terävään niemenkärkeen. Koillisessa oli lahden rajana kaksi nientä, joitten väliin pisti pitkä, kapea poukama, muodoltaan kuin hirmuisen haikalan puoleksi avattu kita.

Koillisesta luoteeseen kulki ranta ensin kaarevana kuin pedon litteähkö päälaki ja sen jälkeen taas suoraan, sitten se muodosti etelään kääntyen jonkinlaisen kyttyrän, jonka keskipisteessä oli äsken löydetty tulivuori.

Luoteessa kulki saaren ranta aluksi melkein suoraan pohjoisesta etelään. Sitten se pisti pitkän ja kapean lahden saaren sisäosaan ja työnsi lounaaseen pitkän niemen, joka oli kuin jättiläismäisen krokotiilin pyrstö. Tämän niemen kärjestä jo ennen mainitun kaakkoisen niemen päähän oli matkaa noin kuusikymmentä kilometriä. Näitten molempien niemien väliin aukeni suuri, avonainen ulkosatama, jossa ei ollut tuulensuojaa.

Kapein kohta saarta, hormien ja äsken mainitun lahden välillä, oli noin kymmenen kilometriä leveä. Suurin pituus, koillisesta niemestä lounaiseen, pyrstön päähän, oli runsaat kuusikymmentä kilometriä.

Saaren sisäosasta oli kolme neljännestä metsän peittämä. Ainoastaan pohjoinen ja koillinen ranta oli kasvullisuutta vailla. Tulivuoren ja itäisen rannan välillä haaksirikkoiset huomasivat pienen järvenkin, joka täältä ylhäältä katsottuna näytti olevan yhtä korkealla kuin merenpinta, mutta joka Cyrus Smithin selityksen mukaan oli vähintään yhdeksänkymmentä metriä sitä ylempänä.

-- Vesi siinä on siis makeaa? Pencroff kysäisi.

-- Epäilemättä, koska se varmasti saa alkunsa vuoresta tulleista joista.

-- Tuollapa onkin puro, joka laskee siihen, huudahti Harbert.

-- Aivan oikein, insinööri myönsi, -- ja koska puro vie siihen vettä, niin täytyy sillä olla laskupaikkakin, jota myöten liiat vedet pääsevät mereen.

Luultavasti laski siihen metsän suojassa muitakin jokia. Pohjoisosa saarta sitä vastoin oli aivan karua, metsätöntä. Leveä, laavan muodostama juova kulki vuorelta koilliseen, ylintä nientä kohti.

Oliko saari asuttu? Todennäköisesti ei, sillä ei missään ollut huomattavissa ihmiskäden jälkiä, ei asuntoja, ei mökintapaistakaan. Ei edes savua noussut missään taivasta kohti. Tuskin piili metsissäkään ihmisolentoja, sillä saarelaisten tiedetään näillä seuduin asustelevan enimmäkseen rannikoilla.

Kenties kävi saaressa alkuasukkaita läheisistä saarista. Tosin ei mitään saaria ollut näkyvissä, mutta polynesialaisethan kulkevat kymmeniä peninkulmia keveissä pirogeissaan eli veneissään. Kaikki riippui siitä, missä kohdassa Tyyntä merta saari sijaitsi. Ja onnistuisiko Cyrus Smithin milloinkaan saada sitä seikkaa selville! Joka tapauksessa oli jo ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin siltä varalta, että alkuasukkaita nousisi täällä maihin.

Nyt oli aika kääntyä takaisin, mutta ennenkuin liikkeelle lähdettiin, miehet päättivät insinöörin ehdotuksesta antaa saarelle ja näkyvissä oleville niemille ja vesistöille nimet. Ja niinpä itärannan leveästä lahdesta tuli Liittolahti, eteläisestä, avonaisesta ulkosatamasta Washingtonin lahti; vuoresta, jolla he olivat, Franklinin vuori, äsken huomatusta järvestä Grantin järvi. Kaikkien näitten Cyrus Smithin ehdottamain nimien piti muistuttaa heidän kotimaataan.

Sen jälkeen saivat, reportterin ehdotuksesta, nimensä seuraavat paikat:

Lounainen niemi -- Käärmeniemi; sen kärki -- Lieronnokka.

Koillinen, kahden niemen välinen lahti -- Hainkita; sen pohjoispuolinen, pitempi niemi -- Pohjoisleuka; lyhyempi -- Eteläleuka.

Kaakkoinen, Washingtonin lahden ja Liittolahden välinen niemi -- Kynsiniemi.

Joki, josta haaksirikkoiset olivat saaneet ensimmäisen juomavetensä -- Laupeuden joki.

Luoto, jolle pallo oli pudonnut -- Pelastuksenluoto.

Vuorenpenger hormien yläpuolella -- Näkötorni.

Koko Käärmeniemen alue läpipääsemättömine metsineen -- Kaukainen Länsi.

Auringon asemasta Cyrus Smith osasi määrätä saarella ilmansuunnat, ja sen mukaan sijaitsivat Liittolahti ja koko Näkötornin ylänkö idässä. Mutta seuraavana päivänä hän toivoi auringon nousun ja laskun keskiajasta voivansa merkitä, missä kohti aurinko oli puolipäivän aikana: siellä siis oli pohjoinen. Huomattava näet on, että sen sijaan että aurinko pohjoisella pallonpuoliskolla on puolenpäivän aikaan etelässä, se eteläisellä pallonpuoliskolla paistaa samaan aikaan pohjoisesta.

Tyytyväisiä olivat kaikki nyt antamiinsa nimiin. Suostuttiin Pencroffinkin ehdotukseen, etteivät he enää pitäisi itseään haaksirikkoisina, vaan siirtolaisina, jotka asuttavat tämän saaren, ja innoissaan Pencroff jo kuvaili, kuinka he, kun heillä oli Cyrus Smith mukanaan, tekisivät tästä saaresta pienen Amerikan.

-- Kaupunkeja me tänne perustetaan ja rautateitä me rakennetaan ja lennättimet laitetaan ja vihdoin me liitetään Yhdysvaltoihin tämä ... tämä ... ei puutu kuin nimi tältä saarelta.

Harbert ehdotti silloin, että saari nimitettäisiin Cyrus Smithin saareksi, mutta Smithin ehdotuksesta se pantiin heidän suuren maanmiehensä nimikoksi, ja niin siitä tuli Lincolnin saari.

Ja sitten he istuivat kauan aikaa haastellen kaukaisesta isänmaastaan ja sen kauheasta sodasta. He eivät epäilleetkään, ettei pohjoisten valtioitten oikea asia ennen pitkää pääsisi voitolle. Oikeassa he olivatkin.

Mutta yhtä seikkaa he eivät tienneet, eivät voineet aavistaakaan. Oli maaliskuun 30. päivä 1865, ja kuusitoista päivää myöhemmin tehtiin Washingtonissa verinen rikos: pitkäperjantaina murhattiin Abraham Lincoln.

Kymmenes luku

Kellot eri ajassa. Vuorifasaanit. Kenguruita ajamassa. Maraikaniineja. Malminäytteitä. Mitä Topilla oli kaulassaan. Jousia ja nuolia. Tiilenpoltto. Saviastioita. Lincolnin saaren asema.

Seuraavana aamuna siirtolaiset lähtivät paluumatkalle heitettyään vielä viimeisen silmäyksen ympäri tätä saarta, jossa heidän oli määrä viettää yksinäistä elämäänsä ties kuinka kauan.

Ensi työkseen ehdotti Gideon Spilett, että hän ja insinööri panisivat kellonsa käymään samaa aikaa, mutta Cyrus Smith vastusti sitä. Reportterin kello, joka oli asetettu Richmondin horisontin mukaan, oli käynnissä, Smithin kello oli pysähtynyt. Päätettiin, että Spilettin kello saisi käydä edelleen; insinööri koettaisi asettaa kellonsa Lincolnin saarelta käsin havaitun auringonnousun mukaan. Tämä eriaikaisuus olisi heille tarpeen silloin, kun he määräisivät saaren pituus- ja leveysasteita.

Eväät syötiin loppuun, mutta Pencroff oli varma siitä, että kyllä uutta saalista heidän tielleen osuisi. Olihan heillä jo tottumusta. Sitä paitsi hän oli vakuuttunut siitä, että Cyrus Smith valmistaa heille pian sekä pyssyt että ruudit.

Kotimatka suunniteltiin tehtäväksi toista tietä, sillä insinöörin teki mieli saada lähemmin tutkituksi Grantin järvi. Mutta koska järvelle oli kuljettava tiheän aarniometsän läpi, päätettiin kaiken varalta pysytellä niin lähekkäin kuin mahdollista. Cyrus Smith vain poikkesi silloin tällöin syrjään ottaakseen jonkin kiven tai kasvin ja pistääkseen ne taskuunsa.

-- Pahustako se tuota kaikkea taskuihinsa mättää! Pencroff jupisi.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat edellämainitun puron lähteille ja jatkoivat sitten matkaansa pitkin sen vartta.

Hetken aikaa kuljettuaan siirtolaiset kuulivat äkkiä kovaa meteliä tiheiköstä. Sieltä kuului vuorotellen lintujen laulua, nelijalkaisten kirkunaa ja samalla kalkutusta, jota olisi luullut alkuasukkaitten aikaansaamaksi ääneksi. Nab ja Harbert riensivät ääniä kohti unohtaen yhteisen sopimuksen. Onneksi ei siellä ollut petoja eikä alkuasukkaitakaan, vaan puoli tusinaa laulaja- ja matkijalintuja, joita sanotaan vuorifasaaneiksi. Muutamat ovelat sauvaniskut tuottivat vaeltajille erinomaista riistaa päivälliseksi.

Muita lintuja, loistavan värisiä kyyhkysiä sekä harakoita ja variksia, pyrähteli alinomaa lentoon tulijain pelottamina. Pyssyä kaivattiin askel askelelta yhä enemmän, etenkin silloin, kun huomattiin kokonainen lauma suuria imettäväisiä, jotka loikkivat pakoon tavattoman pitkin hypyin.

-- Kenguruita, Harbert virkkoi.

Pencroffilla oli heti kysymys valmiina: -- Syödäänkö niitäkin?

-- Savustettuna on niitten liha suorastaan herkkua, selitti reportteri.

Harbert ja Nab syöksyivät niiden jälkeen, mielettömät, ja palasivat viiden minuutin kuluttua takaisin aivan hengästyneinä.

-- Siinä sen nyt taas näkee, ettei tässä pyssyittä tulla mitenkään toimeen, Pencroff puheli ja lisäsi sitten insinöörin puoleen kääntyen: -- Mitähän, jos tekaisisitte meille pari pyssyä?

-- Kenties, kenties, Cyrus Smith vastasi, -- mutta toistaiseksi tultaneen toimeen jousilla ja nuolilla.

-- Lasten leluja! Pencroff arveli.

-- Älkää sanoko niin, reportteri huomautti. -- Jousilla ja nuolilla on maailmassa verta vuodatettu vuosisatoja. Ruuti on oikeastaan vasta eilispäivän lapsi, mutta sota on valitettavasti yhtä vanha kuin ihmissukukin.

-- Kyllä maar se niinkin on, merimies arveli. -- Taisi tuhmuus tavata, kun moinen sana suustani pääsi.

Harbert rupesi nyt luettelemaan, kuinka monta eri lajia kenguruita oli, mutta Pencroff keskeytti:

-- Ei niitä ole kuin yksi ainoa laji, nimittäin se vartaaseen pantava laji, ja sitä juuri nyt tarvittaisiin.

Mutta onni oli suopea tänään, ja ennen pitkää metsä piti heitä miehinään. Kello kolmen tienoissa alkoi viidakosta kuulua Topin murinaa. Se oli ilmeisesti jonkin eläimen kimpussa. Nab hyökkäsi sinne ja näki koiran parhaillaan riepottavan jotain nelijalkaista pientä eläintä. Se oli nähtävästikin osunut koko poikueen jäljille ja ennättänyt purra kuoliaaksi pari muutakin. Nab nosti nämä maasta. Ne olivat mara-nimistä kaniinilajia.

-- Eläköön! huusi Pencroff tapansa mukaan. -- Paisti tuli, että tupsahti.

Matkaa jatkettiin sitten pitkin puron vartta, jolle annettiin nimeksi Punapuro, koska se monessa kohdin juoksi punertavain, rautapitoisten äyräitten välitse. Jonkin ajan kuluttua puro laajeni, ja pian oltiin sen suussa, siinä, missä se laski Grantin järveen.

Grantin järvi oli ympäri mitaten kaksitoista -- neljätoista kilometriä; pinta-alaltaan se oli noin parisataa hehtaaria, rannoilla kaunis metsä. Idän puolella oli tässä vihreässä verhossa paikoin aukkoja, ja siitä siinsi silmään kaukaisen meren ulappa. Saaria ei järvessä ollut kuin yksi ainoa kiviluoto muutaman sadan askelen päässä eteläisestä rannasta. Monenlaisia vesilintuja uiskenteli sen pinnalla tai seisoskeli rannoilla ja luodolla. Vedenpinta kareili alinomaa, ja siitä päättäen järvi oli varsin runsaskalainen. Vesi oli hyvänmakuista, vaikka hiukan ruskehtavaa.

Cyrus Smithin teki mieli saada tietää, missä kohden järvi laski mereen. Täytyihän, hän arveli, sillä olla jokin laskupaikka, putous, jonka voimaa vastedes ehkä voisi käyttää hyväksi. Sen tähden he lähtivät kiertämään järven etelärantoja, mutta eivät voineet huomata mitään laskujokea.

Kello oli puoli viisi, ja matkamiehet alkoivat kiirehtiä hormeja kohti.

Maukkaan päivällisen jälkeen, ennen maatapanoa, otti Cyrus Smith taskustaan esille matkan varrella kokoamansa kivinäytteet.

-- Tämä on rautamalmia, hän puheli, -- tämä rikkikiisua, tämä savea, tämä kalkkia ja tämä kivihiiltä. Tällaista tarjoaa meille luonto. Siinä sen osuus yhteiseen työhön. Huomenna alkaa meidän osuutemme.

Seuraavana aamuna Pencroff kysyi insinööriltä:

-- No niin, mr Smith, mistä aloitetaan?

-- Alusta, insinööri vastasi.

Ja alusta heidän oli todellakin aloitettava, sillä puuttuihan heiltä välttämättömimmätkin esineet ja työkalut. Ensinnäkin oli insinöörin mielestä rakennettava uuni, jossa luonnon tarjoamista raaka-aineista voisi valmistaa tarvekaluja.

-- Mitä me sillä pätsillä? Pencroff kysyi.