Part 2

-- Sillähän siitä pääsee, että odottaa luoteen aikaa. Viipymättä he ryhtyivät työhön, eikä aikaakaan, niin heillä oli kuivia polttopuita suuret kasat joen muodostaman pienen lahdelman rannalla. Pencroff, kätevä ja käytännöllinen kuten merimiehet ainakin, oli ennen pitkää rakentanut kaatopuista jonkinlaisen lautan käyttäen siteinä kuivia köynnöskasveja. Liaaneista hän niinikään punoi pitkän köyden, jolla lauttaa voi ohjata. Yhdessä he sitten pakoveden aikaa odotellessaan latoivat polttopuut lautalle.

Koska vielä oli joku tunti aikaa, päättivät Pencroff ja Harbert kiivetä vuorenseinän ylimmälle pengermälle katsellakseen seutua, johon he näin kummallisella tavalla olivat joutuneet.

Parinsadan askeleen päässä joenmutkasta laskeutui vuorenseinä hitaasti metsää kohti. Siinä oli kuin luonnon luomat portaat, ja niitä myöten kumppanukset pääsivät jonkin aikaa kiivettyään vuorenseinän harjalle.

Sieltä näkyi pohjoinen rannikko, jossa tapaturma oli kohdannut Cyrus Smithiä. Heidän silmänsä haeskelivat pallon jäännöksiä, jotka voisivat kannattaa niihin takertunutta miestä, mutta turhaan.

Idässä ja etelässä kimalteli valtameren pinta auringonpaisteessa. Pohjoisessa ja lännessä oli korkea maa kaikkialla edessä. Mahdotonta oli vielä sanoa, mantereelleko he olivat joutuneet vai saarelle. Hedelmälliseltä näytti kuitenkin seutu, paitsi koillisessa.

-- Meidän täytyy sittenkin olla kiitollisia kohtalollemme, virkkoi merimies.

-- Jumala olkoon ylistetty, lisäsi Harbert, jonka hurskas sydän oli täynnä kiitollisuutta kaiken Luojaa kohtaan.

Laskeutuessaan sitten paluumatkalle vuoren eteläistä rinnettä myöten he säikyttivät lentoon suuret parvet metsä- ja kalliokyyhkysiä, jotka pesivät kallioitten koloissa. Helposti he löysivät niitten pesiä ja ottivat mukaansa pari tusinaa munia, jotka kiedottiin merimiehen nenäliinaan.

Heidän saapuessaan joen rannalle oli kello jo yksi. Pakovesi oli alkanut. Lautta työnnettiin vesille, ja heti se lähti kulkemaan merta kohti. Merimies ohjaili sen kulkua liaaniköydestä ja Harbert työnteli pitkällä seipäällä sitä ulommaksi rannasta.

Kahden tunnin kuluttua lautta oli Hormien kohdalla.

Neljäs luku

Varusteluja hormeissa. Tulen sytytys. Reportterin ja Nabin paluu. Yksi ainoa tulitikku! Ensimmäinen illallinen.

Ensi työkseen Pencroff ryhtyi laittamaan hormeja asuttavaan kuntoon. Hiekasta, kivistä, rytöpuista ja kosteasta mullasta tehdyllä seoksella hän sulki käytävän aukkoja. Yksi ainoa jätettiin lieden savuaukoksi. Täten jakaantuivat hormit kolmeen, neljään huoneeseen, jos siten sopi nimittää luolia, joihin metsän petokaan tuskin olisi tyytynyt. Mutta olihan siinä edes sateen suojaa, ja ainakin suurimmassa komerossa saattoi kulkea kumartumatta.

Pian kyhättiin liesi laakeista kivistä ja siihen pantiin risuja ja puita.

-- Onhan sinulla tulitikkuja? kysyi Harbert.

-- Tietysti.

-- Muutoin saisi tulta hankaamalla kahta puutakin vastakkain.

-- Sopii koettaa, poikaseni! merimies virkkoi ivallisesti.

-- Siten ainakin villit saavat tulta.

-- Saakoot vain. Heillä mahtaa olla erityiset keinot ja sytykkeetkin ihan eri lajia. Olen minä monestikin yrittänyt sillä tapaa, mutta hukkaan on mennyt yritys joka kerta. Tulitikku, se se on poikaa. Missäs ne minun tikkuni ovat?

Mutta tikkujapa ei löytynytkään. Pencroff haki kaikki taskunsa moneen kertaan, mutta hänen messinkinen, aivan vedenpitävä tikkurasiansa oli auttamattomasti tiessään.

He lähtivät kumpikin ulos etsimään sitä. He tarkastelivat rantahiekalta, kallionkoloista -- ei mitään.

-- Olisitkohan sinä heittänyt sen gondolista mereen muitten kapineitten mukana? kysyi Harbert.

-- Enkä heittänyt, mutta kun siinä pahan onnen purtilossa meitä itseämmekin viskoi ja lennätteli joka puolelle, niin siinä mylläkässä lienevät menneet sen tiensä tikut niinkuin piippukin. Pahus!

Ja uudelleen he haeskelivat tikkurasiaa kaikista niistä paikoista, missä äsken olivat käyneet. Turhaan.

Tulta vaille jäi nyt liesi, ja kovin olivat ystävykset siitä allapäin.

Kello kuuden tienoissa, jolloin aurinko oli katoamaisillaan läntisten ylänköjen taakse, Harbert huomasi Nabin ja reportterin palaavan. He tulivat yksin! Reportteri istahti kallionkielekkeelle väsyneenä, nälissään, sanaakaan sanomatta. Nabin pöhöttyneistä silmistä näki hänen itkeneen, ja uusi kyyneltulva todisti neekeri paran toivottomuutta.

Reportteri kertoi vihdoin, kuinka he olivat samoilleet pitkin rantaa toistakymmentä kilometriä, siis paljon kauemmaksi kuin mihin olisi luullut insinöörin jääneen koirinensa. Mutta ei näkynyt pienintäkään jälkeä, ei edes kiven siirtymää missään. Meressä, jonkun sadan askeleen päässä rannasta, oli insinööri saanut hautansa.

-- Ei! huudahti Nab. -- Se on mahdotonta! Minä tai joku muu, olkoon menneeksi, mutta hän! Ei koskaan.

-- Nab, lohdutteli Harbert, -- kyllä me Jumalan avulla vielä löydämme hänet, mutta nyt sinun on nälkä. Syö hiukan.

Harbert ojensi hänelle muutamia simpukoita, mutta Nab ei huolinut niistä.

Gideon Spilett nielaisi muutaman nilviäisen ja ojentautui rantahiekalle. Silloin Harbert meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä:

-- Me löysimme luolan, jossa voimme levätä. Yö lähenee jo. Tulkaa.

Kaikki lähtivät hormeihin.

Matkalla kysäisi Pencroff ikäänkuin ohimennen, oliko Spilettillä tulitikkuja.

-- Oli, mutta viskasin ne pois gondolissa.

Sama kysymys Nabille ja sama vastaus.

-- Pahus! merimies ärähti.

Haaksirikkoiset katsahtivat toisiinsa levottomina.

-- Mr Spilett, sanoi vihdoin Harbert, -- tehän olette tupakkamies. Eiköhän teillä olisi edes joku tulitikku, kun oikein tarkkaan hakisitte! Yksi ainoakin riittäisi.

Reportteri tutki tarkoin kaikki taskunsa, ja vihdoin -- liivin taskussa, päällyksen ja vuorin välissä -- tuntui jotain tikun tapaista, mutta hän itse ei osannut sitä saada ulos. Harbert tuli avuksi ja veti sen erittäin varovaisesti esiin. Olihan se tulitikku. Onneksi oli siinä tulipääkin ehjä.

Pencroff otti sen käteensä ja astui lieden luo.

-- Nyt tarvittaisiin palanen paperia, hän sanoi.

Hetken epäröityään Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan.

Mitä huolellisimmin pistettiin risujen alle kuivia ruohoja, lehtiä, sammalia ja niitten sisään paperi, tötteröksi kääräistynä.

Sydän sykkien ja kädet vapisten Pencroff raapaisi tikkua karkeapintaiseen kiveen. Hän oli raapaissut liian kevyesti, mutta sen kovemmin hän ei uskaltanut peläten tulipään irtaantuvan.

-- En voi ... en uskalla ... käsi vapisee ... hän änkytti tarjoten tikkua nuorukaiselle.

Harbert ei ollut vielä milloinkaan tuntenut näin suurta mielenliikutusta. Mutta hän rohkaisi itsensä ja pyyhkäisi ripeästi tikkua kiveen. Kuului pieni sähähdys, näkyviin välähti sinertävä valo, joka levitti kitkerää käryä. Hän käänsi tikun ylösalaisin saadakseen liekin suuremmaksi ja sytytti paperin. Tämä leimahti ilmituleen eikä aikaakaan, niin jo paloi iloinen valkea liedessä ja savu nousi esteittä aukkoon. Uuni veti siis hyvin ja levitti pian miellyttävää lämpöä luolaan.

Viipymättä paistoi Pencroff tusinan verran munia kuumassa tuhkassa, ja maukkaita ne olivat. Kunpa olisi ollut viideskin toveri tällä aterialla, taitavin, nerokkain heistä, Cyrus Smith!

Näin päättyi tämä maaliskuun 25:s. Yö oli tullut. Ulkona ulvahteli tuuli, ja tyrsky pieksi yksitoikkoisesti rannan hiekkaa.

Hetken kuluttua vaipuivat Harbert ja Gideon Spilett sikeään uneen. Pencroff makasi lieden ääressä koiran unta tuon tuostakin havahtuen ja lisäten puita lieteen, kootakseen hiiliä, jotka tuhkan alla säilyisivät huomiseen. Nab yksin samoili rannalla huudellen herraansa.

Viides luku

Haaksirikkoisten varusteet. Retki metsään. Kurukuita. Metsoja onkimalla.

Vaatimattomat olivat todellakin ne varusteet, jotka haaksirikkoiset olivat tuoneet mukanaan tähän todennäköisesti asumattomaan maahan.

Vaatteet heillä oli kaikki yllään. Gideon Spilettillä oli sitäpaitsi muistikirja ja taskukello. Siinä kaikki. Ei ampuma-asetta, ei mitään työkalua, ei linkkuveistäkään. Kaikki oli pallon keventämiseksi heitetty menemään. He olivat kokonaan oman kätevyytensä ja älynsä varassa.

Olisipa heillä edes ollut kanssaan Cyrus Smith, neuvokas ja kekseliäs mies! Mutta hän oli poissa. Heidän täytyi turvata omaan itseensä ja Jumalaan, joka ei koskaan hylkää niitä, jotka vakaasti häneen luottavat.

Jonkinlainen asunto heillä jo oli ja juomavettä vähän matkan päässä. Heidän lähin huolensa oli hankkia ravinnoksi jotain muutakin kuin munia ja simpukoita. Päätettiin viipyä ensin muutama päivä rannikolla ja varustautua tutkimusretkille sisemmälle maahan.

Tämä päätös oli mieluisa varsinkin Nabille. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa, että hänen isäntänsä oli kuollut. Sellainen mies kuin Cyrus Smith ei voi hukkua muutaman sadan askeleen päässä rannasta. Ei!

Aamulla maaliskuun 26:ntena onnistui Harbertin saada erittäin tärkeä lisä heidän elintarpeisiinsa. Eräästä kallionkolosta hän näet löysi suolaa, jota oli muodostunut haihtuneesta merivedestä. Tämä seikka teki heidän ensimmäisen aamiaisensa koko lailla mieluisammaksi.

Pencroff ja Harbert päättivät yrittää metsästää joen rannalla, vaikkei asetta ollut minkäänlaista. Nab oli jo lähtenyt uudelle etsintäretkelle. Reportteri jäi pitämään tulta vireillä ja olemaan Nabille avuksi kaiken varalta.

Ennen lähtöänsä Harbert huomautti, ettei heillä ollut taulaa, joka olisi ollut välttämätön.

-- Ei ole eikä sitä mistään saa, sanoi Pencroff.

-- Saa kyllä, Harbert vastasi, -- kärvennetystä liinakankaasta.

Ja niin täytyi Pencroffin uhrata palanen suuriruutuisesta nenäliinastaan. Se kärvennettiin hiljaisella tulella, ja sitten tämä uudenlaatuinen taula pantiin kallionhalkeamaan, jossa se oli suojassa tuulelta ja kosteudelta.

Yhdeksältä aamulla metsämiehet lähtivät retkelleen. Sää oli kolkko. Kova tuuli kävi kaakosta.

Ensi työkseen Pencroff taittoi metsässä kaksi isoa oksaa ja karsi ne niin hyvin kuin taisi. Harbert hioi niiden päät teräviksi kiveä vasten. Näillä nuijilla varustettuina he lähtivät kulkemaan syvemmälle pysytellen kumminkin yhä joen vasemmalla rannalla. Työlästä oli kulku, kun tuon tuostakin heiltä sulkivat tien milloin virtaa kohti kallistuneet puut, milloin okaiset pensaat, milloin köynnöskasvit.

Nuijilla täytyi välistä raivata tietä. Joki kapeni kapenemistaan ja maaperä muuttui kosteammaksi, mutta ihmisen jälkiä tai merkkejä ihmiskäden työstä ei näkynyt missään. Sen sijaan huomasi maassa paljon nelijalkaisten, jopa petojenkin jälkiä. Ja -- niin oudolta kuin tämä kuulostaakin -- näillä kaukaisilla Tyynen meren seuduilla onkin parempi kohdata metsänpetoja kuin ihmisiä.

Äkkiä pyrähti heidän edestään lentoon suuri parvi pieniä lintuja, loistavahöyhenisiä, välkkyväpyrstöisiä. Harbert tunsi ne heti kuruku-linnuiksi.

-- Vai kurukuita vain! arveli Pencroff. -- Minusta olisi peltopyy tai teeri parempi, ainakin mieluisampaa kurkulle kuin nuo kurukut.

Kuultuaan näitten pikkulintujen lihan olevan oikeata herkkua Pencroff suostui kuitenkin pyytämään niitä. Niitä kun olivat läheisissä puissa alimmatkin oksat täynnä, ei metsästäjäin ollut lainkaan vaikeaa äkkiä hyökätä väijymäpaikastaan ja nuijillaan kaataa niitä maahan suuria määriä.

-- Miestä myöten se on saaliskin. Kouriinhan näitä tällaisia otuksia poimii! puheli Pencroff pujotellen saalistaan varpuihin kuin korvasieniä ikään.

Samoiltuaan vielä kotvan tiheikössä metsämiehet kuulivat äkkiä pitkän, kumean kujerruksen. Se oli metson ääni, ja hetkisen kuluttua he näkivät itse linnutkin, joita istui muutama pari puitten oksilla. Monta kertaa turhaan yritettyään päästä heittomatkan päähän Pencroff virkkoi:

-- Koskei noita lennosta saa, niin saanee toki ongella.

-- Niinkuin kaloja, vai?

-- Niin juuri.

Tällaista ei Harbert koskaan ollut kuullutkaan, ja siksipä hän alkoi uteliaana seurata merimiehen omituisia valmisteluja. Maassa kosteassa ruohikossa oli puolisen tusinaa metsonpesää, pari, kolme munaa kussakin. Pencroff ei koskenut muniin, ei hipaissutkaan niitä. Linnut lentävät ennen pitkää pesillensä, hän arveli, ja siihen hän nyt perusti sotajuonensa. Hienoista liaaneista hän sitoi siimoja, neljän, viiden metrin pituisia, siimain päähän hän pisti nuoren akaasian oksia, jotka hän taivutti koukuiksi, ja pani niihin syöteiksi suuria, punaisia toukkia, joita vilisi maassa yltympäri. Nämä syötit hän sirotteli pesien läheisyyteen, minkä jälkeen metsämiehet piiloutuivat korkeaan ruohikkoon.

Runsas puoli tuntia kului, ennenkuin linnut alkoivat palata pesilleen, kuten Pencroff oli ennustanut. Siinä ne hyppivät ja nokkivat maasta aavistamattakaan pyydystäjäin olevan lähellä. Harbert pidätteli hengitystään, Pencroff kyykki ruohikossa silmät pyöreinä, suu ammollaan, huulet törröllään, niinkuin jo olisi maistamassa herkullista lintupaistia.

Linnut vain eivät näyttäneet välittävän syöteistä. Pencroff alkoi hiljaa nykiä siimoistaan, eikä aikaakaan, niin jo huomasivat linnut punaisten toukkain kiemurtelun. Kolme lintua, ahnaimmat kaiketi, nielaisivat syötin, ja samassa tempaisi Pencroff kiivaasti siimaa. Siipien räpytys osoitti "kalan" tarttuneen onkeen.

-- Eläköön! huusi merimies hyökäten saaliinsa kimppuun, ja Harbert taputti riemuissaan käsiänsä.

Mielissään runsaasta saaliistaan metsästäjät lähtivät kotimatkalle, he pysyttelivät joen vasemmalla rannalla ja saapuivat kello kuusi väsyneinä hormeille.

Kuudes luku

Nab viipyy. Illallinen. Levoton yö. Top. Lähtö myrskyiseen yöhön. Löydetty, mutta kuolleena?

Kurukut pantiin talteen toiseksi kertaa. Nyt paistoi Pencroff päivälliseksi -- eli illalliseksi -- pari metsoa vartaassa. Hyvältä maistui lintupaisti heille kaikille kolmelle, varsinkin Harbertille ja Pencroffille, mutta olisi ollut vieläkin makeampaa, jos Nab olisi ollut mukana. Hän oli ollut poissa koko sen päivän, ja nyt oli kello jo seitsemän.

Missä Nab viipyy?

Pencroff pelkäsi, että neekeri parkaa oli kohdannut jokin onnettomuus tai että hän epätoivoissaan oli itse päättänyt päivänsä.

Nuori Harbert puolestaan oli toiveikas. Syynä Nabin viipymiseen oli, niin hän vakuutti, se seikka, että hän varmaankin oli saanut jotain selville, nähnyt jälkiä rantahiekassa, kukaties löytänyt herransa.

Harbert olisi mielellään tahtonut lähteä etsimään neekeriä, mutta toiset kaksi pidättivät häntä. Ilta oli pilkkopimeä, ja jo eilen alkanut rajuilma oli kiihtymistään kiihtynyt. Nuorukaisen täytyi väkisinkin totella järkevää neuvoa, mutta hänen hellää sydäntään kouristi, ja suuria kyynelkarpaloita kiertyi hänen silmistään. Sanaakaan sanomatta Gideon Spilett sulki hänet syliinsä.

Mutta yhä ankarammin raivosi kaakkoismyrsky. Rajusti temmelsivät aallot meren rannalla. Tuuli pieksi rankkasadetta vihmaksi levittäen sitä usvana yli meren ja maan ja pelmuttaen hiekkaa sakeana pilvenä ilmaan. Kauheasti ulvoen ja vonkuen tuuli pakotti joen veden nousemaan yli äyräitten. Hormien savuaukkokaan ei ottanut toimiakseen, vaan ajoi savua luolan komeroihin.

Kello oli kahdeksan, mutta yhä Nab oli poissa. Kenties hän sentään oli mennyt rajuilmaa pakoon johonkin luolaan. Myrskyn tauottua hän kaiketi palaisi...

Kukin laskeutui nurkkaansa pitkäkseen, ja ensimmäisenä nukahti Harbert sikeään uneen.

Mitä pitemmälle yö kului, sitä rajummaksi yltyi myrsky. Se oli yhtä hirmuinen kuin heidän lähtiessään Richmondista. Kaikeksi onneksi oli hormien kivirakennelma lujatekoinen; se ei järkähtänyt tuulen painosta, vaikka yksityiset lohkareet sen harjalla vavahtelivatkin peloittavasti.

Myrskyn pauhusta huolimatta Harbert nukkui sikeästi. Uni sai valtaansa vihdoin Pencroffinkin, joka aikoinaan oli kokenut tuulet ja tuiskut. Gideon Spilett yksin ei saanut unta silmiinsä. Hän oli levoton Nabin tähden ja pahoillaan siitä, ettei ollut lähtenyt tämän kanssa. Välistä hän hiukan torkahti, mutta pian jokin äkillinen ajatus sävähti hänen päässään ja sai hänet hereille. Kello mahtoi olla kahden tienoilla yöllä, kun hän äkkiä herätti Pencroffin.

-- Mikä on? tämä säpsähtäen kysyi.

-- Kuuletteko mitään, Pencroff?

Merimies koetti höristää korviaan, mutta ei kuullut mitään erikoista.

-- Tuuli se vain on, hän sanoi.

-- Ei ole; minä olen kuulevinani...

-- Mitä niin?

-- Koiran haukuntaa.

-- Koiranko? huudahti merimies kavahtaen pystyyn.

-- Niin.

-- Se on mahdotonta. Eikä tällaisessa myrskyssä mitään haukuntaa voisi kuulla.

-- Malttakaa... Nyt kuuluu taas.

Pencroff jännitti kuuloaan, ja nyt tuntui hänestäkin kuin kajahtelisi myrskyn ulvonnan seasta koiran haukahduksia.

-- No niin? kysyi reportteri tarttuen häntä käsivarteen.

-- Kuuluu niinkin ... kuuluu.

-- Se on Top! Se on Top! huudahti Harbert, joka oli herännyt hänkin.

Kaikki kolme riensivät luolan suulle.

Heidän oli perin vaikeata päästä ulos, sillä tuuli työnsi heitä takaisin. Vihdoin heidän onnistui päästä luolan ulkopuolelle, ja siinä he pysyttelivät pystyssä painautuen selin vuorenseinää vasten. Taivas, maa ja meri olivat yhtä synkkää, läpinäkymätöntä pimeyttä. Siinä he seisoivat tuokion sateen piestessä heitä ja tuulen ajaessa hiekkaa heidän silmiinsä. Joskus tuuli hetkeksi hiljeni, ja silloin kuului haukuntaa, mutta kovin kaukaa.

Top se oli, siitä ei epäilystäkään. Mutta yksinkö? Pencroff pistäytyi takaisin luolaan ja tuli hetken kuluttua takaisin kädessään muutamia hehkuvia kekäleitä, joita hän nyt alkoi heilutella ilmassa päästellen kimakoita vihellyksiä.

Tuntui siltä kuin näitä merkkejä olisi odotettukin. Tuokion kuluttua vilahti koira heidän ohitsensa luolan sisään. Miehet seurasivat perässä. Pencroff heitti uuniin sylillisen risuja, valkea leimahti, ja sen valossa he tunsivat Topin. Se oli todellakin Top. Cyrus Smithin verraton koira. Mutta se oli yksin, ilman isäntäänsä, ilman Nabia.

Kummallisinta tässä koiran ilmaantumisessa oli se, että eläin ei näyttänyt ensinkään rasittuneelta; ei mutatäplää näkynyt sen turkissa, ei hiekkajyvääkään.

-- Kun löytyi koira, niin löytynee isäntäkin, reportteri virkkoi.

-- Suokoon Jumala! virkkoi merimies, jonka epäusko jo alkoi hälvetä. Hän peitti huolellisesti hiilet tuhkalla ja virkkoi:

-- Matkaan!

He lähtivät. Koira juoksi edellä hiljaa haukahdellen.

Myrsky oli silloin ylimmillään. Sade oli hiukan hiljentynyt, mutta tuuli raivosi entistä hurjemmin. Pimeää oli vieläkin, ja kulkijain täytyi kokonaan antautua koiran johdettavaksi. He kulkivat pohjoista kohti koiran perässä, oikealla puolellaan möyryävä meri ja vasemmalla synkkä saari, josta mitään yksityiskohtaa ei voinut erottaa.

Kello neljän tienoissa he olivat arviolta kulkeneet kahdeksan, yhdeksän kilometriä. Pilvet alkoivat hajaantua; ne eivät enää olleet niin lähellä maata. Tuuli ei enää ollut niin kosteaa, mutta sen sijaan se kävi koleaksi. Haaksirikkoiset, vähissä vaatteissa kun olivat, kärsivät vilua, mutta ei valituksen sanaa kuulunut näitten uljaitten miesten huulilta.

Viiden aikaan alkoi aamu sarastaa. Kaukana vasemmalla häämötti vuorinen seutu. Kello kuusi oli täysi päivä. Kiivaasti kiitivät paksut pilvet korkealla taivaalla. Matkamiehistä vasemmalle levittäytyi hiekkatasanko, jossa siellä täällä kasvoi ruohoa ja joku pensas. Suojana meren puolella oli kalliojono.

Äkkiä koira alkoi käydä levottomaksi. Milloin se juoksi edellä, milloin kiirehti miesten luokse ikäänkuin pyytäen heitä joutumaan nopeammin. Se kääntyi nyt hiekkasärkille päin, ja miehet riensivät perässä.

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat jonkinlaisen luolan eteen, joka oli kovertunut hiekkasärkkään. Top haukahti kimeästi. Miehet astuivat luolaan.

Siellä oli Nab polvillaan maassa makaavan miehen vieressä.

Mies oli insinööri Cyrus Smith.

Seitsemäs luku

Nabin kertomus. Ratkaisematon kysymys. Insinöörin ensimmäiset sanat. Jälkiä hiekassa. Paluu hormeille. Pencroffin hämmästys.

-- Onko hän hengissä? kysyi merimies ensi työkseen.

Nab ei vastannut, ei kohottautunutkaan. Neekeri parka oli kokonaan surunsa vallassa.

Gideon Spilett laskeutui polvilleen insinöörin viereen ja painoi korvansa hänen sydämensä kohdalle. Minuutin ajan -- siihen tuntui kuluneen sata vuotta! -- hän kuulosti ja nousi vihdoin.

-- Hän elää, hän virkkoi.

Sen kuullessaan hyökkäsi Harbert ulos hakemaan vettä. Sadan askelen päästä hän löysi puron, mutta millä ammentaa vettä? Ei ollut lähellä edes simpukkaa, jonka kuoressa olisi sopinut viedä vettä luolaan. Hädissään Harbert painoi nenäliinansa puron raikkaaseen veteen ja vei sen reportterille.

Gideon Spilett kasteli sairaan huulia, ja yksi ainoa pisara teki ihmeellisen vaikutuksen. Huokaus pääsi Cyrus Smithin rinnasta, ja hän näytti yrittävän puhua.

-- Me pelastamme hänet! huudahti reportteri.

Nabin toivo elpyi. Kiireesti hän riisui herransa nähdäkseen, oliko ruumiissa mitään haavaa. Mutta ei näkynyt pienintäkään vammaa missään. Se oli peräti kummallista, sillä olihan hänen täytynyt loukkautua ajautuessaan rantakiviä vasten.

He rupesivat miehissä hieromaan ystäväänsä.

-- Luulit kai isäntäsi kuolleen? kysyi Spilett.

-- Luulin. Ja ellei Top olisi löytänyt teitä ja tuonut teitä tänne, olisin haudannut hänet ja itse kuollut hänen hautakummulleen.

Neekeri rakasti herraansa.

Hän kertoi sitten retkistään. Samottuaan meren rannalla tuntikausia turhaan haeskellen pakoveden aikana rantakivienkin välistä hän oli jo ollut joutumaisillaan epätoivoon, mutta oli kuitenkin kääntynyt sisemmälle maahan. Vihdoin, kello viiden tienoissa iltapäivällä, hän oli huomannut jälkiä hiekassa nousuveden rajalta asti. Tuokion aikaa juostuaan hän oli kuullut koiran haukuntaa ja sitä kohti kulkien saapunut tähän rotkoon ja löytänyt sieltä -- niinkuin hän luuli -- herransa hengettömän ruumiin. Sen jälkeen olivat toverit johtuneet hänen mieleensä. Eiköhän Top osaisi viedä sanaa heille? Nab oli monta kertaa perätysten maininnut Topille herransa nimeä ja viitannut etelään päin.

Koira oli ihmeellisen älynsä ansiosta, jota ihmisen on vaikeaa käsittää, ymmärtänyt hänen tarkoituksensa ja lähtenyt matkaan. Lopun tiedämme.

-- Sinä et siis tuonut herraasi tänne? kysyi Gideon Spilett neekeriltä.

-- En.

-- Insinööri näkyy omin voimin kävelleen tänne, virkkoi merimies.

-- Niin näkyy ... reportteri virkkoi, -- mutta sitä on mahdotonta käsittää.

Sillä välin Cyrus Smith makasi yhä edelleen tajuttomana. Kylmä vesi, jolla ystävät tuon tuostakin kastelivat hänen huuliaan, näkyi vähitellen saavan eloa häneen. Vihdoin johtui merimiehen mieleen kaataa sairaan suuhun muutama pisara mukana olevasta linnunlihasta puristettua mehua. Tuokion kuluttua sairas avasi silmänsä, alkoi liikutella huuliaan, eikä aikaakaan, niin hän jaksoi puhua, vaikka heikolla äänellä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:

-- Saariko vai manner?

-- Siitä vähät! huudahti Pencroff riemuissaan. -- Kyllä siitä selko saadaan. Pääasia on, että olette hengissä vielä. Ja hiljaa hän lisäsi Harbertille: -- "Saariko vai manner!" Sellaista jaksaa ajatella, vaikka on ihan henkihieverissä. Siinä vasta mies!

Nyt oli ystävysten lähimpänä huolena saada sairas hormeihin. Sitä varten lähtivät Pencroff, Harbert ja Nab metsään rakentamaan jonkinlaisia paareja. Hietasärkkäin takaisesta metsästä he pian löysivätkin tuulen kaataman puun, taittoivat siitä käsivoimin paksuimmat oksat ja tekaisivat paarit, joihin valmistettiin lehdistä ja sammalista mukava vuode.

Siksi heikko sairas vielä oli, ettei häntä pariin tuntiin käynyt kantaminen niin pitkää matkaa. Sillä välin kertoi Gideon Spilett hänelle heidän vaiheistaan ja toimistaan sekä siitä, millä tavoin he olivat päässeet hänen jäljillensä.

-- Te siis ette löytäneet minua rannalta? insinööri kysyi.

-- Emme.

-- Ettekä kantaneet minua tähän luolaan?

-- Emme.

-- Kuinka pitkälti tästä on rantakallioille?

-- Vajaa kilometri, merimies vastasi.

-- Se on varsin merkillistä, insinööri lausui.