Part 14

Pencroff koetti työntää porttia auki, mutta turhaan. Koska ulkopuoliset säpit kuitenkin olivat auki, niin portti oli nähtävästi salvassa sisäpuolelta. Merirosvot olivat varmaan karjatarhassa aavistamattakaan vakoilijoita. Kumpi olisi nyt viisaampaa, kiivetäkö aidan yli ja yllättää konnat vai saattaa sana muille ja sitten yhdessä hyökätä heidän kimppuunsa? Pencroff olisi ollut valmis heti käymään pahantekijäin kimppuun, mutta järkevämpi Spilett sai hänet luopumaan aikeesta, jolla olisi saattanut olla varsin tuhoisat seuraukset.

He palasivat sen vuoksi ystäväinsä luokse ja ilmoittivat, mitä olivat saaneet selville.

-- Minä luulen, sanoi Cyrus Smith hetken mietittyään, -- etteivät rosvot tällä hetkellä ole karjamökissä.

-- Sittenpähän nähdään, kun on kiivetty paaluaidan yli, vastasi Pencroff.

Lähdettiin miehissä liikkeelle. Kuormakin otettiin mukaan, jottei se joutuisi rosvojen ryöstettäväksi. Pencroff oli komentanut Jupin pysymään rattaiden takana, Nab talutti Topia nuorasta. Äänettömästi vierivät rattaat paksua ruohikkoa myöten, ja hetken kuluttua oli onnellisesti päästy aukion yli aitauksen juurelle. Nab jäi onagereja pitelemään, muut menivät portille.

Fortin toinen puoli oli auki.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi insinööri kääntyen Pencroffiin ja reportteriin.

-- Kiinni se vastikään oli, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! vakuutti Pencroff.

Siirtolaiset olivat ymmällä. Reportterin ja Pencroffin käydessä olivat rosvot kai olleet karjamajassa. Oliko nyt yksi heistä lähtenyt pois ja muut vielä mökissä, vai olivatko he mökissä joka mies?

Harbert oli sillä välin astunut muutaman askelen pihaan. Äkkiä hän riensi takaisin ja tarttui insinööriä käsivarresta.

-- Mitä nyt? Cyrus Smith kysyi.

-- Valoa!

-- Missä?

-- Mökissä!

Ja aivan oikein: karjamajan ikkunasta kuulsi heikko valo.

-- Nyt ne ovat meidän! sanoi insinööri. -- Eteenpäin!

Rattaat jätettiin portin ulkopuolelle. Top ja Jup sidottiin kiinni niihin. Siirtolaiset astuivat pihaan ja riensivät mökin ovelle. Se oli lukossa.

Cyrus Smith viittasi tovereitaan pysymään paikoillaan ja astui ikkunan luo. Pöydällä paloi lyhty. Vuoteella makasi mies.

-- Ayrton! insinööri lausui tukahtuneella äänellä.

Murrettuaan oven auki siirtolaiset hyökkäsivät mökkiin.

Ayrton näytti nukkuvan. Hänen kasvonsa puhuivat kovista, pitkällisistä kärsimyksistä. Kädet ja jalat olivat verissä.

Cyrus Smith tarttui hänen käteensä.

-- Ayrton! hän sanoi.

Ayrton avasi silmänsä, katsahti ensin puhujaan, sitten muihin.

-- Tekö? hän huusi. -- Tekö?

-- Ayrton! Ayrton! insinööri toisteli.

-- Missä minä olen?

-- Karjamajassa.

-- Yksinkö?

-- Yksin.

-- Mutta ne tulevat pian! parkaisi Ayrton. -- Olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!

Hervottomana hän vaipui takaisin vuoteelleen.

-- Spilett! lausui Cyrus Smith. -- Rosvot saattavat hyökätä meidän kimppuumme milloin tahansa. Toimittakaa kuorma pihaan, salvatkaa portti sisäpuolelta ja palatkaa kaikki tänne.

Pencroff, Nab ja reportteri riensivät portista ulos. Top murisi omituista murinaansa. Samassa nousi kuu ja valaisi tienoon. Hetken kuluttua olivat rattaat pihassa ja portti lujasti salvassa.

Yhtäkkiä riistäytyi Top irti nuorasta ja juoksi rajusti haukkuen pihan perälle, mökistä oikeaan.

-- Huomio, ystävät! huusi Cyrus Smith. -- Hanat vireeseen!

Siirtolaiset olivat valmiit laukaisemaan. Top haukkui haukkumistaan. Jup juoksi sen jälkeen kimeästi vinkuen.

Niitä seuraten siirtolaiset tulivat pienen puron rantaan ja pysähtyivät tuuheitten puitten varjoon.

Mikä näky heitä kohtasikaan:

Puron äyräällä lojui viisi ruumista.

Siinä olivat nuo merirosvot, jotka neljä kuukautta sitten olivat astuneet maihin Lincolnin saareen!

Kahdestoista luku

Ayrtonin vaiheet. Tuomioitten täyttäjä. _Bonadventure_. Etsiskelyä. Maanalaista pauhinaa. Kotiin.

Vaiheistaan Ayrton kertoi seuraavaa:

Toisena päivänä hänen karjamajalle tulemisensa jälkeen, siis marraskuun 10:ntenä, olivat merirosvot iltayöstä kiivenneet paaluaidan yli ja hyökänneet hänen kimppuunsa. He sitoivat hänet, panivat hänelle kapulan suuhun ja raastoivat hänet erääseen luolaan Franklinin vuoren juurelle. Siellä heillä oli tyyssijansa.

He päättivät tappaa hänet, ja seuraavana päivänä hänen oli määrä kuolla, mutta sitä ennen oli yksi rosvoista tuntenut hänet ja maininnut häntä sillä nimellä, joka hänellä oli ollut Australiassa. Nuo kurjat olisivat murhanneet Ayrtonin, mutta säästivät Ben Joycen.

Siitä saakka he olivat koettaneet saada puolelleen entistä rikostoveriaan. Heidän aikomuksensa oli hänen avullaan päästä Graniittilinnaan, surmata siirtolaiset ja saada saari haltuunsa. Ayrton ei suostunut heidän tuumiinsa. Hän tahtoi mieluummin kuolla kuin pettää ystävänsä. Siitä lähtien hän oli saanut olla luolassa sidottuna ja kapula suussa, neljättä kuukautta yhtä mittaa.

Merirosvot kävivät tuon tuostakin karjatarhassa hankkimassa ruokavaroja, mutta pitivät kuitenkin edelleen asuntonaan äskenmainittua luolaa. Marraskuun 11:ntenä, siirtolaisten tullessa karjamajalle, oli siellä ollut ainoastaan kaksi rosvoa. Luolaan palattuaan toinen heistä kerskaili ampuneensa nuorimman siirtolaisen kuoliaaksi. Toinen rosvoista, kuten tiedämme, ei palannutkaan enää toveriensa luokse. Mitä epätoivoista tuskaa mahtoikaan Ayrton tuntea kuultuaan Harbertin tulleen surmatuksi!

Yhä ankarammin he kohtelivat Ayrtonia, joka ei suostunut heidän tuhoamisaikeisiinsa. Hän odotti vain hetkestä hetkeen, että he ottavat hänet hengiltä. Hän heikkeni heikkenemistään niin ruumiin- kuin sielunvoimiltaan ja vaipui vihdoin tylsyyden tilaan: hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään.

Siinä tilassa olivat ystävät nyt löytäneet hänet.

-- Mutta, mr Smith, jatkoi Ayrton päätettyään kertomuksensa, -- miten on mahdollista, että minä, joka olin vankina luolassa, olen joutunut karjamajaan?

-- Miten, insinööri vastasi, -- miten on mahdollista, että rosvot makaavat maassa tuolla puron rannalla, kuolleina joka mies?

-- Kuolleinako? huudahti Ayrton heikkoudestaan huolimatta kavahtaen pystyyn.

Hän tahtoi nousta ja lähti ystäväin tukemana muitten kanssa puron rannalle.

Siellä ne lojuivat, viisi ruumista, rantahiekalla samassa asennossa, johon äkkikuolema oli heidät kaatanut.

Insinööri viittasi. Pencroff ja Nab riisuivat ruumiit, jotka jo olivat kylmiä. Mitään väkivallan merkkiä ei ollut näkyvissä. Tarkoin tutkiessaan Pencroff kuitenkin huomasi kenellä otsassa, kenellä rinnassa, kenellä missäkin pienen punaisen täplän.

-- Siihen on sattunut! sanoi Cyrus Smith.

-- Mutta mikä on ollut aseena? huudahti reportteri.

-- Sellainen, joka lyö kuoliaaksi silmänräpäyksessä, mutta jonka salaisuudesta meillä ei ole selkoa.

-- Ja kuka heidät on kaatanut? kysäisi Pencroff.

-- Tuomioitten täyttäjä tällä saarella, insinööri vastasi, -- sama, joka toi teidät tänne, Ayrton, sama, jonka läsnäolo on jälleen niin selvästi nähty, sama, joka on meille tehnyt kaiken sen, mitä itse emme ole voineet tehdä, ja joka kaiken tämän tehtyään pysyttelee salassa meiltä.

-- Lähtekäämme etsimään häntä! huudahti Pencroff.

-- Lähdemme kyllä, Cyrus Smith vastasi, -- vaikken minä luule, että meidän onnistuu löytää tuota mahtavaa olentoa, ennenkuin hän itse suvaitsee kutsua meitä.

Ja tästä päivästä alkaen oli siirtolaisten hartaimpana toiveena saada selitys tähän kummalliseen arvoitukseen.

Siirtolaiset palasivat mökkiin, missä nyt yhteisin voimin ruvettiin hoitamaan paljon kärsinyttä Ayrtonia. Nab ja Pencroff kantoivat rosvojen ruumiit metsään ja hautasivat ne syvälle maahan.

Sen jälkeen kerrottiin Ayrtonille siirtolaisten vaiheet siitä saakka, kun hän oli lähtenyt karjamajalle.

-- Ja nyt, puhui Cyrus Smith, -- nyt on meillä vielä yksi velvollisuus täytettävänä. Toinen puoli tehtäväämme on vasta suoritettu: me olemme tosin nyt saaren herroja, mutta ansio siitä ei ole meidän.

-- Karjamajaako me nyt pidämme asuntona?

-- Niin. Täällä on ruokavaroja riittämiin asti, ja pianhan rattailla käväistään hakemassa Graniittilinnasta lisää.

-- Olkoon menneeksi! vastasi merimies. -- Yksi seikka vain vielä!

-- Mikä niin?

-- Se purjehdus, nähkääs, hyvän sään aikana.

-- Minne?

-- Taborin saarelle, Pencroff vastasi. -- Meidän täytyy jättää sinne ilmoitus, missä Lincolnin saari sijaitsee, siltä varalta että skotlantilaisen alus tulee Ayrtonia noutamaan. Kunhan vain ei tultaisi liian myöhään!

-- Mutta Pencroff, kysyi Ayrton, -- millä aluksella se matka tehtäisiin?

-- _Bonadventurella_ tietysti.

-- _Bonadventurella!_ Ayrton huudahti. -- Sitä ei ole enää olemassa!

-- Minunko purttani ei olisi enää olemassa? parkaisi Pencroff kavahtaen pystyyn.

-- Ei ole! Ayrton vastasi. -- Merirosvot löysivät sen viikko sitten, yrittivät ulapalle, mutta...

-- Mutta!? äännähti merimies tukahtuneesti.

-- Mutta heillä ei ollut enää Bob Harveyta mukanaan, alus särkyi rannan kareihin pirstaleiksi, ja töin tuskin miehet pelastuivat rantaan.

-- Voi konnia, voi tuhannen korvennettavia, vihoviimeisiä maailman lopun roistoja! raivosi Pencroff parka kuohuksissaan _Bonadventurensa_ menettämisestä.

Uuden aluksen rakentamiseen kuluisi kuusi kuukautta: Taborin matka oli siis pakostakin jätettävä ensi vuoteen. Nyt lähdettiin heti samana päivänä, helmikuun 19:ntenä, tiedusteluretkelle Franklinin vuoren liepeille ja ympäristöön. Etsittiin tarkasti kaikki sen monimutkaiset solat, luolat, käytävät ja tunnelit, joista monikin ulottui syvälle vuoren uumeniin. Näissä olisi kyllä ollut verrattomia kätköpaikkoja jokaiselle, joka olisi tahtonut piilossa pysyä. Mutta ei jälkeäkään ihmisestä missään. Ayrtonin luola vain oli siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt. Vuoren eteläisillä ja läntisillä rinteillä levisi rehevä kasvillisuus, mutta koillinen ja pohjoinen rinne oli hedelmätöntä, tuliperäistä kalliomaata, joka vähitellen aleni Leukaniemiä kohti.

Tällä retkellään Cyrus Smith ja reportteri joutuivat kerran syvää tunnelia myöten toistasataa metriä vuoren sisään. Äkkiä alkoi kaukaa sen perältä kuulua kumeaa pauhinaa, jonka kaiku vyöryi pitikin tunnelia: maanalainen tuli siellä ilmeisesti teki mahtavaa työtään.

-- Siitä lähtien kun viimeksi vuoren kraatterilla kävimme, virkkoi insinööri, -- on vuoren sydämessä ruvennut tapahtumaan kemiallisia muutoksia. Ja niinhän mikä tulivuori tahansa, ajat sitten jo sammunutkin, saattaa äkkiä ruveta uudestaan toimimaan.

Oliko luultavaa, että Franklinin vuori, vanha, jo kauan sitten sammunut tulivuori, rupeaisi sekin jälleen elämään? Ja jos se uudestaan alkaisi syöstä laavaa kidastaan, lähtisikö laava virtaamaan entisiä uriaan vai tapahtuisiko samalla maanjäristyksiä, niinkuin usein tulivuorten purkautuessa, ja puhkeaisiko silloin uusia aukkoja, joita myöten tulikuuma, sula kivivirta pääsisi valumaan etelään, viljaville seuduille?

Kuunneltuaan vielä tarkkaan maanalaista pauhinaa Cyrus Smith ja reportteri tulivat siihen vakaumukseen, että syvyyksissä oli jotain tekeillä.

He tulivat ulos ja kertoivat kuulemansa tovereilleen.

-- Pauhatkoon vuori, minkä vain tykkää, arveli Pencroff, -- ei se silti pitkälle potki. On sitä herra herrallakin.

-- Jaa, että kuka? kysyi Nab.

-- Se saaren henki juuri, Nab. Kyllä se vuorelta kidan tukkii. Yrittäköönpä vain avata sen!

Helmikuun 19:nnen ja 25:nnen välillä tutkittiin koko vuoren ympäristö. Nousivatpa siirtolaiset tulivuoren huipullekin. Siellä he tarkastelivat kraatterin yläosaa. Kumeaa pauhinaa kuului, mutta ei tuntunut kuumuutta, ei näkynyt höyryä eikä savua.

Vuoren rinteet tarkastettiin vihdoin aina Hainlahteen saakka, mutta etsintänsä kohdetta miehet eivät löytäneet.

Helmikuun 25:ntenä he palasivat Graniittilinnaan. Nuoli nuorineen ammuttiin entiseen tapaan ja niin aikaansaatiin jälleen yhteys heidän kotiinsa.

Vielä kuukausi, ja oli kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun he olivat saapuneet tähän saareen.

Kolmastoista luku

Uuden laivan tekoon. Pesijät. Franklinin vuori.

Kotiin päästyä ruvettiin ensi työksi keskustelemaan uuden aluksen rakentamisesta. Rakennusainetta oli Kaukaisen Lännen metsissä kosolti ja erinomaista laatua. Sitä paitsi heillä oli merirosvojen särkyneestä laivasta tallella täydellinen takila sekä paljon muitakin tarvikkeita. Senpä vuoksi päätettiin rakentaa suorastaan kahden ja puolen tai kolmensadan tonnin vetoinen alus, millä käydä Taborilla ja kenties purjehtia kauemmaksikin, asutuille seuduille. Sellaisen laivan lupasi Pencroff saada nyt, kun Ayrtonkin oli heillä apuna, valmiiksi seitsemässä, kahdeksassa kuukaudessa.

Sanoista tekoihin. Maalis- ja huhtikuun kuluessa vietiin rakennusaineet rannalle ja asetettiin katoksen alle kuivumaan. Sitten rakennettiin rosvojen hävittämät ulkosuojat uudelleen; kanatarha laajennettiin entistä suuremmaksikin. Lennätinyhteys karjakartanoon pantiin jälleen kuntoon: nyt ei enää tarvinnut pelätä ilkivallan tekijöitä.

Täyttä turvaa hyökkäyksiltä ei kuitenkaan ollut; saattoihan olla mahdollista, että muita merirosvoja Polynesian mereltä osuisi tänne. Sen vuoksi siirtolaiset monta kertaa päivässä tähystelivät kiikareillaan taivaanrantaa.

Marraskuun 15:ntenä olivat uuden aluksen pohja ja köli valmiina, ja heti sen jälkeen ruvettiin rakentamaan runkoa. Ilmat alkoivat kuitenkin vähitellen kääntyä kolkoiksi, talvisiksi. Kesäkuun 10:ntenä piti rakennustyöt kokonaan keskeyttää.

Työtä ei kuitenkaan puuttunut heiltä keneltäkään, eikä kukaan sitä karttanutkaan. Yksin pukujen valmistaminen -- nyt ei enää kotitekoisesta karkeasta huovasta, vaan särkyneen prikin loppumattomista kangasvarastoista -- kysyi työtä ja aikaa, vaatteitten pesu niin ikään, ja siinä Gideon Spilettkin, teräväkynäinen reportteri, osoitti olevansa aivan erinomainen tekijä.

Pakkasista huolimatta oli niin ihmisten kuin eläintenkin terveys erittäin hyvä. Jup vain välistä oli vähän viluinen. Siksipä sille tehtiin vuorattu täkki, lämmin ja ruumiinmukainen. Ja mikä verrattoman uuttera palvelija se oli!

-- Hm, sanoi Pencroff katsellen Jupin uupumatonta aherrusta, -- hätäkös on saada paljon aikaan, kun miehellä on neljä kättä!

Tuntemattomasta olennosta ei ollut tänä talvena merkkiäkään. Kuilun partaalla ei Top enää haukuskellut eikä Jupkaan urissut.

Oltiin jo kevään kynnyksellä. Silloin Cyrus Smith eräänä päivänä huomasi Franklinin vuoren huipusta nousevan savua.

Se oli syyskuun 7.

Neljästoista luku

Tulivuori herää. Kiireisiä töitä. Sähkösanoma. "Tulkaa!" Karjamajalla. Uusi lanka. Meren rannalla. Luola. Häikäisevä valo.

Kuultuaan insinööriltä tämän uutisen siirtolaiset keskeyttivät työnsä ja katselivat ääneti Franklinin vuoren huippua kohti.

Oliko tulivuoren purkaus odotettavissa? Ja jos niin oli, oliko Lincolnin saaren asukkailla mitään vaaraa peljättävissä? Eikö ollut luultavaa, että laava pursuaisi ulos entisestä kraatterista ja samoin siitä sivuaukosta, jota myöten insinööri ja reportteri olivat tunkeutuneet vuoren sisään? Vai olisiko mahdollista, että maanjäristys, jollainen useimmiten liittyy tulivuoren purkauksiin, lohkaisisi uusia aukkoja vuoren kylkeen, tulisen laavan virratessa uusiin suuntiin? Esimerkkejä siitä on ollut niin Euroopan kuin Amerikan tulivuorissa. Graniittilinna oli kyllä turvassa, mutta karjatarha oli ensimmäiseksi tuholle alttiina.

Asia oli kuitenkin auttamaton. Täytyi vain odottaa, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.

Ryhdyttiin jälleen töihin. Kuumeisella kiireellä joudutettiin varsinkin uuden laivan rakentamista. Verraton apu heillä oli siitä yksinkertaisesta vesisahasta, jonka insinööri oli rakentanut rannan vesiputoukseen.

Syyskuun lopulla oli laivan rungon teelmä valmiina. Laiva oli suunniteltu kuunariksi, keulasta suipoksi ja perästä leveäksi. Sen oli määrä kestää pitkiäkin merimatkoja, jos se olisi tarpeen. Onneksi heillä oli runsaasti valmiita, merirosvojen särkyneestä prikistä kerättyjä aineksia.

Jonkin ajan kuluttua täytyi työ keskeyttää viikoksi: heinä oli tehtävä, elo leikattava ja kasvitarhan tuotteet korjattava, mutta sitten käytiin taas entistä suuremmalla innolla laivaan käsiksi. Kotona he lepäsivät vain lyhyen yösydämen.

Kerran, lokakuun 15:ntenä, he olivat illallisen jälkeen istuneet tavallista kauemmin koolla haastellen tulevaisuuden toiveista. Kello oli jo yhdeksän. Huonosti salatut haukotukset soittivat jo iltakelloa, Pencroff oli juuri vuoteelleen laskeutumassa, kun sähkökello salissa alkoi soida.

Kaikki riensivät sinne ja kaikki olivat siinä saapuvilla: Cyrus Smith, Gideon Spilett, Harbert, Ayrton, Pencroff, Nab. Karjamajalla ei ollut ketään.

-- Vuorenpeikkoko se tässä yön selkään kelloja kilistelee? huudahti Nab.

-- Olisikohan ilmassa sähköä ja se ... arveli Harbert.

-- Odotetaan hiukan. Jos se on tarkoitettu meille, niin tottapahan toistuu.

Heti sen jälkeen kello taas soi.

Cyrus Smith sähkötti heti:

_Mitä tahdotaan_?

Muutaman silmänräpäyksen perästä alkoi osoitin liikahdella kirjaintaululla ja vastaus kuului:

_Tulkaa heti karjamajalle_.

-- Vihdoinkin! huudahti Cyrus Smith.

Vihdoinkin tosiaan! Saaren salaisuus alkoi nyt paljastua.

Ei johtunut enää väsymys kenenkään mieleen. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki matkalla karjamajalle. Vain Jup ja Top jätettiin Graniittilinnaan.

Yö oli pilkkopimeä, kuuton. Paksut ukkospilvet peittivät taivaankannen. Ei erottanut tietä jalkainsa alta. Metsässä oli hiljaista kuin haudassa. Sähköä oli ilmassa. Mutta ei mikään pidättänyt siirtolaisia rientämästä eteenpäin tuttua tietä: olivathan he nyt matkalla sinne, missä vihdoinkin saisivat selityksen pulmalliseen arvoitukseen, saisivat tietää, kuka se olento oli, joka niin tehokkaalla tavalla oli osallistunut heidän vaiheisiinsa.

Tuskin he olivat kulkeneet kaksi kolmannesta matkasta, kun hiukan sinervä valo leimahti yli koko tienoon. Se oli ensimmäinen salama. Sitä seurasi pian uusia ja yhä uusia, ja kun siirtolaiset vihdoin olivat päässeet karjatarhan portista sisään, niin jo laukesi ensimmäinen jyrähdys.

He astuivat mökkiin. Siellä vallitsi täydellinen pimeys. Hetken perästä saatiin käsiin lyhty ja sytytettiin se. Tuvassa ei ollut ketään. Äkkiä Harbert huomasi pöydällä kirjelapun. Siihen oli englanniksi kirjoitettu sanat:

_Seuratkaa uutta sähköjohtoa_.

-- Matkaan! huusi Cyrus Smith käsitettyään, ettei Graniittilinnaan äsken saapunut sähkösanoma ollut lähtenytkään karjamajasta, vaan tuntemattoman olennon olinpaikasta, josta liittyi lanka heidän entiseen johtoonsa. Ja hetken kuluttua lyhdyn ja salamain valossa huomattiinkin, että ensimmäisen pylvään päästä riippui alas uusi, täydellisesti eristetty johto, joka kulki metsään päin, vuoren eteläisiä harjanteita kohti, siis länteen.

Uusi johto, joka paikoin kulki pitkin maata, paikoin riippui puitten oksilla, johti heidät karjatarhan ja Koskijoen välisen harjanteen poikki. Insinööri luuli salaperäisen asunnon sijaitsevan laakson pohjalla, mutta ei! Lanka vei pian hedelmättömään, basalttipaasien täyttämään alankoon. He huomasivat sen johtavan merenrantaa kohti.

Koko taivas liekehti ilmitulessa. Jyrähdykset olivat niin ankaria, että toisen puhetta oli mahdotonta kuulla. Salama iski väliin aivan kraatterin sisään valaisten sen paksut höyrypatsaat. Jonkin aikaa kuljettuaan matkamiehet saapuivat korkealle rantaylängölle. Puolensadan askelen päässä heidän edessään pauhasi maininki kivikkorantaa vasten.

Siitä lähti johto alas kallioitten keskeen jyrkkää rinnettä myöten. Kulku oli vaikeaa ja vaarallistakin, mutta yhä he riensivät, pysähtelemättä, mistään välittämättä: tuntui siltä kuin jokin yliluonnollinen voima vetäisi heitä eteenpäin, niinkuin magneetti vetää rautaa puoleensa. Johto kääntyi äkkiä rannemmaksi. He olivat basalttikallioitten juurella. Siitä lähti kapea penger vaakasuorana ja meren rannan suuntaisena. Johto aleni merta kohti, ja hetken kuluttua he olivat aivan rannassa.

Cyrus Smith tarttui kädellään lankaan. Se johti suoraan mereen.

Hämmästyneinä, sanattomina katselivat matkamiehet toisiinsa.

-- Nyt on nousuvesi ylimmillään, Cyrus Smith lausui. -- Odotetaan pakoveden aikaa. Tie aukenee silloin.

-- Mistä te sen tiedätte? Pencroff kysyi.

-- Ei hän olisi meitä kutsunut, jos olisi mahdotonta päästä hänen luokseen.

He istahtivat rantakallioille odottelemaan. Pian alkoi sataa, ensin raskain, paksuin pisaroin, mutta hetken kuluttua kuin saavista kaataen. Mitä enemmän aika kului, sitä selvemmin alkoi kallioseinässä tulla näkyviin rotko, jonne lanka johti. Kolmessa tunnissa oli meren pinta laskenut puoli viidettä metriä.

Cyrus Smith kyyristyi katsomaan luolan sisään. Siellä kellui veden pinnalla jokin tumma esine. Se oli rautalevyistä niitattu vene sidottuna johonkin sisäpuoliseen kivipylvääseen. Veneen pohjalla oli airot.

Viipymättä he astuivat veneeseen. Insinööri kävi kokkaan lyhty kädessä, Nab ja Ayrton airoihin, Gideon Spilett etu- ja Harbert keskituhdolle, Pencroff perämieheksi.

Luola, jonka uumeniin he lähtivät tunkeutumaan, oli aluksi matala, mutta avartui kohta korkeaksi holviksi. Täydellinen pimeys ja hiljaisuus vallitsi. Ulkoa ei tänne päässyt salama eikä jyrinä löytämään tietään.

Johto riippui kiviseinistä ulospistävissä kielekkeissä, ja siitä seuraten vene kulki yhä syvemmälle luolaan.

Lienee soudettu jo kilometrin verran, kun insinööri kokasta komensi:

-- Seis!

Räikeä valo paljasti silloin heidän silmäinsä eteen suunnattoman holvin vuoren sisustassa. Kolmekymmentä metriä korkeaa kupukattoa kannattivat komeat basalttipylväät, jotka näyttivät kaikki samaan muottiin valetuilta. Pohjasta kohosi pienempiä, kahdentoista -- viidentoista metrin korkuisia pylväitä säännöllisinä riveinä. Veden pinta oli tyyni ja vesi löi vain hiljalleen pylväitten tyviä vasten. Kirkkaassa valossa erottui joka ainoa kohoama, joka ainoa uurre, joka ainoa kivensärmä kimaltaen ja välkähdellen.

Ei ollut epäilystäkään: valo oli sähkövaloa. Itse sen lähteeseen ei ollut enää kuin puoli kaapelinpituutta.

Vene lähti jälleen liikkeelle, ja tuhansina timantteina säihkyivät airojen viskomat vesipisarat ihanassa valossa. Siltä kohtaa oli tämä vuorensisäinen järvi lähes sata metriä leveä. Perällä kohosi suunnaton basalttiseinä, luja, yhtenäinen, ilman pienintäkään aukkoa, solaa tai muuta pääsytietä.

Keskeltä järven pintaa näkyi jokin pitkä, sukkulamainen esine, äänetön, liikkumaton. Sen kummaltakin kupeelta lähti kaksi häikäisevää valokimppua kuin kahdesta ahjosta, joissa rauta valkoisena hehkuu. Tuo esine, muodoltaan kuin suunnaton valas, oli noin seitsemänkymmentä viisi metriä pitkä ja kolme, neljä metriä vedenpinnan yläpuolella.

Cyrus Smith oli noussut kokassa seisoalleen ja katseli kovin jännittyneenä tuota jättiläistä. Vihdoin hän tarttui reportterin käsivarteen.

-- Mutta hänhän se on! Ei se saata olla kukaan muu! hän huudahti.

Hän istahti jälleen ja lausui hiljaa nimen, jota ei kuullut kukaan muu kuin Gideon Spilett. Tämäkin näkyi tuntevan sen; hän hätkähti ja virkkoi matalalla äänellä:

-- Hänkö! Maailmasta luopunut mies, niinkö?

-- Hän!

Insinöörin käskystä vene laski esineen vasempaan kylkeen, josta kirkas valo tulvi paksun ikkunaruudun läpi.

Cyrus Smith astui tovereineen kannelle. Siinä oli avonainen, alaspäin johtava luukku. Kaikki kiiruhtivat portaita alas ja tulivat käytävään, joka niin ikään oli sähköllä valaistu ja jonka perällä oli ovi.

Siitä he astuivat huoneeseen, jossa oli runsaasti kauniita esineitä, ja kulkivat kiireesti sen poikki kirkkaasti valaistuun kirjastoon. Sen perällä oli taas ovi. Insinööri avasi senkin.

Heidän edessään oli avara sali, jonkinlainen museo, täynnä arvokkaita kiviä, taideteoksia, teollisuuden tuotteita. Tuntui siltä kuin olisi äkkiä siirrytty ihmeelliseen satumaailmaan.

Upealla leposohvalla loikoi mies, joka ei näyttänyt huomaavankaan heitä.

Silloin Cyrus Smith korotti äänensä ja lausui toveriensa suureksi hämmästykseksi:

-- Kapteeni Nemo! Te olette kutsunut meitä. Tässä olemme.

Viidestoista luku

Kapteeni Nemon ensimmäiset sanat. Vapaudensankarin historia. Viha. Merenalainen elämä. Yksin. Viimeinen valkama. Saaren salaperäinen henki.