Part 13

Insinööri sattui samalla vilkaisemaan koiraansa, joka käveli edestakaisin hänen edessään ikäänkuin sanoen: Mitä varten minä sitten olen!

Top sanan viejäksi!

Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen:

_Harbert haavoittunut. Olemme karjamajalla. Ole varuillasi. Älä lähde Graniittilinnasta. Onko merirosvoja näkynyt lähettyvillä? Lähetä vastaus Topin mukana_.

Lappu sidottiin Topin kaulapantaan niin, että se oli helposti näkyvissä.

-- Top! sanoi insinööri hyväillen koiraansa. -- Top: Nab! Nab! Lähde menemään!

Top hyppi mielissään. Se oli ymmärtänyt isäntänsä käskyn. Cyrus Smith riensi uskollisen eläimensä kanssa pihalle, avasi portin ja päästi menemään.

-- Muista, Top: Nab! Nab! insinööri puheli viitaten kädellään Graniittilinnaa kohti.

Top katosi metsään.

Mökissä Harbert nukkui edelleen, ja Pencroff vaihteli kääreitä yhtämittaa. Gideon Spilett rupesi valmistamaan hiukan syötävää ja piti samalla yhä silmällä pihan perää, josta rosvojen hyökkäys oli odotettavissa.

Vähän ennen kello yhtätoista lähtivät insinööri ja reportteri karbiinit kädessä pihalle odottamaan Topin paluuta, valmiina aukaisemaan portin heti, kun kuulisivat sen haukahtavan.

Kymmenisen minuuttia he olivat seisoneet siinä, kun äkkiä paukahti pyssy ja samassa haukahti Topkin. Insinööri avasi portin ja nähdessään vielä ruudin savua sadan askelen päässä metsässä laukaisi karbiininsa sitä kohti.

Samassa Top livahti pihaan, ja portti suljettiin.

-- Top, Top! huusi insinööri ottaen koiran pään syliinsä.

Koiran kaulassa oli lappu. Cyrus Smith irrotti sen. Siihen oli Nabin kankeilla koukeroilla kirjoitettu:

_Rosvoja ei ole näkynyt. En lähde mihinkään. Master Harbert parkaa!_

Merirosvot piileskelivät siis täällä, karjatarhan läheisissä metsissä, Väijyen siirtolaisia, valmiina surmaamaan heidät jokaisen. Näin ollen täytyi siirtolaisten pitää heitä metsänpetoina. Mutta tällä kertaa oli merirosvoilla kaikki edut puolellaan: he voivat pitää toisia silmällä itse pysyen näkymättöminä, he voivat tehdä hyökkäyksen pelkäämättä itse mitään yllätystä.

Gideon Spilettin arvelun mukaan oli asiain kulku ollut seuraava: Merirosvot, jotka olivat pelastuneet maihin, olivat samoilleet Kynsiniemen pohjois- ja etelärantaa pitkin saaren eteläosaan. Uskaltautumatta Kaukaisen Lännen aarniometsiin he olivat sieltä kulkeneet rantoja pitkin Koskijoen suuhun ja nousseet vasenta rantaa Franklinin vuoren eteläisimmille rinteille. Sieltä heidän oli helppoa päästä karjamajalle, jossa siihen aikaan ei asunut ketään. Sinne he olivat asettuneet ja sieltä käsin aikoneet panna julmat aikeensa täytäntöön. Ayrtonin saapuminen sinne oli ollut heille yllätys, mutta helpostihan he olivat saaneet tuon poloisen valtaansa ja -- loput oli helppo arvata.

Nyt he -- tosin luvultaan vain viisi -- samoilivat metsissä. Takaa-ajoon lähteminen merkitsisi antautumista ilmeiseen vaaraan, vaaraan, jota ei osannut väistää eikä voinut torjua.

Ja missä oli siirtolaisten salaperäinen suojelija?

-- Täytyy tunnustaa, virkkoi Gideon Spilett insinöörille, -- että tällä kertaa hän jätti meidät avutta hetkellä, jolloin sitä juuri kipeimmin olisimme tarvinneet.

-- Kukapa tietää! insinööri vastasi.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, ettemme kenties vielä ole kaikkein pahimmassa pulassa. Saattaahan olla mahdollista, että hänelle vielä sattuu tilaisuus rientää avuksemme. Mutta se ei ole nyt meille pääasia. Harbertin paraneminen on meille tärkeintä.

Kymmenen päivän kuluttua, marraskuun 22:ntena, Harbertin tila oli silminnähtävästi parempi. Hän voi jo nauttia hieman ruokaakin. Veri alkoi palata kalmankalpeihin poskiin, ja lempeät silmät myhäilivät ystävällisille hoitajille. Hän olisi mielellään puhellutkin, mutta Pencroff ehkäisi sen kokonaan puhumalla itse lakkaamatta ja kertomalla jos mitä päätöntä ja perätöntä.

-- Eikö merirosvoja ole sen koommin nähty? sai Harbert kysäistyksi.

-- Ei ole, poikaseni, ei ole, mutta kunhan sinä paranet, niin sitten saadaan nähdä, uskaltavatko nuo salakytät katsoa meitä silmästä silmään.

-- Kovin minä olen vielä heikko, Pencroff parka!

-- Hui hai! Voimat palaavat vähitellen. Ja onpa tämä nyt sitten vamma: luoti rinnan läpi! Joutavia! On minulle semmoista jo toisenkin kerran sattunut, mutta tässäpä sitä vain kekkaloidaan!

Kahdeksas luku

Pencroffin epäluulo. Gideon Spilettin retket. Topin löytö. Tiedonanto. Äkillinen lähtö. Surkea näky.

Nuoren potilaan paraneminen edistyi edistymistään. Yksi toivo oli vielä täyttymättä: saada hänet Graniittilinnaan. Karjamökissä oli tosin kaikkea yllin kyllin, mutta sieltä puuttui mukavuus, mikä kivilinnan laajoissa saleissa oli tarjona. Eikä täällä ollut niin turvallistakaan kuin siellä.

-- Spilett ystävä, kysäisi insinööri reportterilta, -- kuinka pian luulisitte Harbertin jaksavan kestää matkan Graniittilinnaan?

-- Sitä on vaikea sanoa, reportteri vastasi. -- Varomaton menettely saattaisi olla seurauksiltaan varsin kohtalokas. Eiköhän kuitenkin, ellei mitään odottamatonta väliin tule, saattaisi noin kahdeksan päivän kuluttua ruveta ajattelemaan Harbertin siirtämistä Graniittilinnaan?

Kahdeksan päivän kuluttua! Siis vasta joulukuun alkupäivinä. Nythän oltiin jo kesän kynnyksellä, ja tärkeät maatyöt odottivat tekijäänsä. Mutta heidän täytyi yhä edelleen viipyä karjamajalla, niin malttia kysyvää kuin odottaminen olikin.

Pari kertaa Gideon Spilett uskalsi tehdä retken karjatarhan ympäri ladattu karbiini kädessä ja Top mukanaan. Ensi kerralla hän ei huomannut mitään erikoista, ja levollisena koirakin juoksenteli hänen lähellään. Toisella kertaa, marraskuun 27:ntenä, kuljettuaan puolen kilometrin verran syvemmälle metsään hän äkkiä huomasi Topin rupeavan höristelemään korviaan. Levottomasti se alkoi juoksennella edestakaisin nuuhkien ruohoa ja pensaita. Ihmistä se ei vainunnut, sillä muutoinhan se olisi ruvennut haukkumaan. Mikään vaara ei siis uhannut. Juoksenneltuaan viiden minuutin verran sinne tänne Top vihdoin hyökkäsi pensaaseen ja toi sieltä hampaissaan vaatetilkun. Se oli ilmeisesti palanen jostain puvusta, ja Gideon Spilett riensi sen kanssa mökkiin.

Tilkku tutkittiin siellä tarkoin ja todettiin palaseksi Ayrtonin liivejä, samaa kangasta, joka oli valmistettu Graniittilinnan omassa tehtaassa.

Ayrton parka ei siis ollut antautunut merirosvoille vapaaehtoisesti, vaan vasta ankarasti oteltuaan. Kenties Ayrton sittenkin oli vielä elossa, vaikka merirosvojen vankina? Kenties he olivat tunteneet hänessä entisen päällikkönsä Australian ajoilta, Ben Joycen, ja pitivät häntä nyt vankinaan toivoen saavansa käyttää häntä vielä hyväkseen.

Kovin alkoi jo Harbertkin kyllästyä pitkälliseen toimettomuuteen karjamajalla ja käsitti hyvin, kuinka tarpeellista heidän kaikkien läsnäolonsa olisi Graniittilinnan pelloilla ja kasvitarhassa. Hän pyysi reportterilta monta kertaa päästä muitten kanssa pois täältä, mutta toinen ei vielä uskaltanut panna häntä pitkän kuljetuksen vaaroille alttiiksi.

Mutta pian sattui tapaus, joka pakostakin joudutti heidän lähtöänsä.

Marraskuun 29:ntenä kello seitsemän aamulla istuivat kaikki Harbertin luona, kun äkkiä alkoi kuulua Topin haukuntaa. Cyrus Smith, Pencroff ja Gideon Spilett sieppasivat pyssynsä, jotka aina olivat ladattuina, ja riensivät pihalle. Top hyppi haukkuen paaluaidan juurella, mutta sen haukunta ei ollut tällä kertaa vihaista. Eikä aikaakaan, niin heilahti aitauksen yli jokin olento ja hyppäsi maahan.

Se oli Jup, mestari Jup omassa persoonassaan.

-- Nab on lähettänyt sen! huudahti Gideon Spilett.

-- Silloin sillä on kirjelappu mukanaan.

Ja aivan oikein. Jupilla oli kaulassaan pieni pussi, ja siitä vedettiin paperiliuska, jossa oli seuraavat sanat:

_Perjantaina kello kuusi aamulla. Merirosvot Näkötornin ylängöllä. Nab_.

Sanaakaan sanomatta ystävykset katsahtivat toisiinsa. Heidän mielialansa on helpompi arvata kuin sanoin kuvata. Heidän astuttuaan sisään Harbert näki jo heidän kasvoistaan, että jotain oli tapahtunut. Huomattuaan Jupin hän ymmärsi, että vaara uhkasi Graniittilinnaa.

-- Mr Smith! hän sanoi. -- Lähdetään vain. Kyllä minä jaksan.

Gideon Spilett meni hänen luokseen, katseli häntä ja sanoi:

-- Lähdetään sitten.

Paareilla kuljettaminen olisi ollut mukavinta sairaalle, mutta silloin olisi vain yksi ainoa mies ollut vapaana asetta käyttämään. Sen vuoksi päätettiin Harbert viedä onagerin vetämillä rattailla. Pencroff valjasti onagerin, Gideon Spilett ja Cyrus Smith kantoivat siihen patjat ja laskivat sairaan niille.

Hiljalleen lähdettiin kello puoli kahdeksan aamulla liikkeelle, insinööri ja reportteri jalkaisin kummallakin puolen rattaita. Koska rosvot vasta aamulla olivat hyökänneet Näkötornin ylängölle, he olivat arvatenkin yhä siellä. Alkupuoli matkaa ainakin oli siis turvallinen.

Vähitellen lähestyttiin Näkötornin rinteitä. Pari kilometriä vielä, niin tuliisi näkyviin Glyseriinijoen silta. Cyrus Smith oli vakuuttunut siitä, että silta olisi paikoillaan, sillä merirosvot arvatenkin tahtoivat turvata itselleen paluutien. Metsä harveni harvenemistaan, ja vihdoin välkähti näkyviin meri.

Äkkiä Pencroff pysäytti onagerin ja huusi kauhealla äänellä:

-- Voi konnia kuitenkin!

Ja hän viittasi kädellään: mylly, talli ja muut ulkosuojat olivat paksun savun vallassa. Joku liikkui savupilvien keskellä.

Se oli Nab.

Ystävyksiltä pääsi huuto. Nab kuuli sen ja riensi heidän luokseen.

Puoli tuntia aikaisemmin olivat merirosvot lähteneet tiehensä sytytettyään ulkosuojat palamaan.

-- Kuinka on master Harbertin laita? Nab kysyi.

Gideon Spilett meni rattaiden ääreen.

Harbert oli pyörtynyt.

Yhdeksäs luku

Harbert omassa huoneessaan. Nabin kertomus. Harbertin tila huononee. Pajunkuori. Ankara kuume. Top haukahtaa taas.

Silloin unohtuivat heiltä merirosvot, Graniittilinnaa uhkaavat vaarat ja ylängöllä tapahtunut hävitys. He ajattelivat yksinomaan Harbertia. Oliko hän matkalla saanut jonkin sisäisen vamman?

Häthätää tehtiin puitten oksista paarit, sairas nostettiin patjoineen niille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki muurin juurella. Nab jätettiin pitämään huolta onagerista. Muut nousivat hissillä ylös, ja tuokion kuluttua Harbert makasi omalla vuoteellaan Graniittilinnassa.

Siellä hän huolellisessa hoidossa tuli jälleen tuntoihinsa, Hän hymyili nähdessään olevansa omassa huoneessaan, mutta niin heikko hän oli, ettei jaksanut puhua kuin muutaman epäselvän sanan.

Gideon Spilett tutki, olivatko hänen haavansa äkkiä auenneet, mutta ne olivat entisellään. Mistä tämä äkillinen herpautuminen?

Nuorukainen vaipui pian kuumeiseen uneen. Pencroff ja reportteri jäivät valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Sillä välin Cyrus Smith kertoi Nabille, mitä karjakartanossa oli tapahtunut, ja Nab vuorostaan teki selkoa Näkötornin ylängön tapauksista.

Edellisenä iltana vasta Nab oli huomannut merirosvoja Glyseriinijoen toisella rannalla. Yksi heistä oli yrittänyt uida joen yli, ja silloin Nab, joka oli ollut työskentelemässä kanatarhassa, oli laukaissut pyssynsä häntä kohti. Pimeältä hän ei ollut nähnyt, oliko luoti sattunut mieheen. Koska kuitenkin oli luultavaa, etteivät rosvot tuota yhtä laukausta säikähtäisi, vaan tunkeutuisivat ylängölle, Nab oli paennut Graniittilinnaan. Itse hän kyllä oli siellä turvassa, mutta kuinka kävisi istutusten, peltojen ja ulkosuojain? Miten hän saisi sanan karjakartanoon?

Silloin hänen mieleensä oli johtunut Jup, joka niin monta kertaa oli saattanut Pencroffia karjamajalle ja yleensä oli tavattoman älykäs eläin. Empimättä hän oli kirjoittanut lapun, pannut sen pussiin ja ripustanut Jupin kaulaan.

-- Karjamajalle, Jup, karjamajalle, tuonne! oli Nab puhellut apinalle, ja tämä oli heti käsittänyt asian.

Nab oli laskenut sen köydellä alas, ja tuossa tuokiossa Jup oli kadonnut metsään.

Rosvot eivät olleet uskaltaneet tulla meren rannalle: siellähän heitä ennenkin oli tuho uhannut, eivätkä he tienneet Graniittilinnan puolustajain lukua. Mutta ylängöllä he olivat turvassa saarelaisten tulelta, sillä sinne päin ei ollut Graniittilinnan ikkunoista ainoakaan. Ja siellä he nyt päästivät raivonsa valloilleen hävittäen, tuhoten, polttaen kaikki, mikä vain eteen sattui.

Vasta puoli tuntia ennen siirtolaisten paluuta he olivat vetäytyneet metsiin.

Nab oli silloin laskeutunut ulos oman henkensä uhalla ja koettanut sammuttaa tulipaloja, mutta turhaan. Heti sen jälkeen hän oli nähnyt rattaat metsän rinteessä.

Cyrus Smith lähti Nabin kanssa tarkastamaan rosvojen hävitystä. Haikea näky kohtasi heitä ylängöllä: vehnävainio oli tallattu maan tasalle. Kasvitarha oli hävitetty perin pohjin. Kanatarha, talli, mylly -- kaikki olivat tulen tuhoamat. Kotilinnut, jotka tulipalon ajaksi olivat paenneet järven rantaan, olivat nyt palanneet entisille asuinsijoilleen ja kävelivät siinä levottomina rääkyen ja kaakattaen.

Seuraavat päivät olivat murheellisimpia siirtolaisten tähänastisessa elämässä saarella. Harbertin tila huononi huononemistaan. Jokin arveluttava tauti näkyi saaneen hänessä vallan. Lääkkeitä heillä ei ollut muita kuin kaikenlaisista yrteistä keitettyjä jäähdyttäviä juomia. Kuume ei ollut vielä kovin tuntuva, mutta ruumiinlämpö kohosi hitaasti yhtä mittaa.

Joulukuun 6:ntena Harbert sai vilunpuistatuksia ja kohta sen jälkeen nousi kova kuume. Kohtausta kesti viisi tuntia.

Kiniini olisi nyt ollut sairaalle välttämätöntä, mutta Lincolnin saarella, jossa rehoitti niin upea kasvillisuus, ei ollut ainoatakaan kiinapuuta, jonka kuoresta tuota tehokasta lääkettä saadaan. Hädässään he koettivat antaa hänelle pajunkuorista survottua jauhetta, jolla on silläkin kuumetta lievittävä vaikutus, vaikka varsin vähässä määrin.

Yö kului verraten rauhallisesti. Harbert houraili kyllä unissaan, mutta kuume ei enää kohonnut sinä yönä eikä koko seuraavana päivänäkään. Pencroff rupesi jo hiukan toivomaan. Gideon Spilett ei puhunut sanaakaan. Hän pelkäsi huomiseksi uutta kuumeenpuuskaa.

Sellainen tulikin. Joulukuun 8:ntena puolenpäivän aikaan alkoivat taas ankarat puistatukset ja sen jälkeen nousi kauhea kuume, joka näytti kuluttavan aivan loppuun sairaan jo muutenkin heikot voimat. Harbert tunsi olevansa hukassa. Hän ojensi käsiään ystäviänsä kohti: hän ei tahtonut kuolla vielä!... Se oli sydäntä särkevää. Pencroff piti pakottamalla pakottaa toiseen huoneeseen. Tätäkin kohtausta kesti viisi tuntia. Kolmatta samanlaista hänen olisi mahdotonta kestää.

Gideon Spilettin vakuutuksen mukaan Harbert sairasti niin sanottua keltakuumetta, joka varmaankin oli tarttunut häneen Käärmeniemen rämeistä.

Murheellista päivää seurasi murheellinen yö. Harbert houraili koko ajan, ja sydän pakahtuen ystävät kuuntelivat hänen puheitaan: milloin hän oli samoilevinaan metsissä, milloin taistelevinaan merirosvojen kanssa, milloin huuteli Ayrtonia, milloin kutsui siirtolaisten avuksi tuota salaperäistä olentoa, heidän suojelijaansa, joka nyt oli heiltä kadonnut. Väliin hän vaipui täydelliseen tiedottomuuteen... Monta kertaa Gideon Spilett luuli kaiken jo olevan lopussa.

Seuraavana päivänä sairaan voimat lakkaamatta vähenivät.

-- Ellei ennen aamua saada mitään tehokkaampia lääkkeitä kuumetta vastaan, niin Harbert kuolee auttamattomasti, lausui Gideon Spilett.

Tuli yö -- varmaankin viimeinen yö maan päällä tälle älykkäälle, hyväsydämiselle, ikäisekseen niin etevälle nuorukaiselle, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa.

Noin kello kolme aamulla pääsi sairaalta kimeä parkaisu. Hän näytti vääntelehtivän viimeisissä kouristuksissa. Nab, joka sillä hetkellä istui yksin hänen luonaan, säikähti ja syöksyi toiseen huoneeseen kutsumaan muita. Kaikki riensivät sairaan luokse.

Samassa alkoi Top murista omituisella äänellä.

Ystävykset pitelivät sairasta, joka kieriskeli vuoteella tuskissaan.

Kello löi viisi. Nouseva aurinko loi ensimmäiset säteensä Graniittilinnan ikkunoihin. Ihana kesäpäivä oli alkamassa... Sekö olisi viimeinen Harbertin elämässä?

Auringonsäde osui sairasvuoteen viereiselle pöydälle.

Äkkiä Pencroff huudahti ja osoitti jotain pöydällä olevaa esinettä.

Se oli pieni, pitkulainen pahvirasia, jonka kannessa luki:

_Chinicum sulphuricum_.

Kymmenes luku

Tehokas lääke. Selittämätön salaisuus. Harbert paranee. Lähtö tutkimusretkelle. Rosvojen jälkiä.

Gideon Spilett otti rasian ja avasi sen. Siinä oli noin kaksitoista grammaa valkoista jauhetta. Hän pani sitä muutamia hiukkasia kielelleen. Kitkerä maku ilmaisi heti, mitä ainetta se oli: rikkihappoista kiniiniä.

Harbertin piti viipymättä saada tätä verratonta kuumelääkettä.

-- Kahvia! käski reportteri. Tuokion kuluttua Nab toi kupillisen haaleaa nestettä. Gideon Spilett pani siihen gramman verran kiniiniä, ja heti annettiin lääke Harbertille. Hyvään aikaan se tulikin, ennenkuin kolmas kohtaus oli alkanut.

Salaperäisellä tavalla oli niin ollen taas saatu apua ja juuri silloin, kun sitä kipeimmin kaivattiin.

Lääke vaikutti. Harbert nukkui rauhallisesti monta tuntia yhtä mittaa. Sillä välin muut keskustelivat äskeisestä merkillisestä tapauksesta. Tuntemattoman ystävän väliintulo oli nyt ilmeisempi kuin koskaan ennen. Mutta kuinka hän oli päässyt yön aikana Graniittilinnaan? "Saaren hengen" menettelytavat olivat todellakin kummallisempia kuin saaren henki itse.

Sinä päivänä sairas sai lääkettä aina kolmen tunnin väliajoin, ja seuraavana päivänä hänen tilansa oli jo huomattavasti parempi. Suloinen toivo täytti kaikkien sydämen. Eikä tämä toivo pettänytkään. Kymmenessä päivässä, joulukuun 20:ntena, oli kaikki vaara ohi. Heikko hän tosin oli voimiltaan, mutta alistui mielellään noudattamaan ankaraa ruokavaliota: mielellään hän itsekin tahtoi tulla terveeksi.

Pencroff oli kuin mies, joka äkkiä on vedetty syvästä kuilusta. Hän oli väliin ihan suunniltaan pelkästä ilosta, ja kun pelättyä kolmatta kohtausta ei tullutkaan, oli hän vähällä tukahduttaa reportterin syleilyynsä. Siitä lähtien hän ei reportteria muuksi sanonutkaan kuin tohtori Spilettiksi.

Oikea lääkäri oli vain saatava ilmi.

-- Ja saadaan kanssa! vakuutteli merimies.

Ja tämä salaperäinen lääkäri, olipa hän kuka tahansa, sai olla varma Pencroffin jokseenkin tuntuvasta syleilystä.

Joulukuu kului loppuun ja sen mukana vuosi 1867, kovain koettelemusten vuosi. Uuden vuoden alkaessa oli mitä kaunein sää; kuumuus oli troopillinen, mutta sitä vilvoittivat meren lauhkeat tuulahdukset. Harbertin vuode oli siirretty ikkunan ääreen, ja siinä hän hengitti meren terveellistä, raikasta, suolaista ilmaa. Ruokahalu lisääntyi lisääntymistään, ja voi kuinka sulavia ja meheviä ja maukkaita aterioita uskollinen Nab hänelle laittoikaan!

-- Ihan tässä tekee mieli ruveta sairaaksi, kun noin hyvänä pidetään! puheli Pencroff.

Tammikuussa tehtiin Näkötornin ylängöllä ahkerasti työtä, vaikka työ rajoittuikin sen kokoamiseen, mikä rosvojen hävitykseltä oli säilynyt niin pellolla kuin kasvitarhoissakin. Sen verran ainakin tuli kokoon, että saatiin siemen vuoden jälkimmäiselle kasvukaudelle. Ulkosuojia Cyrus Smith ei katsonut viisaaksi ruveta uudelleen rakentamaan, koskapa ne minä hetkenä tahansa saattoivat jälleen joutua rosvojen hävittämiksi.

Kuukauden keskivaiheilla Harbert nousi vuoteeltaan ja liikkui huoneessa ensin lyhyen sitten pitemmän aikaa, ja kuukauden lopulla hän jo kuljeskeli Näkötornin ylängöllä ja meren rannalla, väliin käyden Pencroffin ja Nabin kanssa uimassa.

Kauan suunnitteilla ollut tiedustelumatka kävi nyt yhä mahdollisemmaksi, ja vihdoin Cyrus Smith saattoi määrätä lähtöpäivän. Se oli helmikuun 15:s. Valmisteluihin ryhdyttiin heti, sillä heidän oli määrä viipyä matkalla niin kauan, että he pääsisivät kumpaisenkin tarkoituksensa perille: ensinnäkin he hävittäisivät saarelta merirosvot, joita ei ollut koko tänä aikana näkynyt Graniittilinnan läheisyydessä, ja löytäisivät Ayrtonin, jos hän vielä oli elossa, ja toiseksi saisivat selville "saaren hengen", joka niin tehokkaasti oli ollut osallisena heidän vaiheissaan.

Matka päätettiin suunnata metsäin halki Käärmeniemeen. Rattaille pantiin leiritarpeet, kamiina ja erilaisia astioita, samoin aseita ja ampumatarpeita. Niin ikään päätettiin jättää Graniittilinna aivan autioksi. Top ja Jup otettiin mukaan nekin. Saavuttamaton kivilinna suojelisi kyllä itse itseänsä.

Helmikuun 14:s, lähtöpäivän aatto, oli sunnuntai. Se vietettiin hiljaa, rukoillen ja kiittäen kaiken hyvän Antajaa.

Seuraavan päivän koittaessa Cyrus Smith ryhtyi toimenpiteisiin saadakseen Graniittilinnan kokonaan turvatuksi hyökkäyksiltä. Tikkaat kätkettiin hormeihin hiekan sisään. Pencroff jäi viimeiseksi ylös purkamaan hissiä. Hän laskeutui vihdoin kaksinkertaista, ulkonevan kallionkielekkeen ympäri heitettyä köyttä myöten maahan. Ja kun tämäkin köysi vedettiin alas, oli aivan mahdotonta kenenkään vieraan päästä Graniittilinnaan.

Harbert pakotettiin ainakin alkumatkalla istumaan rattailla. Nab ohjasi onagereita. Cyrus Smith, Gideon Spilett ja Pencroff kulkivat edellä. Top juoksenteli riemuissaan edestakaisin. Jupin oli Harbert kutsunut rinnalleen rattaille, ja kursailematta Jup oli siihen suostunutkin.

Neljän, viiden ensimmäisen kilometrin matka sujui verraten helposti, metsä kun ei vielä ollut varsin tiheää. Sekä lintuja että nelijalkaisia vilisi metsässä yhtä runsaasti kuin ennenkin, mutta ne näyttivät paljon aremmilta. Rosvot olivat nähtävästi liikkuneet näillä seuduin. Ja jonkin ajan kuluttua nähtiin heistä selviä jälkiä: milloin karsittuja puita, milloin sammunut nuotio, milloin jalanjälkiä maassa.

Vähitellen alkoi metsä tihetä ja kulku kävi hankalammaksi: täytyi kaataa puita ja siten raivata tietä rattaille. Ensimmäinen leiri rakennettiin noin viidentoista kilometrin päässä Graniittilinnasta pienen joen varrelle, joka nähtävästi laski Laupeudenjokeen. Syötiin runsas illallinen, sillä ruokahalu oli matkalla ennättänyt tulla tuntuvaksi. Yöksi ei tehty nuotiotulia, jottei olisi herätetty huomiota, mutta sen sijaan päätettiin, että aina olisi kaksi miestä vuorollaan vartiossa, kaksi tuntia kerrallaan.

Seuraavana päivänä ei päästy kuin hiukan toistakymmentä kilometriä eteenpäin, niin vaivalloista oli kulku. Muutamin paikoin havaittiin jälleen merkkejä merirosvojen liikkeistä. Äsken sammuneen nuotion ääressä näkyi selviä ihmisen jälkiä. Niitä tarkoin mittaamalla ja toisiinsa vertaamalla huomattiin kulkijoita olleen viisi henkeä.

-- Ayrton ei siis ole ollut mukana, virkkoi Harbert.

-- Ei ole, vastasi Pencroff, -- ja se merkitsee, että nuo roistot ovat hänet surmanneet. Eipäs vain pidä löytyä niitten luolaa, johon ne saisi ammutuksi kuin metsänpedot!

Päivää myöhemmin päästiin Käärmeniemen kärkeen. Rosvoja ei ollut nähty missään.

Yhdestoista luku

Käärmeniemi tutkitaan. Karjatarhan edustalla. Vakoilu. Portti auki. Valoa ikkunassa. Kuutamossa.

Koko seuraava päivä, helmikuun 18., kului Käärmeniemen laajain metsäin tutkimiseen, mutta siellä ei nähty pienintäkään merkkiä merirosvojen käynnistä. Rosvot olivat nähtävästikin siirtyneet pohjoisempaan. Franklinin vuoren harjanteiden välissä heillä kai oli tyyssijansa, ja karjatarhaa he pitivät muonavarastonaan. Sen vuoksi päätettiin kääntyä pohjoista kohti, ja niinpä päästiinkin noin kymmenen kilometrin päähän Franklinin vuoresta.

Heidän määränsä oli nyt tarkoin tutkia Punapuron laakso ja sitten varovasti lähestyä karjakartanoa. Jos se olisi rosvojen hallussa, niin se vallattaisiin, ellei, niin se otettaisiin päämajaksi ja sieltä käsin tehtäisiin retkiä vuoren soliin.

Kello viiden maissa illalla pysähdyttiin noin kuudensadan askelen päähän karjatarhasta metsän suojaan ja päätettiin odottaa illan pimenemistä. Kello kahdeksan lähtivät Gideon Spilett ja Pencroff vakoilumatkalle. Muutamassa minuutissa he saapuivat metsänlaitaan ja tähystelivät karjatarhaa, joka tummana juovana seisoi vähän matkan päässä aukion toisessa laidassa. Varovasti he hiljalleen hiipivät aukion poikki ja saapuivat portille.