Part 11

Koskijoesta pohjoiseen saaren luonto oli aivan toisenlaista kuin siihen asti. Metsä harveni harvenemistaan, ja koko laaja luoteiskulma oli jylhää kivikkoa. Näytti siltä kuin sulat kiviaallot olisivat äkkiä jähmettyneet louhikoiksi. Jäämeren suunnattomat jääröykkiöt eivät voi olla oikullisemmin kasautuneet päällekkäin kuin nämä jättiläismäiset kivikasat kaikessa kaameassa komeudessaan. Matkamiehiä hirvitti heidän ajatellessaan, mikä heidät olisi perinyt, jos he olisivat ilmapalloineen pudonneet juuri näille rannoille!

Seuraavana päivänä illan suussa laskettiin pieneen, saaren pohjoispäässä olevaan lahteen aivan lähelle rantaa, niin syviä olivat vedet siellä. Harbert ja Gideon Spilett läksivät pyydystämään vesilintuja ja palasivat parin tunnin kuluttua kokonaiset kantamukset saalista mukanaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa itään päin Leukanientä kohti myötätuulella, joka pian alkoi kiihtymistään kiihtyä. Pencroff katseli "tuulenkynsiä" taivaalla: ne tiesivät kovaa säätä. Ennen pitkää olikin tuuli yltynyt myrskyksi. _Bonadventuren_ oli määrä laskea Hainkitaan, mutta Pencroffia alkoi huolestuttaa, kuinka hän hämärissä osaisi sinne.

-- Jospa edes yksikin majakkatuli olisi vilkkumassa, hän arveli, -- niin hätäkö sitten!

-- Eikä nyt, jatkoi Harbert, -- eikä nyt ole insinööriäkään polttamassa meille merkkitulta niinkuin silloin, kun Taborista palattiin.

-- Merkkitultako? kysyi Cyrus Smith hämmästyneenä.

-- Juuri niin, reportteri vastasi. -- Emmehän silloin, lokakuun 20. päivää vasten yöllä, olisi osanneet Laupeudenjoen suuhun, ellemme olisi nähneet teidän roviotanne Graniittilinnan ylängöllä.

-- Niin, niin ... mutisi insinööri, -- kyllä maar...

Muutaman minuutin kuluttua Cyrus Smith oli kahden kesken reportterin kanssa ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Jos mikään tässä maailmassa on varmaa, niin ainakin se, etten minä lokakuun 20. päivää vasten yöllä sytyttänyt merkkitulta, en Graniittilinnan kohdalle enkä muuallekaan.

Yhdeksästoista luku

Yö merellä. Hainkidassa. Tulo kotiin. Neuvottelu. Pilkku valokuvalevyssä. Uusi suuri tapahtuma.

Myrsky yltyi yltymistään. Kello kuuden aikaan oli alkanut pakovesi, eikä nyt ollut ajattelemistakaan päästä Hainkitaan. _Bonadventuren_ täytyi luovia koko yö pysytellen niin paljon kuin mahdollista korkeitten rantain suojassa. Aluksen kaatumisesta ei ollut pelkoa. Ainoa vaara, joka uhkasi, oli se, että suunnattomat aallot löisivät sen vettä täyteen.

Aamun sarastaessa tuuli hiukan laimeni, ja kello seitsemältä _Bonadventure_ laski Hainkitaan, joka huomattiin aivan verrattomaksi, kaikilta tuulilta suojatuksi satamaksi. Siihen mahtuisi, Pencroff arveli, vaikka koko Yhdysvaltain sotalaivasto. Tavattoman syväkin se oli, koska viidenkymmenen sylen pituinen luotinuora ei ulottunut pohjaan. Molemmat Leuat olivat ilmeisesti syntyneet kahdesta peräkkäisestä tulivuoren purkauksesta. Koska missään ei ollut maihinnousuun sopivaa paikkaa, käänsi Pencroff aluksensa pian takaisin, ja niin lähdettiin kotia kohti. Kello neljän tienoissa iltapäivällä kuljettiin Pelastuksenluodon itäpuolitse ja tuntia myöhemmin laskettiin ankkuri Laupeudenjoen suussa. Ayrton oli heitä vastassa rannalla, ja Jup hyppi ja keikkui mielissään murahdellen.

Nyt oli koko saari tutkittu. Mitään epäiltävää ei ollut huomattu missään. Tarkastamatta olivat enää Käärmeniemen tuuheat metsät.

Neuvoteltuaan Gideon Spilettin kanssa Cyrus Smith päätti vihdoinkin ottaa kaikkien toverien kesken puheeksi saarella tapahtuneet kummalliset seikat, joihin hänen tähän mennessä ei ollut onnistunut saada selvyyttä.

Niinpä huhtikuun 25. päivänä illallisen jälkeen, kun kaikki olivat koolla Graniittilinnan salissa, Cyrus Smith lausui:

-- Hyvät ystävät! Minä pidän velvollisuutenani kiinnittää teidän huomiotanne moneen asiaan, joita täällä on tapahtunut, ja kuulla teidän mielipiteenne.

-- Antaapa tulla! virkkoi Pencroff.

-- Ensinnäkin, insinööri alkoi, -- ymmärrättekö, millä tavoin minä pudottuani mereen jouduin tietämättäni pitkän matkan päähän rannasta?

-- Ehkäpä te tajuttomana vain...

-- Se ei ole luultavaa... Mutta edelleen: ymmärrättekö, kuinka Top löysi teidät kymmenen kilometrin päässä siitä, mihin minä olin joutunut?

-- Koira vainuaa ... yritti merimies.

-- Merkillinen vainu! huomautti reportteri. -- Sateessa ja myrskyssä se tuli hormeihin kuivana ja puhtaana.

-- Edelleen: ymmärrättekö, miten koira sinkoutui ilmaan järvestä, jonne dugonki oli sen tempaissut?

-- Minä en ainakaan enkä sitäkään, mistä se dugonki oli saanut haavan leukansa alle.

-- Edelleen, Cyrus Smith jatkoi, -- ymmärrättekö, mistä hauli oli joutunut pekariin? miten arkku oli niin hyvin säilynyt? miten pullo ilmaantui juuri parahiksi eteemme? miten meidän pirogimme katkaistuaan köytensä tuli alas virtaa juuri siiloin, kun olimme sen tarpeessa? miten silloin, kun apinat olivat tunkeutuneet Graniittilinnaan, tikkaat äkkiä heilahtivat seinänvierustalle? Ja vihdoin, mistä on kotoisin tuo paperilappu, jonka Ayrton kieltää kirjoittaneensa?

Nämä tapahtumat, nyt yhtaikaa esitettyinä, saivat Harbertin, Pencroffin ja Nabin todella hämmästymään.

-- Onpas siinä vain merkillisiä asioita enemmän kuin yhdellä kertaa sietäisikään, arveli Pencroff.

-- Ja vielä, insinööri puhui, -- Taborista tullessanne te, mr Spilett, Pencroff ja Harbert väitätte nähneenne merkkitulen. Oletteko varmat siitä?

-- Sen minä näin yhtä hyvin kuin nyt teidät siinä, vakuutti Pencroff.

-- Se oli kuin hyvin kirkas tähti, sanoi Harbert.

-- Entä jos se olikin tähti?

-- Ei ollut, Pencroff vastasi, -- sillä taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Ja näkihän sen silloin mr Spilettkin.

-- Näin, reportteri sanoi. -- Se oli kirkas kuin sähkövalo.

-- No niin, hyvät ystävät. Sinä yönä en minä eikä Nab sytyttänyt mitään tulta.

-- Ettekö? huudahti Pencroff hämmästyneenä.

-- Me olimme koko illan Graniittilinnassa. Jos tuli näkyi, niin se oli jonkun toisen sytyttämä eikä meidän.

Jotain salaperäistä tällä saarella oli, se täytyi kaikkien myöntää. Joku salaperäinen olento piileskeli sen saavuttamattomissa kätköissä. Ja se oli saatava ilmi, maksoi mitä maksoi.

Cyrus Smith kertoi lopuksi tutkineensa kerran yksin ollessaan kuilunkin, jonka partaalla Top ja Jup niin usein olivat olleet rauhattomia.

Kevään tultua, niin sovittiin, tarkastettaisiin saari kokonaisuudessaan uudestaan.

Talvi teki tuloaan, mutta rohkein mielin siirtolaiset sitä odottelivat. Ayrton siirtyi kylmän tultua Graniittilinnaan hänkin. Tavallisia töitä suoriteltiin, enimmäkseen kotosalla, ja niin kului talvi ilman sanottavia tapauksia; ei edes Top eikä Jup osoittanut tänä talvena mitään levottomuutta kuilun partaalla.

Mutta sitten sattui tapaus, joka oli käänteentekevä siirtolaisten vaiheissa.

Lokakuun 17:ntenä Harbert oli ottanut Graniittilinnan ikkunasta valokuvan Liittolahden rannoista ja avarasta ulapasta. Tutkiessaan sitten kehittämäänsä levyä hän huomasi pienen pilkun taivaanrannassa. Hän huuhteli kuvaansa uudestaan, mutta pilkku ei lähtenyt. Vihdoin hän kiersi kaksoiskiikarista irti yhden kuperan linssin ja tarkasteli sitä. Levy oli pudota hänen kädestään, ja häneltä pääsi kova huuto.

Hän riensi Cyrus Smithin huoneeseen ja näytti tälle tuota kummallista pilkkua.

Cyrus Smith tutkisteli sitä tarkasti, otti sitten kiikarin ja suuntasi sen merelle päin.

Kiikari pysähtyi viimein yhteen kohtaan. Hetken kuluttua insinööri laski sen alas ja lausui yhden ainoan sanan: -- Laiva!

Laiva oli todellakin Lincolnin saaren näköpiirissä!

KOLMAS OSA

Saaren salaisuus

Ensimmäinen luku

Mikä ja mistä? _Duncan_ se ei ole. Merirosvojen musta lippu. Tykin pamaus.

Cyrus Smith ja Harbert kutsuivat heti Gideon Spilettin, Pencroffin ja Nabin suureen saliin ja ilmoittivat heille havaintonsa. Pencroff sieppasi kiikarin ja alkoi tähystellä taivaanrantaa.

-- Tuli ja leimaus! hän huudahti hetkisen kuluttua. -- Laiva se on kuin onkin.

-- Tännekös päin sillä on matka? kysäisi Gideon Spilett.

-- Mahdotonta vielä sanoa: ei näy vasta kuin yläosat purjeista.

Omituinen liikutus valtasi siirtolaiset. Olihan heidän täällä verrattain hyvä olla. Puutetta he eivät kärsineet minkäänlaista. Saareensa he olivat jo ennättäneet tottua, jopa kotiutua. Mutta sittenkin ... tuolla, jonkin matkan päässä, oli laiva ... siinä ehkä kappale heidän omaa isänmaatansa...

-- Mitähän jos se olisikin _Duncan_? lausui Harbert äkkiä.

_Duncan_ -- sehän oli, kuten muistamme, lordi Glenarvanin laiva, joka oli jättänyt Ayrtonin Taboriin. Mahdotonta ei ollut, että se oli lähtenyt hakemaan häntä takaisin ja matkallaan saanut näkyviinsä Lincolnin saarenkin.

Päätettiin viipymättä antaa asiasta tieto Ayrtonille. Reportteri sähkötti hänelle:

-- Tulkaa heti!

Hetken kuluttua soi kello uudestaan, ja reportteri vastaanotti sanoman:

-- Tulen.

-- Jos se on _Duncan_, niin Ayrton tuntee sen heti.

Tunnin kuluttua Ayrton saapui.

-- Tärkeitä asioita, Ayrton, virkkoi insinööri. -- Laiva näkyvissä.

Ayrton kalpeni hetkiseksi, mutta riensi heti ikkunaan.

-- Ottakaa tämä kiikari, sanoi Gideon Spilett, -- ja katsokaa, olisiko se ehkä _Duncan_, joka tulee hakemaan teitä.

-- _Duncanko!_ Ayrton mutisi. -- Nytkö jo!

Eikö kahdentoistakaan vuoden rangaistusaika ollut hänestä vielä riittävä? Eikö hän mielestään vieläkään ollut ansainnut anteeksiantoa?

Hän tähysteli ulapalle kauan.

-- Laiva se on, hän viimein sanoi, -- mutta tuskin _Duncan. Duncan_ on höyrylaiva, mutta tässä ei näy ollenkaan savua.

Laiva kohosi vähitellen taivaanrannasta ja näkyi nyt selvemmin. Pencroff tunsi sen prikiksi, siis isoksi alukseksi, jommoisilla malaijilaiset merirosvot eivät liikkuneet. Mutta jos se yhä pitäisi kurssia lounaaseen, se pian kokonaan katoaisi Kynsiniemen taakse ja saattaisi yön aikana hävitä ainaiseksi. Tulisiko enää milloinkaan toista laivaa Lincolnin saaren näköpiiriin?

-- Olkoon tuo laiva mikä tahansa, virkkoi Cyrus Smith hetken kuluttua, -- meidän täytyy antaa sille merkki, että saari on asuttu, muuten saamme kenties aina katua laiminlyöntiämme.

Päätettiin sen vuoksi, että Pencroff ja Nab lähtevät Ilmapallon valkamaan ja sytyttävät siellä yön tultua ison nuotion, jonka priki tietystikin huomaa.

Mutta juuri kun Nab ja merimies olivat lähtemäisillään ulos, laiva äkkiä käänsi keulansa Liittolahtea kohti. Se oli enää vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä saaresta.

Ayrtonin oli nyt määrä ottaa lopullinen selko oliko laiva _Duncan_ vai ei, sillä _Duncan_ oli prikiksi takiloitu sekin. Taivaanranta oli kirkas, laivan erotti vielä melko hyvin.

Pian Ayrton laski kiikarin kädestään ja virkkoi:

-- Ei se ole _Duncan_.

Pencroff sieppasi vuorostaan kiikarin ja alkoi tarkastella tulijaa. Se oli noin kolmen-, neljänsadan tonnin vetoinen purjealus ja kaikin puolin varustettu pikakulkijaksi. Mutta mitä kansallisuutta se oli?

-- Onhan sillä lippu kahvelissa, Pencroff virkkoi, -- mutta en erota värejä.

Ilta alkoi pimetä, ja samassa tuuli asettui. Lippu retkahti kokonaan alas.

-- Yhdysvaltojen lippu se ei ole, Pencroff saneli, silmä yhä kiikarissa, -- eikä Englannin eikä Saksan eikä Venäjänkään... Olisikohan Brasilian; mutta sehän on vihreä... Japaninko... Sehän on punavalkoinen, mutta tämä...

Hänkin kyllästyi kiikaroimiseen ja jätti kiikarin Ayrtonille.

Samassa tuli tuulenpuuska. Se leyhäytti lippua, ja pian kuului Ayrtonin kumea ääni:

-- Musta lippu?

Oliko se sittenkin merirosvojen laiva? Mikä sillä oli tarkoituksena? Tuliko se tuntematonta saarta tarkastamaan? Talvisatamaako hakemaan kenties? Oliko saarelaisten rauhallisesta asuinsijasta tuleva merirosvojen pesäpaikka?

Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin.

-- Hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith, -- kenties tuo alus pysytteleekin vain ulompana rannasta. Mutta oli miten tahansa, emme saa ilmaista saaren olevan asuttu. Mylly Näkötornin ylängöllä on liiaksi silmäänpistävä. Ayrton ja Nab käykööt ottamassa siivet pois. Samoin on Graniittilinnan ikkunat peitettävä tiheillä lehvillä. Tulet sammutetaan.

Insinöörin käskyt pantiin heti täytäntöön. Sen jälkeen kukin varustautui asein ja ampumavaroin odottamattoman hyökkäyksen varalta.

-- Ystävät! puhui insinööri sitten, ja ääni ilmaisi syvää liikutusta. -- Jos nuo kurjat tahtovat anastaa meiltä tämän saaren, niin puolustammehan sitä, eikö niin?

-- Puolustamme, vastasi reportteri, -- ja viimeiseen hengenvetoon, jos se on tarpeen.

Kello oli nyt puoli kahdeksan. Aurinko oli jo kaksikymmentä minuuttia sitten mennyt mailleen Graniittilinnan taakse. Mutta laiva laski yhä syvemmälle Liittolahteen nousuveden ajamana.

Käykö se ankkuriin vai laskeeko miehistönsä maihin? Onko tulijoita monta, ja ovatko he paremmin aseistettuja kuin siirtolaiset?

Ikäänkuin vastaukseksi näihin kysymyksiin välähti äkkiä mereltä leimahdus, ja kohta sen jälkeen pamahti tykki. Valon ja pamauksen väli oli kuusi sekuntia: laiva oli siis tuhannen kahdensadan metrin päässä rannasta.

Samassa kuului ketjujen räminää.

Laiva jäi yöksi Liittolahteen.

Toinen luku

Ayrtonin ehdotus. Norfolkin pahantekijät. Ayrtonin sankarillinen aikomus. Vain kuusi viittäkymmentä vastaan.

Nyt ei enää tarvinnut epäillä merirosvojen aikeita: he kävisivät ankkuriin ja nousisivat veneillään maihin. Mahdollisesti he vain ottaisivat vettä Laupeudenjoen suusta ja lähtisivät pois. Mutta miksi sitten lippu, miksi tykinlaukaus? Pelkkää turhaa mahtailemistako vain?

Graniittilinnan siirtolaiset voivat kyllä pysyä kätkössä merirosvoilta, mutta heidän lammas- ja kanatarhansa ja istutuksensa -- kaiken sen saattoivat rosvot hävittää muutamassa tunnissa.

-- Niin kyllä, myönsi Cyrus Smith, -- emmekä me pysty heitä siitä estämään.

-- Kun tietäisi, onko niitä paljonkin, virkkoi Gideon Spilett. -- Kymmenkunta tai puolitoistakin kymmentä me kyllä hoitelisimme, mutta jos niitä on neljä-, viisikymmentä...

-- Mr Smith! virkkoi Ayrton, astuen äkkiä insinöörin luo. -- Sallikaa minun yrittää!

-- Mitä sitten?

-- Mennä laivalle saakka tiedustelemaan, kuinka monta heitä on.

-- Mutta ... insinööri epäröiden vastasi, -- sitenhän te panette henkenne vaaraan!

-- Miksen panisi?

-- Mutta sehän on enemmän kuin velvollisuutenne.

-- Enemmän minun on suoritettavakin kuin velvollisuuteni.

-- Pirogillako laivalle?

-- Uimalla.

-- Mutta sinnehän on yli puolentoista kilometrin?

-- Minä olen hyvä uimari. Älkää kieltäkö minua, mr Smith. Käsissäni on keino, joka kenties saattaa kohottaa minut omissa silmissäni.

Heillä ei ollut sydäntä kieltää tuota uljasta miestä ryhtymästä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen: saavuttuaan laivan luo hän aikoi yön pimeydessä kiivetä ankkuriketjua myöten partaalle. Siellä hänen oli mahdollista saada selko rosvojen luvusta ja heidän puheitaan kuuntelemalla päästä heidän aikeittensa perille.

Sanoista tekoihin. Pencroff ja Nab toivat pirogin Laupeudenjoen suusta, ja kello puoli kymmenen illalla Pencroff meni saattamaan Ayrtonia Pelastuksenluodolle, josta tämä sitten lähtisi vaaralliselle retkelleen.

Viipymättä nuo kaksi merimiestä alkoivat soutaa salmen yli. Pian he olivat myös kävelleet luodon poikki, ja empimättä Ayrton heittäytyi veteen. Pencroff päätti jäädä luodolle odottamaan hänen paluutaan.

Pakovesi joudutti uljaan uimarin matkaa, ja laivalla paloi joitakin tulia: siinä hänen majakkansa. Puolen tunnin kuluttua hän oli laivan kupeella ja kiipesi ketjua myöten keulaan. Siellä riippui muutamia merimiesten housuja. Yhdet niistä hän veti jalkaansa. Sitten hän rupesi kuuntelemaan.

Laivalla ei nukuttu. Päinvastoin siellä puhua paasattiin, juotiin ja laulaa loilotettiin. Äkkiä Ayrton kuuli huutoja:

-- Kelpo purkki kerrassaan tämä meidän _Speedy_! [Speedy = nopea.]

-- Alusta myöten nimikin.

-- Tähän sopisi koko Norfolkin väki ja -- ota sitten hännästä kiinni.

-- Eläköön päällikkö!

-- Eläköön Bob Harvey!

Ayrtonin tunteita tällä hetkellä ei pysty käsittämään kukaan muu kuin se, joka tietää, että samainen Bob Harvey oli Norfolkin saarella anastanut _Speedy_-nimisen prikin, jonka oli määrä viedä ampuma- aseita Sandwichin saarille. Laivaväki oli surmattu, ja nyt tämä pahantekijäin liiga oli jo vuosia rosvoillut Tyynellä merellä.

Mutta mikä on Norfolk?

Australiasta itään sijaitsee valtameressä pikkuinen saari nimeltä Norfolk, kaikkiaan kolmekymmentä kilometriä ympäri mitaten. Sinne lähettää Englanti pahimmat rangaistusvankinsa, joita siellä pidetään tavattoman ankarassa kurissa ja tarkan valvonnan alaisina. Joskus, vaikka aniharvoin, onnistuu pahantekijäin paeta, anastaa rannalla oleva laiva ja lähteä karkuun.

Niin oli tehnyt Bob Harvey mukanaan joukko rikostovereita. Niinhän oli takavuosina Ayrtonkin aikonut tehdä.

Useimmat rosvot olivat kerääntyneet kansikajuuttaan laivan perään, muutamia loikoi kannella puhellen kovalla äänellä. Siinä kuuli Ayrton senkin, että _Speedy_ oli sattumalta saanut tämän tuntemattoman saaren näkyviinsä ja päättänyt käydä sitä tarkastamassa.

Vaara siis uhkasi saarelaisia rosvojen taholta, joilta, sen Ayrton tiesi, ei ollut armoa odotettavissa.

Vähitellen huudot ja laulut alkoivat hiljetä. Tulet sammutettiin. Rosvot olivat juovuksissa joka mies ja vaipuivat toinen toisensa jälkeen sikeään uneen, muutamat kannelle, suurempi osa kajuuttoihin. Ayrton päätti silloin mennä kannelle ja ottaa tarkemman selon laivan varustuksesta. Kolistelematta hän kiipesi kannelle ja hiljaa hiiviskellen ja kopeloiden huomasi laivan olevan aseistettu neljällä kahdeksan -- kymmenen-naulaisella tykillä. Kannella makasi kymmenkunta miestä, mutta kajuutoissa oli arvatenkin paljon enemmän. Äskeisistä keskusteluista päättäen Ayrton arvioi laivaväen luvun noin viideksikymmeneksi.

Ayrtonin tehtävä oli nyt suoritettu. Hän oli laskeutumaisillaan mereen.

Mutta silloin juolahti hänen mieleensä sankarillinen ajatus. Hänhän oli aikonut tehdä enemmän kuin velvollisuutensa... Saarelaisten -- hän ajatteli -- käy lopulta mahdottomaksi pitää puoliaan merirosvoja vastaan. Nuo hänen hyvät ystävänsä, jotka olivat jälleen tehneet hänestä ihmisen, murhataan joka mies... Ei! Ayrton uhraa henkensä ja pelastaa ystävänsä. Sitä varten ei tarvita muuta kuin yksi ainoa kipinä ruutisäiliöön. Ayrton tiesi, missä ruutia tavallisesti säilytettiin.

Hän meni perää kohti. Isonmaston juurella paloi himmeä lyhty, ja maston ympärillä riippui hyvässä järjestyksessä kaikenlaisia aseita. Niistä hän sieppasi yhden revolverin, jossa oli kuusi panosta.

Koska välikannella oli pilkkosen pimeää, tuli Ayrton pakosta tyrkänneeksi puolittain uneen vaipunutta miestä. Siitä seurasi sadatteluja ja iskuja, niin että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä. Vihdoin hän pääsi alas viimeisen ruuman ovelle. Siinä riippui munalukko, ja se oli ensin saatava irti. Kovalle otti, mutta Ayrtonin väkevissä käsissä täytyi lukon vihdoin vääntyä auki. Tie ruutisäiliöön oli selvä.

Mutta silloin laskeutui käsi Ayrtonin olalle, ja karhea ääni sanoi:

-- Mitä sinä siinä?

Samassa kysyjä, kookas mies, käänsi lyhdyn valon suoraan Ayrtonin kasvoihin.

Ayrton ponnahti syrjään. Hän oli valon välähtäessä tuntenut entisen rikostoverinsa Bob Harveyn.

-- Mitäs sinä siinä? tiuskasi Bob tarttuen Ayrtonia housunkaulukseen.

Ayrton työnsi hänet syrjään ja aikoi pujahtaa ruutisäiliöön.

-- Tänne, pojat! huusi samassa Bob Harvey.

Pari kolme merirosvoa heräsi unesta ja hyökkäsi Ayrtonin kimppuun, mutta tämä tyrkkäsi heidät tuimasti syrjään. Samassa kajahti kaksi laukausta hänen revolveristaan, ja kaksi rosvoa kaatui maahan, mutta silloin sai hän itsekin puukonpiston hartiainsa väliin.

Ayrton huomasi, että hänen aikeensa oli jäänyt kesken. Bob Harvey sulki jälleen ruutisäiliön oven. Välikannella syntyi yleinen hälinä. Ayrtonin ei auttanut muu kuin paeta. Hän laukaisi jälleen, nyt Bobia kohti, mutta osumatta häneen ainakaan vaarallisesti, ja riensi välikannelle. Ensi työkseen hän siellä löi lyhdyn sammuksiin isonmaston juurelta voidakseen käyttää hyväkseen pimeyttä. Muutamat rosvot hyökkäsivät kyllä hänen kimppuunsa, mutta laukaus kaatoi heistä jälleen yhden, jolloin muut peräytyivät neuvottomina. Parilla harppauksella hän oli keulassa. Vielä laukaus erääseen mieheen, joka oli tarttumaisillaan häntä kurkkuun, ja -- Ayrton oli meressä.

Tuskin hän oli päässyt laivasta monenkaan metrin päähäni, kun jo alkoi luoteja vinkua hänen ympärillään.

Millä mielin Pencroff luodolla ja muut ystävät hormien juurella kuuntelivatkaan näitä laukauksia! Ei epäilystäkään: merirosvot olivat ampuneet Ayrtonin kuoliaaksi...

Vihdoin puoli tuntia keskiyön jälkeen, laski pirogi rantaan, ja Pencroff ja Ayrton nousivat maihin.

Kaikki kiirehtivät hormeihin. Siellä Ayrton kertoi, mitä oli tapahtunut, salaamatta sitäkään, että hänellä oli ollut aikomus räjäyttää koko laiva ilmaan.

Kaikki kädet ojentuivat Ayrtonia kohti.

Tilanne oli vakava. Nythän merirosvot tiesivät saaren asutuksi. He nousisivat maihin monilukuisina ja hyvin aseistettuina. Jos saarelaiset joutuisivat heidän käsiinsä, ei armoa olisi odotettavissa.

-- No niin! virkkoi reportteri, -- osataan sitä kuoliakin!

-- Menkäämme sisään, sanoi insinööri.

-- Mr Smith! kysäisi Pencroff. -- Onko meillä mitään toivoa päästä tästä pälkähästä?

-- On, Pencroff.

-- Hm ... vain kuusi viittäkymmentä vastaan.

-- Niin kyllä, kuusi, lukuunottamatta...

-- Ketä?

Cyrus Smith ei vastannut. Hän vain kohotti kätensä ja viittasi taivaaseen.

Kolmas luku

Taistelujärjestys. Ensimmäinen vene. Kaksi lisää. Luodolla. Kuusi rosvoa maissa. _Speedyn_ tykkien luoteja. Epätoivoinen tilanne. Odottamaton ratkaisu.

Yöllä ei tapahtunut mitään erikoista. Aamusumun läpi näkyi _Speedyn_ tumma runko vielä entisellä paikallaan. Merirosvojen hyökkäys oli varmasti odotettavissa ja sen vuoksi oli ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin. Puolustuksen Cyrus Smith järjesti seuraavalla tavalla:

Sumun aikana, jolloin laivasta ei voinut nähdä saarella liikkuvia, asettuvat Gideon Spilett ja Nab aseineen piiloon kallioitten taakse Laupeuden joen suulle. Cyrus Smith ja Harbert jäävät hormeihin suojelemaan kivääreillänsä Graniittilinnan rantaa vesiputouksen yli kulkevaan porraspuuhun saakka. Ayrton ja Pencroff lähtevät Pelastuksenluodolle, kätkeytyvät siellä kahteen eri paikkaan. Täten voivat siirtolaiset estää maihinnousun Liittolahdessa ja ylläpitää merirosvoissa luuloa, että saaressa voi olla väkeä enemmänkin, koska heillä on neljä vartiopaikkaa.

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun kukin asettui paikalleen. Pian alkoi sumu hälvetä, tuuli puhalsi, ja kohta tuli _Speedy_ kokonaan näkyviin keula pohjoista kohti ja pahaenteinen musta lippu yhä kahvelissa. Kiikarilla huomasi Cyrus Smith tykkien olevan käännettyinä saarta kohti, miehet vieressä valmiina laukaisemaan; kaksi miestä oli märssykorissa kiikareilla huolellisesti tarkastelemassa saarta.

Vihdoin kello kahdeksan alkoi _Speedyn_ kannella vilkas liike. Vene laskettiin vesille, ja siihen astui seitsemän merirosvoa, aseissa kiireestä kantapäähän. Vanhin asettui perään, neljä airoihin ja kaksi keulaan, kasvot saarta kohti. Vene alkoi lähestyä Pelastuksenluotoa kulkien hyvin varovasti, yhtä mittaa luodaten, nähtävästi tutkiakseen väylää, jota myöten itse prikikin pääsisi lähemmäksi rantaa. Noin kolmekymmentä miestä oli laivan köysissä seuraamassa mitä suurimmalla jännityksellä veneen kulkua.

Päästyään kahden kaapelinmatkan päähän rannasta vene pysähtyi. Perämies nousi seisomaan nähdäkseen, missä kohdassa olisi parasta laskea rantaan. Samassa kajahti kaksi laukausta. Sinervä savu kiiri rantakallioitten kohdalla. Perämies ja luotsi keikahtivat päistikkaa veneen pohjalle: Ayrtonin ja Pencroffin luodit eivät olleet harhaan lentäneet. Ei ollut vielä pyssyjen savu haihtunut, kun jo pamahti laivassa tykki ja luoti tärähti kallioihin, joitten takana Ayrton ja Pencroff olivat piilossa. Kivensiruja satoi heidän päälleen, mutta muuta vahinkoa heille ei tullut.