Part 9

"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?" Columbine kysyi vakavasti ihmetellen. "Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin kartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka -- vaikka --?"

Hän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut määritellä, näytti uhkaavan häntä.

"Hyvin kummallista", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin lisäämättä enää mitään.

"Hyvästi, Columbine!" Wils huusi hänen jälkeensä äänellä, jossa todellakin oli jäähyväisten tuntua.

Koko kotimatkan Columbine oli sellaisten tunteitten vallassa, että ne pakottivat hänet tarkasti miettimään tilanteen lisääntyvää tukaluutta. Ja asia muuttui vielä pahemmaksi, kun hän kotiin tullessaan kohtasi Jack Bellloundsin, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkospilvi.

"Isä haluaa puhutella sinua", hän sanoi äänellä, joka toi Columbinen mieleen hänen muutamia tunteja sitten lausumansa uhkauksen.

"Niinkö?" Columbine sanoi arvokkaasti. "Kohteliaasta käytöksestäsi voin melkein päättää, miten tärkeää se on."

Belllounds ei alentunut vastaamaan tähän. Hän istui kuistissa, jossa hän nähtävästi oli odottanut Columbinen tuloa, eikä näyttänyt ollenkaan onnelliselta.

"Missä isä on?" Columbine jatkoi.

Jack viittasi toiseen oveen päin, jonka takana hän istui. Siitä päästiin huoneeseen, jota kartanon omistaja käytti jonkunlaisena konttorina ja varastohuoneena. Kun Columbine meni Jackin sivu, Jack tarttui hänen hameeseensa.

"Columbine, oletko vihainen minulle?" hän sanoi rukoilevasti.

"Olen!"

"Älä mene isän luo ollessasi sellaisella tuulella", Jack pyysi. "Hänkin on vihainen ja se pahentaa vain asioita."

Pitkäaikaisen kokemuksen perusteella Columbine voi sanoa, milloin Jack oli tehnyt jotakin omaksi hyödykseen ja ruvennut sitten ajattelemaan tekonsa mahdollisia seurauksia. Hän vetäisi hameensa irti vastaamatta mitään ja koputti konttorin oveen.

"Sisään!" Belllounds huusi.

Columbine meni huoneeseen. "Halloo, isä! Haluatko puhutella minua?"

Belllounds istui vanhan pöydän vieressä likaisen tilikirjan ääressä kynän pätkä suuressa kädessään. Kun hän katsahti ylös, Columbine hieman säpsähti.

"Missä olet ollut?" Belllounds kysyi töykeästi.

"Kävin vieraisilla rouva Andrewsin luona."

"Menitkö sinne vain siinä tarkoituksessa?"

"Kyllä!" Columbine vastasi hieman viivytellen.

"Et siis mennyt tapamaan Wilson Moorea?"

"En."

"Väität varmasti myöskin, ettet tiennyt hänen olevankaan siellä, vai mitä?"

"En tiennytkään", Columbine tiuskaisi.

"Puhuttelitko häntä?"

"Puhuttelin kyllä, mutta se tapahtui vallan sattumalta."

"Vai niin! Nyt sinä valehtelet minulle."

Columbine punastui niin kovasti kuin häntä olisi lyöty.

"Isä!" hän huudahti suuresti hämmästyneenä.

Belllounds näytti niin synkältä ja luoksepääsemättömältä kuin jokin olisi vaikuttanut hänessä jonkunlaisen karkaisun, ja hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin. Hänen tavallinen tyyni, helppo, ylpeä ja rehellinen suhtautumisensa kaikenlaisiin asioihin näytti jonkun murtumisen tahi huumauksen särkemältä vähentäen hänen luottamustaan.

"Sano nyt suoraan, valehteletko?" hän toisti näkemättä tahi tietämättä tytön toivottomuutta.

"En voisi valehdella sinulle milloinkaan, vaikka koettaisinkin", Columbine änkytti.

Bellloundsin tiukka ja synkkä katse oli kohdistunut häneen, kuin hän olisi muodostanut aivan uuden ja hämmästyttävän arvoituksen.

"Mutta sinä näit kumminkin Mooren?"

"Kyllä!" Columbine alkoi suuttua.

"Puhuit hänen kanssaan?"

"Tietysti."

"Tyttö, en pidä siitä. Puheesi ja käytöksesi eivät miellytä minua nyt ollenkaan."

"Olen pahoillani, mutta en voi muuttaa kumpaakaan."

"Mitä tuo paimen sanoi sinulle?"

"Puhuimme enimmäkseen hänen loukkaantuneesta jalastaan."

"Entä mistä muusta?" Belllounds jatkoi kovemmasti.

"Hänen suunnitelmistaan."

"Vai niin! Tuostako hänen suunnitelmastaan uudistalosta Sage Creekin laaksoon?"

"Niin."

"Haluaisitko sinä sitä?"

"Minäkö? En totisesti!"

"Columbine, sanoit minulle muutamia viikkoja sitten, ettei hän ole rakastunut sinuun. Oletko vieläkin samaa mieltä, tahdotko vieläkin väittää, ettei hän ole kiintynyt sinuun?"

"Hän ei ole sanonut sitä minulle enkä ole milloinkaan sitä uskonutkaan. Olen aivan varma, ettei hän ole."

"Vai niin. Tyttö, silloin olit yhtä varma siitäkin, ettet sinäkään rakasta häntä. Oletko vieläkin?"

"En", Columbine vastasi hiljaa. Vihjaus noihin tuntemattomiin voimiin värisytti häntä. Hän ei halunnut karttaa ainoatakaan tuon miehen tekemää kysymystä, jolta hän ei voinut vaatia mitään, mutta jolle hän oli suuressa kiitollisuuden velassa elämästään ja kasvatuksestaan, suojellakseen uutta ja kasvavaa ylpeyttään. Hänessä muodostui kuitenkin jotakin jäähdyttävää.

Belllounds, ollen omituisesti itseensäsulkeutunut ja vakava, näytti haluavan lakata kyselemästä joko pelosta kuulla tytöltä vieläkin enemmän tahi entisten ystävällisten tunteitten heräämisestä. Mutta Columbinen vastaus järkytti häntä ja heittäen kynän kädestään sellaisin liikkein, kuin hänet olisi pakotettu päätökseen, hän nousi kumartuen tyttöön päin.

"Olet ollut minulle kuin tytär ja olen tehnytkin kaiken voitavani puolestasi. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan ja olen rakastanut sinua", hän sanoi hellästi ja liikuttavasti. "Tunnet toiveeni tulevaisuudestasi... Mutta meidän ei ole pakko tuhlata sanoja. Tästä hetkestä alkaen olet vapaa tekemään, miten ikinä haluat. Haluatko vai et luopua huolenpidostani? Sinun pitää nyt päättää, tahdotko mennä Jackin kanssa naimisiin, vai etkö?"

"Lupasinhan sinulle silloin haluavani. Pidän sanani!" Columbine vastasi vakavasti.

"Ollaan siis päästy niin pitkälle ja se onkin hyvä", Belllounds jatkoi. "Kunnioitan sinua sanojesi vuoksi... Mutta milloin haluat ottaa hänet mieheksesi?"

Pieni huone alkoi pyöriä Columbinen sumuisissa silmissä. Kaikki oli nyt mennyttä. Hänen ankkurinsa ei pitänyt.

"Milloin vain tahdot. Kuta pikemmin, sitä parempi", hän kuiskasi.

"Hyvä, tyttöseni, kiitän sinua", Belllounds vastasi äänellä, joka Columbinesta tuntui tulevan kaukaa. "Ja vannon, etten ole ollenkaan varma, eikö olisi parempi, etten antaisikaan sinun ja Jackin mennä milloinkaan naimisiin... Määrätkäämme kuitenkin päivä. Sanokaamme lokakuun ensimmäinen. Sama päivä, jolloin sinut tuotiin luokseni enemmän kuin seitsemäntoista vuotta sitten."

"No lokakuun ensimmäinen päivä sitten", Columbine sanoi katkonaisesti suudellen isäänsä kuin merkiksi siitä, mitä hän tiesi olevansa velkaa hänelle. Sitten hän poistui sulkien oven.

Nähtyään hänet Jack nousi äkkiä ja hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta.

"Columbine!" hän huudahti käheästi. "Minkä näköinen oletkaan!... Kerro minulle, mitä siellä tapahtui. Älä sanokaan minulle, että --"

"Jack Belllounds", Columbine keskeytti kuin hämmästyen sitä, että hän voi sen ilmoittaa, "lupasin mennä naimisiin kanssasi lokakuun ensimmäisenä päivänä."

Jack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä. Mutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi melkein hurjaa omistusoikeutta. "Collie, olen rakastunut aivan mielettömästi sinuun", hän aloitti tulisesti. "Et ole milloinkaan sallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä pahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore nyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja olisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten suuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen nyt!... Olen aivan mieletön!" Hän pusersi tytön rintaansa vasten huolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat aivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin Columbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin kovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia ja hiuksia.

"Voi, anna minun mennä!" Columbine huohotti. "Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. -- Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!" Riistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein kiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.

Belllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan tytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.

"Älä tulekaan tänne!" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin näytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.

"Voi!" Jack huokaisi raskaasti. "Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne, kunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle senvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin todellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään, kultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie, minusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö maailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta nyt... Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan sinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa. En pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä niin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen paimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan uudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot."

"Mene siinä tapauksessa tiehesi!" Columbine huudahti nyyhkyttäen.

Hänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen unhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän itki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli mennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti muistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli ajattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä päätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet häntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat päivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman ihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa hänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään. Mutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka sisälsi koko totuuden.

"Alan ymmärtää sen nyt", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua ja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. "Jos Wilson vain olisi rakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä sittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma, kuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä ketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon vanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt järkyttävät."

Siten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta ollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin huomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin tulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden haaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja ollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen mieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade oli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten ja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja katkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa hänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka yleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille antamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän ajatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä lisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua siihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni Columbinelle.

VII.

Arosusien haukunta herätti Columbinen aamuhämärissä. Hän pelkäsi niiden ennustamaa päivää eikä hän ollut milloinkaan ennen elämässään vihannut auringonnousua. Hän työnsi päättäväisesti menneisyyden syrjään ja katseli rohkeasti tulevaisuuteen uskoen, että hänen, tehtyään tämän peruuttamattoman päätöksen, oli pidättäydyttävä ajattelemasta menneitä asioita ja täytettävä vain velvollisuutensa.

Aamiaista syötäessä karjanomistaja oli paremmalla tuulella kuin viikkokausiin. Hän ilmoitti, että Jack oli jo varhain aamulla lähtenyt ratsain Kremmliniin lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettävien häiden valmistusten vuoksi.

"Jack on aivan pyörällä päästään", hän sanoi. "Niin, sellaistahan ei tavallisesti tapahdukaan, vain kerran jokaisen miehen elämässä. Muistan nuo ajat vielä itsekin... Jack ratsastaa Kremmliniin ja matkustaa sieltä postivaunuissa Denveriin. Parasta on, että tarkastat vaatevarastosi ja sullot matkalaukkuihin kaikki sellaiset puvut, joita luulet tarvitsevasi. Naiset haluavat tietysti näyttää hienoilta häämatkallaan."

"Isä!" Columbine huudahti toivottomana. "En ole kiinnittänyt miiluinkaan pukuihini minkäänlaista huomiota enkä halua poistua White Slidesistä."

"Mutta, tyttöseni, sinähän menet naimisiin!" Belllounds huomautti.

"Miksi ei Jack ottanut minua mukaansa Kremmliniin? En voi muuttaa vanhoja pukujani uusiksi."

"Vannon, ettei meistä kumpikaan tullut sitä ajatelleeksi. Voithan ostaa haluamasi puvut Denveristä."

Columbine alistui. Kun tarkemmin ajateltiin, niin mitä se häneen kuului? Tyttöaikaiset epämääräiset ja lumoavat unelmat eivät kuitenkaan milloinkaan toteudu. Mentyään vaatekomeroonsa hän kaivoi sieltä esille kaikki vaatteensa. Järjestellessään niitä hän tuli aivan toivottomaksi, sillä hänellä ei ollut ainoatakaan kunnollista puseroa, jonka hän voisi pukea ylleen vihkimätilaisuuteen ja matkalle Denveriin. Siinä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin seurata isän viittausta. Columbine istuutui korjailemaan vaatteitaan ommellen koko päivän.

Hän alkoi tyyntyä sitä enemmän, kuta pitemmälle tunnit kuluivat työskennellessä, ja itsehillintä palasi. Viattomuudessaan hän alkoi toivoa sitäkin, että olemalla hyvä, vakava ja uskollinen hän saisi nauttia hieman onnestakin. Hänen tätä ajatellessaan joku musertava epäilys järkytti hänen mieltään kuin nopeasti kiitävän mustan siiven varjo, mutta hän karkoitti sellaiset ajatukset mielestään, kuten hän oli karkoittanut pelon ja inhonkin, jotka usein ahdistivat hänen sydäntään.

Columbinen hämmästykseksi ja kartanonomistajan suureksi pettymykseksi lupaava sulhanen ei palannutkaan Kremmlinistä seuraavana päivänä. Illan pimettyä Belllounds luopui vastahakoisesti odottamasta häntä.

Jackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin hyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun ensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä. Kolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti jonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän ratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi työ. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka vei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut puhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon tekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden, jollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.

Ratsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren, joka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli heittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti tämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.

"Päivää, Columbine!" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut mustangin tyyntymään. "Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten käsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on opettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään muuliakaan."

Paimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.

"Olen suunniltani!" Columbine selitti. "Senvuoksi en tiedäkään; mitä teen."

"Miksi olet suunniltasi?"

Columbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli vieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.

"Etkö aio minulle vastatakaan?" Moore jatkoi.

"Kuinka voit nyt, Wils?"

"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen."

"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin", Columbine sanoi ärtyisesti. "Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin."

"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko hyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan pölkkyjalkaa."

"Sinun pitää olla hyvin varovainen", Columbine sanoi vakavasti.

"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta. Ajattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna voimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut lamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä muuten suoriutua... Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni."

"Mitä? Muuttanutko?" Columbine kysyi kalveten.

"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom Andrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo Wade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään! Hän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin meidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman iloisemmaksikin."

"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?" Columbine kysyi suoraan.

"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on tullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?"

Columbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista vaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia paimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli tullut.

"Se oli kaksinkertainen onnettomuus", tyttö vastasi tyynesti. "Oli hyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että jos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan, sanoisin sen hänelle."

"Tämä tarkoittamani tyttö tiesikin sen", Wilson sanoi nyökäyttäen päätään.

"Eipähän tiennyt, ei ollenkaan!" Columbine huudahti.

"Kuinka voit sen tietää?" Wilson kysyi ollen muka hämmästyvinään. Hän tahtoi hieman kiusata tyttöä.

"Tarkoitat minua. Olen tuo menettämäsi tyttö!"

"Niin oletkin, Jumala minua auttakoon?" Moore vastasi liikutettuna.

"Mutta et sanonut sitä minulle milloinkaan, muistat kai sen", Columbine änkytti toivottomana.

"Mitä en ole sinulle kertonut? Sitäkö, että olet tyttöni?"

"Ei, ei, vaan sitä että pidät --"

"Columbine Belllounds, kerroin sen sinulle, muistat kai sen, niin monella tavalla kuin ikinä vain osasin", Wilson tiuskaisi hänelle.

"Mitä minun pitää muistaa?" Columbine änkytti tuntien kuin maailman loppu olisi tulossa.

"Sen, että rakastan sinua."

"Ah, Wilson!" Columbine kuiskasi hurjasti.

"Niin, rakastan sinua. Olitko niin viaton ja sokea, ettet sitä tiennyt? En voi uskoa sitä."

"En osannut siitä milloinkaan uneksiakaan", hän lopetti häikäistynä ja tuon surullisen loistavan totuuden musertamana.

"Collie, olisiko se sitten vaikuttanut asiaan?"

"Olisi, se olisi muuttanut kaiken!" tyttö vaikeroi.

"Miten sitten?" Wilson kysyi tulisesti.

Columbine katsoi nuoreen mieheen suurin silmin ja avuttomasti. Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi voinut kertoa hänelle, millaisen erotuksen se olisi tehnyt.

Äkkiä Wilson kääntyi hänestä poispäin ja kuunteli. Sitten erotti Columbinekin tieltä nopeata kavioiden kapsetta.

"Möly-Jack sieltä varmaankin tulee", paimen sanoi. "Aivan onneni tapaista. Tullessani tänne täällä ei ollut ketään. Minun ei olisi pitänyt viivytellä. Näytät hirmuisesti säikähtyneeltä."

"Välittäisinkö siitä, miltä näytän!" Columbine huudahti hyvin moittivasti, mikä johtui hänen äkkinäisen ja tuskallisen mielenliikutuksensa keskeytyksestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Jack Belllounds syöksyi pihaan vaahtoavan hevosensa selässä ja pysähdytti ratsunsa äkkiä tiukkaan tapaansa, josta hänet tunnettiin. Hän hyppäsi vihaisesti maahan ja heitti suitset menemään.

"Vai niin! Olisin voinut lyödä vetoakin tästä", hän sanoi käheästi.

Columbinen rohkeus lannistui. Jack katsoa tuijotti häntä kasvoihin näyttäen olevan aivan suunniltaan.

"Miksi olet itkenyt?" hän kysyi.

"En minä ole itkenyt", Columbine vastasi.

Jackin ylpeät ja leimuavat silmät, jotka salamoivat pidätetystä vihasta, kääntyivät hitaasti tytöstä paimeneen. Silloin vasta Columbine huomasi, että Jack oli juovuksissa. Hänen kuumentuneet punaiset kasvonsa tummenivat ivallisesta halveksimisesta.

"Missä isä on?" hän kysyi kääntyen Columbineen päin.

"En tiedä. Täällä hän ei ainakaan ole", Columbine vastasi laskeutuen satulasta. Hänen omat aavistuksensa ja Jackin punaiset kasvot lannistivat hänen luontoaan yhä enemmän. Tilanne hermostutti häntä.

Wilson Moore oli tullut hieman kalpeammaksi. Hän kokosi suitset kouraansa aikoen lähteä ajamaan.

"Belllounds, tulin hakemaan tavaroitani, jotka jäivät minulta tänne poistuessani", hän sanoi kylmästi. "Tapasin silloin sattumalta Columbinen ja jäin juttelemaan hänen kanssaan hieman."

"Niinhän sen sinä selität", Belllounds ivaili. "Tunnustit rakkautesi Columbinelle. Näin sen hänen kasvoistaan. Tiedät sen, hän tietää sen ja minäkin sen teidän. Valehtelet!"

"Belllounds, niin teinkin", Moore vastasi kalveten hirveästi. "Sanoin Columbinelle sen, jonka hänen pitää saada tietää ja jota minun ei olisi pitänyt salata häneltä milloinkaan."

"Vai niin! En halua kuulla sitä, mutta tuon vaunun aion tarkastaa."

"Mitä!" paimen huudahti pudottaen suitset kuin ne olisivat polttaneet hänen käsiään.

"Pysy vain rauhassa niin kauan kuin olen katsonut, mitä olet niihin koonnut", Belllounds jatkoi tullen vaunujen viereen ja kohottaen muudatta satulaa.

"Tarkoitatko jotakin erikoista?... Nämä tavarat ovat minun, jokainen siekalekin niistä. Vie kätesi syrjään."

Belllounds nojautui vaunuihin katsoen paimeneen loukkaavasti ja uhkaavasti.

"Moore, en luota sinuun. Luulen sinun varastavan kaiken, mitä vain saat käsiisi."

Columbine huudahti kiihkeästi häpeästä ja inhosta.

"Jack, kuinka sinä uskallatkaan?"

"Ole vaiti! Mene heti huoneeseen!" Jack määräsi.

"Loukkaat minua", Columbine vastasi nöyryytettynä.

"Aiotko totella?" Jack huusi.

"En!"

"No katsele sitten. Minun puolestani saat kyllä jäädäkin." Sitten hän kääntyi paimeneen päin. "Moore, näytä minulle heti, mitä sinulla on vaunuissasi, ellet halua minun heittävän tavaroita pihalle."

"Belllounds, ymmärrät kai pyyntösi mahdottomuuden?" Moore vastasi kylmästi. "Annan sinulle vielä pienen vihjauksenkin. Sinun on paras hillitä itsesi ja antaa minun poistua rauhassa... Ellei hänen vuokseen, niin itsesi."

Jack tarttui suitsiin ja repäisi ne äkkiä paimenen kädestä.

"Sinä kirottu pölkkyjalka! Tavalliset keinosi eivät tepsikään minuun!" hän huusi noustessaan pyörän rummulle. Oli kuitenkin aivan selvää, että hänen toimittamansa tarkastus oli vain jonkunlainen tekosyy, sillä penkoessaan tavaroita hänen pahansuopa katseensa oli kiintynyt paimeneen tarkaten jokaista liikettä joka olisi voinut oikeuttaa käsikähmän. Moore ymmärsi sen nähtävästi, sillä katsoen Columbineen hän pudisti päätään kuin ilmoittaakseen hänelle, ettei tilannetta voitu muuttaa.

"Columbine, ojennahan minulle nuo suitset", hän sanoi. "Olen raajarikko, kuten tiedät. Sitten lähden."

Columbine astui eteenpäin täyttääkseen pyynnön, kun Belllounds hypäten alas rattaalta työnsi hänet takaisin käskevästi. Hänen vastustamisensa oli samaa kuin heiluttaa punaista vaatetta härän silmien edessä. Columbine väisti hänen katsettaan samoin kuin hänen kosketustaan.

"Pysy vain erilläsi tästä tahi näytän sinulle, kuka täällä isäntä on!" hän sanoi uhkaavasti.

"Menet nyt liian pitkälle?" Columbine tiuskaisi.

Wilson oli sillä aikaa laskeutunut vaivalloisesti vaunuista ja käyttäen kainalosauvaansa hän kompuroi sinne, johon Belllounds oli heittänyt suitset, kumartuen ottamaan ne käteensä. Belllounds työnsi Columbinen kauemmaksi ja hyökkäsi sitten estämään paimenta.