Part 8

"Ettekö te lyö koiria?" Columbine kysyi kiihkeästi.

"En, neiti. Koirien ja hevosten kasvattamisessa on varottava sellaista menetelmää."

Columbine näytti hyvin tyytyväiseltä.

"Kuinka iloinen olenkaan kuultuani sen! En viitsinyt enää tullakaan tänne katsomaan ja ruokkimaan koiria, koska täällä oli aina joku potkimassa ja ajamassa niitä."

Wade antoi köyden hänelle. "Pidelkää nyt niitä niin, etteivät ne hypi minua vasten tuodessani niille lihaa." Hän meni tupaan, otti sieltä hirvenpaistin jäännöksen ja palasi portaille ottaen veitsen tupestaan. Koirat näkivät lihan ja rupesivat vinkumaan kiskoen köyttä.

"No, olkaahan vain siivosti!" Wade komensi istuutuen askelmalle ja ruveten leikkelemään lihaa. "Jim, olet vanhin ja nälkäisin. Kas tässä!... Nyt sinä, Sampson. Kas niin!"... Suuri koira sieppasi lihan suuhunsa, jolloin Wade taputti sen selkää. "Oletko sinä susi vai penikka, kun käyttäydyt noin? Tässä!" Sampson oli hitaampi nyt, mutta tokaisi kumminkin, jolloin Wade läimäytti sitä kädellään ei vihaisesti eikä kovasti, vaan siten, että Sampson ymmärsi lyönnin merkityksen.

Seuraavalla kerralla koira ei enää tokaissutkaan. Denveriä saatiin läimäyttää monta kertaa, ennenkuin se rupesi tottelemaan uutta isäntäänsä. Mutta verikoira Kane kieltäytyi kokonaan ottamasta lihaa Waden kädestä. Se murisi, näytti hampaitaan ja nuuski nälkäisesti.

"Kanea on kohdeltava hyvin varovaisesti", Wade huomautti. "Se voi purrakin hyvin äkkiä."

"Mutta se on niin kaunis", tyttö sanoi. "En luule sitä ollenkaan vihaiseksi. Lupaattehan olla sille hyvä ja koettaa voittaa sen. puolellenne?"

"Teen kaiken voitavani."

"Isä on hyvin iloinen saatuaan kerran todellisen metsästäjän White Slidesiin. Minäkin olen iloinen, mutta surullinenkin samalla. Vihaan sellaista ajatustakin, että puumat ja sudet syövät suuhunsa pieniä vasikoita, ja tuntuu oikein hirveältä, että karhut tappavat täysikasvuisia eläimiä, mutta minä pidän suden ulvonnasta ja arosusien haukunnasta. En voi mitään toivolleni, ettette tappaisi niitä kaikkia."

"Sellainen voi tuskin olla mahdollistakaan, neiti. Koetan kaikkeni hävittääkseni puumat ja ajaakseni karhut pakosalle, mutta susia en voi mitenkään tappaa sukupuuttoon. Viekkaampaa eläintä kuin susi ei ole olemassakaan. Kerron teille pienen tarinan. Muutamia vuosia sitten matkustin kokiksi eräälle maatilalle, joka sijaitsee Denverin pohjoispuolella aavikon reunassa. Siellä ruvettiin heti kertomaan minulle kaikenlaisia juttuja muutamasta yksinäisestä sudesta, joka oli asustanut paikkakunnalla jo kauan aikaa. Se tunnettiin ja kuta enemmän sitä metsästettiin, sitä viisaammaksi se tuli. Sen erikoisruokana olivat hiehot, ja kaikki kartanonomistajat varustautuivat sitä vastaan. He palkkasivat kaikki seudun vanhat metsästäjät ja pyydystäjät saadakseen sen tapetuksi. Mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä vanhus jatkoi vain hiehojen tappamista. Jokainen yö tappoi se yhden tahi pari. Ja se oli niin viekas ja nopea, että se työskenteli aina eri maatiloilla eri öinä. Lopulta se tappoi isännältäni yksitoista hiehoa yhden ainoan yön kuluessa. Yksitoista, ajatelkaahan sitä. Silloin sanoin isännälleni: 'Olisi parasta, jos antaisitte minun tappaa tuon vanhan harmaan teurastajan.' Mutta isäntäni nauroi vain minulle, sillä hän oli koettanut jo kaikkia keinoja. Hän antoi minun kumminkin mennä. Otin hieman lihaa, huopapeitteeni, pyssyni, parin lumikenkiä ja lähdin vanhuksen jäljille... Ja, neiti Columbine, seurasin vanhusta niin kauan lumessa, että se kuoli väsymykseen."

"Kuinka ihmeellistä!" tyttö huudahti huohottaen ja hehkuen mielenkiinnosta. "Ah, tuntuu niin säälittävältä, että sellaisenkin erinomaisen pedon piti kuolla! Villit eläimet ovat julmia. Toivoisin asian olevan toisin."

"Elämä on julmaa, neiti, ja yhdyn toivoonne", Wade vastasi surullisesti.

"Olette varmaankin saanut kokea yhtä ja toista. Isä sanoi minulle: 'Collie, nyt olemme lopultakin saaneet tänne miehen, joka voi kertoa sinulle tarpeeksi juttuja.'... En kuitenkaan usko, että haluatte."

"Pidättekö kertomuksista?" Wade kysyi uteliaana.

"Minäkö? Pidän kaikenlaisista, mutta enimmän seikkailuista. Minusta olisi pitänyt tullakin poika. Eikö olekin kummallista, etten voi tehdä kenellekään pahaa enkä katsella hirvenkään teurastamista? Mutta te ette suinkaan voikaan kertoa minulle liian verisiä tai julmia tapahtumia. Vihaan intiaanijuttuja. Niiden paljas ajatteleminenkin värisyttää minua... Jonakin päivänä kerron teille erään tarinan."

Wade ei voinut vastata mitään.

"Minun täytyy poistua nyt", tyttö sanoi siirtyen portaille. Sitten hän epäröi ja kääntyi hymyillen miettiväisesti ja iloisesti. "Luulen, että meistä tulee vielä hyvät ystävät", hän lisäsi.

"Neiti Columbine, varmasti, jos se vain hiemankaan riippuu minusta", Wade vastasi.

Columbinen hymy kirkastui samalla kun hänen katseensa muuttui läpitunkevaksi hänen tietämättään. Wade tunsi, miten vastustamattomasti he vetivät toisiaan puoleensa, vaikka Columbine ei sitä aavistanutkaan.

"Kaupan päättämiseen tarvitaan aina kaksi", tyttö vastasi vakavasti. "Pidän sanani. Hyvästi."

Wade katseli hänen poistumistaan ja sitä mukaa kuin Columbine eteni haihtui pakkokin, jonka alaisena Wade oli ollut. Kun Columbine hävisi näkyvistä, Waden tunteet katkoivat kaikki kahleensa. Vetäen koirat huoneeseen hän sulki oven sisäpuolelta. Sitten nojautui hän seinään horjuen ja kuiskasi käheästi: "Kiitän Jumalaa!"

VI.

Syyspäiväntasauksen lähestyessä syyskuun kullanvärinen punaiselle ja purppuralle vivahtava luonto alkoi vaaleta. Sade riitti pakkasen puremien lehtien kastelemiseen, jolloin vuorilta puhaltavat tuulet panivat ne lentämään, liehumaan ja peittämään notkoja, täyttämään purojen lammikoita ja värjäämään teitä. Kun ilma muuttui ja aurinko paistoi kirkkaasti jälleen, useimmat haavikot olivat lehdettömät ja paljaat pajukot näyttivät kankeilta verrattuina harmaihin salviarinteihin, ja viiniköynnökset olivat menettäneet tulipunaisen värinsä. Kukkuloita ja laaksoja oli kohdannut äkkinäinen muutos, joka ei kuitenkaan ollut vaikuttanut niiden kauneuteen.

Penikulman tahi parin päässä White Slidesistä muutamassa suojaisessa sopessa oli pari pientä erään Andrews-nimisen karjanomistajan omistamaa tölliä. Hän oli ennen ollut työssä Bellloundsilla, mutta oli vähän aikaa sitten eronnut ja ruvennut työskentelemään yksinään. Hänellä oli hyvin nuori vaimo, muutamia lapsia ja veli, joka toimi hänellä paimenena. Nämä ihmiset olivat Bellloundsin ainoat naapurit kymmenen penikulman alalla Kremmliniin päin.

Columbine piti rouva Andrewsista ja ratsasti tahi käveli sinne usein pienelle vierailulle jutellakseen ystävättärensä kanssa tahi temmeltääkseen lapsukaisten kera.

Syyskuun lopussa Columbine tunsi kiihkeätä halua mennä Andrewsin maatilalle saadakseen sieltä tietoja Wilson Mooresta. Vaikka joitakin uutisia olisi saapunutkin White Slidesiin, ei niitä olisi kuitenkaan kerrottu hänelle. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin ja sieltä takaisin yhtenä päivänä, mutta Columbine olisi sietänyt ennen vaikka mitä, kuin olisi ruvennut kyselemään häneltä.

Hän kysyi kaikissa tapauksissa hevosmieheltä, joka toi elintarpeita Bellloundsille, mutta hänen saamansa vastaus oli kummallisesti kartteleva. Se ärsytti Columbinea ja synnytti hänessä epäluuloja, joita hän koetti tukahduttaa. Lopulta hänestä näytti aivan ilmeiseltä, ettei Wilson Mooren nimeä haluttu mainita hänen kuultensa.

Ensin hän oli lisääntyvässä kostonhimossaan aikonut mennä uuden ystävänsä, metsästäjä Waden puheille uskoakseen hänelle ikävänsä ja muutamia muitakin seikkoja, jotka alkoivat tuntua yhä tukalammilta sitä mukaa kuin päivät kuluivat. Tunne, että Jack Belllounds oli jollakin tavoin tullut hänen ja vanhuksen väliin, jota hän rakasti ja sanoi isäkseen, tuntui hänestä hyvin omituiselta. Columbine ei ollut huomannut sitä, ennenkuin viime aikoina. Hän sai sen selville siitä, ettei hän enää turvautunut Bellloundsiin, kuten ennen, koska hän oli huomannut Bellloundsin karttavan häntä. Mutta sitten Columbine luuli erehtyneensä, sillä aina kun hän tapasi Bellloundsin ruokapöydässä tahi jossakin muualla, Belllounds tuntui kohtelevan häntä yhtä hellästi kuin ennenkin. Hän ei sittenkään ollut enää sama mies kuin ennen. Kartanon muinoin niin iloiset ihmiset olivat nyt synkkiä ja pahantuulisia. Ja tuntiessaan, ettei hän vielä ollut tarpeeksi hyvä ystävä Waden kanssa voidakseen uskoa hänelle suurimpia salaisuuksiaan, hän tukahdutti mielihalunsa ja päätti koettaa itse saada jollakin tavoin tietää haluamansa asiat.

Kun hän lähti kävelemään Andrewsin kartanoon päin, hän onnettomuudekseen tahi onnekseen tapasi Jack Bellloundsin.

"Mihin sinä nyt olet menossa?" Jack kysyi tutkivasti.

"Menen tervehtimään rouva Andrewsia."

"Etkä mene!" Jack sanoi äkkiä tiukasti.

Columbine tunsi sydänalassaan jotakin omituista, jotakin polttavaa, joka tuntui vieraalta hänen ruumiilliselle olemukselleen ja joka halusi purkaantua ulos. Jack Bellloundsin puheet ja työt olivat viime aikoina tuntuneet hänestä hyvin vastenmielisiltä. Hän katsoi vakavasti Jackiin, joka katsoi uteliaasti häneen. Columbine ei aavistanutkaan, mitä Jackilla oli mielessä, sillä kauhistuen hän tunsi vain sen, että hän vieraantui yhä enemmän tästä nuoresta miehestä, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Hänen tuloansa seuranneet viikot olivat olleet tukalimpia mitä hän muisti.

"Kyllä minä menen", hän vastasi hitaasti.

"Et mene!" Jack toisti kiivaasti. "En halua, että juoksentelet siellä juoruamassa Andrewsin eukon kanssa."

"Vai et halua", Columbine sanoi hyvin tyynesti. Kuinka huonosti Jack häntä ymmärsikään!

"Kuulithan sen."

"Et ole mieheni vielä, herra Jack Belllounds", Columbine tiuskaisi vihaisesti. Jack voi ärsyttää häntä pahemmin kuin kukaan muu.

"Pian kuitenkin. Muutamien viikkojen tahi kuukausien kuluttua ainakin", Jack jatkoi tyyntyen hieman.

"Olen antanut suostumukseni", Columbine sanoi tuntien kalpenevansa, "ja pidän sanani... En tiedä kumminkaan, milloin. Jos puhut minulle näin, voi kulua useita viikkoja, jopa kuukausiakin, ennenkuin määrään päivän."

"Columbine!" Jack huudahti, kun tyttö kääntyi mennäkseen. Hänen äänensä kuulosti todellakin toivottomalta. Columbine sai nyt jälleen varmuuden muutamasta asiasta, joka oli vaivannut häntä kovasti. Oli aivan samantekevää, miten hän suhtautui tähän uuteen sukulaiseensa, se kumminkin näytti peloittavalta totuudelta, että Jack oli todellakin rakastunut häneen. Mutta tällä kertaa hän ei pehmennyt.

"Kutsun isän tänne, jotta hän käskisi sinun jäädä kotiin", Jack tiuskaisi jälleen suuttuen.

Columbine pyörähti kantapäällään.

"Jos teet sen, olet tyhmempi kuin olen luullutkaan."

Silloin ei Jack voinut enää hillitä itseään.

"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka Moorea!... Varo, etten näe sinua hänen seurassaan."

Columbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen suonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten juosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta jotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.

"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!" hän huudahti kuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. "Hän on ilkeä, niin sanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää? Elämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla."

Hänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän moitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli suututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi niin kokonaan itseään.

"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?" hän huudahti koettaessaan puolustaa itseään. "Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen Moore'!... Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson raukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko... Jos se on totta, niin... Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan puhutella Wilsonia?... Enkä halua, en ollenkaan!... Ah, mutta haluan kuitenkin!"

Ja silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee unhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen samalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli selviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen itsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon, joka ei halunnut lannistua.

Melkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle, Andrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli kävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan koettaen ajatella muita asioita.

Lapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan tuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas rouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua kiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen tullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.

"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut, Columbine!" hän tervehti. "Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin."

"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi", Columbine vastasi.

Ja sitten he naisnaapurien tapaan alkoivat jutella syystarkastuksesta, talven piakkoin tapahtuvasta tulosta ja sen aiheuttamasta yksinäisyydestä, lapsista ja kaikenlaisesta muusta, josta lopulta päästiin henkilökohtaisempiin ja mielenkiintoisempiin asioihin.

"Ja niinkö ne asiat sitten ovat, että sinun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa?" rouva Andrews kysyi hetkisen kuluttua.

"Niin, luullakseni", Columbine vastasi hymyillen.

"Hm! En ole mikään sukulaisesi enkä erittäin läheinen ystäväsikään, mutta sanon kuitenkin, että --"

"Voi älä!" Columbine keskeytti.

"Hyvä on, tyttöseni. Ehkä onkin parempi, etten sano mitään. Säälin sinua, ellet rakasta Möly-Jackia. Ennen vanhaan inhosit häntä, muistaakseni."

"En rakasta Jackia vielä, vaikka minun pitäisi rakastaa tulevaa miestäni. Mutta tahdon koettaa ja vaikka en milloinkaan onnistuisikaan, velvollisuuteni pakottaa minut sittenkin menemään naimisiin hänen kanssaan."

"Jonkun naisen pitäisi puhua asiasta Bill Bellloundsille", rouva Andrews sanoi niin julmasti, ettei se ennustanut hyvää vanhalle karjanomistajalle.

"Oletko kuullut, että olemme saaneet uuden miehenkin kartanoomme?" Columbine kysyi muuttaen puheenaihetta.

"Tarkoitat varmaankin metsästäjäänne, Hell-Bent Wadea?"

"Kyllä, mutta vihaan tuota naurettavaa nimitystä", Columbine sanoi.

"Niin, se on omituinen, kuten useimmat muutkin näiden seutujen nimitykset. Sitä ei voida muuttaa. Hän on ollut täällä pari kertaa, kerran koirineen ja sitten toissa iltana. Pidän hänestä. Hän on kunnon mies kummallisesta nimestään huolimatta. Mieheni ja hänen veljensä kiintyivät häneen kuin sorsat veteen."

"Olen iloinen kuullessani sen. Minäkin suhtauduin häneen melkein niin", Columbine vastasi. "Hänellä on surullisimmat kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt."

"Surullisetko? Aivan niin. Hän on nähnyt suurimman osan siitä, josta hän on saanut nimensäkin. Nauroin nähdessäni hänet ensin. Tuollainen pieni hontelo mies, vääräsäärinen ja risainen, noine kauhean jokapäiväisine kasvojenilmeineen! Mutta hänen tullessaan seuraavan kerran unhotin hänen ulkomuotonsa."

"Niin, siinäpä se juuri onkin! Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta jokainen unhottaa hänen jokapäiväisyytensä heti", Columbine vastasi lämpimästi. "Tuntuu aivan siltä kuin hänen karkean kuorensa alla piilisi jotakin."

"Niin, sinä ja minä olemme naisia ja tunteemme ovat senvuoksi erilaisia", rouva Andrews sanoi. "Mieheni on kovasti ihmeissään siitä, mitä kaikkea Wade osaa tehdä. Wade korjasi Tomin pyssyn, jota ei ole voitu käyttää yhteen vuoteen, hän laittoi kelloni käymään ja se käy nyt paremmin kuin milloinkaan ennen. Sitten hän pelasti lehmämme myrkkypuun vaikutuksesta, vaikka Tom luuli sen kuolevan."

"Pojat kertoivat Waden pelastaneen muutamia meidänkin lehmiämme. Isä oli hyvin iloissaan. Tiedäthän hänen menettäneen paljon elukoita puun aiheuttaman myrkytyksen vuoksi. Näin paljon kuolleita härkiä ollessani viime kerran ratsain vuoristossa. On ikävää, ettei uusi miehemme tullut tänne ennen pelastamaan niitä. Kysyin häneltä, miten hän menettelee, ja hän sanoi minulle olevansa lääkäri."

"Siis eläinlääkäri", rouva Andrews sanoi nauraen. "Sitä en ole vielä kuullutkaan. Tomin puheiden mukaan tämä Wade oli sanonut nähtyään sairaan lehmämme, että lehmä on syönyt myrkyllisen puun lehtiä -- muistaakseni hän oli nimittänyt kasvia kukonkannukseksi -- jotka ovat paisuneet sen vatsassa hirveästi sen juotua vettä. Wade pisti vain veitsen sen kylkeen, niin että ilma pääsi ulos, jolloin se pelastui."

"Huh, miten julmaa! Mutta keino on hyvä, jos eläimet vain siten pelastuvat."

"Ne voidaan kaikki pelastaa, jos vain joudutaan niiden luo ajoissa", rouva Andrews vastasi.

"Näin lääkäreistä puhuessamme", Columbine jatkoi koettaen muodostaa kysymyksensä ylimalkaiseksi, "tiedätkö, joutuiko Wilson Moore! Kremmlinissä ollessaan lääkärin hoitoon loukkaantuneen jalkansa vuoksi?"

"Ei, sillä siellä ei ollutkaan lääkäriä. Heidän olisi pitänyt lähettää hänet Denveriin, mutta koska Wils ei olisi kestänyt sellaista matkaa eikä voinut odottaa, rouva Plummer sitoi hänen jalkansa. Hän on tehnytkin sen mielestäni mainiosti."

"Ah, olen hyvin iloinen!" Columbine mumisi. "Hänestä ei siinä tapauksessa tulekaan raajarikkoa eikä pölkkyjalkaa?"

"Ei. Mutta saat itse katsoa, sillä Wils on täällä. Hän saapui tänne toissa yönä ja asuu lankoni kanssa tuolla toisessa tuvassa."

Rouva Andrews lateli tämän kaiken nopeasti ja mielellään, mutta kumminkin jonkunlaisella erikoisella tarkoituksella. Hänen katseensa oli kohdistunut omituisen ystävällisesti nuorempaan naiseen.

"Täälläkö?" Columbine huudahti hämmästyneenä tullen hyvin liikutetuksi ja iloiseksi. Hän vuoroin punastui ja kalpeni.

"Niin!" rouva vastasi katsoen nyt ovelle. "Hänen pitäisi olla näkyvissä jossakin, sillä hän kuljeskelee kainalosauvan varassa."

"Kainalosauvanko?" Columbine huudahti järkytettynä.

"Niin juuri. Hän teki sen itse... Mutta en näekään häntä nyt missään. Ehkä hän meni tupaan nähdessään sinun tulevan, sillä hän on hirmuisen arka tuon sauvan vuoksi."

"No, jos hän on niin arka, niin minun on ehkä parasta lähteä", Columbine sanoi taistellen hämminkiään ja pettymystään vastaan. Mitähän tapahtuisikaan, jos hän sattuisi kohtaamaan hänet? Voisiko Wils ruveta kuvittelemaan jotakin hänen tulonsa vuoksi? Hänen sydämensä rupesi sykkimään kiivaasti.

"Koeta rauhoittua, tyttöseni", rouva vastasi. "Tiedän teidän riidelleen, sillä hän kertoi sen minulle. Miten ikävää!... En voi sille mitään, jos sinun nyt kerran pitää mennä. Tule nyt vielä kerran ennen lumen tuloa. Hyvästi."

Columbine sanoi hänelle nopeat jäähyväiset ja poistui hyvin toivottomana. Hän oli jo melkein päässyt viereisen tuvan nurkan taakse, jonka sivuitse hänen oli mentävä, mutta ennenkuin hän ehti saada mielenmalttinsa takaisin, hän näki Wilson Mooren kulkevan sauvaansa nojaten niin, ettei siteissä oleva jalka koskettanut maahan. Wilson oli huumannut hänet ja koetti kiiruhtaa aitauksen taakse, ennenkuin hän näkisi hänet ja voisi puhutella häntä.

"Wilson!" Columbine huudahti tahtomattaan. Heti kun nimi livahti hänen huuliltaan hän katui huudahdustaan, mutta se oli jo liian myöhäistä. Paimen pysähtyi ja kääntyi hitaasti.

Silloin Columbine käveli nopeasti hänen luokseen tullen äkkiä yhtä rohkeaksi kuin hän äsken oli ollut peloissaan. Nähtyään Wilsonin hän muuttui heti.

"Wilson Moore, aioit karttaa minua", hän sanoi moittivasti.

"Päivää, Columbine", Wilson tervehti välittämättä hänen sanoistaan.

"Ah, olen ollut niin pahoillani loukkautumisesi vuoksi!" Columbine sanoi. "Ja nyt olen taasen niin iloinen, että olet -- Wilson, olet niin laihtunut ja kalpea, että olet varmaankin kärsinyt kovasti."

"Kai se on hieman heikontanut minua."

Columbine ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvojaan muuta kuin päivettyneinä, jäntevinä ja terveinä, mutta nyt niissä oli tuskien, jännityksen ja kärsivällisen alistuvaisuuden uurtamia juovia. Hän näytti vanhemmaltakin. Jokin noissa hienoissa, tummissa ja sumuisissa silmissä liikutti häntä kovasti.

"Et kirjoittanut minulle sanaakaan", hän jatkoi moittivasti. "Ei kukaan halunnut kertoa minulle mitään. Pojat eivät sanoneet tietävänsä. Kysyessäni isältä hän suuttui. Jackilta en ole viitsinyt tiedustellakaan. Ruokavarojen kuljettaja valehteli minulle. Silloin lähdin tänne kuullakseni uutisia sinusta, mutta en osannut aavistaakaan sinun oleskelevan täällä... Nyt olen iloinen, että tulin."

Miten kummallisen, tumman ja omituisen katseen Wilson loikaan häneen!

"Tämä on niin sinun tapaistasi, Columbine", hän sanoi. "Tiesin sinun olevan pahoillasi onnettomuudestani, mutta en voinut lähettää sinulle mitenkään sanaa."

"Pelastit Pronton minulle", Columbine vastasi kovasti värisevällä äänellä. "En voi milloinkaan kiittää sinua tarpeeksi."

"Niin, se oli hieman kummallista. Pronto pillastui. Toivon sen nyt voivan hyvin."

"Se on jo melkein terve. Tikkujen poisottaminen sen nahasta vei jonkun aikaa. Kyllä se pian paranee eikä siis herra Jack Bellloundsin taidonnäyte aiheuttanutkaan sen pahempaa."

Columbinen ääni kuulosti katkeralta hänen lopettaessaan. Moore käänsi ajattelevan katseensa hänestä muualle.

"Toivon vanhan Billin voivan hyvin", hän kysyi välinpitämättömästi.

"Oletko kertonut omaisillesi sinua kohdanneesta tapaturmasta?" Columbine kysyi välittämättä hänen huomautuksestaan.

"En."

"Ah, Wilson, sinun olisi pitänyt lähettää sana heille tahi ainakin kirjoittaa."

"Minunko? Olisiko minun pitänyt ruveta mankumaan heiltä apua onnettomuudessani? En voi suhtautua asiaan ollenkaan niin."

"Wilson, lähdet kai piakkoin kotiisi Denveriin, vai mitä?"

"En!" Wilson vastasi lyhyesti.

"Mutta mihin sitten aiot ryhtyä? Et varmastikaan voi ruveta työhön vielä pitkiin aikoihin."

"Columbine, en voi milloinkaan enää ratsastaa siten kuin ennen", hän sanoi surullisesti. "Tietysti jollakin tavoin, mutta en entiseen tapaan koskaan."

"Ah!" Columbinen ääni ja se äärimmäinen pehmeys ja hellyys hänen liikkeissään hänen koskettaessaan karkeasti kyhättyä kainalosauvaa olisivat ilmaisseet asian laidan kaikille muille, paitsi näille kahdelle toistensa kohtaloihin syventyneille. "En voi kestää, jos se vain on totta."

"Pelkään sen olevan. Jalkani murskaantui pahasti. Säästyin juuri tulemasta pölkkyjalkaiseksi."

"Sinun pitäisi saada hoitoa ja -- Wilson, aiotko todellakin jäädä asumaan näiden Andrewsien luokse?"

"En luullakseni. Heillä on myös omat huolensa. Columbine, aion perustaa sadanviidenkymmenen hehtaarin suuruisen uudistilan."

"Uudistilanko?" Columbine huudahti hämmästyneenä. "Mihin?"

"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia mielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen juurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä minun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman vanhan kämpän?"

"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et voi tulla toimeen siellä", Columbine huomautti vakavasti.

"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää."

"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone, sen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on luhistumaisillaan... Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle, että aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?"

"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?" Wils vastasi ivallisesti. "Haluaisitko, että menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku huolii tällaisesta raajarikosta."

"Kuka sinua siellä hoitaisi?" Columbine kysyi punastuen kovasti.

"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä ole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua rakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä asunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen noutamaan niitä sieltä piakkoin."