Part 6

Wade nyökäytti miettiväisesti päätään kuin hän olisi ymmärtänyt asian ja ajatellut muita mahdollisuuksia.

"Oliko heillä muita lapsia?"

"Siellä on muudan tyttö, mutta hän ei ole sukuakaan Billille. Tyttö oli aivan pieni, kun Bill otti hänet lapsekseen. Jackin äiti vihasi tuota lasta -- luulimme hänen vihansa johtuvan kateudesta, koska tyttö tultuaan aikaihmiseksi voi saada osan Billin rahoista."

"Miksi tyttöä sanotaan?"

"Columbineksi. Hän oli täällä viime kesänä Billin seurassa asuen minun luonani. Silloin vaihtoi Bill kovia sanoja kadun toisella puolen asuvan Smithin kanssa. Bill oli nimittäin hieman vihainen siitä, että Smith on ruvennut kilpailemaan kanssani. No niin, tyttöä kauniimpaa ei ole Coloradossa ja hän on yhtä hyväkin kuin hän on kaunis. Vanha Bill vihjaisi minulle, että hän aikoo naittaa hänet pojalleen. Mutta silloin sanoinkin hänelle, että jollei Jack ole muuttanut kokonaan elämäänsä tultuaan kotiin, Columbinelia ei ole minkäänlaista syytä mennä hänen kanssaan naimisiin. Vanha Bill suuttui hirveästi. Hän ei kärsi kuulla moitteen sanaakaan tuosta Möly-Jackista."

"Columbine Belllounds", Wade mumisi. "Omituinen nimi."

"Ah, olen tuntenut kolme Columbine-nimistä tyttöä. Ettekö tunne sitä kukkaa? Se on hyvin yleinen näissä seuduissa. Hyvin suloinen, kuin saagulilja, mutta vaaleampi."

"Asuitteko silloin Kremmlinissä, kun Belllounds otti tytön omakseen?"

"Herra siunatkoon, en ollenkaan! Se tapahtui paljon ennen meidän tuloamme Middle Parkiin. Kuulin kyllä jutun kokonaisuudessaan. Kullankaivajat olivat löytäneet lapsen vuoristosta. Se kai oli eksynyt siitä vaunumatkueesta, jonka intiaanit sitten tuhosivat, niin ainakin miehet sanoivat. Vanha Bill otti kaikissa tapauksissa lapsen omakseen ja kasvatti hänet."

"Kuinka vanha hän nyt on?" Wade kysyi muuttaen huomattavasti ääntään.

"Noin yhdeksäntoistavuotias."

Bent Wade taivutti päätään hieman kätkien kasvonsa vanhan, rypistyneen leveälierisen hattunsa varjoon. Ystävällinen ravintoloitsijatar ei huomannut vieraansa pelkoa, ei sitä seuraavaa lievää jäykkyyttä eikä hänen kasvojensa harmaata kalpeutta. Hän jatkoi vain lörpöttelyään, kunnes joku kutsui hänet muualle.

Wade meni ulos ja kulki kumarruksissa olevin päin katua alas kapean joen poikki viheriälle laitumelle. Hän taisteli hämmästyttävää mahdollisuutta vastaan. Columbine Belllounds voi olla hänen oma tyttärensä. Hänen sydämensä sykki riemusta, joka kuitenkin haihtui äkkiä. Sellaista ei voinut sattua mitenkään tässä maailmassa Bent Wadelle. Tämä toteaminen synnytti kumminkin hänen sielussaan omituisen profeetallisen tunteen siitä, että White Slidesin kartanossa tulee tapahtumaan jotakin onnetonta. Wadella oli hieman ennustamistaitoa ja joku omituinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän ei voinut hallita tuota voimaa, se toimi hänen tahtomattaan kuin joku onnettomuuden sanansaattaja keskellä yötä. Ja vielä enemmän, hän ei ollut vielä milloinkaan voinut vapautua tämän voiman aiheuttamasta lumouksesta. Se houkutteli häntä alinomaan. Hänen päätöksensä oli aina ollut jatkaa työtään kohdatakseen nuo ennakolta tietoonsa tulleet olosuhteet tahi jäädäkseen odottamaan niitä sellaisin toivein, että hän voisi ottaa jonkun toisen kuorman hartioilleen. Hän tunsi sen nyt tässä hetken terävässä ja tärkeässä kaukonäköisyydessä, miten hämminkiä täynnä olevaksi se elämä muodostuisi, johon hän oli astumaisillaan. Vanha Bill Belllounds, suurenmoinen ja hieno ja roistomaiseen poikaan kohdistuvan rakkauden sokaisema; Möly-Jack, tuhlaaja, riistäjä ja hävittäjä, villien aikojen villi nuorukainen; Columbine, tuntemattomista vanhemmista syntynyt, hyvä ja tasapuolinen ja sellaisiin olosuhteihin määrätty, jotka varmasti tekevät hänet onnettomaksi. Waden omituinen mieli keksi varmaankin sata ratkaisua näiden erilaisten luonteiden aiheuttamalle ristiriidalle, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan oikeata. Hän ei voinut saada sitä selville. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voimakasta halua tulevaisuuden selville saamiseksi eikä tuntenut niin musertavaa uteliaisuutta. Toivo ja ikävä olivat kuolleet hänessä, paitsi tuota ainoata, että hän voisi jollakin tavoin hyvittää nuoruudessaan vaimolleen tekemänsä vääryyden. Senvuoksi hän ei tuntenutkaan uudistuvan liikutuksen pistoja jatkuvaksi toivomiseksi järjen todisteluista ja katkeruudestaan huolimatta. Wade kielsi kaiken inhimillisen itsestään, mutta hurmaantui ajatuksesta saada tutustua Columbine Bellloundsiin. Tässä kaikessa piili jotakin sellaista, jota hän ei voinut ymmärtää.

"Se voi olla tottakin!" hän kuiskasi. "Tiedän sen heti nähtyäni hänet."

Sitten hän käveli takaisin ravintolaan. Sinne mennessään hän katsahti Smithin hotellin tarjoiluhuoneeseen. Se oli vastenmielisen näköinen paikka täynnä vetelehtiviä miehiä, joiden kasvot olivat kuin avoin kirja Wadelle. Uteliaisuus ei ollut aivan kokonaan syynä siihen mielijohteeseen, joka pakotti hänet odottamaan ovella, kunnes hän voi nähdä Smithin. Wade oli vuosien kuluessa vaeltaessaan paikasta toiseen tutustunut melkein kaikkiin Lännen veteraaneihin. Niin paljon hän oli matkustellut. Mutta häntä pidättävä mielijohde sai palkintonsa, kun hän näki Smithin, meluisan miehen, jolla oli ruma arpi oikeassa silmäkulmassa. Hän tunsi Smithin ja samoin arvenkin, sillä arpi oli hänen antamansa merkki tuolle miehelle, jonka oikea nimi ei ollut Smith, joka oli ollut yhtä paha kuin miltä hän näyttikin ja jonka kulkurielämä ei sopinut katumiselle eikä tapahtunut matkustamishalusta.

Wade jatkoi matkaansa tulematta huomatuksi. Tämä kohtaaminen merkitsi nyt vähemmän hänelle kuin se olisi tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin, koska hän ei ollut sellainen mies, joka hakee vanhat vihollisensa esille kostaakseen heille, vaan päinvastoin koetti matkustaa niin kauaksi kuin suinkin väistääkseen heitä. Mutta Coloradossa oli kuitenkin paljon sellaisia miehiä, jotka olisivat ampuneet häntä ensin näkemässä, ja useat olivat menettäneet henkensä koettaessaan tehdä sen.

Seuraavan yön vietti Wade Elgerian itäpuolella olevilla kukkuloilla ja aikaisin seuraavana aamuna jo auringon noustessa hänen hevosensa polkivat metsäisen seudun kuuraista ruohokkoa ja jäätyneitä sanajalkoja. Päästyään onnellisesti niistä hän ratsasti muutamaan laaksoon, jossa oli autio maja, ja seurasi sitten erästä vanhaa kuoppaista tietä, joka mutkitteli erään puron rantaa. Siinä virtaava vesi oli sen väristä, että se muutti kivet, hiekan ja sammaleen aivan kullanväriseksi. Missään ei näkynyt jälkeäkään riistasta. Harmaa närhi varoitti vain silloin tällöin metsän näkymättömiä asukkaita hänen tulostaan. Virta pulppusi hänen vierellään sammaleisten kallioiden yli oksaisten kuusten tummassa varjossa tullen yhä kapeammaksi, kuta lähemmäksi hän pääsi sen lähteitä. Vihdoin se katosi kokonaan pitkään viileään ruohikkoon, josta tie kääntyi korkeaan männikköön. Puolen päivän aikaan hän pääsi vedenjakajan harjalle ja pysähtyen avonaiselle ja kallioiselle ylängölle näki hän edessään tummanviheriän metsän, joka vähitellen laskeutui suureen säännöttömään laaksoon, hänen senpäiväisen matkansa määrään.

Wade oli tuoreen lihan tarpeessa ja senvuoksi hän kulkiessaan katseli tarkasti ympärilleen nähdäkseen jonkun antiloopin, joiden jälkiä hän huomasi tiellä. Hiipivien hevostensa edellä, jotka seurasivat melkein liian lähellä, salliakseen hänen äänettömästi lähestyä riistaa, hän väijyi koko matkan suureen avonaiseen puistoon asti saamatta ampua ainoatakaan laukausta.

Tämä puisto oli penikulmien levyinen ja pituinen. Kaikkialla kasvava pitkä ruoho heilui tuulessa ja laakson epäsäännöllisesti levenevät haarat tunkeutuivat siellä täällä ympäröivään metsään. Maa aleni vähitellen keskustaa kohti, missä muudan pyöreä ja viheriä ruohikko ilmaisi lähteen paikan. Wade ratsasti sitä kohti poiketen hieman oikealle, koska hän halusi pystyttää leirinsä metsän laitaan. Hetkisen kuluttua hän sivuutti erään metsäniemekkeen ja huomasi laakson jatkuvan yhä kauemmaksi siihen suuntaan. Hevoset kävivät siellä laitumella hirvien joukossa ja hyvin kaukana solan suussa, joka puistosta johti johonkin kapeampaan laaksoon, hän näki mustia, kumaraselkäisiä, karvaisia puhveleita. Ne katosivat pian näkyvistä. Sitten hirvetkin huomasivat hänet ja läksivät tiehensä sarvipäisten urosten laukatessa naarasten edellä. Wade arvaili, olivatko hevosetkin villejä. Ne näyttivät hyvin uteliailta, mutta eivät pelänneet. Niiden takana oli männikköä kasvava pienoinen kumpu, joka näytti olevan erillään vastakkaisen puolen metsästä. Ratsastettuaan vielä penikulman verran eteenpäin hän totesi, että tämä metsäinen kukkula muistutti järvessä olevaa saarta. Äkkiä hän huomasi savua puiden latvojen yläpuolella.

Puiston keskellä olevasta viheriästä ruohikosta lähtevä kapea puro näytti sivuuttavan männikön hyvin läheltä. Wade näki selvästi, että purosta oli huuhdottu kultaa, ja hieman kauempana hän huomasi aivan tuoreita jälkiä mennessään sen yli.

Tämä eristetty kumpu näytti olevan monen hehtaarin suuruinen. Sillä kasvava männikkö oli matalaa ja sen toisessa päässä oli pieni maja. Wade huomasi hämmästyksekseen muutaman yksinäisen kullankaivajan syömässä illallista sen edustalla. Hänen lähestyessään sitä hyökkäsi sieltä koira häntä vastaan haukkuen rajusti. Muudan pukinnahkaisiin vaatteihin pukeutunut mies seurasi sitä. Hän oli pitkä ja hänen pitkät raudanharmaat hiuksensa valuivat hartioille. Hänen ruskeat ja päivettyneet kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita ei harmaa tukkakaan kyennyt täydellisesti peittämään, ja hänen kiiltävät punertavat kasvonsa ilmaisivat rehellistä ja pelotonta mieltä.

"Päivää, vieras!" hän huusi Waden pysähtyessä melkoisen matkan päähän. Hänen tervehdyksensä ei ollut sydämellinen, vaikka se olikin kohtelias. Hänen perinpohjainen tarkastelunsa ilmaisi kuitenkin enemmän kuin hänen sanansa.

"Iltaa, ystäväni", Wade vastasi. "Saanko yöpyä tänne?"

"Varmasti! Laskeutukaa vain satulasta", toinen sanoi. "Luullakseni en ole nähnyt teitä ennen milloinkaan."

"Ette. Olen Bent Wade ja menossa työhön Bellloundsllle."

"Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Olen itsekin vieras tällä paikkakunnalla, mutta tunnen sentään Bellloundsin. Nimeni on Lewis. Olin juuri illallisen valmistamispuuhissa ja ruoka menee pilalle, ellen kiiruhda. Päästäkää hevosenne laitumelle ja tulkaa huoneeseen."

Wade ilmestyikin sinne nopeammin kuin hän olisi tehnyt, jos hän olisi toiminut tavalliseen järjestelmälliseen tapaansa. Hän vainusi puhvelinpaistia ja hän oli nälissään. Maja oli rakennettu vuosia sitten ja oli nyt melkein luhistumaisillaan, mutta sen nurkassa olevan kivinen takka näytti olevan hyvässä kunnossa. Liedessä räiskyi ja hehkui punainen hiilos.

"Olin tuntevinani puhvelinpaistin hajua", Wade huomautti hyvin tyytyväisenä. "Enpä totisesti ole syönytkään sitä pitkiin aikoihin."

"Kaikki onkin jo kunnossa. Ryhtykää vain syömään... Niin, täällä on vielä muutamia puhveleita jäljellä. Ne saavat ollakin hyvin rauhassa metsästäjiltä. Sitten täällä on hirviä ja suuria antilooppilaumoja. Lumen tultua voitaisiin melkein luulla, että täällä on suuria lammaskatraita. Karhujakin on olemassa."

Wade söi niin halukkaasti, ettei hän puhunut paljon mitään. Myöhemmin, kun hän auttoi isäntää astioiden pesussa, hän käänsi jälleen puheen riistaan.

"Jos täällä on niin paljon antilooppeja, niin silloin kai täällä on susia ja puumiakin."

"On kyllä. Näen niiden jälkiä joka päivä. Muutamia päiviä sitten ammuin erästä, mutta en osunut. Mutta petoja on varmasti paljon enemmän White Slidesin takana olevassa työläässä seudussa."

"Työläässä! Nimitetäänkö seutua niin?" Wade kysyi omituisesti hymyillen.

"Nimitetään ja työläs se onkin. Belllounds on ollut metsästäjänpalkkaamispuuhissa jo kauan aikaa. Hän lupasi minulle suuren palkan, jos rupean tappamaan susia ja puumia."

"Siihen työhön juuri aionkin ryhtyä."

"Hyvä!" Lewis huudahti. "Olen todellakin hyvin iloinen: Belllounds on kunnon mies. Häpesin hieman, kunnes sain kerrotuksi hänelle, etten todellisuudessa olekaan mikään metsästäjä. Katsokaa, haeskelen kultaa täältä ja samalla hieman metsästelen."

"Miksi teeskentelette sellaista? Ette kuitenkaan voi pettää ketään todellista kullankaivajaa. Näin jättämänne merkit selvästi."

"Teillä on terävät silmät, siinä kaikki. Wade, minulla on täällä muutamia hyvin vastenmielisiä naapureita. Soisin hyvin mielelläni, etteivät he näkisi minun kaivavan kultaa. Viime aikoina olen ruvennut epäilemään, että he varastelevat karjaa. He ovat kaikissa tapauksissa myyneet Kremmlinissä sellaisia eläimiä, jotka ovat Elgerian seuduilta."

"Siellä, missä karjaa on olemassa, siellä sitä myös varastetaan", Wade huomautti.

"Älkää sanoko tästä mitään Bellloundsille, sillä ehkä olenkin väärässä. Jos saan sen varmasti selville, tulen itse White Slidesiin kertomaan siitä. Olen kiitollisuuden velassa Bellloundsille paljosta."

"Onko White Slides vielä kaukanakin?" Wade kysyi vedellen haikuja piipustaan.

"Kyllähän sinne vielä matkaa on ja vaikeasti kuljettavaa onkin, mutta päivässä sinne tästä sentään helposti menee. Seudut ovat hyvin kauniita. Korkeiden huippujen ja selänteiden välissä on laaksoja ja järviä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista ruohoa."

"Oletteko joskus puhutellut Bellloundsin poikaa?"

"En! En ole tiennyt hänellä sellaista olevankaan. Mutta hänen tyttönsä näin ollessani täällä ensimmäistä päivää. Hän oli hyvin ystävällinen minulle. Menin sinne saadakseni lääkettä kädelleni, jonka hakkasin vahingossa melkein poikki. Tyttö, häntä sanotaan Columbineksi, sitoi sen. Olen todellakin hyvin suuressa kiitollisuuden velassa kartanon asukkaille. Siellä on muudan paimen Wils, tahi jotakin sinnepäin, ja hän toi minulle tänne jotakin sellaista lääkettä, jota ei heillä silloin sattunut olemaan. Miellytte varmasti siihen poikaan. Huomasin hänen pitävän tytöstä enkä voinut moittia häntä siitä."

Bent Wade otti piipun suustaan naurahtaen omituisesti kuin tuntien julmaa tyytyväisyyttä.

"Mitä naurettavaa siinä on?" Lewis kysyi melko hämmästyneenä.

"Nauroin vain huvikseni. Tuo, mitä kerroitte paimenen rakastumisesta tyttöön, juolahti jo mieleeni ennen puhumistanne. Niin, pojat ovat aina poikia. Minäkin olen ollut nuori kerran ja tiedän sen."

Lewis murahti jotakin kumartuessaan ottamaan hehkuvaa hiiltä, jolla hän sytytti piippunsa. Nostaessaan jälleen päätään hän katsahti Wadeen myötämielisesti ja uteliaasti.

"No niin, toivon saavani puhutella teitä vielä joskus toistekin", hän sanoi vieraan noustessa poistuakseen.

"Varmasti saattekin, koska tulen koirineni samoilemaan kaikkialla. Aion pitää silmällä noita naapureitannekin, joiden luulette varastelevan karjaa... Menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä!"

V.

Bent Wade ratsasti metsästä katsellakseen White Slidesin seutuja juuri siihen aikaan vuorokaudesta, jolloin ne olivat kauniimmillaan.

"En ole milloinkaan nähnyt ihanampaa!" hän huudahti pysähtyessään.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Kullanväriset säteet ja varjot valaisivat kauempana olevat salviaa kasvavat kukkulat ruusunpunaisiksi ja harmaiksi muuttaen ne omituisen pehmeän värisiksi. Haavikot kasvoivat erillään toisistaan, täällä ne värjäsivät muutaman kukkulan kimaltelevan keltaiseksi, tuolla ne reunustivat toisen laidan loistavalla kullallaan ja alempana auringonvalo muutti ne kirkkaan punaisiksi ja purppuranvärisiksi. Laakso oli verhoutunut omituiseen sumuun kuin ohueen savuun. White Slidesin kartano ei ollut näkyvissä, se kun sijaitsi aivan laakson pohjalla. Vuorten harmaat vanhat huiput kohosivat ylpeästi korkealle kuvastuen selvästi auringon valaisemina sinistä taivasta vasten. Laakson itäinen rinne oli täynnä salviapensaikkoja, kulkkuloita, ruohoisia penkereitä ja haavikoita, syksyn värien kirjailemia ja laskevan auringon viimeisten säteitten koristamia. Laajat mustahkot metsäiset rinteet erosivat jyrkästi niistä ulottuen vuorten punaseinäisiin jyrkänteihin.

Wade katseli maisemaa, kunnes valo hävisi, kunnes kullanväriset onkalot vaalenivat ja haihtuivat näkyvistä ja kunnes salviapensaikkojen ruusuinen hehku muuttui teräsharmaaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa alemmille kukkuloille. Tie mutkitteli ylös ja alas salviarinteillä ja kuta alemmaksi hän saapui, sitä runsaammasti kasvoi siellä ruohoa. Kerran hän säikäytti parven arokanoja, suuria harmaita lintuja, kömpelöitä ja arkoja, jotka kohosivat äkkiä pensaikosta laskeutuakseen siihen heti jälleen. Oli jo hämärä hänen saapuessaan viimeiselle pitkälle rinteelle, jolta hän voi katsella laakson laitumia ja vielä noin viiden penikulman päässä olevaa karjakartanoa, himmeästi näkyvää lisääntyvässä pimeydessä.

Hän leiriytyi muutaman haavikon laitaan, jonka läheisyydessä lirisi pieni puronen. Hän ei halunnut kiiruhtaa White Slidesin kartanossa sattuvia tapahtumia vastaan, vaikka hän mielellään halusikin nähdä Bellloundsin tyttären. Yö laskeutui äkkiä näiden rauhallisten kukkuloiden ylle. Kuljeskeleva arosusilauma tuli vieraisille Waden luo, ja eläimet istuutuivat puoliympyrään tulen loimun ulkopuolella olevaan varjoon, ulvoen ja haukkuen. Uni painoi Waden väsyneet silmät umpeen heti kun hän paneutui pitkäkseen ja sulki ne.

Seuraavana aamuna melko myöhään Wade ratsasti White Slidesin kartanoa kohti. Se tuntui hänestä sellaisen rikkaan karjanomistajan omaisuudelta, joka noudatti hänen laistensa miesten vanhoja ja kunnioitettavia tapoja. Karja-aitaukset olivat uusia, mutta vanhanaikaisia. Wade mietti, miten vaikeata ryövärien ja hevosvarkaitten olikaan varastaa niistä. Pitkä kujanne, seuraten aitauksien läpi virtaavaa puroa johti niiden vieritse säännöttömän kodikkaalta näyttävän rakennuksen takaovelle. Muudan paimen talutti hevosia päärakennuksen ja ulkohuoneiden ja vajojen välissä olevan laajan pihan poikki. Hän huomasi vieraan ja odotti.

"Hyvää huomenta", Wade sanoi ratsastaessaan lähemmäksi.

"Huomenta", paimen vastasi.

Sitten nämä molemmat tarkastelivat toisiaan, ei uteliaasti eikä epäilevästi, vaan lännen miesten tapaan vakavasti ja arvostelevasti.

"Nimeni on Wade", matkustaja sanoi. "Tulen Meekeriltä päin. Aion ruveta työhön Bellloundsille."

"Minä olen Lem Billings", toinen vastasi. "Olen työskennellyt täällä White Slidesissä vuosikausia. Isäntäni ilostuu varmaankin saadessaan teistä apulaisen."

"Onko hän kotosalla?"

"On. Puhuttelin häntä äsken", Billings vastasi sitoessaan hevosensa muutamaan paaluun. "Minun on luullakseni neuvottava teitä hieman."

"Jään teille siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."

"No niin, olemme miesten puutteessa", paimen sanoi. "Syystarkastuksemme on juuri loppunut. Hudson loukkaantui ja Wils Mooresta tuli melkein raajarikko. Senvuoksi tehtiin isännän pojasta työnjohtaja. Silloin erosi kolme paimenta, koska he eivät voineet sietää häntä. Tämä Bellloundsin poika on suuri roisto. Minä ja toverini Montana ja Bludsoe jäimme vielä toistaiseksi syistä, jotka johtuvat muustakin kuin rakkaudestamme isäntäämme. Sillä vanha Bill on isännistä parhain. Tahdoin vain sanoa teille, että jos jäätte tänne, saatte tehdä kolmen miehen työn."

"Olen teille hyvin kiitollinen", Wade vastasi. "En pelkää sitä."

"No laskeutukaa sitten satulasta ja tulkaa sisään", Billings lisäsi sydämellisesti.

Hän meni edellä pihan poikki ja sitten rakennuksen nurkan ympäri pitkään kuistiin, jossa olevien tuolien ja huopapeitteiden asettelu ilmaisi naisen läsnäoloa. Ensimmäinen ovi oli auki ja huoneesta kuului ääniä, ensin kimeä-äänisen äreän pojan valituksia ja sitten jonkun miehen syvä-ääninen, hidas ja vakava vastaus.

Lem Billings koputti ovenpieleen.

"No mikä siellä nyt on hätänä?" Belllounds huudahti.

"Isäntä, täällä on muudan mies, joka haluaa puhutella teitä", Lem vastasi.

Raskaat askeleet lähestyivät oviaukkoa, jonka karjanomistajan suuri vartalo täytti melkein kokonaan. Wade muisti Bellloundsin eikä huomannut hänessä muuta kuin vuosien aiheuttaman muutoksen.

"Hyvää huomenta, Lem, ja hyvää huomenta teillekin, vieras", hän tervehti, arvostellen samalla yhdellä ainoalla rehellisellä, suoralla ja terävällä katsellaan ja perinpohjaisella kokemuksellaan ihmisistä, millainen mies Wade oli.

Lem poistui hienotunteisesti kuistin toiseen päähän, kun toinen henkilö, nimittäin poika, joka muistutti isäänsä, täytti oviaukon ja katseli vierasta paljon vihamielisemmin.

"Nimeni on Wade. Tulin tänne Meekerin luota toivoen saavani työtä teiltä", Wade sanoi.

"Olen iloinen tutustuttuani teihin", Belllounds vastasi ojentaen suuren kouransa puristaakseen Waden kättä. "Olen apunne tarpeessa aivan varmasti. Oletteko tottunut erikoisemmin johonkin työhön?"

"En, sillä osaan kaikkea."

"Istuutukaa, vieras", Belllounds sanoi ojentaen hänelle tuolin. Hän istuutui itse lavitsalle nojautuen seinään. "Aina kun joku poikanen tulee tänne ja sanoo osaavansa tehdä kaikkea, rupean laskemaan leikkiä hänen kanssaan, mutta te olette mies, Wade, ja selvästi sellainen, joka on kokenut monenlaista. Olen kovasti miesten tarpeessa. No, puhukaa nyt puolestanne, sillä olette ainoa, joka voi sen tehdä. Tässä on kysymyksessä kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti."

"Osaan tehdä kaikkea eläinten kasvattamiseen kuuluvaa, härkien merkitsemisestä hevosten lääkitsemiseen saakka. Olen taitava puuseppä ja muurari. Osaan kuormittaa juhdat oivallisesti. Olen taitava maanviljelijä, osaan lypsää ja valmistaa voita. Olen toiminut suurten miesjoukkojen kokkina. Osaan lukea ja kirjoittaa enkä ole huono laskemaankaan. Osaan korjata satuloita ja valjaita ja --"

"No, lopettakaahan toki jo!" Belllounds huudahti sydämellisesti nauraen. "En aio pettää ketään, vaikka olisin suurestikin avun tarpeessa. Olette todellakin tuhattaituri. Toivoisin, että olisitte metsästäjäkin."

"Sitä varten minä tulinkin tänne, mutta ette antanut minun lopettaa."

"Sanokaa nyt, osaatteko kasvattaa koiria?" Belllounds kysyi innokkaasti.

"Kyllä, olen kotoisin sieltä, missä kaikilla on koiria, nimittäin Kentuckystä. Olen kasvattanut koiria vuosikausia. Sanon teille --"

Belllounds keskeytti Waden sanatulvan.

"No, tätäpä voidaan sanoa onnenpotkaukseksi! Ja lopuksi, osaatteko ampua? Meillä ei ole ollut hyvää ampujaa näillä laitumilla, Jumala ties, kuinka pitkään aikaan. Ennen vanhaan osuin kyllä luumun sydämeen, mutta näköni on jo heikentynyt. Poikani ei osaa heinäsuovaankaan. Paimenet ovat melkein yhtä huonoja. Olemme joskus tuoreen lihan puutteessakin täällä, jossa voidaan melkein iskeä hirveä päähän nuijalla."

"Osaanhan minä käsitellä pyssyjäkin", Wade vastasi tyynesti hymyillen ja kumartaen päänsä. "Ette varmastikaan kuullut nimeäni."

"En todellakaan", Belllounds vastasi hitaasti ja hänen keskeytyksensä ja terävämpi silmäys, jonka hän loi Wadeen, ilmaisivat, miten Waden kysymys oli hämmästyttänyt häntä.

"Wade -- Bent Wade", Wade sanoi tyynesti ja selvästi.

"Ei suinkaan Hell-Bent Wade?" Belllounds huudahti.

"Juuri sama... En ylpeile sillä nimityksellä, mutta en milloinkaan purjehdi väärän lipun turvissa."

"No, minut saadaan hirttää, ellei --!" karjanomistaja jatkoi. "Wade, olen kuullut teistä jo vuosia sitten puhuttavan milloin pahaa, milloin hyvää, ja olen varmasti yhtä iloinen tutustuttuani teihin kuin keneen tahansa muuhun."

"Annatte siis minulle tuon työn?"

"Tietysti!"

"Kiitän teitä. Tunnustan olleeni hieman peloissani. Minun on hyvin vaikea saada työtä ja vielä vaikeampi minun on pysyä paikassani."

"Siinä ei olekaan mitään ihmeellistä, kun muistetaan ne onnettomuudet, joiden sanotaan seuraavan teitä", Belllounds vastasi kuivasti. "Wade, en voi sanoa, luotanko suurestikaan sellaisiin puheihin, mutta tunnen lännen ja tunnen miehet. Puheet lentävät kämpästä kartanoon ja kylistä kaupunkeihin, ja aina niihin joku lisää jotakin. Luotan arvosteluuni ja luotan miehiin. Kukaan ei ole pettänyt minua vielä."

"Minäkin olen sellainen", Wade vastasi. "Vaikka se ei lyökään leville, en kuitenkaan muuta mielipiteitäni. Belllounds, nimeni on yhtä hyvä kuin huonokin koko läntisessä Coloradossa. Mutta sanon teille, kuten mies miehelle, etten milloinkaan ole tehnyt huonoa tekoa. En milloinkaan, paitsi kerran."

"Mitä silloin teitte?" Belllounds kysyi töykeästi.