Part 3

Hämmästys ja helpotus muuttivat nuorukaisen kasvot kokonaan toisenlaisiksi. "Sepä mainiota!" hän huudahti ja istuutui kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Jack, annetaan sen nyt olla", Belllounds sanoi vakavasti ja hänen suuret silmänsä loistivat lämpimästi ja kauniisti. "Sopikaamme heti, ettemme milloinkaan keskustele siitä, missä olet ollut nämä kolme viimeistä vuotta."

Jack katsoi häneen ja hänen kasvoistaan olivat hävinneet kaikki pahantuulisuuden merkit.

"Isä, erehdyit suuresti toimiessasi siten parhaakseni. Se on vaikuttanut minuun huonosti. Mutta nyt, ellei kukaan sitä tiedä, koetan unhottaa sen."

"Ehkä erehdyin", Belllounds vastasi surullisesti. "Jumala tietää kumminkin minun tarkoittaneen hyvää. Olit niin --. Mutta siitä on puhuttu tarpeeksi... Saat ruveta White Slidesin työnjohtajaksi ja jos siinä onnistut, olen oikein iloinen voidessani luovuttaa sinulle koko kartanon. Alan jo vanhentua, poikaseni, ja viimeinen vuosi on köyhdyttänyt minua. Nämä laitumet ovat mainiot, mutta minulla on vähemmän karjaa kuin viime vuonna. Sitä on varastettu ja sudet ja myrkylliset kasvit ovat sitä myös hävittäneet... Mitä siihen sanot, poikani?"

"Suostun ehdotukseesi", Jack vastasi heilauttaen kättään. "En ollut osannut sitä toivoakaan, mutta se sopii minulle. Onko miesten joukossa ketään minulle tuttua?"

"Ei suinkaan muita kuin Wilson."

"Onko tuo paimen täällä vielä? En kaipaa hänen seuraansa ollenkaan."

"Hän saakin ruveta metsästelemään petoja koirien avulla. Ja kuulehan nyt, poikani, nuo miehet ovat pahoja. Ymmärrät kai sen. Et voi heille mitään. Voit käsitellä heitä vain siten, että nouset aikaisin ja palaat myöhään. Puhuminen on hopeaa, mutta vaitiolo kultaa. Tehdä lujasti työtä."

Jack Belllounds ei ilmaissut merkilläkään, että hän olisi käsittänyt isänsä vakavan huomautuksen.

"Kyllä minä näytän heille vielä", hän sanoi, "kuka täällä käskee. Haluaisin heti vetää saappaat jalkoihini ja lähteä ratsastamaan ja katselemaan."

Belllounds siveli harmaata partaansa ja katseli poikaansa ihaillen ja epäillen. Hän ei mitenkään, ei ainakaan tällä hetkellä, voinut saada mielestään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että hänen poikansa oli nyt kotona.

"Aivan niin, poikani. Mutta sinä olet ollut poissa laitumilta kolme vuotta ja olet senvuoksi neuvojen tarpeessa. Kuuntelehan nyt. Ole lempeä hevosille. Ennen vanhaan sinä kohtelit niitä huonosti. Muutamat paimenet värkkäävät hevostensa kanssa niin, että ne purevat ja potkivat, mutta se on aivan väärin. Hevonen on hyvin herkkätunteinen. Minulla on muutamia hyviä eikä niitä saa kukaan turmella. Ole aina tyyni ja rauhallinen ollessasi paimenten joukossa. Tähän vuoden aikaan on hyvin vaikea saada miehiä eikä minulla nytkään ole niitä tarpeeksi... Parasta on, poikani, että noudatat isäsi esimerkkiä miesten ja hevosten kohtelussa."

"Isä, olen nähnyt sinun potkivan hevosia ja ampuvan miehiä", Jack vastasi.

"Olet kyllä, mutta vain poikkeustapauksissa. En käytä sellaisia keinoja tavallisesti... Poikani, tämä on minulle oikein sydämen asia, että sinusta --"

Hänen täyteläinen äänensä rupesi vapisemaan ja katkesi. Jackin olisi todellakin pitänyt olla kovin paatunut nuorukainen, ellei hän olisi jotenkin vastannut vanhuksen syvään ja sanattomaan myötätuntoon. Hän laskikin kätensä isän hartioille.

"Isä, saat olla ylpeä minusta vielä. Salli vain koettaa äläkä ole minulle vihainen, ellen saakaan alussa ihmeitä aikaan."

"Poikani, tilaisuuksia ei sinulta totisesti tule puuttumaan. Ja nythän minä muistankin. Muistatko Columbinen?"

"Muistan hyvinkin!" Jack vastasi innokkaasti. "Kuulin puhuttavan hänestä Kremmlinissä. Missä hän on?"

"Jossakin täällä läheisyydessä. Jack, sinun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Minunko? Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?" hän toisti.

"Kyllä. Sinä olet poikani ja hän on ottotyttäreni. En halua jakaa omaisuuttani ja tekisin väärin, jos jättäisin hänet ilman. Hän on hieno, voimakas, tyyni ja kaunis tyttö, Jack, ja hänestä saat mainion emännän. Tämä on minun hartain suunnitelmani."

"Mutta Columbinehan on aina vihannut minua."

"Hän oli siihen aikaan lapsi ja sinä kiusoittelit häntä aina. Nyt hän on nainen ja haluaa tehdä mielikseni. Jack, et suinkaan aio ruveta vastustamaan tätä aiettani?"

"Se riippuu kokonaan asianhaaroista", Jack vastasi. "Suostun ottamaan vaimokseni melkein kenen tahansa, mutta jos Columbine inhoaa minua niin suuresti kuin ennenkin, vastustan varmasti. Isä, oletko aivan varma siitä, ettei hän tiedä eikä epäile mitään, mihin minut silloin lähetit?"

"Vannon sen sinulle, poikani."

"Tarkoitatko, että meidän pitää mennä naimisiin niin pian kuin suinkin?"

"Niin pian kuin Collie vain suostuu. Jack, hän on hyvin ujo, omituinen ja tunteellinenkin. Jos joskus voitat hänen sydämensä, tulee sinusta rikkaampi kuin jos omistaisit kaikki Kalliovuorten aarteet. Ole hyvin varovainen, vaikka luullakseni se tukisi sinua ja pitäisi sinut kotosalla, jos menisit naimisiin aivan heti."

"Aivanko heti?" Jack toisti nauraen. "Tämähän on kuin satua. Odotetaan nyt kumminkin, kunnes näen hänet."

Juuri tällä hetkellä Columbine istui muutaman karja-aitauksen ylimmäisellä aidaksella ja katseli hyvin tarkkaavaisesti edessään olevaa näytelmää.

Aitauksessa oli pari paimenta satuloidun mustangin kera. Toisella heistä oli kädessään hamppupussi, jossa oli hevosenkenkiä ja työvälineitä. Kun se pudotessaan hänen kädestään kilahti, mustangi korskui, nousi takajaloilleen ja pyöritteli silmiään niin, että valkuaiset näkyivät. Se tunsi kilahduksen merkityksen.

"Neiti Collie, aiotteko todellakin istua siellä koko päivän?" kysyi pitempi paimen, muudan laiha, notkea ja voimakas mies, jolla oli karkeat kallionkovat päivettyneet kasvot ja vakavat kirkkaat silmät.

"Aionpa tietenkin, Jim", Columbine vastasi kylmäverisesti.

"Mutta meidän pitää köyttää tämä peto", paimen vastusti.

"Tiedän sen, mutta te kai aiotte kohdella sitä lempeästi."

Jim raapi hiekanväristä päätään ja katsahti toveriinsa, muutamaan pieneen ja kyhmyiseen mieheen, joka oli kuin kuorittu puunjuuri. Hän näytti olevan vain sääriä koko mies.

"Kuulitko nyt, sinä Wyomingin kaljaasi", hän sanoi Jimille. "Meidän pitää kengittää se oikein hellävaroen."

Jim nauroi ja kääntyi puhuttelemaan mustangiaan. "Whang, laki on kumottu ja me tahdomme nähdä, kuinka paljon sinulla on oikeata hevosen järkeä."

Takkuinen mustangi ei näyttänyt ollenkaan pitävän tästä puheesta, koska se katsahti hyvin epäilevästi puhujaan.

"Jim, koska tämä on melkein viimeinen kerta, jolloin neiti Collie meitä komentelee, meidän on tehtävä se saamatta karvaakaan epäjärjestykseen", toinen paimen sanoi venytellen.

"Lem, miksi tämä työ olisi viimeinen, jossa voin antaa ohjeita teille pojille?" Columbine kysyi äkkiä.

Jim katsoi arvoituksellisesti häneen ja Lemin kasvoille ilmestyi tuollainen viaton ilme, jonka Columbine tiesi paimenien omaksuvan silloin kun he haluavat olla pirullisia.

"Tiedätte kai sen, neiti Collie, että White Slidesin uusi päällysmies saapui tänne tänään."

"Tarkoitatteko sitä, että Jack Belllounds on tullut kotiin?" Columbine sanoi. "Aion komennella teitä poikia eteenkinpäin siitä huolimatta."

"Mitään mieluisampaa emme voisi toivoakaan, mutta pelkään, ettei sitä voida kirjoittaa White Slidesin kohtalokkaaseen historiaan", Jim vastasi.

"Möly-Jack saa kyllä vanhuksen puolelleen ja menee naimisiin teidän kanssanne", Lem lisäsi.

"Ah, niinkö luulette?" Columbine vasaasi keveästi. "Jos sellaista joskus tapahtuu, niin siinä tapauksessa komentelen teitä enemmän kuin milloinkaan ennen."

"Ette varmastikaan, neiti Collie, sillä me aiomme poistua White Slidesistä", Jim vastasi vaatimattomasti.

Columbine oli aavistanut jotakin tällaista jo paljon ennen kuin Möly-Jackin palaamisesta oli ollut puhettakaan. Hän tunsi paimenet. Heidän mielipiteensä olivat yhtä lujat kun kukkuloiden kalliotkin.

"Pojat, silloin kun muutatte White Slidesistä, tulen hyvin surulliseksi", Columbine sanoi huokaisten.

"Neiti Collie, emme ole poistuneet vielä", Lem sanoi omituisen hellästi. "Jim on jo kauan aikaa hankkiutunut Wyomingiin ja senvuoksi hän puhuu näin."

Sitten ryhtyivät paimenet käsillä olevaan työhönsä. Jim irroitti satulan, mutta jätti suitset hevosen suuhun. Tätä ei Whang tietystikään voinut käsittää. Se oli opetettu seisomaan, kun sen suitset heitettiin maahan, ja ollen hevonen, joka olisi käyttänyt sopivaa tilaisuutta hyväkseen karatakseen, se totteli nyt parhaimman ymmärryksensä mukaan vapisten kovasti. Jim oli sitovinaan sen etujalat yhteen alhaalta, mutta vetäisikin äkkiä köyden polvien yläpuolelle. Silloin Whang tiesi tulleensa petetyksi. Se korskui tulisesti, kiljaisi ja nousten takajaloilleen se pieksi ilmaa vihaisesti. Jim veti köydestä sen huutaessa ja piestessä etujaloillaan ilmaa ja lopuksi Jim nykäisi voimakkaasti kellistäen Whangin kyljelleen, jolloin Lem tarttui suitsiin istuutuen hevosen päälle. Kun se oli saatu tehdyksi, Jim irroitti toisen etujalan, vetäisi sen toisen takajalan yli ja sitoi ne yhteen äkkiä kiinnittäen suopungillaan molemmat kaviot lujasti yhteen. Mustangi käännettiin nyt toiselle kyljelleen ja toisiin jalkoihin nähden meneteltiin samoin. Tämä vei hevoselta voimat ja kengitystä voitiin jatkaa.

Columbinesta tuntui vastenmieliseltä katsella sitä, mutta hän oli aina saapuvilla silloin kun hänellä vain oli siihen tilaisuutta, koska hän tiesi, etteivät paimenet käyttäydy julmasti hänen läsnäollessaan.

"No, huomenna se taasen kävelee kuin puujaloilla", Lem sanoi noustessaan Whangin päältä.

"Mitä vielä. Se on kuin muuli, joka suostuu rupeamaan ystäväkseni kahdeksikymmeneksi vuodeksi saadakseen tilaisuuden potkaista minua", Jim vastasi.

Columbinesta tuntui tämän toimituksen mielenkiintoisimmalta hetkeltä se, jolloin mustangi nosti päätään ja katsoi jalkojaan saadakseen selville, mitä niille oli tehty. Tuossa katseessa oli jotakin melkein inhimillistä, koska se ilmaisi ymmärtämystä, pelkoa ja raivoa.

Paimenet irroittivat sen jalat ja antoivat sen nousta seisoalleen, jolloin se tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan.

"Miten halpamainen teko, Whang", Columbine sanoi. "Jos omistaisin sinut, sinun ei milloinkaan tarvitseisi alistua siihen."

"Minun puolestani saatte sen kyllä", Jim sanoi kiinnittäessään satulaa. "Sillä ei osaa ratsastaa muut kuin minä. Tahdotteko koettaa?"

"En tässä puvussa", Columbine vastasi nauraen.

"Niin, neiti Collie, olette todellakin pukeutunut hienosti tänään jostakin syystä", Lem huomautti pudistaen päätään kootessaan työkaluja maasta.

"Tosiaankin! Mutta tuoltahan tuo syy nyt tuleekin", Jim huudahti käheästi kuiskaten.

Columbine kuuli kuiskauksen ja samalla kovia askeleita someroiselta tieltä. Hän kääntyi niin nopeasti, että oli melkein pudota paikoiltaan, ja tunsi Jack Bellloundsin. Poikanen, Möly-Jack, jonka hän muisti niin hyvin, lähestyi nyt nuorukaisena, pitempänä, paksumpana ja vanhempana, mutta kalpeampana ja rohkeampana. Columbine oli pelännyt tätä tapaamista ja valmistautunut siihen. Mutta nyt kun se oli käsissä, hän ei tuntenut muuta kuin suuttumusta senvuoksi, että Jack näki hänet istumassa aidalla niin kokonaan arvottomassa asennossa. Alashyppääminen ei kumminkaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Hän paremminkin vain suoristautui, veti hameensa alemmaksi ja odotti.

Jim talutti mustangin aitauksesta ja Lem seurasi häntä. Näytti aivan siltä kuin he olisivat halunneet karttaa nuorukaista, mutta hän esti sen.

"Päivää, pojat, olen Jack Belllounds", hän sanoi melko ylpeästi.

Hänen käytöksensä oli ylimielistä eikä hän ojentanut pojille kättäänkään.

Jim mumisi jotakin ja Lem murahti: "Päivää!"

"Siinäpä onkin sievä hevonen", Belllounds jatkoi ojentaen huolettomasti kätensä tarttuakseen mustangin suitsiin. Whang hypähti syrjään niin äkkiä, että Jim oli melkein kaatua.

"Mikään hevonen se ei ole, mutta muuta kaikkea se kyllä on", Jim sanoi venytellen.

Molemmat paimenet näyttivät hitailta ja huolettomilta. He eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä vastaanottaviakaan. Columbine huomasi heidän terävien ja vakavien silmiensä suuntautuvan Bellloundsiin. Hän kiinnitti nyt huomionsa itsekin Jackiin hieman tarkemmin. Jackilla oli korkeakantaiset teräväkärkiset kengät, tummat ahtaat housut, leveä hopeasolkinen vyö ja valkoinen pehmeä paita, jonka avara kaulus oli auki niskan puolelta. Hän oli sitäpaitsi avopäin.

"Minut on määrätty White Slidesin työnjohtajaksi", hän sanoi paimenille. "Mikä teidän nimenne on?"

Columbinea nauratti, mutta hän hillitsi itsensä. Miten hullunkurista, että joku uskalsi kysyä Jimiltä hänen nimeään! Columbine ei ainakaan milloinkaan ollut saanut sitä selville.

"Minua sanotaan Lemuel Archibawld Billingsiksi", Lem vastasi heti. Keskimmäinen nimi oli lisäys, jota ei kukaan milloinkaan ollut kuullut.

Nyt suuntasi Belllounds katseensa ja askeleensa tyttöä kohti. Paimenet taivuttivat päänsä ja menivät tiehensä.

"Kartanossa ei ole luullakseni muita kuin yksi tyttö", sanoi Belllounds, "joten sinun siis täytyy olla Columbine."

"Niin olenkin ja sinä olet varmaankin Jack", hän vastasi liukuen aidalta maahan. "Olen iloinen saadessani toivottaa sinut tervetulleeksi kotiin."

Hän ojensi Jackille kätensä ja Jack puristi sitä niin kauan, että Columbinen oli pakko vapauttaa se. Jack näytti hämmästyvän tavattomasti ja tulevan miellyttävästi yllätetyksi.

"No totisesti, en olisi milloinkaan tuntenut sinua", hän sanoi katsellen Columbinea päästä jalkoihin asti. "Tämäpä nyt on naurettavaa! Minulla oli mielessäni sinusta mitä tarkin kuva, mutta sinähän et ole lainkaan kuvittelemani tytön näköinenkään. Muistamani Columbine oli laiha, kalpea ja vain silmiä."

"Viimeisestä tapaamisestamme on kulunutkin jo pitkälti aikaa, kokonaista seitsemän vuotta", Columbine vastasi. "Sinut minä kumminkin tunsin. Vaikka oletkin vanhempi, pitempi ja ruumiikkaampi, olet sittenkin sama Möly-Jack kuin ennenkin."

"Toivoakseni en", Jack sanoi tuomiten rehellisesti entisyytensä. "Isä on apuni tarpeessa. Hän haluaa, että pitäisin silmällä töitä täällä ja tulisin mieheksi. Olen tullut takaisin nyt ja tuntuukin niin suloiselta olla taasen kotona. En ole milloinkaan ollut juuri minkään arvoinen ja Jumala varjelkoon, etten aiheuttaisi hänelle taasen suuria pettymyksiä."

"Samaa toivon minäkin", Columbine mumisi. Kun hän kuuli Jackin puhuvan näin rehellisesti ja vakavasti, hävisi ensimmäinen vastenmielinen vaikutus. Jack näytti olevan tosissaan. Hän katsoi maahan ja siirteli pieniä kiviä kenkänsä kärjellä. Columbinellä oli nyt hyvä tilaisuus tarkastella hänen kasvojaan tulematta itse huomatuksi. Jack oli hyvin isänsä näköinen kauniine päineen ja sinisine silmineen, joiden karski ilme johtui ehkä enemmän niiden ulkonevasta asennosta kuin mistään suorasta katseesta tahi tulisuudesta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huolien tahi tyytymättömyyden varjostamat. Näytti aivan siltä kuin hän olisi jollakin tavoin koettanut hillitä luonnettaan. Hänen suunsa ja leukansa näyttivät raaoilta. Columbine ei ollut löytävinään tämän nuoren miehen kasvoista mitään halveksittavaa, vaikka niissä olikin jotakin, joka piti hänet loitolla. Hän oli päättänyt täyttää osansa sopimuksesta epäitsekkäästi, hakea Jackista parhaimman, rakastaa häntä senvuoksi, tulla voimakkaaksi kestämään ja auttamaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa tukahduttaa epämääräisiä ja omituisia aavistuksiaan. Miksi hän ei voinut nähdä Jackissa jotakin sellaista, josta hän piti Jim Montanassa, Lemissä tahi Wilson Mooressa?

"Tämä oli toinen pitkäaikainen poissaoloni kotoa", Belllounds sanoi. "Ensimmäinen tapahtui silloin kun matkustin kouluun Kansas Cityyn. Pidin sielläolostani. Olin pahoillani, kun minut erotettiin ja lähetettiin kotiin... Mutta nämä viimeiset kolme vuotta olin kuin helvetissä."

Hänen kasvonsa nytkähtelivät ja punastuivat kovasti.

"Työskentelitkö?"

"Minäkö? Se oli totisesti vaikeampaa kuin työ... Niin, kyllä minä työskentelin", hän vastasi.

Columbinen terävä katse kohdistui hänen käsiinsä, mutta ne näyttivät niin pehmeiltä ja känsättömiltä kuin hänen omansakin. Mitähän työtä hän olikaan tehnyt, jos nyt voitiin luottaa hänen sanoihinsa?

"Niin, jos teet kovasti työtä isän hyväksi, opit kohtelemaan paimenia oikein etkä enää milloinkaan lankea noiden entisten pahojen tapojesi orjaksi, niin --"

"Tarkoitat väkijuomia ja kortteja. Vannon, että olin unhottanut ne kolmen vuoden kuluessa eilispäivään asti. Voin tulla toimeen aivan hyvin niittäkin."

"Silloin teet isän ja minut hyvin onnelliseksi. Sinäkin saat varmasti tuntea samaa."

Columbine hurmaantui nähdessään nämä hänen hyvätkin puolensa. Hänessä oli sittenkin jotakin parempaa, huolimatta hänen poikavuosiensa villeistä ja hurjista kujeista.

"Isä haluaa, että menisimme naimisiin", Jack sanoi äkkiä ujosti ja hymyillen omituisesti ja iloisesti. "Eikö se tunnukin naurettavalta. Sinä ja minä, joiden välit eivät ole olleet paremmat kuin kissan ja koiran. Muistatko, kun kerran sysäsin sinut tuonne vanhaan mutakuoppaan. Kerran sinä olit piilossa talon nurkan takana, voidaksesi heittää minua mädäntyneellä kaalinpäällä."

"Muistan kyllä", Columbine vastasi haaveillen. "Mutta siitä on kulunut jo pitkälti aikaa."

"Entä sen, kun söit piirakkani ja minä sitten kostaakseni revin pienen pukusi niin, että sinun oli pakko juosta kotiin melkein vaatteitta?"

"Sen olen luullakseni unhottanut", Columbine sanoi punastuen. "Olin kai silloin hyvin pieni."

"Olit todellinen pikku paholainen... Muistatko miten tappelimme Mooren kanssa sinusta?"

Columbine ei vastannut, sillä hän ei pitänyt ilmeestä, joka äkkiä vilahti Jackin kasvoilla. Hän muisti sen liiankin hyvin.

"Sen erän ratkaisen vielä Mooren kanssa", hän jatkoi. "Ja sitäpaitsi hän saa poistua kartanosta."

"Isä on taitavien miesten tarpeessa", Columbine sanoi katsellen harmaita salviarinteitä. Wilson Mooren nimen mainitseminen lisäsi hänen vastenmielisyyttään Jackia kohtaan ja suututti häntä.

"Ennenkuin ryhdymme jatkamaan, haluaisin tietää erään asian. Onko Moore milloinkaan sanonut rakastavansa sinua?"

Columbine tunsi tämän pistelevän lisäyksen polttelevan suoniaan. Miksi hän olikaan nyt niin herkkä vieraille, äkkinäisille ja tuntemattomille mielenliikutuksille? Miksi hän epäröi kuullessaan tämän Jackin luonnollisen kysymyksen?

"Ei milloinkaan", hän vastasi hetken kuluttua.

"Mutta sehän on kirotun omituista! Sinähän pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ja vihasit melkein minua. Columbine, oletko tukahduttanut tuon tunteesi?"

"Tietysti. Mutta tuskinpa sinua sentään vihasinkaan."

"Isä sanoi sinun suostuvan tulemaan vaimokseni. Onko asia niin?"

Columbine painoi päänsä alas. Jackin ystävällinen kysymys ei ollut loukannut häntä, sillä hän oli odottanut sitä, mutta hänen todellinen läsnäolonsa ja hänen sanojensa tarkoitus synnyttivät hänessä kuvaamatonta vastustushalua. Hän oli kyllä jo mielessään suostunut vanhuksen ehdotukseen, mutta hän huomasi nyt, ettei hän voi pakottaa ruumistaan sellaiseen, jota se ei halunnut.

"On", hän vastasi urhoollisesti.

"Piankinko?" Jack lisäsi kiihkeästi aivan toisella äänenpainolla.

"Jos vain saan määrätä, se ei tapahdu niinkään äkkiä", Columbine änkytti. Hänen maahan luodut silmänsä olivat nähneet askeleen, jonka Jack otti tullakseen lähemmäksi, ja hän halusi lähteä juoksemaan.

"Miksi? Isä luulee sen olevan minulle hyväksi", Belllounds jatkoi painokkaasti ajatellen vain omaa hyötyään. "Se lisäisi vastuunalaisuuttani, jonka tarpeessa juuri olen. Miksi ei piakkoin?"

"Eiköhän sentään olisi parasta, että odottaisimme hieman?" Columbine kysyi. "Emme tunne vielä toisiamme puhumattakaan rakkaudesta, ja --"

"Columbine, olen rakastunut sinuun", Jack sanoi tulisesti.

"Miten se voisi olla mahdollista?" Columbine huudahti epäillen.

"Mitenkö? Olin jo silmittömästi kiintynyt sinuun lapsuudessammekin ja nyt kun näen sinusta kehittyneen tuollaisen kauniin, suloisen terveen ja kukoistavan tytön, niin... Ja isän sanat, että sinusta tulee pian vaimoni, vaikuttivat sen, että jouduin aivan pyörälle päästäni nähdessäni sinut."

Katsoessaan Columbine muisti, miten Jack jo poikana ollessaan oli kiihkeästi kiintynyt kaikkiin sellaisiin tavaroihin, jotka hän halusi välttämättä saada omakseen. Ja hänen isänsä oli aina täyttänyt hänen toivonsa. Sekin voi niin ollen olla mahdollista, että Jack oli äkkiä rakastunut häneen.

"Ottaisitko minut sittenkin, vaikka en rakastaisikaan sinua?" Columbine kysyi hyvin hiljaa. "En rakasta sinua vielä, mutta voin ehkä rakastaa sinua jolloinkin, jos olet hyvä, teet isän onnelliseksi ja voitat pahat taipumuksesi."

"Josko ottaisin sinut! Ottaisin sinut sittenkin, vaikka vihaisit minua", Jack vastasi intohimoisesti.

"Kerron isälle tunteeni", Columbine sanoi heikosti, "ja suostun menemään naimisiin kanssasi silloin kun isä tahtoo."

Jack suuteli häntä ja olisi puristanut hänet syliinsäkin, ellei hän olisi työntänyt häntä kauemmaksi.

"Voi älä! Joku voi nähdä meidät."

"Columbine, olemme nyt kihloissa", Jack sanoi intohimoisesti nauraen. "Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi eikä kalveta, sillä enhän minä syö sinua sentään. Haluaisin kumminkin... Ah, miten suloinen sinä oletkaan! Minusta tuntui melkein vastenmieliseltä tulla kotiin, ja katsohan nyt onneani?"

Sitten muuttuen äkkiä, mikä tuntui olevan ominaista hänen luonteelleen, hänen tulisuutensa haihtui ja hän hillitsi puolivillin mahtailevan käytöksensä paljastaen luonteensa miellyttävämmän puolen.

"Collie, en ole milloinkaan ollut mikään hyvä mies", hän sanoi, "mutta haluan tulla paremmaksi. Todistan sen ja koetan käyttäytyä reilusti joka suhteessa. Haluan mennä naimisiin kanssasi salaamatta sinulta mitään. Voisit muussa tapauksessa saada sen selville jälkeenpäin ja vihata minua... Aavistatko ollenkaan, missä olen oleskellut nämä viimeiset kolme vuotta?"

"En."

"Kerron sen sinulle heti. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet ilmoita sitä milloinkaan kenellekään etkä muistuta siitä minua."

Hän puhui käheästi ja kalpeni hirveästi. Columbine muisti äkkiä Wilson Mooren. Hän oli tiennyt, missä Jack oli viettänyt nämä vuodet, ja voittanut kiusauksensa kertoa sen Columbinelle. Tämä oli ollut yhtä jalomielistä hänessä kuin Jackin oleskelupaikka oli ollut paha.

"Jack, tämä on aivan suurenmoista sinun puoleltasi", hän sanoi äkkiä, "ja minä kunnioitankin sinua senvuoksi, mutta sinun ei tarvitse kertoa minulle. Pyydän sitä. Tyydyn hyvään tahtoosi."

Belllounds säpsähti nähtävästi kovasti hämmästyksestä, helpotuksesta, ihmettelystä ja kiitollisuudesta. Hän muuttui silmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi.

"Collie, ellen olisi rakastunut sinuun jo, rakastuisin nyt. Tästä tarinani kertomisesta olikin muodostua kovin työ, mitä ikinä olen suorittanut, sillä aioin pitää sanani. Nyt minun ei tarvitse luulla, että häpeät vuokseni, eikä tuntea, että olen valehdellut sinulle. Sanon sinulle kuitenkin sen, että jos rakastat minua, voit tehdä minusta miehen."

III.

Karjanomistaja luuli olevan parasta odottaa tarkastuksen loppua, ennenkuin hän luovuttaa päällikkyyden pojalleen. Siinä hän menetteli viisaasti, vaikka Jack ei sitä ymmärtänytkään. Hän näytti, että hänen entinen kärsimätön luonteensa oli tullut vain pahemmaksi hänen poissaollessaan. Belllounds väitteli kärsivällisesti hänen kanssaan koettaessaan todistaa hänelle sen, jonka jokaisen Coloradossa kasvaneen miehen olisi pitänyt ymmärtää. Syksyinen tarkastus oli vuoden tärkein toimitus, jonka kuluessa työnjohtajan käskyjä oli ehdottomasti toteltava. Jack suostui vihdoin hyvin vastenmielisesti.

Oli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin. Muutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja viime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun peittämiä, väsyneitä ja unisia.

"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää", muudan sanoi tyytymättömänä. "En ole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden miehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten vielä yönkin perään, lopetan."

"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat takaisin", Wilson Moore sanoi. "Suoriudumme kyllä tästä laumasta tänään."