Part 22

Burley istuutui portaille ja avattuaan huolellisesti käärön hän otti siitä esille muutamia kovia keltaisia multakokkareita. Pienemmissä oleva ympyrä pisteineen näkyi hyvin selvästi. Suuremmissa oli vaillinainen, mutta kuitenkin selvästi huomattava omituisen muotoisen hevosenkengän melkein kolmion muotoinen jälki. Sheriffi laski nämä palaset maahan. Sitten hän otti Mooren kainalosauvan, jota Moore säilytti satulasta riippuvassa tupessa kuin pyssyä, ja vedettyään sen tupesta hän huolellisesti tutki sen pyöreää päätä, koettaen sitä lopulta noihin kuivuneissa multakokkareissa oleviin ympyröihin. Ne sopivat täydellisesti toisiinsa. Paimenet kumartuivat lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin ja Billings pudisti päätään. Vanha Bellloundskin seurasi toimitusta tarkkaavaisesti. Tehtyään sen Burley tarttui Mooren hevosen vasempaan etujalkaan nostaen sen kavion näkyviin. Valkoinen mustangi ei nähtävästi pitänyt tästä, mutta mukaantui siihen sittenkin. Kavioon kiinnitetty kenkä oli melkein kolmion muotoinen. Kun Burley sovitti suuremman multakokkareen jalkineen kavioon, täytyi jokaisen empimättä uskoa, että tuo kokkareessa näkyvä jälki oli kolmionmuotoisen teräskengän tekemä.

Burley laski kavion irti heittäen kokkareen kädestään. Toisetkin miehet suoristautuivat hitaasti ja muutamat heistä hengittivät kovasti.

"Moore, luuletteko noita jälkiä omiksenne?" sheriffi kysyi.

"Kyllä ne ovat sen näköisiä", paimen vastasi.

"Ne ovat varmasti teidän!"

"En voi sitä kieltääkään."

"Otin nuo kokkareet Gore Peakin juurella olevan lähteen reunalta. Seurasimme Bellloundsilta varastetun karjan jälkiä harjun yli Elgeriaan vievälle tielle saakka. Bridges ja Lindsay ovat ostelleet karjaa viime aikoina muutamilta oudoilta miehiltä, jotka eivät olleet ilmoittaneet, missä heidän maatilansa sijaitsevat. Miehet olivat vain väittäneet ostavansa ja myyvänsä karjaa. Vannon, että muut Gore Peakillä näkemämme hevosten jäljet ovat niiden miesten hevosten tekemiä, jotka olivat ajaneet Bellloundsin karjan sinne... Onko teillä vielä jotakin muuta sanottavaa?"

"Ei. Ei täällä", Moore vastasi tyynesti.

"Silloin vangitsen teidät viedäkseni teidät Kremmliniin kuulustelua varten."

"Hyvä on. Minä tulen."

Vanha Belllounds näytti olevan hyvin järkytetty. Hänen poskensa olivat punaiset ja hänen silmänsä leimusivat.

"Wils, olet kohdellut minua sikamaisesti!" hän sanoi vihaisesti. "Olen aina luullut sinua rehelliseksi mieheksi... Tunnusta nyt suoraan koko kirottu juttu, jos haluat suopeata kohtelua minulta. Olit varmaankin mieletön tahi juovuksissa silloin kun teit tämän konnantyön. Sano nyt se meille suoraan."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa", Moore vastasi.

"Käyttäydyt omituisesti ollaksesi paimen, joka ennen on ollut valmis tappelemaan pienimmästäkin syystä. Tunnusta nyt vain koko asia, niin annan sinulle anteeksi... En ole unhottanut sitä, että sinua on kohdeltu huonosti täällä White Slidesissä. Minäkin olen kerran ollut nuori ja kuumaverinen."

Karjanomistajan vihainen ja liikuttava puhe kiihoitti paimenta ja oli melkein tehdä lopun hänen luonnottomasta ja tavallaan röyhkeästä käytöksestään. Näytti jo melkein siltä, kuin hän ei enää voisi hillitä itseään, ja hänen vapisevat huulensa näyttivät kätkevän taakseen surua, pelkoa ja vihaa. Hänen Bellloundsiin luoma katseensa oli todellakin omituinen ollakseen sellaisen paimenen, jonka luultiin varastaneen entisen isäntänsä karjaa. Mitä hän sitten olisi vastannutkaan, jäi se tekemättä Columbinen ilmestyessä äkkiä paikalle.

"Isä, kuulin sanasi!" hän huudahti tullessaan heidän luokseen peloissaan ja suurin silmin. "Mitä on Wilson Moore tehnyt sellaista, jonka tahdot antaa hänelle anteeksi?"

"Collie, mene takaisin huoneeseesi", Belllounds määräsi.

"En mene, sillä tässä on jotakin nurinkurista", hän sanoi pelästyen yhä enemmän katsoessaan miehestä mieheen. "Ah, sheriffi Burley, oletteko tekin täällä?" hän huohotti.

"Olen, neiti, ja jos nuori Moore on ystävänne, olen pahoillani tulostani", Burley vastasi.

Tytön ilmestyminen paikalle vaikutti Wadeenkin omituisesti ja lumoavasti. Herkkä, teräväpäinen, jännitetty ja kalpeneva tyttö alkoi vähitellen vaistomaisesti käsittää, mistä tässä oli kysymys, jolloin hänen tummenevat silmänsä alkoivat leimuta.

"Ystävänikö? Hän oli vielä enemmänkin muutamia päiviä sitten... Mitä hän on tehnyt? Miksi olette täällä?"

"Neiti, olen tullut vangitsemaan hänet."

"Ah!... Mutta miksi?"

"Koska hän on varastanut isänne karjaa."

Columbine aivan mykistyi hetkiseksi, mutta sitten hän tiukkaisi: "Tässä on varmaankin tapahtunut joku hirmuinen erehdys!"

"Neiti Columbine, toivon sydämestäni samaa", Burley vastasi hyvin hämmästyneenä ja pahoillaan. Kuten useimmat hänen laisensa miehet, ei hänkään voinut olla paha naiselle. "Mutta asia näyttää hyvin tukalalta Moorelle... Katsokaahan näitä hänen hevosensa jälkiä -- vasemman etujalan, jonka kenkä on tuollainen kolmion muotoinen. Se on hänen hevosensa ja hän tunnustaa sen. Ja katsokaahan näitäkin pieniä ympyröitä pisteineen... Löysin nämä merkit Gore Peakilta varastetun karjan jälkien joukosta. Muita jälkiä en huomannut, neiti Columbine."

"Kuka vei teidät noille jäljille?" hän kysyi tiukasti.

"Jack. Hän löysi ne ensin ja ratsasti sitten Kremmliniin luokseni tuodakseen minut tänne."

"Jack! Jack Bellloundsko?" Columbine huudahti purskahtaen villiin ja hurjaan nauruun. Kuin naarastiikeri hän hyökkäsi Jackia kohti kuin repiäkseen tämän kappaleiksi. "Sinä siis veit sheriffin noille jäljille! Syytät siis Wilson Moorea isän karjan varkaudesta!"

"Kyllä ja olen sen jo todistanutkin", Jack vastasi käheästi.

"Sinä! Sinä todistit sen! Vai tällainen kostosi olikin!... Mutta sinä olet unhottanut minut kokonaan, Jack Belllounds! Sinä roisto, sinä paholainen, sinä --" Äkkiä hän vetääntyi taaksepäin omituisesti vapisten. Hän huohotti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. "Ah, hyvä Jumala!... Miten sanomattoman hirmuista tämä onkaan!"... Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja jokainen jänne hänessä näytti vetääntyvän kokoon, kunnes hän oli aivan jäykkä. Sitten hän ojensi kätensä Wilson Moorea kohti.

"Wilson Moore, mitä sinulla on sanomista tälle sheriffille, Jack Bellloundsille ja minulle?"

Moore katsoi häneen niin, että se varmaankin koski kovasti hänen sieluunsa, sillä katse oli niin rakastava, tarkoittava ja kaunopuheinen.

"Collie, heillä on todistukset. Minun on pakko kestää rangaistukseni... Isäsi on hyvä. Hän ei vaadi minulle suurtakaan edesvastuuta."

"Sinä valehtelet", Columbine kuiskasi. "Ja minä sanon heille, miksi sen teet."

Moore ei ollut ollenkaan häpeävän ja rikollisen näköinen, niinkuin olisi ollut luonnollista hänen tunnustukseensa nähden. Mutta hän näytti tuntevan toivottomuuden aiheuttamaa tuskaa. Hänen kätensä tapaili Wadea ja nykäisi häntä.

Tällainen mykkä pyyntö oli aivan tarpeeton, sillä Wade ymmärsi muutenkin, että Columbine seuraavassa silmänräpäyksessä olisi viskannut häpeällisen totuuden päin naamaa Jack Bellloundsille. Tyttö aikoi tehdä sen. Hän oli peloittava ja kaunis innostuksessaan.

"Collie", Wade sanoi sellaisella äänellä, jonka hän tiesi vaikuttavan omituisesti tyttöön, tarttuen samalla hänen ojennettuun käteensä, "ei enempää! Tämä on miesten asia, johon naisten ei sovi sekaantua, ei ainakaan tässä. Tämä on Wilsin ja samalla minunkin asiani. Olen hänen ystävänsä. Olipa hänen huolensa ja rikoksensa millainen tahansa, otan ne hartioilleni. Silloin ne muuttuvat sellaisiksi, kuin ei niitä olisikaan."

Vaikeroiden ja väännellen käsiään Columbine horjui sisällisen taistelun voimasta.

"Olen aivan, aivan hullu tahi sitten näen unta. Ah, Ben!" hän huudahti.

"Koettakaa rohkaista mielenne, Collie. Tämä on kyllä kovaa. Vaikea on uskoa sitä Wilsistä, joka on ollut ystävänne ja leikkitoverinne niin monta vuotta. Kyllä me kaikki ymmärrämme sen, Collie. Menkää nyt huoneeseenne älkääkä kuunnelko ja katselko enää."

Hän talutti tytön kuistiin ja sitten ovelle, jota avatessaan hän kuiskasi: "Pelastan teidät, Wilsin ja tuon vanhuksen, jota sanotte isäksenne."

Sanottuaan sen hän palasi pihalle kokoontuneeseen vaitiolevaan joukkoon.

"Jim, jos sanon vastaavani siitä, että Wils Moore tulee Kremmliniin määrättynä päivänä, annatko hänen silloin jäädä luokseni?"

"Kyllä mielelläni", Burley vastasi sydämellisesti.

"Vastustan sitä", Jack Belllounds huudahti taistelunhaluisesti. "Hän on tunnustanut ja teidän pitää viedä hänet vankilaan."

"Kuulkaahan nyt, kuumaverinen nuorimies, vankilaa ei ole lähempänä kuin Denverissä. Tiedätte kai sen?" Burley vastasi kuivan leikillisesti. "Moore on nyt kotiarestissa. Hän voi olla täällä aivan yhtä hyvin kuin luonani Kremmlinissä, jossa hänen aikansa tulisi paljon pitemmäksi."

Paimen oli noussut satulaan ja Wade käveli hänen rinnallaan heidän lähtiessään kotiin päin. He eivät olleet ennättäneet vielä pitkälle kun Waden terävät korvat erottivat seuraavat sanat: "Kuulkaahan, Belllounds, minusta tuntuu kuin ette poikinenne oikein käsittäisi tätä Wadea."

"Olette oikeassa", vanhus vastasi.

Mutta hänen poikansa purskahti katkeraan, ivalliseen ja tyytymättömään nauruun.

XVII.

Gore Peak oli sen vuorijonon korkein paikka, joka jatkui penikulmittain Buffalo-laaksosta länteen päin. Se oli aivan pyöreä metsäinen kukkula, jota sitä ympäröivässä seudussa asuvat ihmiset käyttivät maamerkkinään. Tämän vuorijonon itäisillä rinteillä kasvava kuusi- ja mäntymetsä oli melkein koskematonta seutuun asti, joka kapeni vähitellen Buffalo-laaksoksi. Seudulla risteili muutamia suuriliikenteisiä teitä, joista eräs seurasi Red Brookia Kremmliniin, muudan vei laaksosta White Slidesiin ja eräs harjanteen yli Elgeriaan. Ainoa tunnettu Gore Peakille vievä tie poikkesi laakson sivuhaaraan kiertäen etelään helpommin noustavalle rinteelle.

Koko tuo ääretön Buffalo-laakson länsipuolella oleva metsäisiä harjanteita, penkereitä, kuiluja ja metsiköitä käsittävä rinne oli hyvin villiä ja luoksepääsemätöntä seutua. Sinne pakenivat puhvelit turvaan metsästäjiltä eivätkä joutuneet vaaraan ennenkuin ne taasen palasivat laaksoon. Hirvet, antiloopit ja karhut elivät siellä kuin kotonaan.

Bent Wade, metsästäen nyt jalompaa riistaa kuin seudun villejä petoja, jätti hevosensa Lewisin tuvalle ja tunkeutui tiheään metsään yksinään kuin antiloopin väijyjä tahi intiaani. Lewis oli toiminut Waden vakoojana ja oli ratsastanut hurjasti Sage-laaksoon tuomaan uutisia rosvoista. Wade oli seurannut häntä Buffalo-laaksoon samana iltana ratsastaen pimeässä. Heillä oli pätevät syyt kiirehtiä. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin, eikä metsästäjä luullut hänen palaavan samaa tietä, jota hän oli käyttänyt mennessään.

Fox, Waden lempikoira, oli suureksi harmikseen saanut jäädä Lewisin luo, Kanen, verikoiran seuratessa Wadea. Kanea oli kohdeltu pahoin ja Jack Belllounds oli lopulta antanut sille selkään, jolloin se oli poistunut White Slidesistä ja muuttanut Mooren luo asumaan. Ja vihdoin se näytti sopineen riitansa metsästäjänkin kanssa ruveten luottamaan häneen, mutta rakkaudetta. Kane ei milloinkaan antanut anteeksi, mutta se tunsi ystävänsä ja herransa. Wadella oli pyssy kädessään ja selässään pukinnahkainen laukku, jossa oli lihaa ja leipää. Hänen vyössään, joka oli täynnä patruunia, oli nyt kaksi revolveria selvästi näkyvissä, toinen niistä oikealla puolella hyvin alhaalla. Waden luonne näytti muuttuneen huomattavasti, vaikka hänen nykyinen hommansa ei ollutkaan mitään uutta hänelle.

Hän suuntasi kulkunsa tämän korkealla sijaitsevan laakson päässä olevaan piilotettuun tupaan Gore Peakin tumman huipun juurella. Oli muutaman heinäkuun päivän aikainen aamu, kesäisen raikas ja puhdas. Linnut ja oravat kisailivat laakson laidoilla. Ruoho oli tuoretta, valkoisen kuuran kimalluttamaa. Valkoisissa aukioissa oli paljon riistan jälkiä ja Wade pysähtyi kuuntelemaan hirven toitotusta. Ah, hänen mielestään metsän soinnuista kaunein kantautui hänen korviinsa. Se kajahti kirkkaasti, kaikuvasti ja läpitunkevasti villine siihen sekaantuvine sävyineen niin, että se lumosi Waden kokonaan. Koirakin kuunteli, mutta näytti välinpitämättömältä. Se pysytteli aivan metsästäjän kintereillä astellen varovaisesti ja katsellen ympärilleen vielä varovaisemmin vainuamatta metsän nelijalkaisia asukkaita. Se odotti, että isäntä veisi sen jonkun ihmisen jäljille.

Matka laaksosta Gore Peakille oli niin lyhyt, että variskin olisi jaksanut sen lentää. Mutta Wade lähestyi sitä hitaasti pysytellen sakeimmassa metsässä ja karttaen aukeamia, kuiluja, kujanteita, korkeita harjanteita ja kallioista maaperää. Kun hän saapui Elgeriaan johtavalle tielle, hän ei tullut ollenkaan tyytymättömäksi nähdessään, että se oli sileä eikä minkään äskeisen kulun tallaama. Puolen penikulman päässä metsän toisella puolella hän kuitenkin huomasi kolmen hevosen eiliset jäljet ja hieman kauempana karjan ja hevosten jälkiä, jotka alkoivat jo olla vanhoja ja huonosti näkyviä. Nämä Elgeriaan johtavat jäljet olivat kuin painettuja sanoja Wadelle.

Noin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle ulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä. Tältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa mustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso kimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut savupatsas kiemurrellen ilmaan.

"Kas niin!" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän kuononsa Waden kouraan.

Wade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän rupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle paikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä tärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus. Hän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne heitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan pieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka johti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen eikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen jälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut hakemaan rosvoilta maksua.

Silloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet tulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa liikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut sellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin hiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla ympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien ja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet pystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien yhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot olivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli rinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa kasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen takana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän huomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira. Lähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja vihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he olisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.

Wade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin kahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen vieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista paikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia matalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti piilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli tehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä maahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja kuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.

Sitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä käsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt pahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti kuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa oksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan vastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa ne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän lähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien pimittäen kirkkaamman valon.

Hän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä, korttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää. Leväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin kuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni puolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään. Tuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua äänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa voi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä olevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.

Nousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan muutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi huoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla auringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan kuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista kasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset miehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä toisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa kullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi tarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut minkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon paisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi saada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin Smithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä näkemänsä johdosta.

Hän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään tiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari äänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.

"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!" hän huudahti.

Hänen ilmestymisensä tahi hänen äänensä tahi molemmat yhteensä mykistyttivät rosvot. Belllounds pudotti korttinsa ja hänen suunsa aukeni samalla kertaa. Nämä olivat ainoat huomattavat liikkeet.

"Olen puheliaalla tuulella, ja kuta kauemmin kuuntelette, sitä kauemmin saatte elää", Wade sanoi. "Mutta älkää liikahtako!"

"Emme me liikahdakaan!" Smith tiuskaisi. "Kuka olette ja mitä tahdotte?"

Oli ilmeistä, ettei rosvopäällikkö ollut nähnytkään Wadea, jonka liikkeet olivat olleet nopeat ja joka nyt seisoi aivan hänen takanaan. Sitäkään ei voida kummastella, että Smith istui paikoillaan melko kankein niskoin ja suorana. Voi olla mahdollista, että hän oli ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

"Kuka olette?" hän huudahti käheästi.

"Teidän pitäisi oikeastaan tuntea minut." Ääni oli Waden, hiljainen ja kylmä, mutta syvä ja kaikuva.

"Olen kuullut äänenne jossakin, voin lyödä siitä vaikka vetoakin."

"Kyllä. Teidän pitäisi tuntea se, Cap", Wade vastasi.

Rosvo säpsähti kovasti, mutta rauhoittui heti jälleen.

"Cap! Miksi nimitätte minua niin?"

"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!"

Sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon raskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa silmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään. Pelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen henkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei käsittänyt vielä sitä.

"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?" Folsom kysyi käheästi.

Wade vaikeni.

"Kuka hiidessä tuo mies on?" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen enemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan se oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä ja pelokas muisteleminen.

"Hänen nimensä on Wade", Belllounds sanoi töykeästi. "Hän on Wils Mooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni työssä viime talvena."

"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi olla --"

"Kyllä, Cap", Wade keskeytti. "Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit kasvosi muutamia vuosia sitten."

"Hell-Bent Wade!" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea kätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi alkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.

"Ole varovainen, Cap", Wade varoitti. "Olisi suuri vahinko, ellen saisi puhua hieman... Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi Gunnisonin päiviltä."

Folson kääntyi kuin joku armoton järkkymätön voima olisi vääntänyt hänen päätään.

"Hyvä Jumala, Wade!" hän huudahti. Hänen äänensä ja hänen silmiensä ilme näyttivät toteavan jonkun peloittavan ja kumoamattoman tosiseikan, luultavasti uhkaavan kuoleman. Mutta hän ei ollut mikään raukka. Huolimatta metsästäjästä, joka seisoi hänen takanaan hän kääntyi takaisin ja heitti vihaisesti kortit Bellloundsille päin naamaa. Hän kiroili kauheasti... "Sinä rikkaan karjanomistajan hemmoiteltu penikka. Miksi hiidessä et kertonut minulle, että petojen metsästäjää sanotaan Wadeksi?"

"Kyllä minä sen kerroin sinulle", Belllounds huusi punastunein poskin.

"Valehtelet! Et milloinkaan ole sanonut Wade -- W-a-d-e oikein selvästi, niin että olisin kuullut sen. En kuullut sinun mainitsevankaan mitään Hell-Bent Wadestä."

"Väsyin tuohon nimeen suunnattomasti", Belllounds vastasi halveksivasti.

"Ai-jai-jai!" rosvo kähisi. "Vai väsyit sinä siihen! Miten tyhmä sinä oletkaan! Jos tietäisit, kuinka monta miestä tuo nimi on väsyttänyt ja väsyttänytkin iäksi, et luullakseni ajattelisi niin tavattoman tyhmästi."

"Sanokaa nyt, mitä annatte minulle? Sheriffi Burley koetti kertoa isälle ja minulle kaikenlaista roskaa tuosta Wadesta. Hänhän on vain pikkuinen, vääräsäärinen ja suurinenäinen hätikkö -- mies, jolla on äänikin kuin naisella -- hiiviskelevä kokki, kämppälääkäri ja lypsäjä ja Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä."

"Poika, olet oikeassa, sillä Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä. Mutta sen tulet nyt näkemään ja voin lyödä vaikka vetoakin, ettet hevillä unhota sitä opetusta... Wade, oletteko vanhentunut tahi muuttunut, kun sallitte tuollaisen penikan jutella tällaisia?"

"Cap, hän on hyvin huvittava juuri nyt ja toivon teidän kaikkien saavan hauskaa hänen kustannuksellaan. Ellette pakota kättäni toimimaan, aion kertoa teille muutamia mielenkiintoisia piirteitä tämän Möly-Jackin elämästä... Tahdotko olla hiljaa ja kuunnella ja uskallatko vastata tovereistasi, Cap?"

"Wade, en vastaa kenestäkään, mutta toverini eivät nähdäkseni aiokaan ruveta elämöimään", Folsom vastasi ivallisesti tarkoittaen tovereitaan.

Toinen punapartainen suuri ja laihakasvoinen mies, roistomaisen ja hurjan näköinen, tiuskaisi nyt: "Kuulehan nyt, Smith, mitä helvettiä tämä tällainen käytöksesi oikeastaan tarkoittaa tällaisessa tilanteessa?"

"Sitä, että jos onnistut kääntämään valtin, olet kirotun onnellinen", Folsom murahti.

Kolmas rosvo ei puhunut sanaakaan. Hän oli pieni mustaihoinen mies oratuomen värisine tummine silmineen ja mustine tukkineen, nähtävästi sellainen valkoinen mies, jolla oli meksikolaista verta suonissaan. Istuessaan siinä liikkumattomana hän näytti tarkkaavaiselta, voimakkaalta ja viekkaalta odottaessaan sopivaa tilaisuutta.

"Möly-Jack, nämä uudet ystäväsi ovat kurjia rosvoja, ja muudan heistä on vielä pahempikin, jonka voin todistaa, mutta sinuun verrattuna he ovat kaikki kunnon miehiä", Wade sanoi.

Belllounds vilkaisi heihin salavihkaa. Hän oli menettämäisillään urhoollisuutensa ja hänen tyhmä järkensäkin alkoi käsittää jotakin.

"Luuletteko minun välittävän lörpöttelystänne?" hän tiuskaisi vihaisesti.

"Kylläpähän välität, kun kerron näille rosvoille, miten olet pettänyt heidät."