Part 21

Katsellessaan Columbinen ratsastusta rinnettä pitkin kotiin Wade ajatteli niin kiinteästi, ettei hänen useinkaan ennen ollut tarvinnut vaivata aivojaan niin kovasti. Hänestä ei tuntunut ollenkaan tarpeelliselta ilmoittaa Wilsonille kaikkia niitä syvempiä ja erikoisempia vaikutteita, joiden mukaan hän oli alkanut työskennellä. Hän ei tahtonut millään muotoa järkyttää sen enempää paimenta, joka muutenkin oli epäluuloinen. Columbine oli taasen turvassa jonkun aikaa. Wade oli turvannut hänet kohtalokkuutta vastaan eikä Wade kaivannut nyt muuta kuin aikaa. Sellainen mahdollisuus, että Columbine todellakin menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, ei juolahtanutkaan hänen mieleensä. Mooreen nähden tuntui tämä nykyinen tilanne kuitenkin hyvin kriitilliseltä. Mitä hän kertoisi hänelle ja mitä jättäisi kertomatta?

"Poikaseni, tulehan tänne", hän huusi paimenelle.

"Toveri, tämä näyttää pahalta", Moore sanoi änkyttäen.

Wade katsoi hänen surullisiin kasvoihinsa ja kirosi partaansa.

"Rohkaise mielesi, sillä asiat eivät ole milloinkaan niin huonosti kuin miltä ne näyttävät. Tiedämme kaikissa tapauksissa nyt, mitä meidän pitää odottaa ja siinä onkin tarpeeksi."

Moore pudisti päätään. "Ettekö voinut huomata, miten teräskova Columbine oli?... Mutta ajattelen kuin tekin, Wade. Otaksuitte saadessanne Collien lykkäämään avioliiton tuonnemmaksi voittavanne aikaa. Pelaatte aikaa vastaan ja vannotte, että Möly-Jack tekee vielä jonkun tyhmyyden, joka tuhoo hänet. Ette aio luopua taistelustanne."

"Möly-Jack on jo kiinnittänyt nuoran oksaan ja on jo pistämäisillään päänsä silmukkaan", Wade vastasi.

"Joutavia!... Teette minut hulluksi", Moore huudahti kiihkeästi. "Kuinka voittekaan? Missä on nyt kaikki tuo rakkautenne, jota näytitte tuntevan minua kohtaan? Hoiditte minua, pelastitte jalkani ja elämäni, mutta nyt puhutte tuosta pölkkypäästä, tuosta vanhuksen hemmoitellusta lemmikistä, tuosta kirotusta roistosta kuin luulisitte hänen tuhoavan itsensä. Sellainen onni ja sellaiset toiveet ovat mahdottomat. Asiat muuttuvat päivä päivältä yhä pahemmiksi, mutta kuta pahemmiksi ne muuttuvat, sitä kummallisemmin käyttäydytte. Siinä ei ole mitään järkeä ja ne ovat paljaita haaveita. Wade, en haluaisi sanoa sitä, mutta minusta tuntuu joskus, kuin ette olisi aivan täysijärkinen."

"Wils, eikö se tunnu sinustakin kummalliselta, että minun on pakko myöntää se", Wade vastasi.

"Häh!" Moorea värisytti kovasti, kun hän laski kätensä hellästi ja anteeksipyytävästi ystävänsä olalle. "Suokaa minulle anteeksi, toveri! -- Minähän tässä hullu olen... Mutta sydämeni on särkynyt."

"Sinä vain luulet niin", Wade vastasi urhoollisesti. "Ihmisen sydän ei voi särkyä yhdessä päivässä. Tiedän sen... Eikä missään ole niin paljon perää kuin siinä, että Möly-Jack vielä hirttää itsensä."

Moore kohotti päänsä äkkiä perääntyen kauemmaksi ystävästään kuin oli tarpeen katsoakseen häntä silmiin. Wade tunsi hänen silmiensä pistävän voiman.

"Wade, mitä tarkoitattekaan?"

"Collie kertoi meille muutamia mielenkiintoisia uutisia Jackista. Mutta hän ei tiennyt niin paljon kuin minä. Jack Belllounds on virittänyt viekkaan ja pirullisen ansan voidakseen todistaa sinut syylliseksi isänsä karjan varkauteen."

"Miten mieletöntä!" Moore huudahti kalpein huulin.

"En olisi milloinkaan uskonut hänen päässään olevan niin paljon järkeä, että hän voi tehdä sellaisen suunnitelman", Wade jatkoi. "Kuuntelehan nyt. Muutamia viikkoja sitten Möly-Jack huomautti kaikkien miesten ja isänsä kuullen, että uudisasukkaat varastavat karjaa. Hän huomautti noin vain ylimalkaisesti, kenenkään voimatta aavistaa hänen kirottua viekkauttaan. Erosin samana iltana Bellloundsin työstä voidakseni tehokkaammin vakoilla poikaa. Olen tehnyt sitä useinkin pitkän elämäni kuluessa, mutta en ole milloinkaan yhyttänyt viekkaampaa heittiötä, kuin Möly-Jackin. Kertoakseni lyhyesti, hän hankki itselleen valkoisen mustangin, joka on aivan Spottien näköinen. Hän mittasi hevosesi vasemman etujalan jäljet, tuon vikaantuneen kavion, jonka tiedät, ja takoi sitten samanlaisen kengän kuin Spottiellakin on. Sitten hän on laittanut jonkunlaisen vehkeen, jonka pää muistuttaa suuresti kainalosauvasi päätä. Niitä hän kuljettaa mukanaan. Näin hänen ratsastavan laitumen poikki hävittääkseen jälkensä, kiipeävän salviakukkuloille samasta syystä ja lopuksi piiloutuvan tuohon haavikkoon, joka on käyttämäsi tien vieressä. Siellä, voit lyödä siitä vaikka vetoakin, hän vaihtoi hevosensa vasemman jalan kengän. Sitten hän poikkesi tielle saadakseen jäljet näkymään lyhyellä matkalla, mutta koetti piilottaa ne jälleen päästyään kauemmaksi. Hän varasti isänsä karjaa ja ajoi eläimet noille ruohoisille pengermille, joilta sinä tahi minä emme olisi voineet löytää hänen jälkiänsä vielä seuraavanakaan päivänä. Mutta päästyään huipulle ja huomattuaan sen sopivammaksi hän jätti muutamia jälkiä ja erään lähteen reunalla hän laskeutui satulasta astuen vain toiselle jalalle ja tehden samanlaisia pieniä merkkejä maahan kuin sinäkin kainalosauvallasi. Kauempana metsässä on tupa, jossa hän aina kohtaa toverinsa. Sen edustalle hän muodosti samanlaisia hevosen ja kainalosauvan jälkiä... Yksinkertaista kuin a, b, c, Wils, kun sen vain ymmärrät. Mutta sanon sinulle suoraan, että ellen olisi ruvennut epäilemään Möly-Jackia, tämä hänen kepposensa olisi todistanut sinut rosvoksi."

"Vieköön hänet piru!" paimen sähisi hämmästyen suunnattomasti ja raivostuen.

"Veit sanat suustani."

"Vannoin Collielle, etten milloinkaan tapa häntä."

"Niin teit, poikani, ja sinun on pidettäväkin valasi. Pakotan sinut siihen. Sinä et saa olla luottamatta Collieen etkä luultavasti tahdokaan tahrata käsiäsi Jackin verellä."

"En, en mitenkään!" Moore vastasi kiihkeästi. "Sellainen on tietysti mahdotonta enkä sitäpaitsi tahdokaan. Mutta, hyvä Jumala, miten suloista olisikaan kiskoa valehteleva kieli hänen suustaan ja --"

"Niin olisikin, mutta älkäämme pukuko nyt siitä", Wade keskeytti vakavasti. "Ymmärrät kai nyt, miten hän on hirttämäisillään itsensä?"

"En, toveri. Emme voi kertoa sitä kenellekään sen paremmin kuin Colliekaan omia tietojaan."

"Poikaseni, olet vielä kokematon jouduttuasi tekemisiin ovelien miesten kanssa. Et ymmärrä heidän päävaikutteitaan. Möly-Jack ei ainoastaan varasta isältään ja valmista kirottua ansaa sinulle, vaan hän pettää rosvojakin, joille hän myy karjan. Hän panee heidänkin päänsä vaaraan. Hän on löytävinään jälkesi todistaakseen, että olet ollut tekemisissä heidän kanssaan. Hän ei varmastikaan jätä heitä pois pelistä ja hän suunnittelee, että he voivat paeta poistumalla koko seudulta tahi tappamalla toisensa tahi jotenkin muuten. Jackissa on suurenmoista juuri se, että hän tulee syyttämään sinua varkaudesta ja usuttaa isänsä sinun jäljillesi. No niin, samalla hän panee noiden muidenkin varkaitten hengen vaaraan. Tunnen nimittäin sattumalta tuon arpiposki Smithin. Olemme tavanneet ennenkin toisemme. Nyt ymmärrämme seuraavan helposti Collien kuulemista Smithin sanoista, ettei hän luota Möly-Jackiin. Siis tämän Jack Bellloundsin suunnitelman rinnalla toimii hänelle tuntemattomia voimia, joiden toimintaa hän ei voi seurata ja jotka varmasti tuhoavat hänet vihdoin."

"Ymmärrän sen nyt! Taivas varjelkoon, Wade, muu ei näytä olevan mahdollistakaan!... Mutta jos otaksumme hänen onnistuvan, niin miten silloin? Miten silloin Collien käy?"

"Poikaseni, en ole päässyt vielä niin pitkälle mietelmissäni", Wade vastasi.

"Mutta minun vuokseni -- ajatelkaahan nyt. Jos Möly-Jack onnistuu suunnitelmissaan, ellei hän tuhoakaan itseään tyhmyyksissään, vihoissaan tahi juomingeissa, niin miten Collien silloin käy?"

Wade ei voinut vastata hänen luonnolliseen ja välttämättömään kysymykseensä senvuoksi, ettei hän ollut voinut sellaista ajatellakaan.

"Sen aiheuttama paha nähdään sitten kuin sekin päivä koittaa", hän vain sanoi.

"Wade, olette sanonut samaa ennenkin ja silloin se auttoi minua, mutta nyt eivät minulle riitäkään muutamat sanat raamatusta. Luottamukseni horjuu. Minä... Ah, koetin rukoillakin, koska Collie kertoi minulle rukoilleensa, mutta auttavatko rukoukset? Olemme nyt tekemisissä itsepäisen ja rautatahtoisen vanhuksen kanssa, joka ihailee poikaansa, ja mielettömän pojan kanssa, itsekkään, roistomaisen ja pahan, joka ei välitä mistään. Ja lopuksi, olemme joutuneet tekemisiin sellaisen jalon ja suurisieluisen tytön kanssa, joka tahtoo uhrata itsensä ja koko elämänsä maksaakseen velkansa. Jos hän olisi todellakin Bill Bellloundsin tytär, hän ei milloinkaan menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, jos tietysti otaksumme, ettei Jack ole Bill Bellloundsin poika... Tiedättekö, että hän kuolee, jos hän menee naimisiin Jackin kanssa?"

"Tiedän", Wade vastasi taivuttaen päänsä kumaraan. Moore vain lisäsi hänen synkkiä aavistuksiaan. Hän ei halunnut näyttää tätä tunnetta eikä paimenen rukoilemisen häneen tekemää vaikutusta.

"Vai myönnätte tekin sen! Sanokaa, miten luulette Collien käyvän?"

"Jos hän menee naimisiin hänen kanssaan, hän kuolee, luullakseni", Wade vastasi.

Silloin Wilson hyökkäsi ystävänsä kimppuun vääntäen hänet vihaisesti suoraksi.

"Piru teidät vieköön, Wade! Ette ole rehellinen minua kohtaan, vaan salaatte minulta jotakin!" hän huudahti käheästi.

"Wils, olet kiihoittunut. Vannon, että olen kertonut sinulle kaikki."

"Mutta ette suinkaan voi kestää sellaista ajatustakaan, että Collie kuolisi tuon roiston vuoksi, ette mitenkään! Ah, tiedän sen! Minäkin tunnen sisimmässäni jotakin, jota on mahdoton kertoa. Senvuoksi te olette joko pyörällä päästänne tahi sitten teillä on jotakin hihassanne. Minun on hyvin vaikeata sanoa, miten liikutatte minua. Toisin ajoin olen valmis kuristamaan teidät kirotun omituisuutenne vuoksi, mitä se sitten lieneekään, mutta toisin ajoin taasen tunnen, että minun pitää luottaa teihin... Wade, ette voi olla aina erehtymätönkään."

"Minäkin olen vain ihminen, Wils, ja ystäväsi. Olen luultavasti mielestäsi omituinen, mutta mitä sen on väliä? Tarkastelkaamme nyt tätä asiaa kumpikin omalta näkökannaltamme ja toimikaamme sitten sen mukaan. Sinä teet, mitä omatuntosi käskee ajatellen aina Collieta etkä itseäsi. Minä lupaan taasen seurata omia suunnitelmiani. Voimmeko tehdä enempää?"

"Emme, Wade, emme todellakaan", Moore vastasi vakavasti.

"No sitten, tässä on käteni. Olen puhunut liikaa aivan varmasti, vaikka ne ajat, jolloin puhuminen olisi auttanut, ovat olleet ja menneet."

Moore tarttui vaitiollen hänelle ojennettuun käteen koettaen lukea Waden ajatuksia ja nähtävästi vielä kerran voimistuen ja tullen rohkeammaksi sen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut ymmärtää.

Waden seuraavan viikon kuluessa tekemät huomiot osoittivat, ettei Jack Belllounds aikonut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alle. Hän koetti täyttää sopimuksensa Smithille ajaen suurta karjalaumaa edellään kuutamossa. Nämä eläimet kuuluivat siihen laumaan, jonka karjanomistaja oli myynyt Kremmlinin kauppiaille saatuaan sen ensin kokoon ja säilytettyään sitä aidatussa haassa Andrewsin laakson viereisessä laaksossa. Vaillinkia ei huomattaisi, ennenkuin karja laskettaisiin Kremmlinissä. Silloin voitaisiin sanoa elukoiden karanneen. Sellainen oli hyvin tavallista silloin kun tuollaista suurta villiä sonnilaumaa oli ajamassa vain muutamia paimenia.

Wadelle oli kuitenkin asia selvillä seuraavana päivänä tämän keskiyön aikaan tapahtuneen varkauden jälkeen. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei kukaan olisi voinut luulla mahdolliseksi sitä, että Jack Belllounds kykenee suoriutumaan työstä, joka parhaimmasta paimenestakin olisi tuntunut vaikealta. Mutta Jack teki sen ja palasi takaisin ennen aamun koittoa. Hänen oli pakko myöntää sekin, että nuo näennäiset todistukset Wilson Moorea vastaan, jotka Jack Belllounds tietenkin piakkoin löisi pöytään, olivat tuomitsevat ja kumoamattomat.

Odottaessaan asioiden kehitystä Wade vahti tarkasti kartanoa samalla kun hän piti silmällä etäisiäkin teitä. Hän ei halunnut missään tapauksessa olla poissa paikalta silloin kun Jack Belllounds rupeaa syyttämään Wilson Moorea karjan varkaudesta.

Sattui sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä Waden jutellessa paimenten kanssa, että Jack kolmen vieraan miehen seurassa, kaikki tomuisten ja väsyneiden hevosten selässä, ratsasti portille ja laskeutui satulasta.

Lem Billings näytti tavattoman kiihtyneeltä.

"Tuo mies on varmasti hänen näköisensä... ja hän siellä näkyy olevankin. Mikähän nyt on kysymyksessä?"

Paimenet katsoivat uteliaina toisiinsa kääntyen sitten Waden puoleen.

"Bent, mitä tästä ajattelette?" Lem kysyi viitaten kädellään hevosiin päin. "Möly-Jack ratsastaa tänne sheriffi Burleyn kanssa."

Kartanonomistaja Belllounds, joka sattui olemaan kuistissa, tervehti vieraita, jotka menivät hänen mukanaan huoneeseen.

"Pojat, tätä olen juuri odottanutkin", Wade vastasi.

"Aivan niin, meilläkin on omat mielipiteemme. Ja jos mielipiteeni ovat oikeat, kuulemme piakkoin, koira vieköön kummia", Lem sanoi.

He vaikenivat kaikki hetkiseksi miettien tätä kummallista tapahtumaa ja tarkastellen taloa. Vähän ajan kuluttua vanha Bill Belllounds tuli kuistiin ja kävellen kartanolle hän katseli ympärilleen kuin etsien jotakin. Sitten hän huomasi paimenien pienen joukon.

"Hei siellä!" hän huusi. "Jonkun teistä on ratsastettava hakemaan Wils Moore tänne!"

"Hyvä on isäntä!" Lem huusi vastaukseksi nousten ja vetäisten vyötään.

Belllounds poistui pää painuksissa kuin hän olisi ollut huolissaan jostakin.

"Wade, tahdot varmaankin mennä hakemaan Wilsiä?" Lem kysyi.

"Se on aivan yhdentekevää minulle, mutta mieluummin olisin menemättä", Wade vastasi.

"Hitto vieköön, en moiti sinua ollenkaan. Pojat, nyt on piru irti, sillä Burley haluaa tavata Wilsiä."

"No, vaikka olisikin", Montana sanoi, "voit lyödä vetoakin siitä, ettei Wils pakene. Tahtoisin mielelläni nähdä, miten hän suhtautuu noihin miehiin. Burley on hyvin rehellinen eikä hän ole mikään houkkiokaan."

"No se on niin selvää kuin nenäsikin, Montana, ja se on kieltämättä tarpeeksi suuri", Lem vastasi ja hänen silmänsä leimahtivat tuimasti. "Möly-Jack on mölynnyt tarpeeksi ja hän on sotkenut Wilsinkin johonkin asiaan, johon sheriffinkin on pakko sekaantua. Minä käyn hakemassa Wilsin tänne." Ja mumisten itsekseen paimen meni hakemaan hevostaan.

Wade nousi harkitusti ja miettiväisesti aikoen poistua.

"Kuulkaahan, Bent, ette suinkaan aio poistua näkemättä tätä?" Montana kysyi hämmästyneenä.

"Kyliä minä aion olla läsnä", Wade vastasi kävellen pois saadakseen olla hetkisen yksinään. Hän tahtoi ajatella tätä Jack Bellloundsin hämmästyttävää tekoa. Wade oli aivan ymmällä. Hän oli odottanut, että Jack syyttäisi Moorea ja esittäisi kokoamansa todisteet, mutta hän ei ollut milloinkaan osannut kuvitellakaan, että Jack olisi niin rohkea, että hän veisi asiat näin pitkälle. Sheriffi Burley oli hyvin kokenut mies, terävä, käytännöllinen ja ovela. Hän kuului myös noiden lukemattomien miesten joukkoon, joiden kanssa Wade oli tullut tekemisiin ennen vanhaan. Wade oli luullut Jackin tyytyvän siihen, että hän voi syyttää Moorea isänsä kuullen ja siten piilottaa jälkensä. Mitä vanha Belllounds sitten olisi ajatellutkaan muutamien nautojen menetyksestä, hän ei milloinkaan olisi ahdistanut ja antanut vangita paimenta, joka oli palvellut häntä niin uskollisesti kauan aikaa. Burley sattui kuitenkin olemaan sheriffi, ja vieläpä hyvin omantunnontarkka sellainen. Hän kuului olevan hyvin vihainen erittäinkin rosvoille.

Tämä vaikeutti tilannetta. Mitähän Jack Belllounds vaatisikaan? Kuinka Columbine suhtautuisi tähän salajuoneen Wilson Mooren kunniaa ja vapautta vastaan? Mitähän Moore tekee kuultuaan sen? Wade tunnusti olevansa voimaton ratkaisemaan näitä kysymyksiä, joihin tuntui yhtyvän sekin vaativa ja uhkaava, miten hänen itsensä piti suhtautua tähän. Siihenkään ei voitu vastata, koska muudan tuleva tapaus, jota hän ei voinut valvoa ja joka päättäisi asiat, salasi sen. Wade tuli pahoilleen, mutta hän tunsi vielä vaistomaisesti taistelevansa sisäistä uhkaavaa synkkyyttä vastaan, joka oli hänen varjonsa kaltainen.

Hän odotti tien vieressä saadakseen puhutella Billingsiä ja Moorea heidän tullessaan taloon, ja hänen hämmästyksekseen he ilmestyivätkin näkyviin nopeammin kuin oli syytä odottaa heitä. Wade tuli pajukosta kohottaen kätensä. Hän ei huomannut mitään tavatonta Mooren kasvoissa.

"Wils, menettelemme viisaasti, jos keskustelemme hieman tästä", Wade sanoi.

"Mistä sitten?" paimen kysyi tiukasti.

"Vanhan Billin viestistä ja siitä, että sheriffi Burley on täällä."

"Emme puhu mitään, ennenkuin näemme, mikä heillä on mielessä. Toveri, muistatte kai tuon muutamia päiviä sitten tekemämme välipuheen?"

"Varmasti, mutta olen hieman huolissani ja ehkä --"

"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Tulkaa vain mukaan", Moore keskeytti. "Haluaisin teidät sinne ja, Lem, tuo sinä pojat mukanasi."

"Kyllä, ja jos olet avun tarpeessa, annamme sitä kernaasti."

Kun he saapuivat pihalle, Lem kääntyi aitauksille päin ja Wade käveli Mooren hevosen vieressä rakennusta kohti.

Belllounds tuli ovelle kuultuaan kavioiden kapseen.

"Halloo, Moore, laskeudu satulasta ja tule huoneeseeni", hän sanoi töykeästi.

"Belllounds, jos se on yhdentekevää teille, kuuntelen mieluummin täällä pihalla, mitä teillä on minulle sanomista", paimen sanoi tyynesti.

Karjanomistaja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut niin tyyni ja voimakas kuin ennen tällaisina hetkinä.

"Tulkaa tänne ulos, miehet!" hän huusi ovelta.

Äänet, raskaat askeleet ja kannusten kilinä ilmoitti kolmen vieraan tulon. Jack Belllounds seurasi heitä. Ensimmäinen oli pitkä mustiin pukeutunut mies, vaaleatukkainen ja pisamainen, kirkkaine harmaine silmineen ja riippuvine viiksineen, jotka eivät voineet peittää ankaran näköisiä huulia ja karskia leukaa. Hänellä oli hopeinen tähti liivissään, pistoolin pää pisti esiin rasvaisesta kaukana alhaalla oikealla kupeella riippuvasta kotelosta ja vasemmassa kainalossaan hän kantoi paperikääröä.

Wade katsoi silloin parhaaksi astua askeleen lähemmäksi, ja jos hän oli odottanut sheriffin ankaroiden kasvojen muuttuvan hämmästyneiksi ja iloisiksi, hän ei varmastikaan pettynyt.

"No mitä nyt, hitto soikoon!" Burley huudahti kumartuen äkkiä voidakseen tarkemmin katsella Wadea.

"Päivää, Jim! Mitä kuuluu?" Wade sanoi ojentaen kätensä ja hymy, jota niin harvoin nähtiin, kirkasti hänen surullisia kasvojaan.

"Hell-Bent Wade, niin totta kuin olen syntinen ihminen!" sheriffi huudahti tarttuen Waden ojennettuun käteen ja puristaen sitä kovasti. Hänen kasvonsa värähtelivät. "Hyvä Jumala, miten iloinen olenkaan saadessani puhutella sinua, vanha veikko! Et ole muuttunut ollenkaan!... Kymmenen vuotta! Kuinka nopeasti aika rientääkään! Sinäkö siinä todellakin olet?"

"Sama mies, Jim, ja hirmuisen iloinen sinun tapaamisestasi", Wade vastasi.

"Tervehdi Bridgesiä ja Lindsayta", Burley sanoi tarkoittaen tovereitaan. "Karjanomistajia suuren järven rannoilta... Pojat, olette kuulleet minun puhuvan hänestä. Wade ja minä olimme molemmat tuossa taistelussa ennen muinoin Blairin maatilalla Gunnisonissa. Ja minulla on pätevät syyt olla unhottamatta häntä. Wade, millaisissa asioissa sinä nyt täällä liikut?"

"Tulin tänne viime syksynä, Jim, ja olen sen jälkeen metsästellyt petoja Bellloundsllle. Olen puhdistanut kartanon maat niistä melkein kokonaan. Poistuttuani Bellloundsin palveluksesta olen asunut tämän nuoren ystäväni, Wils Mooren, luona ja pitänyt silmällä laitumilla liikkuvaa karjaa."

Burley oli selin Bellloundsiin ja hänen poikaansa, joten heidän oli mahdoton huomata sitä omituista pientä välähdystä hänen silmissään hänen katsoessaan tiukasti Wadeen ja sitten Mooreen.

"Wils Moore, mitä kuuluu? Muistan teidät, vaikka en ole täällä viime vuosien kuluessa usein käynytkään."

Paimen vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta lyhyesti.

Belllounds kakisti kurkkuaan tullen lähemmäksi. Hänen käytöksestään voitiin huomata, että hänellä oli ikävä asia toimitettavana.

"Moore, lähetin hakemaan sinua muutaman vakavan asian vuoksi, Olen pahoillani, että minun on pakko sanoa se."

"No, tässä minä nyt olen. Mitä se koskee?" paimen vastasi katsoen vanhusta suoraan silmiin kirkkain pähkinänkarvaisin tulisin silmin.

"Jack on White Slidesin työnjohtaja ja nyt hän syyttää sinua."

"Tulkoon hän esille lausumaan syytöksensä minulle", Moore tiuskaisi.

Jack Belllounds tuli lähemmäksi kädet taskuissa, hillittynä ja hieman huojuen, ja hänen kalpeista kasvoistaan ja röyhkeästä katseestaan voitiin nähdä, miten vakava tilanne oli ja kuinka kokonaan hän luuli olevansa sen herra.

Wade katseli tätä kilpailijoiden ja vihamiesten kohtausta tarkkaavaisuudella, jota voimakkaasti kiihoitti Burleyn heihin kiinnittämä läpitunkeva tarkka tutkimus. Jack viivytteli katsoen tiukasti Mooren jännittyneihin kasvoihin. Wade huomasi Jackin vapisevan ja silmien leimuavan niin, että Jack vain vaivoin voi hillitä riemunsa ja kostonhimonsa. Hän ei näyttänyt olevan vielä laisinkaan peloissaan.

"No, Möly-Jack, millainen on syytöksesi?" Moore kysyi kärsimättömästi.

Tämä vanha nimitys, jonka paimen heitti hänelle vasten naamaa kainostelematta, näytti sattuvan kipeästi ja kannustavan häntä. Mutta hän hillitsi itsensä, samalla kun hän salavihkaa tarkasti, oliko Moorella ase mukanaan. Paimen oli aseeton.

"Syytän sinua isäni karjan varastamisesta", Jack sanoi hiljaa käheästi. Sanottuaan sen hän nieleskeli tyhjää pitkän aikaa.

Moore kalpeni hirveästi. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti äkkiä, mutta tämä ilme katosi niistä hetkisen kuluttua.

Muutamat paikalle tulleet paimenet liikahtelivat hermostuneesti. Lem Billings painoi päänsä kumaraan mumisten itsekseen ja Montana Jim näytti jäätyvän paikoilleen.

Mooren tummat silmät, ivalliset ja läpitunkevat, eivät siirtyneet hetkeksikään Jackin kasvoista. Tuntui siltä kuin ei paimen voisi puhua enää milloinkaan.

"Sinä sanot minua varkaaksi, sinä!" hän huudahti vihdoin.

"Kyllä!" Belllounds vastasi kovasti.

"Syytät siis minua tämän sheriffin ja isäsi kuullen, että olen varastanut karjaa?"

"Niin!"

"Syytät siis minua tämänkin miehen kuullen, joka pelasti henkeni ja joka tuntee minut, tämän Hell-Bent Wadenkin läsnäollessa?" Moore kysyi viitaten metsästäjään.

Waden nimen mainitseminen noin kiihkeällä ja ihmettelevällä äänellä ei ollut vaikuttamatta Jack Bellloundsiin.

"Mitä helvettiä minä tuosta Wadesta välitän?" hän karjaisi entiseen kärsimättömään tapaansa. "Niin, syytän sinua! Olet varas ja rosvo!... Ja mitä tuohon sinun erinomaiseen Hell-Bent Wadeesi tulee, niin --"

Burleyn äkkinäinen ja ratkaiseva väliintulo keskeytti hänet.

"Kuulkaahan, nuorimies, sallin teidän luonnolliset tunteenne", hän sanoi kuivasti, "mutta neuvon teitä hillitsemään kielenne. En tunne herra Moorea tarkemmin, mutta tunnen Waden sitä paremmin. Ymmärrättekö?... Jos teillä siis on sanottavana vielä jotakin muutakin Moorelle, niin tehkää se äkkiä."

"Olen sanonut sanottavani", Belllounds vastasi pahantuulisesti.

"Millaisilla perusteilla syytät minua?" Moore kysyi.

"Seurasin jälkiäsi ja minulla on todisteet hallussani."

Burley meni kuistiin ja laski varovaisesti kainalossaan olevan kääryn lattialle.

"Moore, laskeutukaa satulasta", hän sanoi. Sitten kuin paimen oli tehnyt sen ja nilkuttanut syrjemmäksi, sheriffi jatkoi: "Tälläkö hevosella enimmäkseen ratsastatte?"

"Minulla ei olekaan muuta."