Part 2

"Vaikuttaako Jackiin?" Moore huudahti kiihkeästi. "Sinäkö, tyttönen, sinä kalpeakasvoinen kukkanen? Voisitko sinä viattomuudellasi ja suloisuudellasi saada tuon kirotun pennun paremmaksi? Taivas varjelkoon? Hän oli peluri ja juomari, ennenkuin --"

"Vaiti!" Columbine keskeytti.

"Hän pelasi usein väärin", paimen selitti niin ivallisesti, että siitä voitiin kuulla, miten suuresti hän halveksi sellaisia miehiä.

"Mutta Jackhan oli silloin vain hurja poika", Columbine vastasi koettaen urhoollisesti puolustaa sen miehen poikaa, jota hän rakasti kuin isäänsä. "Hän on ollut poissa kotoaan työskentelemässä jossakin ja tuo hurjuus on kai haihtunut hänestä siellä. Jackista on nyt sukeutunut mies."

"Mitä vielä!" Moore huudahti käheästi.

Columbine tunsi rohkeutensa lannistuvan. Missä olivatkaan hänen voimansa nyt? Voisiko hän, joka voi kävellä ja ratsastaa niin ja niin monta penikulmaa, sairastua sisällisestä pelosta? Sehän oli vallan lapsellista. Hän koetti kätkeä heikkoutensa Wilsonilta.

"Tällainen käyttäytyminen ei ole ollenkaan sinun tapaistasi", hän sanoi. "Sinun pitäisi olla jalomielisempi. Voidaanko minua moittia? Olenko itse valinnut elämäni?"

Moore katsoi äkkiä syrjään ja laskien kätensä hevosensa kaulalle hän ei sanonut sanaakaan vähään aikaan. Kohauttamalla hartioitaan ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa. Äkkiä hän heittäytyi satulaan. Mustangi korskui, puri kuolaimiaan, heitteli päätään ja oli milloin tahansa valmis lähtemään.

"Unhota pahantuulisuuteni", hän pyysi katsoen Columbineen. "Peruutan sanani ja olen hyvin pahoillani. Älä ole milläsikään puheistani, sillä olin vain mustasukkainen."

"Mustasukkainenko?" Columbine huudahti ihmeissään.

"Niin. Se muuttaa miehen silmissä kaiken punaiseksi ja viheriäksi. Kirottu tunne! Eikö se ole milloinkaan ahdistanut sinua?"

"Mikä aiheutti mustasukkaisuutesi?" Columbine kysyi.

Paimen voi nyt hillitä mielensä ja hän katseli Columbinea julman iloisesti.

"Niin, Columbine, se on kokonainen pieni juttu", hän vastasi. "Olen perheeni hylkäämä salojen samoilija, mitätön ja mitättömillä edellytyksillä varustettu... Mutta ystävämme Jack, hän on kaunis ja rikas. Hänellä on lapsekas vanha isäukko, karjaa, hevosia ja kartanoita. Hän voittaa tytön. Ymmärrätkö nyt?"

Kannustaen mustangiaan paimen ratsasti tiehensä. Päästyään rinteen juurelle hän kääntyi satulassaan. "Minun on pakko lähteä ajamaan tätä laumaa. On jo myöhäinen ja sinun pitää senvuoksi ratsastaa kotiin." Sitten hän hävisi näkyvistä. Kivet vain kolisivat ja vyöryivät mäkeä alas.

Columbine jäi entiselle paikalleen uskomatta oikein korviaan, mutta punastunein poskin.

"Mustasukkainen!... Hän voittaa tytön", hän toisi itsekseen. "Mitähän hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että --"

Tämä Wilsonin sanojen vaatimaton loogillinen kertaaminen ilmaisi hänelle sellaisen järkyttävän mahdollisuuden, ettei hän ollut osannut sitä milloinkaan uneksiakaan, nimittäin sen, että Wilson ehkä oli rakastunut häneen. Mutta jos hän kerran oli rakastunut, niin miksi hän ei ollut sitä ilmaissut? Mustasukkainen ehkä, mutta ei rakastunut. Seuraava ajatussikermä oli kuin koputus hänen sydämensä ovella, jota ei vielä milloinkaan oltu avattu ja jonka sisäpuolella tuntui olevan salaperäisiä tunteita, toiveita, toivottomuutta, kummallista ikävää ja kiihkeitä ääniä. Hänessä syntynyt nainen sulki oven vaistomaisesti suojellakseen itseään nähtyään vain vilahdukselta sen toiselle puolelle. Mutta sittenkin hän tunsi nimettömän tuskan kouristavan sydäntään.

Hevonen jyrsi ruohoa aivan hänen läheisyydessään. Hän otti sen kiinni ja nousi satulaan. Äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä olivat aivan kohmetuksissa. Tuuli oli lakannut heiluttamasta haapojen oksia, mutta niiden kellastuneet lehdet varisivat rapisten. Kaukaa rinteen juurelta siintävät koti ja lännen maisemat.

Ihmeellinen Coloradon auringonlasku oli juuri saavuttanut suurimman kauneutensa ja väriloisteensa. Alempana olevat salviapensaikkoa kasvavat rinteet näyttivät ruusunpunaiselta sametilta, kauempana olevien kullanväristen haapojen latvat olivat kuin tulessa, vuorten juurilla olevat kummut näkyivät selvästi ja pehmeästi kirkkaasti valaistuina, laajan mustahkon seudun takainen taivaanranta oli peittynyt purppuranvärisiin pilviin ja alueen laidoilla olevat vuorten huiput kylpivät auringonpaisteessa loistaen komeasti. Vuorten ja pilvien välistä näkyvä sininen taivas oli kuin villamaisia purjeita ja hopeatöyhtöjä täynnä oleva joki. Keskitaivaalla oli synkännäköinen pilviröykkiö, täynnä lähestyvän yön varjoja.

"Ah miten kaunista!" tyttö huoahti niin luontoa kunnioittavasti kuin suinkin. Tämä komeiden auringonlaskujen, autiuden ja kauneuden maailma oli hänen. Tuolla kaukana tämän synkän seudun laidassa oli vuorenhuippu, jonka juurelta hänet, metsään eksynyt lapsi, oli löydetty. Hän kuului maisemaan, kuten maisemakin kuului häneen. Hän sai voimaa katsellessaan vuorten valaistuja huippuja.

Hevonen heristi korviaan ja hiljensi vauhtiaan.

"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?" Columbine huudahti. Seutu alkoi peittyä pimeyteen. Varjot hiipivät jo rinteelle, kun hän ratsasti niitä vastaan. Mustangilla oli terävät silmät ja vainu. Columbine pysähdytti sen.

Kaikki oli hiljaista. Laakson etäisin pää alkoi pimetä ja punerrus ja kullanväri rupesivat jo haihtumaan muualtakin. Alempana laakson tasaisessa pohjassa sijaitsi vanha karjakartano katoksineen ja aitauksineen, jotka ulottuivat hämärässä kosteilta ja harmailta näyttäviin pehmeihin ruohokenttiin. Sieltä vilkkui yksinäinen tuli kuin majakka.

Ilma oli kylmä ja siinä oli hieman pakkasen tuntua. Kaukaa harjanteen toiselta puolelta kuului viimeisten tarkastuspaikalle ajattavien karjalaumojen ammuntaa. Hevonen ei kai kuitenkaan ollut heristänyt korviaan sen vuoksi. Kuin vastaukseksi kajahti silloin rinteeltä villi kiljunta; joka säikähdytti sitä. Columbine oli kuullut sen ennenkin.

"Susi siellä vain ulvoo, poikaseni", hän tyynnytti sitä.

Ulvonta oli melko äänekästä ja kovaa alussa, mutta heikkeni sitten jonkunlaiseksi villiksi, surulliseksi ja järkyttäväksi murinaksi. Muudan arosusilauma alkoi haukkua vastaan yhteen ääneen kimeästi ja pysähdellen, ja kimeimmät soinnut kaikuivat selvästi kylmässä iltailmassa. Nämä metsän äänet ja kaiut olivat kuin soittoa Columbinesta. Hän ratsasti eteenpäin lisääntyvässä pimeydessä, peläten vähemmän yötä ja sen villejä asukkaita kuin sitä, joka odotti häntä White Slidesin karjakartanossa.

II.

Pimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi, että Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa, kuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta, jossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei siis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti satulan ja vei hevosensa laitumelle.

Pitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä pimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine arvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa voimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata hänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän hiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän, kääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja yritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.

Hän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa takassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko synkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas täyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset, samoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että talo oli vasta rakennettu.

Kartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan ääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli paitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka, vaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä voimakas ja karski.

Columbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen siten surulliselta näyttävää asentoaan.

"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni", hän tervehti. "Jake on jo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään."

"Isä, on-onko poikasi saapunut?"

"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa päässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja pysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti punaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä huomennakaan."

Belllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta tunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan salannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi, miten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa tuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki ajatuksiaan.

"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin. En ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat varmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta."

Columbine ojensi kätensä tulta kohti.

"Siellä on melko kylmä, isä", hän sanoi. "Pukeuduin niin ohuesti, että olin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua. Ah, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan lehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan tulossa."

"Niinhän se aika kuluu", vanhus huokaisi. "Missä olet ollut?"

"Harjun läntisellä rinteellä. Sinne on pitkä matka enkä ratsastakaan sinne usein."

"Tapasitko jonkun pojista? Lähetin heidät ajamaan karjaa vuoristosta laaksoon. Olen menettänyt paljon eläimiä viime aikoina. Ne syövät jotakin kasvia, joka myrkyttää ne. Ensin ne ajettuvat ja sitten kuolevat. Tämä vuosi on ollut vielä pahempi siinä suhteessa kuin muut."

"Mutta sehän on hyvin ikävää, isä. Eläinraukat! Puhdas myrkky olisi melkein parempaa... Niin, tapasin siellä Wilson Mooren. Hän oli tulossa vuorilta."

"Vai niin. No ruvetkaamme nyt syömään."

He istuutuivat pöytään, johon kokki Jake kantoi kaikenlaisia höyryäviä ruokalajeja. Illallinen tuntui olevankin hyvin herkullinen tuon tänään odotetun vieraan kunniaksi, joka ei ollut saapunutkaan. Columbine tarjoili vanhukselle hänen mieliruokiaan katsoen samalla salavihkaa hänen ryppyisiin ja huolestuneihin kasvoihinsa. Hän tunsi, että vanhuksessa sitten iltapäivän oli tapahtunut jonkunlainen muutos, jota ei kumminkaan voitu huomata vanhuksen ulkomuodosta eikä käyttäytymisestä. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin.

"Vai tapasit sinä Wilsin. Mielisteleekö hän vielä sinua?" Belllounds kysyi äkkiä.

"Ei. Mielestäni hän ei ole tehnyt sitä ennenkään, isä."

"Olet mieleltäsi vielä lapsi, mutta ruumiiltasi olet jo nainen. Hän rakasti sinua jo silloin kun olit pieni tyttö. Senvuoksi hän on palvellutkin minua niin uskollisesti."

"Isä, minun on melkein mahdoton uskoa sitä", Columbine sanoi punastuen. "Olet aina kuvitellut sellaista Wilsonista ja kaikista muistakin pojista."

"Niin olenkin. Olenko minä mikään vanha houkka naisiin nähden, vai mitä? Olin ehkä sellainen vuosia sitten, mutta nyt minulla on asiat selvillä... Etkö ole huomannut, miten Wilsonin silmät leimuavat silloin kun joku toinen mielistelee sinua?"

"En muista ainoatakaan sellaista tapausta", Columbine vastasi.

Häntä nauratti, vaikka puheenaihe olikin kaikkea muuta kuin huvittava.

"Sinä olet ollutkin aina hyvin viaton. Jumalalle kiitos, ettet ole milloinkaan turvautunut kauniiden tyttöjen temppuihin lumotaksesi kaikki miehet. Noin kolme kuukautta sitten sanoin Wilsille, että hänen on pysyteltävä sinusta erillään, sillä sinusta ei tule kenenkään köyhän paimenen vaimoa."

"Et ole milloinkaan pitänyt hänestä. Miksi? Teitkö mielestäsi oikein, kun otetaan huomioon, miten heikäläisiä pitää kohdella?"

"En tietystikään", Belllounds vastasi katsoen tyttöön, jolloin hänen leveät kasvonsa punastuivat. "Wils on sellainen ratsastaja ja suopungin käyttäjä, ettei minulla ole ollut hänen veroistaan vuosikausiin. Hän ei ole mikään hulivili. Hän ei juo, hän on rehellinen ja nöyrä ja säästää rahansa, ja mitä karjan käsittelyyn tulee, hän on siinäkin miesten parhaita. Saamme nähdä vielä, että hänestä jonakin päivänä tulee rikas karjanomistaja."

"Senpävuoksi tuntuukin minusta omituiselta, ettet ole milloinkaan pitänyt hänestä", Columbine mumisi. Hän tunsi häpeävänsä niitä miellyttäviä tunteita, joita Wilsonin kehuminen hänessä herätti.

"Siinä ei ole mitään omituista. Minulla on siihen omat syyni", Belllounds vastasi ryhtyen jälleen syömään.

Columbine luuli ymmärtävänsä vanhan karjanomistajan kohtuuttoman vastenmielisyyden tätä paimenta kohtaan. Se johtui ehkä siitä, että Wilson oli aina ollut joka suhteessa Jack Bellloundsia etevämpi. Pojat olivat olleet luonnollisia kilpailijoita kaikessa, mikä tulee kysymykseen tällaisessa maalaiselämässä. Mitä Bill Belllounds enimmän kunnioitti miehissä, oli synnynnäistä Wilsonissa ja keinotekoista hänen omassa pojassaan.

"Aiotko ottaa nyt Jackin tilojesi hoitajaksi?" Columbine kysyi.

"En. Koetan, sopiiko hän tänne White Slidesiin työnjohtajaksi. Jos hän onnistuu tehtävissään, niin sittenpähän nähdään."

"Isä, hän ei tule milloinkaan komentelemaan White Slidesin miehiä", Columbine väitti.

"Niin, kovallehan se ottaa, myönnän sen, mutta luultavasti jäävät kaikki muut pojat paikoilleen, paitsi ehkä Wils. Enkä ole ollenkaan pahoillani, vaikka hän lähteekin."

"Teet tyhmästi, jos erotat palveluksestasi parhaan paimenesi. Olen kuullut sinun viime aikoina valittavan miesten puutetta."

"Niin, olen kyllä kovasti niiden tarpeessa", Belllounds vastasi vakavasti. "Karjani lisääntyy niin, etten voi sitä enää käsitellä. Lähetin jo sanan Mekerillekin saadakseni häneltä muutamia paimenia. Olisin nyt juuri sellaisen miehen tarpeessa, joka osaisi kasvattaa koiria ja voisi tappaa kaikki sudet, puumat ja karhut, jotka raatelevat karjaani."

"Isä, olet hankkinut niin paljon koiria, ettei niiden hoitamiseen yksi mies riitä. Sinullahan on niitä suurenmoinen kokoelma, ainakin sata. Muudan mies toi eilenkin suuren lauman kapisia pitkäkorvaisia petoja. Miten hullunkurista! Sinullehan nauravat jo seudun kaikki asukkaat."

"Naurakoot vain, mutta sitten he ovat kiitollisia minulle, kun olen hävittänyt kaikki pedot", Belllounds sanoi. "Vannon sinulle ostavani kaikki koirat, joita minulle tuodaan, kunnes niitä on kylliksi kaikkien susien ja muiden petojen tappamiseen. Saankin sen varmasti tehdyksi, mutta siihen hommaan tarvitsen metsästäjän."

"Miksi et anna koiria Wilson Mooren haltuun? Hänhän on metsästäjä."

"Hyvä, tyttöseni, huomautuksesi ei ole niinkään tyhmä", vanhus vastasi nyökäyttäen harmaata päätään. "Taidat ollakin sitä mieltä, etten saa päästää Wilsonia pois, vai mitä?"

"Kyllä, isä."

"Miksi? Pidätkö hänestä niin kovasti?"

"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli."

"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin, kun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?"

"Olen!" Columbine vastasi polttavin poskin.

"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin melkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään huolta koirista."

Sinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä kalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä valaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin tupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä eristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran tämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin huoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen takka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut sytyttää valkeaa.

Hän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni vuoteeseensa.

Hän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti hänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin aikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti järjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen vain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä tavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli vain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan vihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja tarkoituksellisesti: "Columbine!" Tällaiset ajatukset ja muistot Wilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta mustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa itseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin vanhuksen suoran kehumisen perusteella.

"Ei, minä en saa ajatella häntä," hän kuiskasi, "sillä minähän menen piakkoin naimisiin... Naimisiinko?"

Tämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän tunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.

"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko", hän sanoi melkein ääneen, "ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua siihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!"

Hän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen ja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle, nimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut ollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta lasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo. Vanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta. Columbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa velkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. "Se tulee muuttamaan koko elämäni", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten? Columbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen jokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin opetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin oleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet, ennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan. Kouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä naisen vakavampaan kutsumukseen tulee.

"Jos minusta tulee hänen vaimonsa", hän jatkoi, "pitää minun olla hänen luonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa milloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä onnellinenkaan."

Saatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken häntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen henkikin.

Arosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.

Niiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja tuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä auringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta milloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että hän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen, koska hän pitää niistä niin kovasti.

Bill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu oli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka muodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille, antiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa, tuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin oli nimittänyt Middle Parkiksi.

Suurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti villiä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi heti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien päällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin suosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi näiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden aikojen kuluessa.

Vuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle Parkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa löydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää kullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät olivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät yötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen hyvin hitaasti.

Niiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill Belllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White Slidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista, sijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli myöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat sielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä enemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut nuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata White Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän tunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa milloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna kaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa. Hän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan valkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen luottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään, naapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut olemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta. Belllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista niiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet muut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella huonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä ystävyydelle.

Häntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti poikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli kuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa, missä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon, mutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.

Sattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä kartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien pysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet tulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät tuntevan mainiosti.

Jack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä matkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan mennäkseen kuistiin.

"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen kotiin", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja täyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä hänessä ei näkynytkään.

"Päivää, isä", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä isälleen.

Jack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin huomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin. Mutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon ja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen miesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan, mutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen osa ilmaisi heikkoutta.

Tämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa. Hän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos hän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli kerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.

"Tulehan nyt sisälle", vanhus sanoi.

Heidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet poika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti isäänsä silmiin.

"Tietävätkö nuo kaikki, missä olen ollut?" hän kysyi katkerasti. Hänen kasvonsa hehkuivat loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.

"Eivät. Salaisuus on säilytetty hyvin", Belllounds vastasi.