Part 18

"En, sillä olen koettanut unhottaa teidät. Minulla on ollut niin paljon ajattelemista, että unettomat yötkin ovat tuntuneet lyhyiltä."

"Aiotteko luottaa minuun vieläkin, kuten ennen?"

"Ben, minulla ei ole teille mitään uskottavaa. Olen juuri siinä paikassa, johon lopetin Wilsonille kirjoittaessani. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sekavammaksi se muuttuu."

Wade vastasi tähän vastaukseen pitkällä vaitiololla. Hänelle riitti, kun hän tunsi Columbinen käden kädellään ja voi nauttia vielä kerran tytön läsnäolon aiheuttamasta iloisesta lohdutuksesta ja sulosta. Wade näytti vanhentuneen viime aikoina. Salviarinteitten tuoksuva hengähdys tuntui hänestä niin kalliilta, että hänen piti rakastaa sitä yhä enemmän. Nuo harmaat pyöreät kukkulat aiheuttivat hänessä haihtuvia ahdistavia tunteita. Old White Slides kohosi harmaana ja tummana sinistä taivasta kohti muistuttaen julmasti ja ankarasti iästä ja kiitävästä ajasta. Waden taivaanrannallekin rupesi kerääntymään pilviä.

"Wils odottaa tuolla", Wade sanoi viitaten muutamaan alempana kasvavaan haavikkoon. "Lehto on kyllä liian lähellä taloa ja tie kulkee sen vieritse, mutta Wils ei voi ratsastaa vielä kauas ja tämä tuntui meistä senvuoksi parhaimmalta paikalta."

"Ben, en välitä siitä ollenkaan, vaikka isä ja Jack saisivat kuullakin minun tavanneen Wilsonin", Columbine sanoi.

"Vai niin! Teidän sijassanne olisin kuitenkin hyvin varovainen", Wade vastasi.

He ratsastivat rinteen juurella olevaan metsikköön. Paikka oli avonainen ja kaunis viheriöine ruohoineen, kukkineen ja vanhoine haalistuneine runkoineen, jotka olivat osaksi suojassa auringonpaisteelta vasta puhjenneiden lepattavien haavan lehtien varjossa. Wade näki Mooren istuvan satulassa ja hänestä tuntui kummalliselta, että paimen oli satulassa, vaikka hän poistuessaan tunti sitten oli nähnyt hänen istuvan tyytymättömänä eräällä kannolla. Moore halusi nähtävästi, että Columbine näkisi hänet ensimmäisen kerran näiden pelkoa ja kauhua sisältäneitten kuukausien jälkeen hevosen selässä. Wade kuuli Columbinen iloisen huudahduksen, mutta ei kääntynyt katsomaan häntä silloin. Mutta kun he saapuivat paikalle, jossa Moore odotti, Wade ei voinut tukahduttaa haluaan saada katsella rakastavaisten ensi kohtausta.

Columbine ollen nainen ja senvuoksi kykenevä piilottamaan mielenliikutuksensa muissa tilaisuuksissa, paitsi suuressa jännityksessä, suhtautui tähän järkyttävään tilanteeseen nähtävästi paljon tyynemmin kuin paimen. Mooren pitkä terävä katse haihdutti kuitenkin ruusut hänen poskiltaan.

"Ah, Wilson, olen niin iloinen nähdessäni sinut hevosesi selässä jälleen!" hän huudahti. "Tämä on liian hauskaa ollakseen totta. Olen rukoillut sitä enemmän kuin mitään muuta. Voitko hypätä satulaan entiseen tapaasi? Kykenetkö ratsastamaan hyvin jälleen?... Näytä minulle jalkaasi."

Moore näytti hänelle paksua jalkaansa. Siihen pistetty kenkä oli viilletty auki.

"En voi vetää siihen saapasta", hän selitti.

"Ah, minä näen!" Columbine huudahti hitaasti iloisen hymyn haihtuessa hänen huuliltaan. "Voitko pistää sen jalustimeen?"

"En."

"Mutta kai se pian paranee niin, että voit vetää siihen saappaan?" Columbine sanoi rukoilevasti.

"Ei milloinkaan enää, Columbine", Wilson vastasi surullisesti.

Silloin Wade huomasi äkkiä Columbinen saavan entisen luontonsa takaisin. Muuta hän ei halunnut nähdäkään.

"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "joukkoa, jossa on kaksi ihmistä, sanotaan pariksi, mutta jos siinä on kolme, he muodostavat sakin. Poistun tuonne jonkun matkan päähän vahtimaan."

"Ben, te pysytte täällä", Columbine sanoi äkkiä.

"No mutta, Collie, pelkäätkö tahi häpeätkö olla minun kanssani kahden?" Moore kysyi katkerasti.

Columbinen silmät välähtivät. Ne menettivät harvoin suloisen tyyneytensä, mutta nyt ne vallan leimusivat.

"En, Wilson. En pelkää enkä häpeä olla kanssasi kahden", hän sanoi, "mutta voin olla yhtä luonnollinen ja oma itseni Benin ollessa täällä kuin muutenkin. Miksi ei hän voisi olla täällä? Jos isä ja Jack saavat kuulla tapaamisestamme, niin seikka, että olemme kohdanneet toisemme Benin nähden, voi vaikuttaa paljonkin asiaan. Ja miksi kokoaisin vaikeuksia hartioilleni?"

"Pyydän anteeksi, Collie", paimen sanoi. "Olen vain ollut niin peloissani."

"Hevoseni on levoton", Columbine vastasi. "Laskeutukaamme maahan puhumaan."

He tekivät niin. Waden sydän lämpeni, kun hän näki Columbinen naisellisen katseen paimenen laskeutuessa satulasta ja kävellessä. Ollakseen raajarikkoinen Moore suoriutui mainiosti, ja tällä hetkellä oli suuri merkitys Wadelle. Nämä onnettomat rakastavaiset, urhoolliset ja hienot kärsimyksissään, eivät huomanneet läheisyyden aiheuttamaa vaaraa. Mutta Wade huomasi sen. Hän sääli heitä, hurmaantui heidän kanssaan ja kärsi heidän mukanaan.

"Kerro minulle nyt kaikki", Columbine sanoi kiihkeästi.

Moore käveli laahustavin askelin muutaman maassa olevan haapapölkyn luo, istuutui kannolle ja nojautui saadakseen tukea. Columbine laski sormikkaansa pölkylle.

"Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa, jota et jo tietäisi", Moore vastasi. "Olen kirjoittanut sinulle kaikesta, paitsi --" tässä hän taivutti päänsä, "siitä, että viimeiset viikot ovat muodostuneet minulle todelliseksi helvetiksi."

"Eivät ne ole olleet juuri taivaallisia minullekaan", Columbine vastasi naurahtaen niin, että Wade tunsi piston sydämessään.

Sitten alkoivat rakastuneet puhua kevääntulosta, hevosista, karjasta, laitumista ja muista yleisistä maatilanhoitoa koskevista seikoista, jotka eivät kiinnittäneet heidän mieltään ollenkaan, mutta jotka muodostivat keskustelunaiheen ja näyttivät auttavan heitä piilottamaan ajatuksensa. Wade kuunteli ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut lukea heidän sydämensä ajatukset.

"Tyttöseni ja sinä Wils, te tuhlaatte vain aikaa pääsemättä sen pitemmälle", hän sanoi. "Sallikaa minun nyt poistua, että saatte olla kahden."

"Te ette mene minnekään", Moore määräsi.

"Ben, häpeän tunnustaa, että unhotin kokonaan teidän läsnäolonne", Columbine sanoi.

"Siinä tapauksessa muistutan teille jostakin", metsästäjä vastasi. "Kertokaa meille vanhasta Billistä ja Jackista."

"Mitä sitten?"

"Olen nähnyt muutoksia heissä kummassakin. Niin on Wilskin, vaikka hän ei ole nähnytkään niin paljon kun hän on kuullut Lemiltä, Montanalta ja Andrewsin pojilta."

"Ah!" Columbine yskähti huudahtaen ymmärtämyksestä. "Isä on saanut uuden otteen elämästä, luullakseni. Hän on onnellinen kuin poika joskus ja hyvä kuin kulta... Se johtuu kokonaan Jackin muuttumisesta ja on niin merkillistä, etten joskus voi oikein uskoa omia silmiäni. Aina tuosta illasta asti, jolloin Jack palasi kotiin ja selitti kaiken isälle, hän on ollut kuin toinen ihminen. Hän on antanut minun olla rauhassa. Hän kohtelee minua hyvin kunnioittavasti, mutta karttaa kaikkea tuttavallisuutta. Hän on hyvin ystävällinen, kohtelias, mutta ei lainkaan tunkeilevainen. Menneisyydestä ei puhuta milloinkaan sanaakaan. Hän käyttäytyy kuin hän tahtoisi voittaa kunnioitukseni, saada sen tahi ei mitään... Sitten hän työskentelee paljon ahkerammin kuin milloinkaan ennen, joko tarkastellen isän kirjoja tahi työskennellen pajassa tahi laitumilla. Hän näyttää ajattelevan yhä asiaa koko ajan eikä puhu juuri mitään. Kaikki entinen ärtyisyys, itsepäisyys, itsekkäisyys ja erittäinkin nuo hänen äkkinäiset ja omituiset mielijohteensa ja härkäpäinen itsepintaisuutensa ovat ollutta ja mennyttä. Hän on saanut kärsiä ruumiillista väsymystä, koska hän ei ole tottunut kovaan työhön, ja vielä kauheammin hän on kärsinyt viinan puutteesta. Olen kuullut hänen sanovan isälle: 'Tällainen kirottu polttava juomisen himo on hirveä. En tiennytkään joutuneeni niin perin pohjin sen orjaksi, mutta aion kestää sen, vaikka se minut tappaisi... Eiköhän olisi helpompi minulle, jos ottaisin ryypyn silloin tällöin näiden kovien aikojen kuluessa?'... Silloin isä vastasi: 'Ei, poikani, rikot silloin vain lupauksesi. Sellaiset keinot eivät kelpaa silloin kun halutaan lopettaa juominen. Tukahduta himosi ja sitten kuin olet sen voittanut, olet sitä iloisempi ja minäkin sitä ylpeämpi'... En ole unhottanut Jackin kaikkia entisiä vikoja, mutta olen unhottamaisillani ne vähitellen. Isän vuoksi olen äärettömästi iloissani, ja hänen itsensäkin vuoksi. Olen varma nyt, että hän on oppinut läksynsä, kylvänyt villikauransa ja kehittynyt mieheksi."

Moore kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten kuin Columbine lopetti, hän taivutti päänsä miettiväisesti alkaen veistellä pieniä lastuja pölkystä puukollaan.

"Collie, olen kuullut puhuttavan paljonkin tuosta Jackissa tapahtuneessa muutoksesta", hän sanoi vakavasti. "Olen todellakin iloinen hänen isänsä, hänen itsensä ja sinun vuoksesi. Pojat luulevat Jackin menettäneen järkensä, mutta hänen muuttumisensa ei tunnu minusta ollenkaan omituiselta. Jos minäkin olisin paha, aivan samanlainen kuin hän, minäkin voisin muuttua niin suuresti sinun vuoksesi."

Columbine käänsi äkkiä kasvonsa syrjään. Waden terävät silmät, jotka olivat vanhan leveälierisen hatun suojassa, näkivät, miten kosteat hänen silmänsä olivat ja miten hänen huulensa vapisivat.

"Wilson, luulet siis, että Jack voi pysyä horjumatta tällä uudella tiellään?" hän kysyi äkkiä.

"Kyllä", Wilson vastasi nyökäyttäen päätään.

"Kuinka hyvä sinä oletkaan! On niin sinun laistasi olla jalo ja rehellinen, vaikka minusta mikään ei olisi sen luonnollisempaa, kuin että haluaisit epäillä ja ivailla häntä."

"Collie, olen rehellinen siinä suhteessa ja sinunkin pitää nyt olla yhtä rehellinen. Luuletko sinäkin, että Jack voi pitää päätöksensä? Luuletko, ettei hän milloinkaan enää juo, pelaa eikä hyppää pois aisoistaan?"

"Luulen kyllä, jos hän vain -- jos hän vain --"

Hän ei voinut sanoa sitä.

Moore kääntyi metsästäjän puoleen.

"Toveri, mitä te ajattelette? Kertokaa se meille. Se auttaisi minua ja Collietakin. Olen kysynyt teiltä ennenkin, mutta ette ole halunnut vastata. Sanokaa meille nyt, luuletteko Möly-Jackin voivan pitää kiinni näistä uusista ihanteistaan?"

Wade oli jo kauan aikaa kieltäytynyt vastaamasta tähän kysymykseen, koska ei aika sen vastaamiseen ollut koittanut ennenkuin nyt.

"En", hän sanoi hiljaa.

Columbine huudahti heikosti.

"Miksette?" Moore kysyi synkistyen.

"Vannon siihen olevan sellaista syitä, joita te nuoret ette tule ajatelleeksikaan ettekä tiedäkään."

"Wade, ei ole ollenkaan tapaistanne joutua toivottomaksi kenenkään ihmisen suhteen", Moore sanoi.

"Sellaista voi kuitenkin sattua joskus", Wade vastasi pudistaen vakavasti päätään. "Ystäväni, yhdyn kaikkeen, mitä olette puhuneet Jackin parantumisesta, paitsi siihen, että se on jatkuvaa. Olen aivan varma siitä, että hän on vakavissaan teeskentelemättä mitään, enkä epäile ollenkaan, että jalo pyrkimys tulla sellaiseksi kuin hänen todellisuudessa pitäisi olla on kahlehtinut hänen hurjat mielitekonsa. Siinä ei ole minkäänlaista petosta, mutta Möly-Jack on sittenkin tehnyt sen mahdottomaksi."

"Miksi nuo hänen vakavat aikomuksensa ovat niin haihtuvia?" Moore kysyi kärsimättömästi huitaisten vihaisesti kädellään.

"Koska hänen muutoksensa ei johdu siveellisestä voimasta, vaan intohimosta."

Paimen kalpeni. Columbine seisoi vaiti katsellen tarkkaavaisesti metsästäjään. Kumpikaan heistä ei näyttänyt ymmärtäneen Wadea tarpeeksi hyvin voidakseen vastata.

"Rakkaus voi saada ihmeitä aikaan jokaisessa ihmisessä", Wade jatkoi, "mutta rakkauskaan ei voi muuttaa ihmisen sydämen aivoituksia, ihminen on syntynyt sellaiseksi ja sellaiseksi. Hän rakastaa, vihaa ja tuntee luonteensa mukaan. Jack Bellloundsin luonteen mukaista olisi siis muuttua perin pohjin, jos hänen rakkautensa Colliehen olisi kestävää. Mutta siinäpä se pykälä juuri onkin. Se ei voi kestää. Ei milloinkaan hänen kaltaisessaan miehessä."

"Miksi ei?" Moore kysyi.

"Koska Jackin rakkauteen ei milloinkaan vastata eikä sitä milloinkaan tyydytetä. Hänen pitäisi olla aivan erilainen, jos hän voisi rakastaa naista, joka ei milloinkaan tule rakastamaan häntä. Jack on intohimonsa vallassa nyt ja voi saada ihmeitä aikaan, mutta sellainen ei ole sittenkään mahdollista. Tässä olisi tarpeen sellainen ihme, että hän muuttaisi kokonaan moraalinen voimansa, verensä ja taipumuksensa, eikä hänellä ole voimia sellaiseen."

Columbine ojensi rukoillen kätensä.

"Ben, voisinhan teeskennellä rakastavani häntä -- voisinhan pakottaa itseni siihen, jos hän vain saisi siitä voimaa."

"Tyttöseni, älkää pettäkö nyt itseänne, sillä sellainen on mahdotonta", Wade vastasi.

"Kuinka voitte tietää, mitä voin tehdä?" Columbine kysyi taistellen avuttomuutta vastaan.

"Lapseni, tunnen heidät paremmin kuin te itse."

"Wilson, hän on oikeassa!" Columbine huudahti. "Senvuoksi tämä onkin niin hirveätä minulle nyt. Hän tuntee koko sydämeni ja lukee sieluni salaisuudet. En voi milloinkaan rakastaa Jack Bellloundsia enkä teeskennelläkään rakkautta!"

"Collie, jos Ben tuntee sinut niin hyvin, sinun pitää kuunnella hänen neuvojaan, kuten ennenkin", Moore sanoi koskettaen hänen kättään äärettömän myötämielisesti.

Wade tarkasteli heitä. Hänen säälinsä ja rakkautensa eivät olleet hänen säälimättömästi ilmaistujen mielipiteittensä ja tarkoitustensa suunnan tiellä.

"Kuunnelkaahan nyt, molemmat", hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin. "Asiat ovat jo tarpeeksi pahasti teidän tarvitsematta niitä enää pahentaa. Älkää pettäkö itseänne. Niin monen ihmisen vaikeudet muodostavat helvetin eikä ole ollenkaan helppoa nähdä selvästi teidän kärsiessä ja taistellessa. Mutta näen kuitenkin... Jos sanoisin vain sanankaan, Jack Bellloundsista tulisi taasen heti entinen Möly-Jack."

"Ah, Ben, ei mitenkään!" Columbine huudahti niin toivottomasti, että siitä voitiin selvästi huomata, miten Waden voima hallitsi häntä.

Mooren kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi.

Wade huomasi silloin, että Moorekin tiesi sen saman Jack Bellloundsista kuin hänkin, jolloin hänen rakkauteensa Moorea kohtaan liittyi ääretön kunnioitus.

"En tahdo, ellei Collie pakota minua siihen", hän sanoi tarkoittavasti.

Tämä oli kriitillinen hetki ja äkkiä Wade vastasi siihen epäröimättä. Hän hyökkäsi seisoalleen säikähdyttäen Columbinen.

"Wils, sanot minua toveriksesi, mutta vannon, ettet tunne minua vielä ollenkaan. Peli on pelattu jo melkein loppuun enkä ole näyttänyt sinulle vielä korttejani!... Tahdon nähdä Jack Bellloundsin ennen helvetissä, kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa. Ja jos Collie toteuttaisi kummallisen ja jalon suunnitelmansa ja menisi naimisiin hänen kanssaan tänä iltana täyttääkseen velvollisuutensa, erottaisin heidät ennen yötä!"

Hän lopetti tämän puheensa sellaisella äänenpainolla, etteivät nuo toiset olleet kuulleet hänen käyttävän sitä ennen milloinkaan. Ja hänen ulkomuotonsa oli varmaankin yhdenmukainen sen kanssa, koska Columbine ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen silmät auki ja hirveästi säikähtyneenä. Mooren kalpeat kasvot näyttivät kauhistuneilta ja pelästyneiltä ja samalla iloisiltakin. Wade kääntyi poispäin heistä voidakseen paremmin hillitä valloille päässeet tunteensa. Se ei tahtonut onnistuakaan yhdessä silmänräpäyksessä ja hänen oli pakko kävellä edestakaisin pää kumarassa. Hetkisen kuluttua, kun hän katsoi taakseen, hän näki sen, mitä hän oli odottanutkin näkevänsä.

Columbine lepäsi Mooren sylissä.

"Collie, et suinkaan ole luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Ah, en, en! Koetin vain taivuttaa luontoani siihen. Wilson, et saa katsoa minuun noin vihaisesti."

"Et siis aio suostua siihen enää etkä määrätä uutta hääpäivää?" Moore kysyi kiihkeästi. Hän veti tytön luokseen niin, että hän voi nähdä tytön kasvot, ja voi niin ollen hallita häntä voimallaan ja tahdollaan. Wilsin ohimosuonet olivat pullistuneet, hänen poskensa olivat aivan tummanpunaiset ja hänen leukansa vapisi. "Lupaathan, ettet milloinkaan mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa? Ethän anna minkään nopean mielijohteen, taivutuksen tahi voiman muuttaa mieltäsi? Lupaa se minulle. Vanno, ettet mene milloinkaan naimisiin hänen kanssaan!"

"Ah, Wilson, lupaan ja vannon sen!" Columbine huudahti. "En milloinkaan, sillä olen sinun ja se olisi suuri synti. Olen vain pettänyt hirveästi itseäni."

"Sinä siis rakastat minua vieläkin?" Wils huusi muuttuen kokonaan.

"Tietysti!"

"Sano se sitten, ettei minun tarvitse enää milloinkaan epäillä eikä kärsiä!"

"Rakastan sinua, Wilson! Rakastan sinua äärettömästi", hän kuiskasi. "Rakastan sinua niin, että sydämeni särkyy. En voi elääkään ilman sinua. Kuolen, ellen saa sinua, sillä lemmin sinua niin suuresti."

"Sinä kukkaseni, sinä enkelini!" Wils kuiskasi takaisin. "Sinä nainen, sinä erinomainen ihminen, olen ollut aivan mieletön, kun en ole saanut puhutella sinua."

Wade poistui kuulomatkan ulkopuolelle ja tällä kertaa hän viipyikin poissa melko kauan. Hän eli toistamiseen hetkiä menneisyydestään, tuosta unhottumattomasta ja surullisesta. Kun hän vihdoin jälleen lähestyi nuorta paria, nämä istuivat erillään toisistaan tyynesti ja keskustelivat vakavasti. Kun hän lähestyi, Columbine nousi tervehtimään häntä ihmettelevin silmin, joiden ilme oli samalla sekä moittiva että hellä.

"Ben katsokaa nyt, mitä olette saanut aikaan!" Hän huudahti.

"Tyttöseni, olen vain mitätön välikappale ja luulen Jumalan ohjaavan minua oikein", metsästäjä vastasi.

"Minusta tuntuu, että rakastan teitä sitä enemmän, kuta kovemmin minua kiusaatte", Columbine sanoi suudellessaan häntä vakavana suloisesti. "Olen kuin lehti myrskyn kynsissä. Mutta nyt saa tulla mitä tahansa... Viekää minut nyt kotiin."

He sanoivat jäähyväiset Wilsonille, joka istui pää käsien varassa. Hänen äänensä vapisi hänen vastatessaan heille. Columbinen noustessa satulaan Wade haki tien. Kun he laskeutuivat hitaasti vähitellen loivenevaa rinnettä kiipeillen lukemattomien tien poikki kaatuneiden runkojen yli, Wade huomasi vilahdukselta muutaman liikkuvan esineen heidän kohdallaan olevan haavikon laidassa. Siellä oli joku puiden takana piileskelevä mies, joka katosi äkkiä. Wade huomautti sivumennen Columbinelle, että hän nyt saa kannustaa poniaan ja kiiruhtaa kotiin, mutta Columbine kieltäytyi. Heidän saavuttuaan etemmäksi pois Mooren näkyvistä ja hieman vasemmalle Wade huomasi miehen jälleen. Miehellä oli pyssy ja Wade säikähti hieman.

"Collie, nyt teidän pitää rientää kotiin", hän sanoi tiukasti.

"Miksi? Olette ollut pahoillanne, kun ette ole saanut puhutella minua ja nyt kun haluan olla kanssanne... Ben, näette jonkun!"

Columbinen terävä huomiokyky käsitti Wadessa tapahtuneen muutoksen ja Waden levoton katse vahvisti hänen epäluulojaan.

"Ah, tuolla on muudan mies!... Ben, siellä ei ole kukaan muu kuin Jack!" hän huudahti kiihkeästi.

"Vannon, että teidän olisi jo parasta sanoa: Möly-Jack", Wade vastasi hymyillen surullisesti.

"Ah!" Columbine kuiskasi katsoen haavikkoon leimuavin silmin.

"Ratsastakaa nyt kotiin, Collie, ja jättäkää hänet minulle", Wade sanoi.

"Ben, tarkoitatteko, että hän näki meidät tuolla haavikossa? Luuletteko hänen nähneen minut Wilsonin sylissä ja että suutelin häntä?"

"Aivan yhtä varmasti kuin olette syntynyt, Collie. Hän vakoili meitä ja näki koko hellän kohtauksen. Näen sen hänen käyttäytymisestään. Siinä on Möly-Jack taasen. Tuota uutta ja jaloa Jackia ei ole enää olemassakaan. Sanoinhan sen teille jo, Collie. Rientäkää nyt kotiin ja jättäkää hänet minulle."

Wade huomasi sanoessaan viimeisiä sanoja Columbinen kääntyvän ja katsovan häneen tarkasti, vaikka Waden katse olikin kiintynyt uhkaavasti esiintyvään Bellloundsiin.

"Teillekö? Miksi, ystäväni?" Columbine kysyi.

"Möly-Jack on raivoissaan. Ettekö voi huomata sitä? Hän aikoo loukata teitä eikä hän --"

"En lähde minnekään", Columbine keskeytti ja pysähdyttäen poninsa hän laskeutui harkitusti satulasta.

Waden huomio kiintyi yhä enemmän nuoreen Bellloundsiin samalla kun hän tuli hyvin surulliseksi aavistustensa toteutumisesta. Kun he pysähtyivät tiellä, Bellloundsin nopea kulku kiihtyi, kunnes hän melkein juoksi. Hän piti pyssyään kädessään hyvin uhkaavasti ja hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Niissä vielä äsken ilmenneet arvokkaisuus, tuska ja päättäväisyys olivat nyt hävinneet olemattomiin.

Belllounds saapui heidän luokseen suu vaahdossa. Hän veti pyssynsä hanan vireisiin ojentaen aseen Wadea kohti, mutta suunnaten sen alas.

"Te viekas käärme! Jos avaatte suunne, ammun teidät!" hän huusi ollen melkein suunniltaan.

Wade tiesi, milloin uhkaava vaara oli suurin. Hän katsoi Bellloundsin leimuaviin silmiin.

"Jack, koska näette, ettei minulla ole pyssyä, olisi se aivan teidän muiden tekojenne kaltaista, jos ampuisitte minut", hän sanoi.

Hänen hiljainen äänensä, tyynet kasvonsa ja ivansa estivät kuin jättiläisen kädet Bellloundsin murhasta. Pyssy nousi pystyyn, hana laskettiin alas ja perä kolahti maahan Bellloundsin yskiessä ja sähistessä koettaessaan puhua.

"Aion olla rehellinen teitä kohtaan", hän sanoi käheästi. "Olen saanut selville vehkeenne nyt. Suoriudun teistä myöhemminkin, mutta jos sekaudutte tähän, teen sen nyt."

Hän kääntyi nyt Columbineen päin, kuin hän vasta olisi oppinut tuntemaan hänet, muutos, joka säälittävästi ja suonenvedontapaisesti esiintyi hänen kasvoissaan. Nojautuen häneen päin hän viittasi vapisevalla ja syyttävällä kädellään.

"Näin sinut tuolla. Vakoilin sinua", hän huohotti.

Columbine katsoi häneen kalpeana sanomatta mitään.

"Sinä kai siellä olit, vai mitä?" Jack huusi.

"Minä tietysti."

Jack horjui kuin lyönnistä.

"Mitä tuo peli tarkoitti? Oliko se kaikki minun varaltani?"

"En ymmärrä sinua", Columbine vastasi.

"Häh, sinä valkonaamainen kissa!... Näin sinut! Näin sinut Mooren sylissä! Näin hänen syleilevän ja suutelevan sinua!... Sitten näin sinunkin kiertävän kätesi hänen kaulaansa ja suutelevan häntä lukemattomia kertoja!... Näin tuon kaiken."

"Näit varmaankin, koska sanot sen", Columbine vastasi tyynesti.

"Mutta sano, teitkö niin?" hän melkein huusi veren syöksyessä hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa niin kovasti, että se oli melkein halkaista suonet.

"Kyllä", Columbine tiuskaisi. Hänessä oli nyt niin paljon alkuperäistä naista ja rohkeutta, ettei kukaan mies olisi uskaltanut loukata häntä.

"Sinä rakastat siis häntä?" Jack kysyi hiljaa epäillen ja melkein mielettömästi innoissaan saada kuulla kieltävän vastauksen.

Silloin Wade näki hänen suurenmoisuutensa -- näki hänen äitinsä jälleen kasvojen ylpeässä tulisuudessa, kasvojen, jotka ensin punastuivat ja kalpenivat -- näki vihan, intohimojen ja rakkauden kaikessa alastomuudessaan.

"Rakastanko häntä? Rakastanko Wilson Moorea? Kyllä, sinä tyhmeliini! Tietysti rakastan! Voisiko muu olla mahdollistakaan?"

Tuo ääni olisi särkenyt puisen epäjumalankuvankin sydämen. Wade ainakin ajatteli niin hänen jännittyneiden hermojensa vapistessa ja riemuitessa.

Belllounds huudahti heikosti kuullessaan sen ja kaikki hänen vaistomainen tarmonsa näytti olevan luhistumaisillaan. Hän kalpeni, perääntyi ja horjui, ja hänen aistinsa näyttivät hetkiseksi kokonaan lamaantuneen.

Wade ymmärsi surunäytelmän ja ääretön sääli täytti hänen sydämensä. Millainen sitten Jack Bellloundsin luonne lienee ollutkaan, hän oli perinyt isänsä voiman rakastaa ja hän oli inhimillinen. Wade tunsi tuon satutetun sielun tuhon eikä hän tämän jälkeen tuntenut säälin hiventäkään Jack Bellloundsia kohtaan.

"Sinä, sinä --", Belllounds mumisi kohottaen käsivartensa, jolle liike soi nopeutta ja voimaa. Voimakas isku oli sivuuttanut hänet kuin myrskynpuuska lehdettömän puun. Nyt hänen luonteensa tuhannet paholaiset ilmestyivät esille. "Sinä --." Hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen tarmonsa muuttui synkäksi ja kauhistuttavaksi. Se oli kuin kova virta, joka aukaisi tiensä harhailevien ajatusten ja toimivien lihasten läpi.

Hän löi Columbinea suulle niin julmasti, että Columbine olisi kaatunut maahan, ellei Wadea olisi ollut, ja sitten hän poistui kumarassa ja vapisten, mutta kuitenkin tulisin ja vaistomaisin liikkein, kuin hänen tuntemansa raivo olisi pakottanut hänet juoksuun.

XV.

Wade huomasi, että Columbine tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen ratsasteli hyvin harvoin.