Part 17

Kuten tiedät, poistui Jack jo ennen uuttavuotta. Hän sanoi menevänsä Kremmliniin, mutta isä kuulikin hänen matkustaneen Elgeriaan. En ole kertonutkaan sinulle, että isä ja Jack riitaantuivat rahoista. Jack käyttäytyi kuin mies niin kauan, että luulin hänen jo muuttuneen paremmaksi. Hän ahdisti minua, ei niin paljon tuolla avioliitolla, vaan rakkaudellaan. Hän sai minut melkein hulluksi tunnustuksillaan. Vihdoin suutuin ja sanoin hänelle suorat sanat. Ah, onnistuin todistamaan sen hänelle ja silloin hän muuttui entiselleen. Vilahduksessa hän oli entinen Möly-Jack taasen. 'Saat mennä helvettiin!' hän huusi minulle. Ja miten hän sitten katsoikaan minuun!... No niin, hän poistui huoneestani ja silloin hän riitaantui isän kanssa rahasta. En voinut sille mitään, että kuulin osan heidän keskustelustaan. En tiedä, antoiko isä hänelle rahaa, mutta luullakseni hän kieltäytyi. Jack matkusti kaikissa tapauksissa.

Isä oli aivan entisellään muutamia päiviä, niin, hän oli melkein kiltimpi ja ystävällisempi Jackin poistuttua, mutta sitten hän yhtäkkiä tuli hyvin synkäksi. En voinut ilahduttaa häntä mitenkään. Kun Ben Wade tuli illallisen jälkeen luoksemme, isä pani hänet aina kertomaan jonkun noista hirveistä jutuistaan. Sinähän tiedät, millaisia kauheita juttuja Ben osaa. No niin; isä halusi kuulla pahimmat niistä, ja minua, raukkaa, minä en olisi halunnut kuunnella, mutta en voinut vastustaakaan haluani. Ben osaa kertoa. Ja voi, millaisissa kauheuksissa hän on ollutkaan mukana!

Mieleeni juolahti, ettei isä Jackin poissaolon vuoksi istunutkaan takan ääressä tuijottaen tuleen, huokaillen ja näyttäen kokonaan Jumalan hylkäämältä. Minun käy niin säälikseni isää, koska hän vain suree suremasta päästyäänkin. Hän kiivastuu kyllä vielä jonakin päivänä, mutta silloin en halua olla täällä. Meillä ei ole aavistustakaan, milloin Jack tulee kotiin. Hän on voinut poistua ikuisiksi ajoiksikin. Ben sanoo hänen tulevan. Hän luulee Jackin vihaavan työtä, mutta olevan niin huonon pelaajan ja veijarin, ettei hän voi tulla toimeen työttä. Arvaat kai, miten Ben Wade sen sanoi? Sanon sinulle, että hän aloittaa vallan oikein, mutta erehtyykin sitten ennustamaan joistakin onnettomuuksista ja vaikeuksista. Ja toiselta puolen, muistele, miten hänen on tapana sanoa: 'Odottakaa! Älkää hellittäkö! Mikään ei ole niin paha kuin miltä se näyttää. Olkaa uskolliset sille, minkä sydämenne sanoo oikeaksi. Se ei ole milloinkaan myöhäistä. Rakkaus on elämän ainoa hyve. Rakastakaa toisianne, odottakaa ja luottakaa, niin kaikki muuttuu hyväksi jälleen!'... Ja, Wilson, olen valmis tunnustamaan, että hänen aavistuksensa onnettomuuksista ja hänen toivonsa hyvästä näyttävät varmoilta. Ben Wade on yliluonnollinen. Joskus, vain hetkisen, uskallan luottaa hänen sanoihinsa, että unelmamme toteutuu ja saan tulla omaksesi. Silloin, ah, sitä taivaallista iloa ja riemua! Minä... Mutta mitä minä nyt kirjoitankaan? Wilson Moore, tämä riittää vallan mainiosti tällä kertaa. Älä luulekaan, että minä nyt olen niin äärettömästi rakastunut!

Sinun Columbinesi.'

'Helmikuussa --.

Rakkahin Collie!

En tiedä päivämäärää, mutta kevät on tulossa. Tänään potkaisin Bent Wadea kipeällä jalallani. Siihen ei koskenut ollenkaan, mutta Wade tuli pahoilleen. Hän sanoo, ettei minua pidätä piakkoin mikään. Niin minustakin, sillä aion syödä sinut suuhuni. Olen yhtä nälkäinen kuin puuma, joka vaaniskelee tupani nurkissa öisin. Se on varmasti nälkään kuolemaisillaan. Wade seurasi sen jälkiä muutamaan vuoren rinteessä olevaan luolaan.

Collie, voin jo kävellä melko hyvin. En käytä enää kainalosauvaani. Voin sytyttää tulen ja keittää ruokani. Wade ei näytä ajattelevan niin, mutta minä ajattelen. Hän sanoo, että jos haluan säilyttää rakkautesi, minun ei pidä antaa sinulle milloinkaan valmistamaani ruokaa syötäväksi. Uskallan jo lähteä samoilemaankin. En ole ollut kaukana vielä. Karjani on talvehtinut mainiosti, sillä tämä laakso on hyvin suojaisessa paikassa, kuten tiedät. Lumi ei ole tehnyt ollenkaan haittaa. Ostin heiniä Andrewsilta, mutta odotan kevättä nyt, kultaista vanhaa auringonpaistetta, harmaita salviakukkuloita, ja kesää columbineineen. Wade on muuttanut omaan tupaansa nukkumaan. Kaipaan häntä, vaikka olenkin iloinen saadessani viettää yöni yksinäni jälleen. Minun täytyy suunnitella tulevaisuutta! Lue tämä uudestaan, Collie.

Tänään, kun Wade toi kirjeesi, hän kysyi minulta hieman omituisesti: 'Kuulehan, Wils, tiedätkö, montako kirjettä olen tuonut sinulle Collielta?' Vastasin: 'Hyvä Jumala, en, mutta kyllä kai niitä on koko joukko.' Silloin hän sanoi tuoneensa kaikkiaan seitsemänviidettä kirjettä. Seitsemänviidettä! En voinut uskoa häntä ja sanoinkin häntä hulluksi. Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista onnea. No, hän pani minut laskemaan ne, ja eikö hän, koira vieköön, ollutkin oikeassa. Seitsemänviidettä ihmeellistä kirjettä maailman suloisimmalta tytöltä! Mutta ajattelehan, että Wade muisti ne kaikki. Hämmästyin, sillä en voi ymmärtää häntä.

Vai on Jack Belllounds vieläkin poissa White Slidesistä. Collie, olen varmasti pahoillani hänen isänsä vuoksi. Miltähän tuntuisi, jos omistaisin tuollaisen Möly-Jackin laisen pojan? Hyvä Jumala! Mutta sinun vuoksesi vain huudan ja laulan kuin mielenvikainen intiaani. Kevääseen ei ole enää pitkälti. Silloin, sinä kukkuloiden villi kukka, sinä tyttönen suloisine suinesi ja surullisine silminesi, tulen sinua noutamaan. Silloin eivät kenenkään kuninkaan hevoset eivätkä miehet voi milloinkaan ryöstää sinua minulta jälleen!

Uskollinen Wilsonisi.'

'Maaliskuun 19 p.

Rakas Wilson!

Olen lukenut viimeiset kirjeesi senkin seitsemän kertaa. Ne ovat olleet kätkössä pielukseni alla ja ovat olleet sekä apuni että heikkouteni näinä kohtalokkaina päivinä Jackin tulon jälkeen.

Syyksi vaitiolooni en voi sanoa sitäkään, etten olisi uskaltanut kirjoittaa, vaikka taivas sen tietää, että jos tämä kirje sattuisi isän käsiin, joutuisin suuriin vaikeuksiin, ja jos Jack saisi lukea tämän, niin pelkään ajatellakin seurauksia. Minulla vain ei ole ollut sydäntä kirjoittaa sinulle. Tiesin kyllä koko ajan, että minun pitäisi kirjoittaa, mutta en sittenkään tahtonut. Mitä minun on sinulle sanottava, kiusaa minua, mutta olen varma, että uskoutumalla sinulle saan huojennusta. Sen vuoksi olen kertonutkin sinulle niin paljon, vaikka viime aikoina minusta on tuntunutkin vaikeammalta kertoa sinulle kaikkea, mitä tiedän Jack Bellloundsista. Olen omituisessa mielentilassa, Wilson kultaseni. Ja varmaankin ihmettelet ja tulet pahoillesi ilmoituksestani, etten ole nähnyt Beniä juuri ollenkaan viime aikoina, puhumattakaan siitä, että olisin saanut puhutella häntä. Minusta tuntuu, etten voi luottaa hänen uskoonsa minuun, hänen toiveihinsa ja rakkauteensa, koska viimeiset tapahtumat ovat herättäneet minussa kiduttavaa epäluuloa.

Mutta jottet ymmärtäisi minua väärin, aion kertoa sinulle luuloistani ja sinun pitää lukea tämä kirjeeni kohta Benille. Hän on ollut varmaankin pahoillaan omituisesta käytöksestäni häntä kohtaan.

Jack palasi kotiin maaliskuun toista päivää vasten yöllä. Muistat kai tuon synkän, pimeän ja väsyttävän päivän? Satoi lunta, räntää ja vettä. Muistan vieläkin, miten sade rapisi kattoon. Se lorisi niin kovasti, ettemme kuulleet hevosen kavioiden kapsettakaan. Mutta kuulimme raskaita askelia arkihuoneen kuistista ja sitten kovan kolahduksen, kun joku heitti veitsensä lattialle. Huoneessa paloi kirkas tuli. Isä katsahti ylös tullen aivan hurjaksi ilosta. Hän muuttui silmänräpäyksessä. Hän aivan loisti, kun hän tunsi poikansa raskaat askeleet. Ellen ennen milloinkaan olisi rakastanut ja säälinyt häntä, olisin tehnyt sen silloin. Mieleeni juolahti tuhlaajapojan paluu... Oveen koputettiin. Silloin isäkin tointui. Hän työnsi oven selälleen ja kirkas valo sattui Jack Bellloundsiin, mutta aivan erilaiseen kuin ennen. Hän tuli huoneeseen. Silloin näin ensimmäisen kerran, että Jack'kin voi näyttää mieheltä. Hän oli kalpea, laihtunut, paljon vanhempi, synkkä ja ylpeä. Tullessaan hän sanoi: 'Hyvää iltaa!' heitti märän hattunsa lattialle ja meni takan ääreen. Hänen saappaansa olivat aivan märät vedestä ja liasta ja hänen vaatteensa alkoivat höyrytä.

Katsoessani isään hämmästyin. Hän näytti tyyneltä ja vakavalta ja tuntui rohkaisseen mielensä tavalliseen tapaansa odottaessaan jotakin tavatonta.

'Vai niin, vai olet sinä tullut takaisin!' hän sanoi.

'Niin, olen nyt kotona', Jack vastasi.

'Kylläpä se kesti, ennenkuin jouduit.'

'Haluatko, että jään?'

Tämä Jackin kysymys näytti mykistyttävän isän. Hän katsoa tuijotti vain poikaansa. Jack oli tullut niin äkkiä ja hänen käytöksensä ei ollut ollenkaan samanlainen kuin tavallisesti isän seurassa. Hänellä oli jotakin hihassaan, kuten paimenet sanovat. Hän näytti uhmaavalta ja välinpitämättömältä.

'Kyllä', isä vastasi harkitusti. 'Mitä tarkoitat kysyessäsi minulta sitä?'

'Olen ollut täysi-ikäinen, jo pitkät ajat. Et voi pakottaa minua jäämään kotiin, ellen halua.'

'Vai niin. Luulet varmasti voivasi tehdä mitä tahansa, mutta et täällä White Slidesissä. Jos luulet joskus saavasi tämän maatilan haltuusi, pitää sinun tehdä niinkuin minä sanon.'

'Vieköön sen vaikka piru! En välitä tuon vertaa, saanko sen joskus vai en.'

Isä kalpeni kalmankalpeaksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan. Hetkisen kuluttua hän käski minun mennä huoneeseeni. Olin jo lähiömäisilläni, kun Jack sanoi: 'Antakaa hänen vain olla täällä. Hänen on paras kuulla hänenkin, mitä minulla on sanottavaa, sillä se koskee häntäkin.'

'Ohoo! Silloin sinulla on varmaankin paljonkin puhuttavaa', isä huudahti omituisesti. 'No niin, sano sanottavasi ensin.'

Jack alkoi silloin puhua tyynesti ja yksitoikkoisella äänellä, niin kokonaan erilaisella kuin tavallisesti, että vallan hämmästyin. Hän kertoi, miten hän syystalvella ennen poistumistaan kotoaan oli ollut rakastunut minuun rehellisesti. Se oli muuttanut hänet, pannut hänet ymmärtämään, ettei hänestä milloinkaan olisi mihinkään, ellei hän parantaisi tapojaan. Hän oli koettanut ja onnistunutkin. Kokonaista kuusi viikkoa hän oli käyttäytynyt niinkuin nuorelta mieheltä voidaan vaatiakin. Minun oli pakko todistaa, että asia olikin niin... No niin, hän jatkoi pakinaansa selittäen meille, että hän oli taistellut itsensä kanssa niin kauan kuin hän varmasti tiesi voivansa hillitä luontonsa. Hänen rakkautensa minuun oli suonut hänelle rohkeutta ja voimaa. Se oli ollutkin ainoa hänen tuntemansa kunnollinen tunne. Hän halusi saada isän ja minut ymmärtämään ehdottomasti, epäilyksen hivenettäkään, että hän oli keksinyt keinon, miten hän voi olla luopumatta noista hyvistä tarkoituksistaan ja tunteistaan. Kaiken tämän hän oli tehnyt minun vuokseni!... Vapisin kuullessani totuuden, sillä tottahan se oli. Hän kertoi sitten pakottaneensa minut päätökseen vihjaisemattakaan minulle näistä hänessä tapahtuneista muutoksista ja mahdollisuuksista. Olin sanonut hänelle, etten voi rakastaa häntä milloinkaan. Silloin hän oli käskenyt minun mennä helvettiin ja luopunut yrityksistään. Koska hän ei ollut saanut rahoja, hän oli varastanut saamatta omantunnontuskia ja tuntematta katumusta. Ensin hän oli mennyt Kremmliniin ja sitten Elgeriaan.

'En välittänyt mistään', hän sanoi häpeämättä, 'vaan join ja pelasin. Juovuksissa ollessani en muistanut Collieta, mutta selvänä ollessani en voinut unhottaa häntä. Hänen muistonsa ahdistivat minua ja elämäni muuttui yhä kurjemmaksi. Join suunnattomasti unhottaakseni hänet. Rahani riittivät paljon pitemmäksi aikaa kuin olin luullutkaan, senvuoksi että voitin aina yhtä paljon kuin menetinkin, kunnes onneni lopulta kääntyi. Sitten lainasin melko suuria summia pelitovereiltani, mutta enimmäkseen karjanomistajilta, jotka tiesivät isäni vastaavan veloistani... Jouduin kaksintaisteluun muutaman Elbert-nimisen miehen kanssa Smithin kapakassa Elgeriassa. Riitauduimme pelissä. Hän teki vääryyttä ja kun sain hänet kiinni, hän ampui minua, mutta ei osunut. Silloin ammuin minäkin... Hän eli vielä kolme päivää ennen kuolemaansa. Se pehmitti minut ja kerran vielä juolahti mieleeni, millainen voisin olla. Palasin Kremmliniin ja koetin tulla jälleen mieheksi. Tein työtä jonkun aikaa Judsonille, jolta olin lainannut suurimmat summat. Iltaisin menin kaupunkiin ja kapakkaan, jossa tapasin pelitoverini. Menin sinne vasiten nähdäkseni juomista ja pelaamista, ja voin pysyä poissa molemmista. En välittänyt niistä kummastakaan. Heti kun olin varma itsestäni, lähdin kotiin ja tässä nyt olen.'

Tämä Jackin pitkä puhe vaikutti järkyttävästi minuun. Tunsin olevani mykistetty ja sairas. Mutta jos se vaikutti niin minuun, niin miten se vaikutti isään? Taivas sen tietää, mutta minä en voi kertoa teille. Hän kallistui ja huokaisi, kuin hän olisi saanut poistetuksi nuoran, joka ei ollut vielä kokonaan kuristanut häntä.

'Niinpä näyt olevan', hän vaikeroi. 'Millainen on nyt tarkoituksesi tultuasi tänne?'

'Tarkoitukseni on, ettei se ole vieläkään liian myöhäistä', Jack vastasi. 'Älkää käsittäkö minua väärin. En kadu pahuuttani, mutta olen pehmennyt. Säikähdin ja näen turmioni selvästi. Rakastan sinua vieläkin, isä, huolimatta julmasta kohtelustasi. Olen poikasi ja haluan sovittaa sinulle kaikki pahat tekoni. Taivas minua auttakoon, voin sen kyllä tehdä, jos vain Collie suostuu menemään naimisiin kanssani! Mutta naimisiinmeno ei ainoastaan riitä, hänen pitää myös rakastaa minua. Olen aivan hullu hänen rakkauteensa. Se on kauheata.'

'Sinä hemmoiteltu raukka!' isä jyrähti. 'Kuinka helvetissä minä voisin uskoa sinuun?'

'Senvuoksi, että tiedän sen', Jack sanoi katsoen isäänsä suoraan silmiin ja väistymättä ollenkaan.

Silloin isä raivostui niin, että jäykkenin pelosta enkä voinut liikahtaakaan. Sydämeni löi nopeasti ja raskaasti. Isä kalpeni, hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hän solvasi Jackia niin kuin ikinä olen kuullut kenenkään häntä nimittelevän ja vieläkin pahemmin. Sitten hän kirosi hänet enkä ole milloinkaan kuullut mitään hirveämpää. Kuinka kauhealta ja peloittavalta isä näyttikään!

'Olet aivan oikeassa!' Jack huusi katkerasti ja kovasti kaikuvalla äänellä. 'Aivan oikeassa, Jumalan nimessä, mutta voidaanko minua moittia? Olenko minä itse tuonut itseni tähän maailmaan? Minussa on jotakin sellaistakin väärää, joka ei ole kokonaan minun vikaani. Et voi häväistä, peloittaa etkä pieksää minua. Voisin heittää vasten kasvojasi nuo kolme kirottua helvetillistä vuotta, jotka annoit minun kärsiä. Mutta hyödyttävätkö nuo sinun karjumisesi ja minun moitteeni mitään? Olen hukassa, ellet anna minulle Collieta ja pakota häntä rakastamaan minua. Silloin olen pelastettu. Tahdon sitä sinun ja hänen vuokseen, mutta en itseni. Vaikka rakastankin häntä mielettömästi, en halua häntä senvuoksi omakseni. Olen paha enkä ole kelvollinen koskemaankaan häneen... Olen vain tullut sanomaan teille totuuden. Tunnen Collieta kohtaan samaa ja haluan tehdä niin paljon hänen hyväkseen kuin sinäkin teit äitini hyväksi. Etkö voi ymmärtää minua? Olenhan poikasi ja minussa on jotakin sinusta, jonka luulen löytäneenikin. Ettekö te molemmat voi luottaa sanaani?'

Jackissa oli jotakin vakuuttavaa ja vierasta, jota isä ei luullakseni huomannut niin pian kuin minä. Hän ymmärsi kuitenkin vihdoin, että Jack tiesi jostakin jumalallisesta tahi sisäisestä voimasta parantumisensa mahdolliseksi, jos vain rakastaisin häntä. En ole milloinkaan ollut niin toivottomassa ja peloittavassa tilanteessa kuin silloin jolloin se selveni minulle. Tiesin totuuden että voin pelastaa Jack Bellloundsin. Ei kukaan nainen voi erehtyä sellaisessa tärkeässä silmänräpäyksessä. Ben Wadekin sanoi kerran että voisin pelastaa Jackin, jos vain voisin rakastaa häntä. Nyt tuo totuus selveni minulle ja oli vähällä musertaa minut.

Isäkin ymmärsi sen enkä voinut arvata, mitä se merkitsi hänelle. Hän luuli varmaankin kaikkien entisten toiveittensa toteutuneen, ylpeytensä säilyvän, häpeän unhottuvan ja rakkauden tulevan korvatuksi. Hän näki varmaankin tämän kaiken kuin mies, jonka toinen jalka on luisumaisillaan pohjattomaan kuiluun. Hän näytti muuttuneelta, mutta tietoiselta hirmuisesta vaarasta. Hänen suuri sydämensä näytti haluavan mukaantua tähän viimeiseen tilaisuuteen, antaa anteeksi ja olla kiitollinen, mutta se taipui kuitenkin lopullisen ja peruuttamattoman synkän ja vakavan päätöksen edessä.

Hän kohotti suuren nyrkkinsä yhä korkeammalle ja hänen ruumiinsa jännittyi vapisten ja kohoten samalla kun hänen kasvonsa muuttuivat oikeamielisen ja vihaisen Jumalan kasvoiksi.

'Poikani, uskon sanaasi!' hän sanoi niin kovasti, että hänen äänensä kaikui koko talossa. 'Annan sinulle Collien!... Hän tulee kyllä omaksesi!... Mutta sen rakkauden nimessä, jota tunsin äitiäsi kohtaan, jos varastat vielä joskus, tapan sinut!' En voi kirjoittaa enempää --

Columbine.'

XIV.

Kevät tuli varhain sinä vuonna White Slidesin kartanoon. Lumi suli laaksoista ja villit kukat pistivät teränsä esille viheriöitsevästä ruohosta vuorten kukkulain pysyessä vielä valkoisina. Pitkät kiviset rinteet kimaltelivat kosteudesta ja purot olivat reunojaan myöten täynnä vettä, joka virtasi äänekkäästi, vaahdoten ja kohisten.

Vanhat harmaat salviarinteet näyttivät pehmeiltä ja raikkailta päästyään vapaiksi talven kahleista. Haalistuneet ruohontupsut heiluivat tuulessa paljastaen juurilleen ilmestyneet pienet viheriät lehdet. Haavat ja tammet, aitoja ja kallioita pitkin kiemurtelevat viiniköynnökset ja pyöreähköt purojen rantoja reunustavat pajupensaatkin muuttivat värinsä keväiseksi.

Laitumella olevat mustangit ja varsat hirnuivat, laukkasivat, potkivat ja korskahtelivat, vuorten rinteillä kuljeskelevat lehmät alkoivat kiivetä korkeammalle hakeakseen sieltä mehuisempaa ruohoa ja kutsuivat ammuen vastasyntyneitä vasikoitaan. Kotkat kirkuivat lumesta vapautuneilla huipuilla ja hirvet törähdyttivät ilmaan kaikuvia kutsujaan. Metsot levittivät komeasti väritetyn ruskeahkon pyrstönsä keimaillessaan kaakottaville naarailleen, närhit kirkuivat metsissä ja arokanat lentelivät harmailla rinteillä.

Mustat, ruskeat ja harmaat karhut heräsivät talviunestaan jättäen suuria likaisia jälkiä teille, metsäsudet ulvoivat hämärissä nälkäisinä elämälle, lihalle ja häviävälle villeydelle, arosudet haukkuivat iltaisin iloisesti, kovasti ja hävyttömästi.

Talvi väistyi kaikissa tapauksissa hyvin vastahakoisesti vuorilta. Mustat kiitävät pilvet ja räntä-, lumi- ja vesisateet, nuo vaalenevat, sulavat ja häviävät, kylmät kirkkaat yöt paukkuvine pakkasineen, kaikki vain vastustivat lämmittävää aurinkoa. Sellainen päivä koitti kuitenkin vihdoin, jolloin viheriä pysyi viheriänä ja harmaa harmaana, ja sitä voitiin otaksua luonnon antamaksi vakuutukseksi siitä, ettei kevättä seuraavine kesineen enää voitu kieltää.

Bent Wade oli piiloutunut pajukkoon tien viereen muutaman puron rannalle. Viime aikoina hän oli useana aamuna piileskellyt kuin intiaani vakoillen jotakin. Tänään Columbine Bellloundsin tullessa ratsain hän tuli tielle seisahtuen tytön eteen.

"Ah, Ben, miten säikähdinkään!" Columbine huudahti koettaen hillitä pelästynyttä hevostaan.

"Hyvää huomenta, Collie!" Wade sanoi. "Olen pahoillani, että säikähdytin teitä, mutta minun piti välttämättä saada puhutella teitä. Muistaessani, miten kartoitte minua yhteen aikaan, minun oli pakko vakoilla teitä melkein rosvon tapaan."

Wade katsoi tutkivasti häneen. Siitä oli kulunutkin jo melkoisesti aikaa, kun hänellä oli ollut tilaisuus ja huvi katsella häntä niin läheltä. Hän ei kaivannutkaan kuin silmäyksen pelkonsa vahvistamiseksi. Nuo kalpeat, päättäväiset ja suloiset kasvot kertoivat hänelle paljon.

"No nyt kun olette pidättänyt minut, niin mitä tahdotte?" Columbine kysyi harkitusti.

"Aion viedä teidät Wils Mooren luo", Wade vastasi katsoen häneen tutkivasti.

"Ei!" Columbine huudahti punastuen.

"Collie, kuunnelkaahan nyt. Olenko milloinkaan vastustanut toivomuksianne?"

"Ette vielä."

"Luuletko minun nytkään tahtovan sitä tehdä?"

Columbine ei vastannut. Hän katsoi maahan ja kiersi hermostuneesti ohjakset kätensä ympärille.

"Epäilettekö hyviä tarkoituksiani ja rakkauttani teitä kohtaan?" Wade kysyi hiljaa ja käheästi.

"Ah, Ben, en, en mitenkään! Pelkään vain rakkauttanne enkä voi kestää kärsimyksiäni, jos keskustelen kanssanne ja kuuntelen puheitanne."

"Siinä tapauksessa olette heikontunut ettekä ole enää mikään ylpeä, ylevä ja täysiverinen tyttö. Olette ruvennut pelkäämään."

"Ben Wade, kiellän sen", Columbine vastasi kiihkeästi kohottaen päänsä pystyyn. "Mitään heikkoutta se ei ole, vaan päinvastoin voimaa."

"Vai niin! No ymmärrän sen kyllä. Collie, kuunnelkaahan nyt, Wils luki viimeisen kirjeenne minulle."

"Toivoinkin sitä ja muistaakseni pyysinkin sitä häneltä. Halusin, että saisitte tietää, mikä minua vaivaa."

"Tyttöseni, kirje oli hieno ja urhoollinen ja paljasti selvästi kirjoittajansa sielun ja mielen jalouden. Mutta tuskissanne unhotitte, millainen vaikutus sillä mahdollisesti on Wils Mooreen."

"Ben, olen valvonut senvuoksi monta yötä. Tuliko hän pahoilleen?"

"Collie, vannon, että jollette nyt lähde Wilsonin luo, hän tappaa joko itsensä tahi Möly-Jackin!" Wade vastasi vakavasti.

"Kyllä minä tulen", Columbine änkytti. "Mutta, Wade, ette suinkaan tarkoita, että Wils voisi käyttäytyä niin kehnosti ja raukkamaisesti?"

"Collie, olette vielä lapsi ettekä voi käsittää niitä kuiluja, joihin ihminen voi vajota. Wils on kärsinyt kauheasti tämän talven kuluessa. Hoitoni ja kirjeenne ovat pelastaneet hänen elämänsä. Hän on nyt ruumiillisesti terve, mutta tuo pitkäaikainen jännitys jätti kumminkin merkkinsä häneen. Hän on hyvin sairaalloinen."

"Miksi hän tahtoo puhutella minua?" Columbine kysyi vapisten. Hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä. "Sehän vain synnyttää uusia tuskia ja pahentaa asioita."

"En myönnä sitä. Wils toivoo kiihkeästi saavansa puhutella teitä ja hän on teidän lohdutuksenne tarpeessa. Hän ymmärtää kyllä tilanteen ja olen kuullut hänen itkevän kuin nainen sen ja avuttomuutemme vuoksi. Häntä vaivaa vain rakkaudenkaipuu, tuo kauhea tunne, johon mies vaipuu luullessaan menettäneensä morsiamensa rakkauden."

"Poika raukka! Vai kuvittelee hän sellaista, etten rakasta häntä enää. Taivas varjelkoon, kuinka tyhmiä te miehet sentään olette! Tahdon puhutella häntä, Ben. Viekää minut hänen luokseen."

Vastauksen asemesta Wade tarttui hänen hevosensa suitsiin, käänsi ratsun ja lähti taluttamaan sitä muutaman kukkulan yli, joka oli heidän ja kartanon välissä. Polku oli niin kapea ja oksien suojaama, että hänen oli pakko kävellä hevosen edellä. Senvuoksi metsästäjä ei puhunutkaan hänelle eikä katsonutkaan häneen vähään aikaan, vaan tunkeutui eteenpäin katsellen koko ajan maahan. Hänen mieltään ahdisti joku vanha tuttu houkutteleva asia, epämääräinen, salaperäinen ja synkkä aavistus jostakin onnettomuudesta, vaikka se vielä olikin vain jonkunlainen avautuva halkeama hänen mielessään. Hän ei voinut vielä määritellä sitä. Hän tunsi mielensä vakavaksi ja onnettomaksi, mutta hänen aistinsa olivat valppaat. Hän kuuli tulvivan puron hiljaisen kohinan, lentoon lähtevien metsälintujen aiheuttaman jyminän, antilooppien kavioiden kapseen kiviseltä rinteeltä ja kevätlintujen laulun. Hän huomasi myös varjoisissa paikoissa kasvavat pienet villit kukkaset. Hetkisen kuluttua hän talutti hevosen pajukosta aukeamalle ja sitten vähitellen nousevalle, tuoksuvalle, salviaa kasvavalle rinteelle. Hän tuli nyt takaisin Columbinen rinnalle ja laski kätensä hänen satulansa nupille. Hetkisen kuluttua Columbine laski hellästi kätensä hänen kädelleen ja puristi sitä. Lämmin ote hurmasi Waden. Kuinka hyvin hän tunsikaan tytön sydämen! Silloin kun tyttö lakkaa rakastamasta jotakin, jolle hän on lahjoittanut rakkautensa, silloin lakkaa tytön sydänkin sykkimästä.

"Tyttöseni, tämä ei ole ensimmäinen aamu, jolloin olen odottanut teitä", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Ja kun minun oli pakko palata Wilsin luo voimatta tuoda teitä mukanani, tuntui se kovalta."

"Haluaako hän sitten niin kiihkeästi saada minut luokseen?"

"Ette ole luullakseni muistanut meitä ollenkaan viime aikoina", Wade sanoi.