Part 16

Wade tallusteli eteenpäin syvässä lumessa astuen vanhoihin jälkiinsä, ja vaivalloisesti kulkiessaan hänen ajatuksensa olivat syvät ja lohduttavat. Hän mietti, että jos hänen pitäisi aloittaa elämänsä uudestaan, hän alkaisi heti hakea onneaan toisten ihmisten onnesta. Tultuaan kotiin hän alkoi luoda tietä auki koiratarhaan. Lumi oli juossut suuriin kinoksiin eikä hänen työnsä ollut mikään helppo. Oli suorastaan onni, että hän oli rakentanut suuren kopin koirille talveksi. Tällainen paksu lumi lopetti metsästyksenkin pitkiksi ajoiksi. Kartanossa oli suuret varastot antiloopin, hirven ja karhun lihaa, joka tänä aamuna oli jäätynyt kivikovaksi ja säilyisi niin muodoin tuoreena käytäntöön asti. Wade mietti, että hänen työnsä kartanossa supistuisivat nyt koirien ruokkimiseen, halkojen hakkaamiseen ja muihin samanlaisiin talvisiin hommiin. Koiralauma, joka oli supistunut jo melko pieneksi, jäisi nyt varmaankin kokonaan hänen hoitoonsa. Columbine oli saanut Kanen ikuiseksi omaisuudekseen ja se elikin nyt asuinrakennuksessa, jossa sillä oli omat tiensä. Se tervehti aina Wadea halveksivin ja epäilevin katsein, voimatta antaa hänelle milloinkaan anteeksi sitä, että hän oli kerran antanut sille selkään. Sampson, Jim ja Fox asuivat tietysti Waden tuvassa ja tervehtivät hänen tuloaan äänekkäästi.

Wade meni varhain iltapäivällä asuinrakennukseen. Lunta ei ollutkaan niin paksulti sinne vievällä tiellä, koska tuuli oli tuiskuttanut sitä syrjään. Joku kuului takovan pajassa, hevoset tömistelivät aitauksissa ja karja ammui heinäsuovien ympärillä tallipihassa.

Metsästäjä koputti Columbinen oveen.

"Tulkaa sisään!" tyttö huusi.

Waden tullessa huoneeseen tyttö oli yksinään. Hän istui vuoteessa pielusten varassa yllään lämmin villainen takki eli aamupuku. Hänen kalpeutensa oli silmiinpistävä ja silmien ympärillä olevat varjot muuttivat ne suuremmiksi ja surullisemmiksi.

"Ben Wade, ette näytä välittävänkään minusta enää", hän huudahti moittivasti.

"Mitä nyt, tyttöseni?"

"Viipyi niin kauan, ennenkuin tulitte", hän vastasi surullisesti. "Luullakseni en tarvitsekaan teitä enää."

"Vai niin! Näinkö palkitsette ihmisiä, jotka huolehtivat ja työskentelevät muiden vuoksi? Siinä tapauksessa poistun enkä annakaan teille aikomaani esinettä."

Hän oli poistuvinaan pistäen kätensä taskuunsa kuin koetellakseen, oliko siellä oleva esine enää tallessakaan. Columbine punastui ojentaen kätensä. Hän katui sanojaan, mutta oli utelias tietämään, mitä Waden puhe merkitsi.

"No mutta, Ben Wade, minähän laskin minuutteja, ennenkuin tulitte", hän sanoi. "Mitä tuotte minulle?"

"Kuka täällä on ollut?" Wade kysyi tullen lähemmäksi. "Tuo valkea ei kelpaa mihinkään. Minun pitää laittaa se kuntoon."

"Rouva Andrews poistui juuri. Hän sanoi keliä niin hyväksi, että hän oli tullut tänne reellä. Ah, Ben, nyt on talvi! Herätessäni oli vuoteellani lunta. Luullakseni olen parempi tänään. Jack ei ole ollut vielä täällä."

Wade naurahti ja Columbinenkin suu vetääntyi hymyyn.

"Niin, olette hieman pahalla tuulella tänään, mikä minusta on oikein hyvä merkki", Wade sanoi. "Minulla on muutamia uutisia, jotka varmasti tekevät teistä melkein terveen."

"Ah, kertokaa ne äkkiä!" Columbine huudahti.

"Wils ei menetäkään jalkaansa, sillä se paranee. Hän sai kirjeen isältään, jossa isä antaa hänelle anteeksi jotakin sellaista, josta hän ei ole kertonut minulle milloinkaan."

"Ah, rukoukseni on kuultu!" Columbine vastasi sulkien silmänsä.

"Hänen isänsä haluaa saada hänet kotiin tilanhoitajaksi", Wade jatkoi.

"Ah!" Columbinen silmät aukenivat äkkinäisestä pelosta. "Mutta hän kai ei voi eikä haluakaan mennä?"

"Ei varmastikaan. Hän ei menisi, vaikka hän voisikin. Mutta jonakin päivänä hän tahtoo ja silloin vie hän teidät mukanaan."

Columbine kätki kasvonsa käsiinsä ja vaikeni hetkiseksi.

"Sellaisia ennustuksia! Ne eivät voi milloinkaan --" Hän ei voinut lopettaa.

"Joutavia, kyllä minä tiedän! Tässä on omituisinta juuri se, että ne toteutuvat. Toivon, että saisin aina kuljettaa iloisia uutisia noiden synkkien ja surullisten asemesta, jotka tulevat kuin korpit... Niin, olette paljon parempi tänään."

"Niin, niin, mutta mitä olette tuonut minulle?"

"Onpa teillä nyt hätä. Haluan puhella kanssanne ja jos näytän teille, mitä minulla on mukanani, keskustelusta ei sitten tulekaan mitään. Sanoitte, ettei Jack ole ollut täällä vielä tänään."

"Ei vielä, Jumalalle kiitos!"

"Kuinka vanha Bill voi?"

"Ben, miksi ette milloinkaan sano häntä isäkseni? Toivon sitä. Sananne muistuttavat minua aina siitä, ettei hän todellisuudessa olekaan isäni."

"No, no, älkäähän nyt!" Wade vastasi pää kumarassa. "Omituista, etten sitä milloinkaan muista. Kuinka hän voi tänään?"

"Ihmeekseni hän ei muistanut surkutella minua lainkaan, vaan puhui yhtämittaa Kremmliniin menostaan. Hän aikoo ottaa Jackin mukaansa. Tiedättekö, Ben, ettei isä voi pettää minua? Hän ei uskalla jättää Jackia tänne kahden minun kanssani. Isä puhui pitkälti, miten hän aikoo myydä karjaa, ostaa elintarpeita, kuinka suuresti hän siellä on Jackin avun tarpeessa ja niin edespäin. Olen hyvin iloinen, että hän aikoo ottaa Jackin mukaansa. Mutta siunatkoon, eiköhän Jack loukkaannu?"

"Kyllä. On jo aikakin."

"Ja nyt, rakas Ben, mitä olette tuonut minulle? Tiedän sen olevan Wilsonilta", hän houkutteli.

"Tyttöseni, mitä antaisitte, jos saisitte pienen kirjeen Wilsonilta?" Wade kysyi kiusoitellen.

"Mitäkö? Viitsittekin kysyä, kun olen juuri toivonut ja rukoillut sellaista."

"Koska lupaatte minulle niin paljon pienestä kirjeestä, kuinka paljon annatte silloin kokonaisesta kirjasesta, jonka kirjoittamiseen Wilsonilta meni pari tuntia?"

"Ben, voi antakaa se minulle!" Columbine huudahti onnellisena. "Lupaan antaa teille suutelon."

"Puhutteko totta?" Wade kysyi heiluttaen kirjettä.

"Tottako? Tulkaa tänne, niin saatte nähdä."

Wade laski leikkiä, mutta oli samalla niin syvästi ja kauniisti liikutettu, että hän vallan vapisi. Kumartuen Columbinen puoleen hän pisti kirjeen tytön käteen. Hän ei nähnyt silloin selvästi, kun Columbine painoi hänen päänsä alemmaksi ja suuteli häntä poskelle hellästi ja suloisen kiitollisesti ja myötätuntoisesti.

Voimakkaita ja kaikkikorvaavia hetkiä ei Wadelta ollut viime aikoina puuttunut, mutta tämä kruunasi kaiken. Kun hän istuutui takaisin tuolille, hänen äänensä vapisi hieman hänen sanoessaan:

"Niin te siis suutelitte rumaa vanhaa Bent Wadea."

"Kyllä ja minä olen halunnut tehdä sen ennenkin", Columbine vastasi. Hänen tummien silmiensä kirkkaus ja kalpeiden poskien puna kaunistivat häntä äärettömästi.

"Tyttöseni, lukekaa nyt kirjeenne ja vastatkaa niihin. Sitten teidän pitää repiä ne. Minä istun tässä ja olen lukevinani ääneen tästä kirjasta, jottei kukaan voisi yllättää meitä."

"Ah, miten te osaatte ajatellakin kaikkea!"

Metsästäjä istuutui hänen viereensä ollen lukevinaan pöydältä ottamaansa kirjaa, mutta katselikin salavihkaa tyttöä. Columbine oli silloin todellakin äärettömän kaunis. Sairaus ja tuskat olivat lisänneet hänen suloaan. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä selvempää oli, että hän oli kokonaan unhottanut metsästäjän läsnäolon. Hänen poskensa tulivat ensin vaaleanpunaisiksi, sitten ruusunvärisiksi ja vihdoin tummanpunaisiksi ja loistaviksi. Ja sama lumous, joka valloitti hänet, valloitti Wadenkin, ja hän rakasti tyttöä sitä enemmän, kuta voimakkaammaksi tämänkin rakkaus näytti muuttuvan. Moore oli varmaankin kirjoittanut aivan lumoavasti. Waden nälkäinen sydän tunsi hieman mustasukkaisuutta, mutta karkoitti tuon tunteen heti. Hän näki tytön tavasta lukea kirjettä enemmän kuin kukaan osasi aavistaakaan, enemmän kuin tyttö itsekään. Hän sai varmuuden siitä, että tytön elämä muuttuisi hyvin surulliseksi ja lyhyeksi, ellei tyttö saisi elää Wilson Mooren hyväksi. Nämä hetket, jolloin hän sai tarkastaa häntä, olivat sanomattoman kalliita Wadelle. Hän näki, miten joku jumalallinen ohjaus oli suunnannut hänen askeleensa tähän taloon. Kuinka monta vuotta häneltä oli mennytkään päästäkseen tänne. Columbine luki lukemasta päästyäänkin kuin tyttö, joka on saanut ensimmäisen rakkauskirjeensä. Ja Wadesta, joka tuntui näkevän ihmisten kaikki tunteet ja sielun, näytti hänen riemunsa joltakin äärettömältä. Nyt, kun Columbine ei osannut olla ollenkaan varuillaan, hän vasta ymmärsi, kuinka viaton tyttö todellisuudessa oli, kuinka ääretön hänen tyttömäinen pelkonsa oli ollut ja kuinka turhaan hän oli koettanut tukahduttaa rakkauttaan. Wade oppi nyt tietämään paljon enemmän kuin ennen naisen sydämen salaperäisyydestä ja tarkoituksista.

XIII.

'Rakas Wilson, lähettämäsi kirjeet salpasivat minulta melkein hengen. Minä en voi enkä tahdokaan kertoa sinulle, millaisia tunteita ne minussa herättivät.

Kertomasi hyvät uutiset täyttävät mieleni ilolla ja kun Ben kertoi minulle, ettet menetäkään jalkaasi, vaan paranet, silmäni täyttyivät kyynelistä ja sydämeni oli tukahduttaa minut ja kiitin Jumalaa, joka on kuullut rukoukseni. Kaikkien sydäntuskien ja pelon jälkeen tuntuu niin ihmeelliseltä, etteivät asiat olekaan niin huonosti kuin olen luullut. Ah, miten kiitollinen olenkaan! Sinun pitää vain hoitaa itsesi hyvin, maata kärsivällisesti ja odottaa ja totella Beniä, niin aika kuluu nopeasti ja sitten olet terve jälleen. Ehkä jalastasi ei sittenkään tule noin muodotonta. Ehkä voit ratsastaakin, ellet juuri niin ihmeellisen sirosti kuin ennen, niin kuitenkin niin hyvin, että voit ratsain tarkastaa isäsi karjaa. Sillä, Wilson rakkaani, sinun pitää matkustaa kotiisi. Se on sinun velvollisuutesi. Isäsi on vannaankin jo hyvin vanha ja kaipaa apuasi. Hän on antanut sinulle anteeksi, sinä paha poika. Sinä olet kai nyt melko onnellinen. Ajatus, että poistut White Slidesistä, tappaa melkein minut. Mutta sehän on vain itsekkäisyyttä, ja minä koetankin oppia Ben Waden kaltaiseksi, sillä hän ei ajattele milloinkaan itseään.

Saat olla aivan varma siitä, etten mene milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Tuosta kauheasta lokakuun ensimmäisestä tuntuu jo kuluneen vuosia. Annoin silloin sanani ja olisin sen pitänytkin, mutta nyt olen muuttunut. Olen jo vanhempi ja näen asiat eri valossa. Rakastan kuitenkin isää yhtä paljon ja säälin Jackia ja toivon voivani auttaa häntä vieläkin. Uskon vieläkin velvollisuuteeni hänen isäänsä kohtaan, mutta en voi mennä naimisiin hänen poikansa kanssa, sillä silloin tekisin suuren synnin, koska minulla ei ole minkäänlaista oikeutta mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta. Kun ajattelen, että hän mahdollisesti koskisi likaisilla käsillään minuun, vihaan häntä. Velvollisuuteni isää kohtaan on asia, josta en voi luopua, mutta se ei suo naiselle minkäänlaista oikeutta luovuttamaan itseään. Velvollisuuteni itseäni kohtaan voittaa sen. Tämän kertominen sinulle tuntuu niin vaikealta enkä sitä itsekään oikein ymmärrä, mutta rakkauteni sinuun on avannut silmäni. En kuitenkaan ajattele sitä, että se tekee minut itsekkääksi. Olen vain uskollinen jollekin itsessäni, josta en ennen tiennyt mitään. Voisin mennä naimisiin Jackin kanssa, vaikka rakastankin sinua, ja siten uhrautua, jos se olisi oikein. Mutta se olisi väärin, enkä tiennyt sitä, ennenkuin suutelit minua. Sen jälkeen kaikki sellaiset ajatukset, jotka lähestyvät persoonallisia suhteita, ja pieninkin vihjaus läheisestä tuttavuudesta Jackin kanssa, inhoittavat minua.

En siis ole kihloissa Jack Bellloundsin kanssa enkä milloinkaan suostukaan sellaiseen. Täällä tulee ilmestymään vaikeuksia. Tunnen sen ja näen niiden tulevan. Isä ahdistaa minua alituisesti. Hän vanhenee. En luule hänen vielä kuolevan, mutta hän on menettänyt muistinsa melkein kokonaan ja sitten hän on lapsellisen itsepäisesti kiintynyt tähän avioliittoon, jota hän niin kauan on suunnitellut. Hänen rakkautensa Jackiin näyttää vain tulevan yhä suuremmaksi, sitä mukaa kuin hän vähitellen oppii näkemään, ettei Jackiin voida luottaa. Wilson, olen antanut sinulle sanani. Pelkään, että jos isä jolloinkin saa selville yhtä hyvin kuin sinä ja minä, millainen Jack todellisuudessa on, silloin tulee tapahtumaan jotakin hirveätä. Huolimatta kaikesta isä vieläkin luottaa häneen. Sellainen on samalla niin kaunista ja peloittavaa. Siinä on muudan syy, miksi haluan auttaa Jackia, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä joka päivä ja tunti erkanee Jack Belllounds minusta yhä enemmän. Hän ja isä koettavat taivuttaa minua suostumaan tuohon avioliittoon. He pakottavatkin minua ehkä vielä, mutta siinä tapauksessa olen yhtä kova ja kylmä kuin Old White Slides. Ei milloinkaan! Ja voinhan muutenkin täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Jään hänen luokseen. En voi mennä naimisiin kanssasi, vaikka rakastankin sinua niin äärettömästi, enemmän joka minuutin kuluttua... Älä senvuoksi puhu siitä enää, että viet minut kotiisi, äläkä pyydä minua. Armahda minua, Wilson, sillä pyyntösi järkytti minua sydänjuuria myöten. Ah, kuinka suloista olisikaan ruveta vaimoksesi!... Mutta jos isä hylkää minut, niin -- En luule hänen sitä kuitenkaan tekevän. Hän on kyllä niin omituinen ja raudanluja, silloin kun Jack on kysymyksessä. Jos hän hylkää minut joskus, ei minulla ole minkäänlaista kotia. Kuten tiedät, olen löytölapsi. Silloin -- siiloin, Wilson... On hirveätä joutua tällaiseen tilanteeseen. En tahdo sanoa enempää, sillä ymmärrät kai jo tästäkin, rakkaani?

Rakkautesi herätti minut ja Ben Wade on suojellut minua. Wilson, rakastan häntä melkein kuin isää, mutta omituisemmasti. Uskon, että hän oli jollakin tavoin syyllinen Jackin juopotteluun lokakuun ensimmäisenä päivänä. En tarkoita sitä, että Ben olisi houkutellut hänet juomaan, vaan sitä, että hän viekkaasti hankki Jackille sellaisen tilaisuuden. Juominen on Jackin heikkous ja pelaaminen hänen intohimonsa. Tiedän aineen, jota Ben on antanut paimenillekin, olleen jotakin hienoa vanhaa rommia, ja nyt voi jokainen selvästi huomata, miten Jack karttaa Beniä. Hän oikein vihaa häntä. Hän pelkää häntä ja on mustasukkainen senvuoksi, että Ben on niin paljon kanssani. Olen kuullut Jackin raivoavan siitä isälle. Mutta isä on puolueeton muita kohtaan, mutta ei omaa poikaansa.

Ja sitten haluan sanoa sinulle, että Bent Wade on parantanut minut. Sairastuttuani olen oppinut tuntemaan hänet paremmin. Hän on kuin nainen, hän ymmärtää eikä minun milloinkaan tarvitse kertoa hänelle mitään. Sinä, Wilson, olit joskus tyhmä ja itsepäinen (suo minulle anteeksi) pieniin asioihin nähden, joita tytöt tuntevat, mutta eivät voi selittää, mutta Ben tietää. Kerron tämän sinulle senvuoksi, että ymmärtäisit, miksi ja miten häntä rakastan. Luulen rakastavani häntä enimmän senvuoksi, että hän on ollut niin hyvä sinulle. Rakas poikaseni, ellen olisi rakastanut sinua jo ennen Ben Waden tuloa, olisin rakastunut sinuun sitten kuunnellessani tällaista, minkä vuoksi rupean jälleen puhumaan Benistä. Hän on ystävämme, Wilson, kun ajattelemme tuota hänessä piilevää hellyyttä, suloa ja ystävällisyyttä, hänen sydäntään, joka pakottaa häntä rakastamaan meitä, niin meidän on pakko verrata häntä naiseen. En tiedä ollenkaan, millaiselta äidin myötätunto tuntuu, tiedän vain sen, että olen ollut paljon onnellisempi uskottuani hänelle huoleni. Lem kertoi minulle, että Ben oli tarjonnut Jackillekin ystävyyttään, mutta Jack oli solvannut häntä. Minulla on omituinen tunne siitä, että silloin kun Jack teki sen, hän käänsi selkänsä paremmalle elämälle.

Toistan vieläkin, että Ben Wade on ystävämme ja minulle jotakin enemmän kuin osaan selittääkään. Kuultuasi tämän voit ehkä ajatella enemmän häntä ja totella mieluummin hänen neuvojaan. Toivon ainakin niin. Onko kukaan poika ja tyttö milloinkaan ennen ollut niin ystävän tarpeessa? Kaipaan juuri sitä, jota hän vuodattaa mieleeni. Jos menettäisin sen, olisin surkuteltava. Ja, Wilson, olen sellainen raukka ja niin hirveän heikko. Menetän niin äkkiä rohkeuteni ja voimani häilyessäni monien mahdollisuuksien välillä. Mutta minähän olenkin vain nainen! En kuole kuitenkaan taistelutta. Tätä Ben Wade vuodattaa minuun. Niin kauan kuin on elämää, tämä omituinen pieni mies ei milloinkaan luovu toivosta. Hän herättää minussa sellaisia tunteita, että hän tietää paljon enemmän kuin hän puhuu. Hänen avullaan saan voimia pysyä päätöksessäni olla uskollinen itselleni ja sinulle.

Sinun iäti. Columbine.'

'Joulukuun 3 p.

Rakkahin Columbine!

Viimeinen kirjeesi oli vain pieni lipare, ja minä sanoinkin Wadelle, että jollei hän tuo seuraavalla kerralla enempää, syntyy tässä tuvassa kiukkuinen rähinä, sitten hän toi kun toikin minulle oikean kirjeen.

Tunnen olevani aivan ylitsekuohuva (luullakseni se on oikea sana) tänään. Olen ensimmäisen kerran pystyssä. Collie, minä voin todellakin nousta, eläköön! Kävelen kainalosauvoilla enkä uskalla laskea toista jalkaani maahan: Ei senvuoksi, että siihen koskee, vaan lääkärini oikusta. Olen iloinen, että olet lopettanut ystävämme ylistämisen. Voin vielä tukahduttaa mustasukkaisuuteni ja olla puoleksi tasapuolinen. Hän on valkoisin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut.

Kuuntelehan nyt, Collie, viimeisiä suunnitelmiani. Olen alkanut syödä ja vahvistua ja voin mielestäni mainiosti. Tuskat ovat menneet. Ajattelehan nyt, vannoin Wadelle, että annan anteeksi Jack Bellloundsille ja etten milloinkaan vihaa enkä tapa häntä!... Se oli kuin kissan vapauttamista säkistä ja se on tehty nyt. Mutta mitä sen on väliä. Totuus on kuitenkin sellainen, etten milloinkaan voinut lakata vihaamasta Jackia niin kauan kuin tuskat kestivät. Nyt voisin puristaa hänen kättään ja hymyillä hänelle.

Niin, kuten sanoin, minulla on uusia suunnitelmia. Ne ovat vallan suurenmoisia. Tartu satulannuppiin nyt, ettet putoa, sillä aion iskeä! Kun paranen niin paljon, että voin kävellä ja ratsastaa, jonka Wade sanoo tapahtuvan keväällä, pyydän isääni tuleman White Slidesiin. Hän tulee kyllä. Silloin aion kertoa hänelle kaiken, ja ellen Benin kanssa voi saada häntä puolelleni, voit sinä. Isä ei milloinkaan voisi vastustaa sinua. Sitten kuin hän on rakastunut sinuun, johon ei menekään pitkää aikaa, menemme vanhan Bill Bellloundsin luo ja selitämme hänellekin asian. Oletko vielä satulassa, Collie?

Jos olet, tartu lujemmin kiinni, sillä nyt aion laskettaa laukkaa, Ben Wade on hyväksynyt suunnitelmani. Hän sanoo, että Belllounds voidaan kyllä palauttaa järkiinsä. Wade sanoo voivansa näyttää hänelle, miten hän turmelee meidän kaikkien elämän, jos hän pakottaa sinut naimisiin Jackin kanssa. Omituista, Collie, että hän yhdisti itsensäkin tuohon ennustettuun häviöön, joka on kohtaava sinua, minua, vanhusta ja Jackia. Wade on niin syvä kuin joku kanjooni. Joskus kun hän vaipuu ajatuksiinsa, kammoan häntä, ja joskus taasen, kun hän sanoo minulle tyynesti ja vakavasti, että kaikki on hyvin ja että saamme toisemme, joudun jonkinlaiseen julmaan mielentilaan. Luotan häneen ja olen onnellinen, vaikka minusta tuntuukin siltä, ettei ystävämme ole sellainen nyt kuin hän on ollut ennen. Ja se häiritsee ajatuksiani ja jäähdyttää mieleni. En ymmärrä sitä. Ymmärrän kyllä, millaiseksi sinä luulet häntä, mutta en ymmärrä omia tunteitani. Katsohan, olen mies ja olen ollut paimen jo toistakymmentä vuotta. Olen ollut mukana muutamissa ikävissäkin tilanteissa ja olen työskennellyt yhdessä usean raa'an miehen kanssa, paimenien, intiaanien, meksikolaisten, kaivostyömiesten, kullanetsijöiden, karjanomistajien ja metsästäjien, joista muutamat olivat hyvin ilkeitä ihmisiä. Olen senvuoksi oppinut suhtautumaan miehiin eri tavalla kuin sinä. Ja Bent Wade on ollut kaikkea, mitä ihminen ikinä voi olla. Hän on kuin kaikkien miesten ilmenemys yhdessä ainoassa. Ja huolimatta hänen ystävyydestään, hyvyydestään ja toivorikkaudestaan, minulla on kuitenkin sellainen tunne, että hänessä on jotakin kuolettavaa, peloittavaa ja kohtalokasta.

Sydämeni lakkaa melkein sykkimästä tietäessäni hänen olevan puolellani, koska tunnen hänessä olevan niin paljon henkistä ja ruumiillista ihmistä -- ah, en osaa sanoa sitä, mutta tarkoitan jotakin suurta, jota ei voida voittaa. Mitä hän sanoo, se toteutuu!... Olen alkanut jo haaveilla ja ajatella sinua vaimonani. Jos joskus tulet -- ei, sittenkuin tulet vaimokseni, olen kiitollinen sinusta Bent Wadelle. Onko kukaan ihminen antanut milloinkaan toiselle niin kallista lahjaa? Mutta, Collie, en voi tukahduttaa pientä epämääräistä pelkoa -- en osaa sanoa, mitä se on, ellei se ole jonkunlaista aavistusta Hell-Bent Waden mahdollisuuksista... Kultaseni, en tahdo pahoittaa mieltäsi enkä peloittaa sinua, mutta en voi oikein selittää hämäriä mielikuviani. Älä ole milläsikään jaarittelustani. Sinun pitää vain todeta, että Wade on suurin tekijä toivoissamme tulevaisuudestamme! Luottamukseni häneen on niin luja, että se on vallan tyhmää. Rakastan häntä melkein yhtä paljon kuin sinua, vaikkakin eri tavalla. Hän tuntuu minusta rakkaammalta kuin omat vanhempani. Hän on opettanut minut suhtautumaan elämään eri tavalla kuin ennen, ja samoin hän on vaikuttanut sinuunkin. Mutta sinä, Columbine kultaseni, olet vain tuntehikas hento tyttö, hauras ja suloinen kuin columbinet kukkuloilla, ja oman etusi vuoksi et saa ummistaa silmiäsi siltä, mihin Wade kykenee. Jos vain rakastat ja ihailet häntä huomaamatta sitä, joka on tehnyt hänestä suuren, se on, näkemättä hänen traagillista puoltaan, silloin jos hän tekee jotakin kauheata täällä meidän hyväksemme, se järkyttäisi sinua hirveästi. Jumala tietää, etten epäile häntä, mutta olen varma, että hän sinun vuoksesi on valmis kaikkeen. Hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin minäkin, mutta eri tavalla. Millainen vaikutusvalta tuollaisella kalpealla suloisella tytöllä onkaan meidän miesten elämään!

Hyvästi nyt taas tällä kertaa!

Uskollinen Wilsonisi.'

'Tammikuun 10 p.

Rakas Wilson!

Jokaisessa kirjeessäni voin kertoa sinulle olevani parempi. Piakkoin ei minulla ole mitään valittamista terveyteni suhteen. Olen ollut pystyssä jo päiväkausia, mutta vasta viime aikoina olen ruvennut voimistumaan. Jackin poistumisen jälkeen olen jo lihonutkin. Syön kovasti ja siinä on muudan syy, luullakseni. Sitten olen liikkeessäkin enemmän.

Pyydät minua kertomaan kaikista töistäni. Hyvä Jumala, en voi enkä tahdokaan. Olet tullut hirmuisen vaativaiseksi sen jälkeen kuin olet ruvennut kompuroimaan sauvoinesi ympäriinsä, kuten sanot. Mutta sinä et voi komennella minua. Olen kaikissa tapauksissa niin kiltti, että kerron sinulle hieman. Ahkeruuttani en voi kehua. Olen auttanut isää kirjanpidossa, jonka Jack on sotkenut niin, ettei siitä tahdo mitenkään saada selvää. Lueskelen paljon ja kirjeesi ovat jo vallan siekaleina. Kun sataa lunta, istun ikkunassani katselemassa sitä. Pidän lumihiutaleiden putoilemisesta, noista villamaisista, valkoisista ja pehmeistä kiteistä, muta en pidä lumisesta maailmasta myrskyn jälkeen. Minua värisyttää ja kiiruhdan takan luo lämmittelemään. Suonissani on varmaankin intiaaniverta. Kun kuutamoöinä katselen Old White Slidesiä, tuota kylmää, jäistä ja mahtavaa vuorta ja valkoisia kukkuloita ja harjanteita, niin vapisen. En tiedä, miksi. Kaikki on niin kaunista, mutta ne muistuttavat minua jollakin tavoin kuolemasta... Istun joutilaanakin päivät pitkät ajatellen sinua ja rakkauttani, miten voimakkaaksi se onkaan kehittynyt ja... Mutta ei puhuta nyt enää tästä.