Part 15

"Jack, joimme juuri silloin viime tipan", Jim vastasi, joka näytti hieman suopeammalta kuin hänen toverinsa.

"Minulla on hieman vanhaa rommia", Wade sanoi katsoen Jimiin, mutta tarkoittaen kaikkia. "Hienoa tavaraa, mutta hirveän väkevää ja tulista. Se panee miehen veret varmasti liikkeelle."

"Hakekaa se tänne!" Belllounds sanoi käheästi kuin hänellä olisi ollut jotakin suussaan.

Wade katsoi noihin punastuneihin kasvoihin ja leimuaviin silmiin, ja intohimon, joka särki kaikki sulut tieltään, myrskyjen läpi hän näki nuorukaisen voimakkaan ja alastoman sielun. Wade oli katsellut ennenkin useaan sellaiseen kuiluun.

"Kuulkaahan, Wade", Jim sanoi tyynesti, mutta päättäväisesti, "älkää viitsikö hakea tänne tuota tulista ainetta tänään. Joskus toiste ehkä, kun Jack haluaa enemmän hyvitystä. Muistaakseni on meilläkin vielä pieni tippa jäljellä."

"Hyvä on, pojat", Wade vastasi. "Silloin sanon luullakseni hyvää yötä."

Hän jätti heidät pelaamaan ja poistui pihalle mennäkseen omaan tupaansa. Yö oli tyyni, kylmä, tähtikirkas ja mustavarjoinen. Yksinäisen arosuden haukuntaan vastasi joku valpas koira. Wade pysähtyi portailleen viipyen siinä hetkisen katsoa tuijottaen vanhaan harmaaseen huippuun, paljaaseen ja tähtien ympäröimään.

"Minua säälittää tuo vanhus", hän mumisi, "mutta Jack Bellloundsin lähetän mieluummin helvettiin kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa."

Lokakuun ensimmäisenä päivänä olivat työt pysähdyksissä White Slidesin kartanossa. Päivä sattui olemaan hyvin kaunis auringon valaessa kultiaan ja meripihkojaan ruohoisille rinteille. Purppuran väriset selänteet siinsivät kaukaa uhkaavasti.

Wade oli poistunut Wilson Mooren majasta ja hänen korvansa olivat soineet raajarikkoisen pojan puheista suuresta vaarasta.

Fox loi isäntäänsä tavattoman viisaan katseen. Tänään ei siis metsästetäkään puumia eikä hirviä. Jotakin oli tulossa. Ja Fox, koska se oli etuoikeuksia nauttiva koira, näytti mielenkiintonsa ja ihmettelynsä.

Ennen puoltapäivää pysähtyivät maatilan kartanolle vaahtoisten hevosten vetämät vaunut. Paitsi ajajaa, oli niissä pari naista, joita Belllounds tervehti sukulaisinaan, ja muudan tuntematon kalpea mies, jonka puvusta voitiin päättää, että hän oli pappi.

"No, hyvät vieraat, tulkaahan nyt toki huoneihin", sanoi Belllounds toivottaen heidät sydämellisesti tervetulleiksi.

Wade näytti ajajalle, mihin hän saa kiinnittää hevosensa. Omituista kyllä ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä, ja karjanomistaja oli huomannut tämän velvollisuuden laiminlyönnin. Wade olisi voinut ilmoittaa hänelle, missä ne olivat.

Suuren arkihuoneen ovi oli auki ja sieltä kuului puhetta ja naurua. Wade, joka oli palannut paikoilleen kuistin päähän, kuunteli samalla kun hän terävin katsein tarkasteli tuville vievää tietä. Kuinka syvissä ajatuksissa hän lienee ollutkaan, kun hän ei kuullut Columbinen askeleita takaansa.

"Hyvää huomenta, Ben", hän sanoi.

Wade pyörähti niin äkkiä kuin sisäinen kiivaus olisi määrännyt hänen liikkeensä.

"Hyvää huomenta, tyttöseni", hän vastasi. "Olette todellakin yhtä suloinen tänään kuin kukka, jonka mukaan olette saanut nimenne."

"Ystäväni, nythän on lokakuun ensimmäinen, hääpäiväni!" Columbine mumisi.

Wade tunsi hänen jännityksensä ja oli tyytyväinen nähdessään hänen kasvojensa urhoollisen ja suloisen alistuvaisuuden. Hänen toivonsa ja luottamuksensa olivat lannistumattomat, vaikka hän olikin valmistautunut unelmiensa ja rakkautensa murtumiseen.

"Olisin tullut luoksenne jo ennenkin, mutta minun oli vaikea taivuttaa Wilsonia uskomaan, ettei meidän tarvitse onnitella teitä vielä pitkiin aikoihin", Wade vastasi ystävälliseen tapaansa.

"Ah!" Columbine huudahti.

Wade näki hänen täyteläisen rintansa kohoavan ja kalpeiden poskien punastuvan. Hän kumartui Wadeen päin nähdäkseen hänen silmänsä. Ja Wadelle, kun Columbine katsoi häneen jännittynein sydämin ja sieluin kokonaan muuttuneena, tämä hetki oli suloinen ja soi hänelle täydellisen korvauksen vuosikausia kestäneistä tuskista.

"Teette minut hulluksi!" Columbine kuiskasi.

Bellloundsin raskas kävely kaikui kuistissa kuin kohtalon viimeiset jatkuvat askeleet Waden surullisessa odotuksessa.

"Kas, tyttöseni, täällähän sinä oletkin", hän sanoi iloisesti. "Missä poika on?"

"Isä, en ole nähnyt häntä sitten aamiaisen", Columbine vastasi vapisten.

"Kylläpä hänen rakkautensa on laimeaa näin hääpäivänäkin", vanhus vastasi. Hänen ilonsa ja anteeksiantavaisuutensa olivat yhtä suuret kuin hänen sydämensäkin. "Wade, oletteko nähnyt Jackia?"

"En", metsästäjä vastasi hitaasti ja venytellen. "Mutta näen hänet nyt."

Wade viittasi Jack Bellloundsiin, joka lähestyi tuvilta päin. Hän ei kävellyt suorana.

Vanha Belllounds suoristi vanhaa päätään kuin iskevä kotka.

"Mitä helvettiä!" hän mumisi kuin huumautuneena poikansa omituisesta ja horjahtelevasta kulusta. "Wade, mikä Jackia vaivaa?"

Wade ei vastannut. Tällä hetkellä oli surunsa hänelläkin samalla kun hän ymmärsi ihmettelyn, jonka Columbinen pieni ja vapiseva käsi ilmaisi hänelle.

Vanha Belllounds säpsähti äkkiä.

"Auttakoon minua Jumala, hänhän on juovuksissa!" hän huohotti toivottomasti menettäen kaikki voimansa.

Pappi ja kutsutut sukulaiset tulivat nyt myös kuistiin iloisesti puhellen ja nauraen, mutta vaieten äkkiä, kun vanha Belllounds huusi änkyttäen: "Tyttöseni, mene huoneeseesi!"

Mutta Columbine ei liikahtanutkaan ja Wade tunsi hänen vapisevan nojatessaan.

Sulhanen tuli yhä lähemmäksi. Hän oli todellakin juovuksissa, ei hilpeästi kuin sellainen, joka juhlii hyvää onneaan, vaan täydellisesti, surkuteltavasti ja hirveästi.

Vanha Belllounds hyökkäsi häntä vastaan. Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa kuin leijonan harja. Yhdellä hyppäyksellä hän oli horjuvan poikansa luona ja lyödä läimäytti häntä suurella nyrkillään päin punaista tahmeaa naamaa. Jack kaatui hermottomana maahan.

"Makaa siinä, sinä kirottu tuhlaajapoika!" hän karjui näyttäen hirveältä raivossaan. "Häpäiset minut ja tytön, joka on ollut kuin oma tytär minulle!... Jos joskus maailmassa vielä vietät häitä, minä en ainakaan määrää hääpäivääsi!"

XII.

Marraskuu oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin nähtiin merkkejä talven lopullisesta tulosta.

Eräänä aamuna Waden ratsastaessa Mooren tuvalle koko maailma näytti peittyneen paksuun harmaaseen sumuun, jonka läpi hän ei voinut nähdä syltää etemmäksi. Myöhemmin hänen poistuessaan sumu oli kohonnut jo vuorten rinteille ja oli lopullisesti haihtumaisillaan päästääkseen sinisen taivaan näkyviin. Toisena aamuna se oli vieläkin pahempaa, paljon paksumpaa ja harmaampaa. Kiivetessään vuoristossa olevaa syvännettä kohti, jossa hän näihin aikoihin enimmäkseen metsästeli, hän toivoi sumun haihtuvan. Mutta hän pettyikin toiveissaan. Hän voi tuskin erottaa hevosten kavioiden alta näkyvää tietä ja oli eksymäisillään paksuun, harmaaseen ja äänettömään pimeyteen.

Äkkiä hän kumminkin pääsi sumusta kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja pysähtyi hämmästyneenä, sillä tämä ilmiö oli hänelle aivan tuntematon. Hän oli korkealla vuoren rinteellä, jonka huippu kuvastui jylhästi ja selvästi sinistä taivasta vasten. Alempana olevat seudut olivat uponneet kuin valkoiseen järveen. Äärettömän suuri pilviröykkiö oli täyttänyt laaksot kuin kermanvärisellä vaahdolla tahi lumella, pehmeällä paksulla ja liikkumattomalla, muodostaen selvän vastakohdan ylempää näkyvälle siniselle taivaalle. Old White Slides työnsi harmaan, vaalean ja kimaltelevan huippunsa siitä esille kuin jostakin vyöryvästä villaläjästä. Kaukaa tämän omituisen tasaisen pilvilattian takaa siinsivät vuorten tummat jonot. Wade katseli näytelmää jonkunlaisella riemastuksella. Hän oli aivan yksinään näillä korkeuksilla. Ei ääntäkään kuulunut ja tuulikin oli kokonaan tyyntynyt. Kaikkialla tuntui vallitsevan joku mahtava henki, jonka läheisyydessä Wade tunsi surujensa ja toivojensa mitättömyyden.

Toisena päivänä kiitivät tummanharmaat pilvet taivaalla, tuuli oli puuskaista ja lehdettömät haavat natisivat. Ilma kävi kylmemmäksi ja pimeämmäksi. Sade muuttui rännäksi ja räntä lumeksi. Yöllä tuli talvi.

Seuraavana aamuna Wade sai kahlata Mooren tuvalle parin jalan paksuisten lumikinosten läpi. Kauniisti kimalteleva valkoinen vaippa peitti laaksoja, rinteitä ja vuoria muuttaen koko maailman häikäisevän kirkkaaksi niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Kun Wade työnsi tuvan oven auki ja astui tupaan, paimen heräsi.

"Huomenta, Wils", hän sanoi pudistellen lunta vaatteistaan ja saappaistaan. "Kesä on mennyt, talvi on tullut ja kukat nukkuvat haudoissaan. Kuinka voit, poikaseni?"

Moore oli laihtunut ja kalvistunut pitkän sairautensa aikana. Hänen kasvonsa näyttivät väsyneiltä ja silmissä oli tuskallinen ilme. Mutta hänen hymynsä oli yhtä iloinen kuin ennenkin.

"Halloo, Bent, vanha veikko!" hän vastasi. "Mielestäni voin mainiosti. Olin melkein paleltua viime yönä ja nukkumisesta ei tullut juuri mitään."

"Olinkin huolissani senvuoksi", metsästäjä sanoi. "Meidän on selvitettävä tilanne jotenkin."

"Kuuntelin lumimyrskyä. Kuinka hirveästi tuuli ulvoikaan! Lumi on varmaankin tukkinut kaikki tiet?"

"Varmasti. Tasaisilla mailla sitä on jo parin jalan paksuudelta. Olipa onni, että arvasin koota tänne niin paljon polttopuuta. Hakkaan ne nyt haloiksi ja ladon pinoon tuvan seinustalle. Parasta olisi, että muuttaisin asumaan tänne luoksesi, Wils."

"Eiköhän vanha Bill suuttuisi?"

"Antaa hänen vain suuttua. Mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Kylläpä täällä onkin kylmä, mutta pian minä tämän lämmitän. Tässä on muutamia kirjeitä, jotka Lem toi Kremmlinistä toissapäivänä. Lue ne sillä aikaa kuin valmistan sinulle hieman aamiaista."

Moore tarkasteli kuorissa olevia osoitteita ja huokaisi.

"Kotoa! Luulenpa melkein, etten luekaan niitä."

"Mikset?"

"Kirjottaissani heille viimeksi en puhunut mitään tapaturmasta. Olen kuin valehtelija."

"Mutta sehän on yhdentekevää, Wils, koska vannoit pysyväsi täällä."

"Minäkö? Hymyilisin, ellei asia olisi niin... Bent, toivoin Collien vastaavan kirjeeseeni, jonka veit hänelle."

"Ei vielä. Wils, sinun pitää antaa tytölle aikaa."

"Aikaako? Mutta siitähän on jo kolme viikkoa, ellei enemmänkin."

"Lue nyt vain kirjeesi, tahi muuten kumahdutan sinua päähän tällä halolla", Wade sanoi hellästi.

Metsästäjä sai äkkiä huoneen lämpimäksi ja iloiseksi. Höyryävä aamiainen kiehua porisi hehkuvalla hiiloksella. Hetkisen kuluttua, kun hän oli ryhtymäisillään syöttämään Moorea, hän hämmästyi nähdessään pojan itkevän.

"Wils, mikä nyt on hätänä?"

"Ah, ei mikään! Olen vain niin pahoillani, siinä kaikki", Moore vastasi.

"Vai niin. No, sen voi sokeakin huomata. Kerro minulle kaikki."

"Toveri, isä on antanut minulle anteeksi."

"Katsohan sitä vanhaa veitikkaa! Hyvä! Mutta miksi? Et ole milloinkaan kertonut minulle riidastanne."

"Tiedän sen, mutta minun syytäni se melkein oli. Olin kuusitoistavuotias silloin, kun riitauduimme. Lähdin tänne paimeneksi, mutta jonkun ajan kuluttua kirjoitin äidilleni ja sisarelleni. He ovat senjälkeen koettaneet houkutella minua kotiin. Nämä kirjeet ovat isältä. Hän kertoo vanhenevansa ja tahtovansa antaa minulle anteeksi, jos tulen kotiin ja rupean hoitamaan hänen maatilaansa. Eikö se olekin suurenmoista?... En voi vain lähteä, en mitenkään, sillä en milloinkaan saisi enää ratsastaa, jos menisin sinne."

"Kuka sen on sanonut?" Wade kysyi. "En minä ainakaan. Sanoin vain, ettei sinusta enää milloinkaan tule hevosten kesyttäjää. Otaksu nyt, ettei sinusta tulekaan, mutta voit ratsastaa hieman, jos vain voin parantaa jalkasi... Poikaseni, kirjeissäsi on hiton hyviä uutisia. Olen todellakin iloinen. Tämä tekee Collienkin onnelliseksi."

Paimenen ruokahalu oli hieman parempi tänään ja se lievensi vähän Waden huolia. Vaikeuksia oli kyllä muutenkin olemassa ja Wade oli valinnut tämän päivän tehdäkseen tärkeitä päätöksiä Mooren loukkaantuneeseen jalkaan nähden. Hän oli pelännyt purkaa viimeistä käärettä, koska jalka silloin kun se laitettiin ei näyttänyt minkäänlaisia paranemisen merkkejä. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa säästääkseen jalan uhkaavilta kylmänvihoilta.

"Wils, aion katsoa jalkaasi ja sanoa sinulle, miten asiat ovat", Wade sanoi voimatta enää siirtää tuonnemmaksi pelättyä hetkeä.

"Ryhtykää vain toimeen... Ja, toveri, jos aiotte sanoa, että jalkani on katkaistava, niin antakaa minulle samalla revolverini."

Paimenen ääni oli iloinen ja hilpeä, mutta hänen silmissään oli sellainen ilme, että se peloitti Wadea.

"Joutavia!... Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta, poikaseni, jos Collie Belllounds vain rakastaisi minua, eläisin mieluummin jalkapuolena kuin kymmenjalkaisena jonkun muun tytön vuoksi."

Wilson Moore vaikeroi avuttomuudessaan.

"Vieköön teidät hitto, Bent! Sanotte aina jotakin sellaista, joka tappaa minut!... Tietysti minäkin haluan."

"Ole nyt alallasi, että saan katsella tätä murskautunutta jalkaparkaasi."

Waden kätevät sormet eivät työskennelleetkään nyt niin järjestelmällisesti ja nopeasti kuin tavallisesti. Mutta vihdoin Mooren loukkaantunut jäsen oli paljaana, niin vaalennut ja muodoton kuin se olikin. Ensimmäisen silmäyksen jälkeen metsästäjän liikkeet kiihtyivät hänen ryhtyessään tutkimaan jalkaa tarkemmin. Sitten hän huudahti iloisesti.

"Poikaseni, se on parempi! Siinä ei ole jälkeäkään kylmänvihoista. Jalkasi on pelastettu!"

"Toveri, en ole milloinkaan pelännytkään menettäväni sitä. Olin vain levoton senvuoksi, että minusta tulee pölkkyjalka... Antakaahan minunkin katsoa", paimen vastasi nousten kyynärpäänsä varaan. Wade nosti jalan korkeammalle.

"Hyvä Jumalani, sehän on aivan väärä!" Moore huudahti kiihkeästi. "Wade, se on parantunut. Se jää tuollaiseksi ainaiseksi! En voi liikuttaa sitä!... Ah, miten tuo Möly-Jack turmelikaan minut!"

Metsästäjä painoi hänet takaisin vuoteelle ystävällisesti. "Wils, siinä olisi voinut käydä vielä huonomminkin."

"Mutta en milloinkaan luopunut toivosta", Moore vastasi hyvin surullisesti. "En voinut, mutta nyt!... Kuinka voin katsella tuota -- pölkkyjalkaa kiroilematta?"

"No, no, poikaseni, kiroilemisesta ei ole mitään hyötyä. Makaa nyt vain rauhassa ja anna minun työskennellä. Olet saanut paljon hyviä uutisia tänään, joten luullakseni voit kuunnella hieman huonojakin."

"Mitä? Huonojako?" Moore kysyi säpsähtäen.

"Niin, kuuntelehan nyt... Collie on maannut vuoteessa sairaana kolme viikkoa eikä senvuoksi ole voinut vastata kirjeeseesi."

"Ah, ei suinkaan!" paimen huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan.

"Niin ja minä olen hänen lääkärinsä", Wade sanoi ylpeänä. "Ensin sinne haettiin rouva Andrews, mutta Collie halusi saada minut luokseen. Hän oli aivan suunniltaan, kuten tiedät. Heti kun hän tuli minun hoitooni, hän alkoi parantua."

"Taivas varjelkoon! Collie on ollut sairaana ettekä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!" Moore huudahti. "En voi uskoa sitä, sillä hän on ollut niin terve ja voimakas. Mikä häntä vaivaa?"

"Rouva Andrews sanoi sitä hermojen kiihoittumiseksi, mutta vanha Bill pelkäsi keuhkotautia. Jack Belllounds vannoi, että tyttö vain teeskentelee."

Paimen kirosi hurjasti.

"Ellet lakkaa kiroilemasta ja tempoilemasta noin, en kerro sinulle enää mitään", Wade varoitti.

"No, minä vaikenen", Moore lupasi pyytävästi.

"Tuo paksupäinen Jack on vielä pahempienkin nimien arvoinen kuin mitä annoit hänelle, jos tahdot kuulla mielipiteeni... Nyt, Wils, on asia sellainen, ettei kukaan muu tiedä, mikä Collieta vaivaa, paitsi minä. Hän oli niin äärettömässä jännityksessä lokakuun ensimmäiseen päivään saakka, josta sitten muodostui sellainen hääpäivä, että vanha Bill iski Jackin tainnuksiin, jolloin ei avioliitosta tullut mitään ja hän säikähti melkein kuoliaaksi. Hän näytti sen jälkeen väsyneeltä ja kalpealta eikä ruoka maistunut hänelle ollenkaan. No niin, sitten kuin Möly-Jack tointui tuosta vanhuksen antamasta lyönnistä, hän kävi Collien kimppuun kiivaammin kuin milloinkaan ennen. Collie ei kertonut minulle sitä, mutta minä huomasin sen. Hän ei voinut karttaakaan Jackia muuten kuin pysyttelemällä huoneessaan, jossa hän oleskelikin enimmäkseen. Silloin Jack näytti, että hän voi elää kunnollisestikin, ja hän hämmästytti kaikki, Collienkin. Vanha Billkin ihastui, mutta minun silmiäni hän ei saanut sokaistuksi. Hän oli kuin poikanen, joka haluaa uutta leikkikalua, ja hän hullaantui aivan Collieen. Hän on varmasti rakastunut kovasti tyttöön, ja päiväkausia hän käyttäytyi niin, jotta hänen juopottelunsa unhotettaisiin. Tästä nähdään, että hän voi käyttäytyä hyvinkin, jos hän vain haluaa, tarkoitan, että hän voi kyllä hillitä luonteensa ja mielijohteensa. Kaikissa tapauksissa hän teeskenteli olevansa niin hyvä, että vanha Bill muutti mielensä unhottaen kokonaan sen, mitä hän vannoi tuona päivänä, ja määräsi uuden hääpäivän. Silloin Collie sairastui. He viivyttelivät, ennenkuin he lähettivät sanan minulle. Mutta sitten kuin menin hänen luokseen ja tunsin miten hän tarttui minuun kuin hän olisi ollut hukkumaisillaan, silloin ymmärsin, mikä häntä vaivaa. Hän on rakastunut."

"Rakastunutko?" Moore huudahti huohottaen.

"Niin juuri! Muutamaan kirotun onnelliseen Wils Moore-nimiseen paimeneen... Hänen sydämensä oli särkymäisillään ja hän olisi kuollut minutta. Älä kuvittelekaan, Wils, etteivät ihmiset voi kuolla särkyneestä sydämestäkin. Kyllä ne vain voivat, tiedän sen! Collie ei kaivannutkaan muuta kuin minua ja minä paransinkin hänet nopeasti, sain hänet syömään ja nyt hän vahvistuu päivä päivältä."

"Wade, olen ruvennut luottamaan Jumalaan sen jälkeen kuin tulitte White Slidesiin", Moore sanoi loistavin silmin. "Mutta kertokaa nyt minulle, mitä sanoitte hänelle."

"Vaikuttavin lääkkeeni oli kuiskaukseni hänelle, ettei hänen tarvitse mennä milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Ja sen jälkeen rupesin vähitellen kertomaan sinusta."

"Toveri, rakastaako hän minua vielä?" Moore kuiskasi.

"Wilson, hänen rakkautensa on sellaista, että se muuttuu vain voimakkaammaksi ajan oloon. Tiedän sen."

Moore tuli niin liikutetuksi, että hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen.

"Ah, Jumalani, miten kovaa tämä onkaan minulle", hän huudahti. "Olen mies ja rakastan tyttöä enemmän kuin elämääni. Ja tietäessäni hänen kärsivän rakkaudestaan minuun ja pelosta, että hänet pakotetaan tuohon avioliittoon -- niin, tietäessäni sen ja maatessani tässä aivan avuttomana olen usein tulemaisillani aivan hulluksi."

"Poikaseni, sinä paranet nyt. Toiveemme ovat mitä parhaimmat sinuun häneen ja kaikkeen muuhunkin nähden."

"Wade, luullakseni rakastan teitäkin", paimen sanoi. "Toimitte niin, etten tule hulluksi. Luotan jostakin syystä teihin ja teen mitä tahdotte. Mutta kuinka voitte sanoa Collielle, ettei hänen tarvitse milloinkaan mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa?"

"Koska tiedän sen", Wade vastasi hymyillen.

"Tiedättekö sen?"

"Kyllä!"

"Miten maailmassa voitte estää sen? Belllounds ei luovu milloinkaan tuumastaan naittaa Collie pojalleen. Nuo molemmat yhdessä väsyttävät tytön pian. Ystäväni, kuinka voitte estää sen?"

"Wils, puhuakseni totta, en ole vielä suunnitellut, miten suojelen Collieta. Mutta se ei vaikuta asiaan. Sekin riittää, kun tiedämme päivän. Mutta teen sen, saat luottaa minuun, Wils. Sinun pitää pysyä siinä toivossa ja uskossa parantuaksesi, sillä me emme saa unhottaa, että olet suuremmassa vaarassa kuin Collie."

"Uskallan sen vuoksi vaikka elämäni ja sieluni!" Moore vastasi kiihkeästi. "Taivaan nimessä, minun täytyy jälleen saada entinen miehuuteni takaisin! Koetan unhottaa toivottomuuteni ja senkin, että minusta tulee raajarikko."

"Ja, Wils, etkö tahdo unhottaa vihaasikin?" Wade kysyi hiljaa.

"Vihaaniko? Vihaani ketä vastaan?"

"Jack Bellloundsia."

Paimen tuijotti häneen ja hänen laihat ja kalpeat kasvonsa vetäytyivät kokoon.

"Toveri, ette suinkaan -- vaadi minua antamaan anteeksi hänelle?"

"En, en mitenkään, mutta sinun ei tarvitse vihata häntä. En minäkään ole suutuksissani hänelle, vaikka minulla on enemmän syitä siihen kuin ehkä luuletkaan... Wilson, viha myrkyttää veren. Se on vahingollisempaa hänelle, joka sitä tuntee, kuin vihan esineelle. Tiedän sen... Jos voit karkoittaa Jackin mielestäsi ja unhottaa, mitä hän teki sinulle, ja ymmärtää, ettei häntä voida moittia, silloin jaksat voittaa vihasikin. Sillä vanhan Billin poika ansaitsee sääliä. Aivan totta. Hän oli jo mennyttä miestä ennen maailmaantuloaan. Hänen ei olisi pitänyt milloinkaan syntyä. Tahdon, että ymmärtäisit tämän voidaksesi olla vihaamatta häntä. Tahdotko koettaa?"

"Wade, pelkäätte minun tappavan hänet?" Moore kuiskasi.

"Kyllä. Juuri sitä pelkään ja ajattelen samalla, miten hirveätä se olisi Columbinelle. Hän ja Jack ovat kasvaneet yhdessä, melkein kuin sisar ja veli. Sellainen olisi liian kovaa hänelle. Katsohan, Colliella on omituinen ja voimakas velvollisuuden tunne vanhaa Billiä kohtaan. Jos tapat Jackin, tapat samalla vanhuksenkin, eivätkä Collien kärsimykset ikinä lopu. Et voisi saada häntä unhottamaan ja sinähän tahdot tehdä hänet onnelliseksi."

"Niin tahdonkin, Wade, vannon, etten milloinkaan tapa Möly-Jackia. Ja Collien vuoksi koetan olla vihaamattakin häntä."

"No, sehän on mainiota ja olen sanomattoman iloinen kuullessani sinun lupaavan sen. Nyt menen hakkaamaan hieman halkoja. Emme saa antaa tulen sammua enää."

"Toveri, haluan kirjoittaa toisen kirjeen Collielle. Antakaa minulle tuo lehtiö tuolta ja kynä... älkääkä pitäkö kiirettä halkojen hakkuussa."

Wade meni pihalle ottaen kaksiteräisen kirveen ja lapion käteensä. Halkopino oli suuren lumikinoksen peitossa. Hän lapioi suuren alan lumesta puhtaaksi ja aukaisi tien tuvan seinustalle. Lumessa työskenteleminen ei tuntunut Hänestä ollenkaan vastenmieliseltä. Hän piti vasta sataneen lumen tuoreudesta, valkoisuudesta ja ehdottomasta puhtaudesta. Ilma oli raikas ja kylmä, lumi narisi hänen jalkainsa alla eikä hänen piippunsa savu ollut sen paksumpaa kuin hänen huuruksi muuttuva henkensäkään kirveen iskeytyessä kovaan puuhun. Wade heilutteli sitä kuin synnynnäinen kirvesmies ainakin. Lastut lentelivät ja kuivunut puu tuoksui makealta. Hän paloitteli pölkyt kolmen jalan pituisiksi kappaleiksi halkoen ne sitten pienemmiksi. Väsyttyään kirveen heiluttamiseen hän kantoi valmiit halot tuvan seinustalle latoen ne pinoon oven viereen. Silloin tällöin hän pysähtyi hetkiseksi työssään katsoakseen valkoisten rinteiden ja kumpuisten kukkulain yli. Hänen ruumiilliset ja sielulliset voimansa sopivat hyvin yhteen ja hänen sydäntään lämmitti jokin muukin kuin kova työ.

Työskenneltyään pari tuntia ja hakattuaan melkein tuvan korkuisen pinon hän arveli sen riittävän jo siksi päiväksi. Hän meni sisään. Moore kirjoitti niin ahkerasti ja innostuneesti, ettei hän kuullut Waden tuloa. Hänen kasvonsa hehkuivat kaunopuheisesti.

"Kuulehan, Wils, kirjoitatko kirjaa?" Wade kysyi.

"Halloo, kylläpä melkein, mutta nyt alan jo olla lopussa... Ellei Columbine vastaa tähän, niin..."

"Näin sivumennen sanoen, minulla on nyt kaksi kirjettä annettavana hänelle, sillä en ole antanut vielä tuota ensimmäistäkään", Wade keskeytti.

"Te riivattu!"

"Koeta nyt kiiruhtaa, poikaseni, sillä minun pitää jo lähteä. Tässä on sinulle halkoja. Nostan ne tähän läheisyyteesi ja kun tuli alkaa sammua, heitä silloin muutamia pölkkyjä uuniin. Tulen tänne illalla ennen pimeää ja ellen silloin tuo sinulle kirjettä, tapahtuu se vain senvuoksi, etten ole voinut taivuttaa Collieta kirjoittamaan."

"Toveri, jos tuotte minulle kirjeen, tottelen teitä ehdottomasti. Makaan hiljaa, nukun ja teen, mitä vain ikinä haluatte."

"No, siinä tapauksessa pitää minun kai tuoda sinulle sellainen", Wade sanoi ottaessaan pienen kirjeen ja pistäessään sen povitaskuunsa. "Hyvästi nyt ja ajattele lumen mukana tulleita hyviä uutisia."

"Hyvästi, Heaven-Sent Hell-Bent Wade!" Moore huudahti. "Nimissänne ei ole enää mitään joutavaa, sillä jokainen erikoiskohta on tosi."