Part 14

"Olette vielä nuori, joten teillä on vielä aikaa opetella, jos vain haluatte. Olin vanhempi kuin te opetellessani näitä kaikkia."

Metsästäjän ääni, hänen ulkomuotonsa ja hänen läsnäolonsa aiheuttama kummallinen lumous näyttivät nyt ensimmäisen kerran vetävän nuoren Bellloundsin huomion puoleensa.

"Isä sanoo, ettei minulla ole kestävyyttä, ja kiroilee minulle", Belllounds vastasi. "Mutta voin vaikka vannoa, että oppisin teiltä."

"Varmasti! Miksi ette voi kiintyä mihinkään?"

"En tiedä. Olen ollut yhtä innostunut työhön kuin ratsastamiseenkin. Ratsastaminen on luonnon vaatimaa, mutta ellen onnistu jossakin työssä, rupean vihaamaan sitä."

"Vai niin! Sellainen ei kelpaa. Teidän ei pidä vihata työtä. Kova työ muodostaa juuri ihmisessä sen, josta te pidätte, mutta jota te ette ymmärrä. Ajatellesssani mennyttä elämääni -- ja sallikaa minun sanoa, nuorimies, että se on ollut tavallista vaikeampi -- muistan siitä parhaiten ja mieluimmin sellaiset kovat työt, joita tehdessäni olen kovasti hikoillut."

Wade lämpeni puhuessaan koettaessaan kylvää hyviä siemeniä Bellloundsin mieleen, mutta huomasikin vaivansa turhiksi. Belllounds ei näyttänyt ollenkaan tarkkaavaiselta. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne, ja nyt hän tarkasteli Waden pyssyä.

"Vanha Henry, neljäkymmentäneljä", hän sanoi. "Isällä on myös tällainen vanha neulakivääri. Sanokaa, saanko tulla metsästämään kanssanne?"

"Olen iloinen saadessani teidät toverikseni. Osaatteko käyttää pyssyä?"

"Ammuin melko hyvin ennen menoani Denveriin", hän vastasi. "En ole koettanutkaan nyt tultuani kotiin... Ehkä annatte minun ampua tuohon paaluun." Seisoessaan siinä ovella hän viittasi muutamaan korkeaan aitauksen portilla olevaan kiinnityspaaluun.

Aitauksessa oli hevosia ja sen takana olevalla laitumella karjaa, jotka voivat ehkä joutua vaaraan sellaisesta laukauksesta. Wade huomasi nuorukaisen olevan tosissaan ja näki hänen haluavan täyttää aikeensa. Ehdotus ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaisia arveluita.

"Ampukaa vain. Tähdätkää alas, hieman alemmas sitä paikkaa, johon tahdotte osua", Wade sanoi.

Belllounds nosti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kumea paukahdus tärisytti koko rakennusta. Paalusta lensi lastuja ja tomua.

"Osuinpa siihen!" hän huudahti ihastuneena. "Olin melkein varma, ettei luoti sattuisi, koska tähtäsin niin alas."

"Niin teitte. Laukaus oli mainio."

Silloin paukahti muudan ovi ja vanha Belllounds näyttäytyi hiukset pystyssä ja muutenkin sen näköisenä kuin hän olisi ollut hirveästi raivoissaan.

"Jack, mitä sinulla nyt on mielessä?" hän karjaisi tullen kynnykselle ja huomaten poikansa käsittelevän pyssyä. "Taivas varjelkoon, etkö sinä milloinkaan voi olla siivolla?"

"Isäntä, älkää nyt olko millännekään", Wade sanoi. "Jos olisin aavistanut, että pyssy paukahtaa noin hirveästi, en olisi sallinut Jackin ampua. Tämä avonainen katos siihen oli syynä. Haluan puhdistaa pyssyn ennenkuin se jäähtyy."

"Vai niin! Pelästyin ensin luullen entisten aikain koittaneen ja intiaanein hyökkäävän, mutta sitten suutuin, koska luulin Jackin olevan jossakin pahanteossa... Saitteko lihaa?"

"Kyllä. Tahdon ottaa itsellenikin palasen", Wade vastasi.

"Olkaa niin hyvä. Voitteko tulla illalliselle luoksemme?"

"Kiitän, isäntä. Tulen varmasti."

Vanhus palasi nyt takaisin rakennukseen.

"Wade, käyttäydyitte kunnon miehen tavalla!" Jack huudahti kiitollisena. "Näitte nyt, miten äkkiä isä voi suuttua minulle. Lyön vaikka vetoa, että hän luuli minun joutuneen riitaan jonkun paimenen kanssa."

"Hän on tullut vanhaksi ja äreäksi", Wade vastasi. "Teidän pitää ilahduttaa häntä, sillä hän ei tule olemaan täällä enää pitkää aikaa."

Belllounds vastasi tähän vihjaukseen synkkenevin katsein näyttäen tietävän sen. Hänen silmissään oli hellä ja katuvainen ilme. Tunteet näyttivät kuohahtavan hänessä helposti, mutta haihtuvan taasen yhtä nopeasti. Wade sai nyt sattumalta tarkastella häntä. Hän punnitsi pojan mielialoja viivytellessään päätöksen tekemistä.

"Jack, onko kukaan kertonut teille, että Wils Moore on pahasti loukkaantunut?" hän kysyi äkkiä.

"Onko hän?" Jack vastasi ja hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat äkkiä. "Kuinka pahasti?"

"Hänestä tulee raajarikko koko loppuiäkseen", Wade vastasi vakavasti lopettaen työnsä katsoakseen Bellloundsiin. Seuraavat hetket muodostuivat kohtalokkaiksi nuorukaiselle.

"Hänestä tulee siis pölkkyjalka!... Nyt hän ei enää voi komennella paimenia eikä ratsastaa tuolla valkoisella mustangilla!" Hänen kasvojensa hellempi ja arempi ilme, joka teki ne melko kauniiksi, muuttui sellaiseksi ilkeydeksi, ettei Wadekaan voinut sitä määritellä, koska se ei ilmaissut ivaa eikä iloa, eikä kilpailijaansa kohdanneen onnettomuuden aiheuttamaa tyytyväisyyttä. Se oli veren syöksymistä poskiin ja silmiin, jonkunlaista polttavaa muutosta, joka jollakin tavoin ilmaisi Wadelle miehen levottoman ja itsekkään luonteen. Oli melkein varmaa, että Belllounds oli syyntakeeton. Nyt oli todistettava vain se, ansaitsiko hän ollenkaan sääliä.

"Belllounds, teitte oikein konnantyön hyökätessänne Mooren kimppuun", Wade sanoi harkitusti.

"Mitä hittoa te nyt sanoittekaan?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti punastuvin poskin, ivallisesti ja ollen vähältä raivostua. Hän paukautti pyssynperän kovasti maahan.

"Niin, hittoa juuri", metsästäjä vastasi. "Minua sanotaankin Hell-Bent Wadeksi."

"Oletteko Mooren ystävä?" Belllounds kysyi alkaen vapista.

"Olen kaikkien ystävä. Haluan tulla teidänkin ystäväksenne."

"En välitä. Ilmoitan tässä samalla erään asian: Te ette tule oleskelemaan täällä White Slidesissä pitkää aikaa."

"Ette tekään!"

Belllounds muuttui kalmankalpeaksi, ei nähtävästi raivosta eikä pelosta, vaan säikähdyksestä, joka aiheutui hänen mielensä syvistä, salaperäisistä ja tunneherkistä komeroista. Hän oli äärettömästi huumaantunut, kuin jonkun epämääräisen ja peloittavan tulevaisuuden kuvan edessä. Waden nopeat sanat, jotka olivat kuin tiukujen kilinää, eivät olleet uhkaavat, vaan profeetalliset.

"Nuori mies, teille on puhuttava ja jos teillä on ollenkaan järkeä päässänne, sanani varmaankin tunkeutuvat aivoihinne", Wade jatkoi. "Olen vieras täällä, mutta satun nyt olemaan sellainen mies, joka näen asioiden läpi, ja huomaan, miten isänne kasvattaa teitä väärin. Ette tiedä, kuka olen, ettekä siitä välitäkään, mutta jos haluatte kuunnella, saatte oppia jotakin sellaista, joka voi auttaa teitä... Ei kukaan ihminen voi noudattaa kaikkia hurjia mielitekojaan turmelematta itseään. Sellainen ei ole luonnollista. On olemassa muitakin ihmisiä, joilla on haluja ja toivomuksia kuten teilläkin. Teidän pitää asua muiden ihmisten joukossa. Täällä on isänne, neiti Columbine, paimenet, minä ja kaikki karjanomistajat tästä Kremmliniin ja muissakin paikoissa. Näiden kaikkien ihmisten kanssa teidän on elettävä. Ette voi jatkaa, kuten olette aloittanut, turmelematta itseänne ja tuottamatta onnettomuutta isällenne ja tytölle... Tapojen parantaminen ei milloinkaan ole myöhäistä. Tiedän sen. Mutta joskus on liian myöhäistä suojella toisten onnea. Näen nyt, mihin olette menossa yhtä selvästi kuin jos tulevaisuutenne olisi näytetty minulle kuvissa. Minulla on sellaiset lahjat... Ja, Belllounds, te ette tule olemaan pitkäaikainen. Ellette rupea hillitsemään mieltänne, ellette tukahduta hurjia halujanne ja unhota itseänne, ellette tule hyväksi ja opi kunnioittamaan rakkautta, ette menesty... Se johtuu asioiden luonteesta ja ne seuraavat toisiaan, kuten tappelunne Mooren kanssa, Pronton säikähdyttäminen, juopottelunne Kremmlinissä ja raivonne minua kohtaan -- itse jatkuvasta elämästä. Teille käy lopulta huonosti. Teidän pitää muuttua kokonaan, Belllounds. Ei puoleksi, kuten hemmoiteltu poika, vaan kuten teoistaan tietoinen mies... Tarkoitan, että teidän pitää huomata ilkeytenne ja parantaa tapanne. Ihmisten mielessä tapahtuu useinkin sellaisia vallankumouksia. Minäkin olen ollut paha. Tein suurempia konnantöitä kuin te milloinkaan tulette saamaan aikaan, koska ette ole tarpeeksi järkevä ollaksenne todellakin paha, ja kumminkin olen muuttunut saadakseni elää... Kas niin, nyt olen lopettanut ja tarjoudun ystäväksenne auttaakseni teitä."

Belllounds seisoi levitetyin käsivarsin ovella hämmästyneenä ja kalpeana, mutta sitten kuin tämä pitkä nuhdesaarna loppui, hän tiuskaisi vihaisesti: "Kuka helvetissä te olettekaan oikeastaan?... Ellen olisi niin hämmästynyt ja jos olisin voinut saada sanankaan väliin, olisin tukkinut leipälaukkunne. Oletteko saarnaaja, vaikka olette olevinanne metsästäjä? Sallikaa minun sanoa teille muudan asia: en kärsi tuollaisia puheita, en keneltäkään ihmiseltä. Säästäkää neuvonne ja ystävyytenne itsellenne."

"Ette siis välitä minusta?"

"En!" Belllounds tiuskaisi.

"Ette siis ole ollenkaan neuvojen ettekä ystävien tarpeessa?"

"En, te huuhkajasilmäinen pehmytääninen tyhmeliini!" Belllounds huudahti.

Silloin Wade tunsi jotakin omituista ja tuttua, jonkunlaisia kylmiä vihlovia väreitä, ruumiillisia ja sielullisia, joita hän ei ollut kokenut White Slidesiin tulonsa jälkeen.

"Niin otaksuinkin", hän sanoi hiljaa ja synkästi, ja hän tiesi, ellei Belllounds sitä tiennyt, ettei hän tyytynyt toisen sanomiin ilkeihin nimityksiin, vaan ainoastaan totesi jonkun asian selvenemisen itselleen.

Belllounds kohautti leveitä hartioitaan ja maleksi tiehensä.

Wade lopetti lihan paloittelemisen. Sitten hän ratsasti pois viettääkseen tunnin Mooren luona. Palattuaan tupaansa hän vaihtoi metsästäjän vaatetuksensa parhaimpaan pukuunsa. Oli jotain merkillistä siinä, että hän teki sen, ennenkuin hän ryhtyi syöttämään koiria. Vasta auringon laskiessa hän poistui tuvastaan. Montana Jim ja Lem huusivat hänelle hänen mennessään heidän sivuitseen. Wade pysähtyi kuuntelemaan heidän hyvänluontoista jaaritteluaan.

"Kuulkaahan, Bent, nyt ei ole mikään sunnuntai", Lem sanoi.

"Olette pukeutunut oikein hienosti. Miksi?" Montana lisäsi.

"Isäntä pyysi minua illalliselle luokseen."

"Olette todellakin onnellinen. Mutta miksi meitä ei ole käsketty?" Lem vastasi. "Kuulin Möly-Jackin karjuvan teille ratsastaessani aitan ohi tänne. 'Kuka helvetissä te sitten oikeastaan olettekaan?' kiinnitti huomioni, ja minun oli pakko nauraa. Kuuntelin sitten koko hänen puheensa. Vai tarjositte te hänelle ystävyyttänne ja neuvojanne."

"Kyllä."

"Voin vain sanoa, että tuhlasitte aikaanne turhaan. Olette kummallinen mies, Wade."

"Kummallinenko? Ah, Lem, hän ei ole ollenkaan kummallinen", Montana sanoi, "vaan valkoinen. Wade, tunnen samoin kuin tekin ja haluaisin tehdä jotakin turmeltuneen Möly-Jackin hyväksi."

"Montana, sinä tässä turmeltunut olet", Lem vastasi. "Möly-Jack tietää kyllä, mitä hän tekee. Hän osaa pelata pokeria paremmin kuin sinä."

"Ehkä. Wade, pelaatteko te pokeria?"

"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ottaa teidän rahojanne", Wade vastasi.

"Teidän ei tarvitse olla niin omantunnontarkka senvuoksi. Tulkaa luoksemme tänään ja ottakaa sitä hieman mukaanne. Möly-Jack tarjoutui itse vieraaksemme. Hänen kätensä oikein syyhyvät, joten me myönnyimme. Bluds tulee myös mukaan. Tulkaa tekin, niin meitä on sitten viisi."

"Sellainen ei varmaankaan miellyttäisi nuorta Bellloundsia."

"Mitä? Luuletteko, ettei Möly-Jack halua pelata kanssanne? Mitä vielä. Hän on syntynyt pelaajaksi. Hän pelaisi vaikka isoäitinsä kanssa ja varastaisi renkaat kuolleen neekerin korvista."

"Ovela korttimies, vai mitä?" Wade kysyi.

"Jack ei ole mikään ovela, vaikka hän koettaa tekeytyä sellaiseksi. Aiomme pestä häntä hieman."

"Eiköhän vanha Bill suuttuisi tästä kortinlyönnistä?"

"Hän vallan kauhistuisi, mutta koira vieköön, me emme ole viekoitelleet Jackia! Emmekä me aio pelatakaan hänen kanssaan, vaan aiomme huviksemme katsella hieman kortteja."

"No minä tulen", Wade vastasi poistuen mietteissään.

Kun hän saapui asuinrakennukseen, Columbine vei hänet sisään. Tyttö oli pukeutunut niin komeasti, ettei Wade ollut nähnytkään häntä ennen milloinkaan sellaisena, ja Waden sydän alkoi sykkiä hieman nopeammassa tahdissa. Tytön nauru ja ääni lisäsivät Columbinen kuvaamatonta suloa, joka näytti johtuvan menneisyydestä. Hänen katseensa oli innokas ja ikävöivä kuin Waden läsnäolo olisi ollut hänelle kuin jokin tervetullut lahja.

Sitten karjanomistaja tuli huoneeseen. "Halloo, Wade, illallinen on melkein valmis! Miksi riitauduitte Jackin kanssa? Hän ei sano tulevansa syömään kanssanne."

"Tarjosin hänelle neuvojani."

"Hm! Hän kertoi minulle teidän saarnanneen hänelle, kunnes kasvonne olivat aivan mustat, ja --"

"Jack on selostanut tilanteen väärin, sillä vain hänen kasvonsa mustuivat", Wade keskeytti.

"Sanoitteko häntä hemmoitelluksi pojaksi ja ilkeäksi ihmiseksi, joka lopulta menee päistikkaa helvettiin?"

"Sanoin paljon muutakin", Wade vastasi ystävällisesti.

"Vai niin! Mutta mistä se johtui?" Belllounds kysyi töykeästi. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja synkistyivät hieman.

Wade toisti Jackille tekemänsä huomautukset otaksuen muistaneensa ne aivan tarkasti. Hän oli hyvin utelias näkemään, miten Belllounds suhtaantuisi niihin ja erittäinkin tuohon nuorukaisen ivalliseen vastaukseen hänen vakavasti tarjoamaansa ystävyyteen. Wade tiesi puhuessaan Columbinen koko ajan katselevan häntä ja lopetettuaan hänestä tuntui suloiselta kääntää silmänsä tyttöön.

"Wade, ettekö puhunut paljon itsestännekin?" Belllounds kysyi pettyneenä.

"Kyllä, mutta en ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Jos Jack olisi tullut puolimatkassa minua vastaan, se olisi ollut parempi hänelle ja minullekin, koska tulen paremmaksi saadessani auttaa toisia."

Kuultuaan hänen vastauksensa Belllounds vaikeni. Ei mitään puhuttu illalliseen asti ja sittenkin Belllounds oli hyvin vaitelias. Columbine tarjoili ja piti keskustelua vireillä. Wade tunsi olevansa tavattoman tyyni. Joku kummallinen muutos tapahtui paraillaan hänessä muovaillen häntä, mutta se hetki ei ollut vielä koittanut, jolloin hän olisi voinut kysyä itseltään. Hän nautti sanomattomasti ruoasta. Ja silloin kun hän uskalsi katsahtaa Columbineen nähdäkseen hänen voimakkaat ja kauniit kätensä, hänen lämpimät siniset silmänsä, jotka näyttivät iloitsevan hänen läsnäolostaan ja olivat suloisen ilmehikkäät heidän yhteisestä salaisuudestaan ja tumman synkät jostakin uhkaavasta, jota hän ei voinut arvata, hän tunsi mielessään sen totuuden aiheuttamaa jännitystä, tuskaa ja iloa, jota hän ei milloinkaan voinut ilmaista. Sillä hän ei voinut ikinä kertoa salaisuuttaan hänelle ilmaisematta samalla kovuuttaan hänen äitiään kohtaan. Columbine rakasti sitäpaitsi Bellloundsia kuin isäänsä ja sitten kuin nämä nykyiset huolet haihtuisivat, hän kiintyisi yhä lujemmin vanhukseen tämän vanhetessa. Wade mukaantui välttämättömään. Columbine ei saisi tietää sitä milloinkaan. Jos Columbine alkaisi rakastaa häntä, Columbinen pitäisi rakastaa häntä kuin heidän portilleen sattumalta tullutta vierasta. Tunteen pitää kokonaan johtua tuosta heidän välisestään salaperäisestä myötätuntoisuudesta ja palveluksista, joita Wade aikoi tehdä hänelle.

Wade poistui heti illallisen jälkeen huolimatta siitä, että Belllounds muuttui jälleen sydämelliseksi. Oli jo pimeä, kun hän meni pihalle. Columbine seurasi häntä jutellen iloisesti. Kun he olivat päässeet ulos hän tarttui Waden käteen ja kysyi: "Kuinka Wilson voi?"

Metsästäjä nyökäytti päätään vastaukseksi ja pysähtyen portaille hän puristi tytön kättä varmistaakseen sanansa. Hän sai heti palkintonsa. Tyttö seisoi siinä kirkkaassa tähtien valossa kalpeana ja kaunopuheisena katsoa tuijottaen häneen tummin suurin silmin.

Äkkiä hän kuiskasi: "Ah, ystäväni, lokakuun ensimmäiseen ei ole enää kuin kolme päivää!"

"Tyttöseni, vaikka siihen olisi tuhat vuotta, teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne", Wade vastasi matalalla täyteläisellä äänellään. Silloin näytti, kun Columbine kohotti käsivartensa, että hän aikoi syleillä Wadea, mutta liike olikin vain vetoomus tähtiin ja taivaaseen jostakin syystä, jota hän ei ilmaissut.

Wade toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui.

Paimenet ja Jack olivat juuri aloittamaisillaan pelin pokeria, kun Wade astui hämärästi valaistuun tupakansavua täynnä olevaan huoneeseen. Montana Jim asetteli talikynttilöitä karkeasti kyhätyn pöydän keskelle, Lem penkoi vaatteittensa taskuja hakien nähtävästi rahaa, Bludsoe sekoitteli likaisia kortteja ja Jack Belllounds täytti piippuaan takassa palavan räiskyvän tulen valossa.

"Koira vieköön, minulla piti olla jossakin enemmän rahaa!" Lem valitti. "Jim, kävit Kremmlinissä viimeksi. Otitko silloin rahani?"

"Nyt kun siitä mainitset muistelen ottaneeni", Jim vastasi hämmästyneenä.

"No, missä ne nyt ovat?"

"Toveri, minulla ei ole aavistustakaan. Luultavasti ne ovat vielä Kremmlinissä. Maksan ne sinulle takaisin."

"Tietysti. Mutta aloittakaamme nyt."

"Bent Wade, tulitteko tänne saadaksenne housuillenne?" Bludsoe kysyi.

"Pojat, pelasin pokeria melko hyvin Missourissa silloin kun te olitte vielä sylilapsia", Wade vastasi kylmäverisesti.

"Kuulin hänen olleen todellinen korttihai", Jim sanoi. "Ottakaa nyt jokainen joku tuoli tahi laatikko istuimeksenne ja alkakaamme. Tulkaahan nyt, Jack. Ette näytäkään nyt niin innostuneelta kuin tavallisesti."

"Haluan pelata neljään mieheen", hän sanoi.

Tämä huomautus keskeytti keskustelun hetkiseksi ja lopetti ystävällisyyden. Paimenet katsoivat toisiinsa, ei hämmästyneinä, vaan hieman poissa suunniltaan, kuin he olisivat unhottaneet jotakin, jonka heidän olisi pitänyt muistaa.

"Vastustatte siis minun yhtymistäni peliin?" Wade kysyi tyynesti.

"Kyllä!" Belllounds vastasi.

"Saanko kysyä, miksi?"

"Senvuoksi, mitä Montana teistä äsken sanoi", Belllounds vastasi hävyttömästi.

Tällainen huomautus, kun se sanotaan päin naamaa, katsotaan loukkaukseksi lännessä. Paimenet jäykistyivät äkkiä katsoen Wadeen. Hän ei kumminkaan muuttunut ollenkaan.

"Taidanpa siis todella ollakin koko korttihai", hän sanoi tyynesti. "Pelatkaa te vain minutta. En välitä enää koko pokerista ja senvuoksi mieluummin katselenkin."

Siten hän suoriutui tilanteesta, josta olisi voinut tulla hyvin vaarallinen. Lem katsoa tuijotti häneen, Montana potkaisi muutaman laatikon lähemmäksi mielenosoituksellisesti, Bludsoe heitti kortit pöydälle katsoen halveksivasti Wadeen ja Belllounds veti tuolinsa lähemmäksi pöytää.

"Millaisen rajan määräämme?" Jim kysyi.

"Kaksikymmentä senttiä", Lem vastasi nopeasti.

Silloin alkoi väittely. Belllounds ehdotti dollaria, mutta pojat vastustivat.

"Mutta, Jack, jos isänne saa tietää meidän pelaavan niin suurista panoksista, ajaa hän meidät matkoihimme", Bludsoe vastusti.

Tämä järkevä huomautus ei vaikuttanut ollenkaan vanhuksen poikaan. Hän ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviinsakaan, vaan alkoi ivailla paimenten rohkeutta. Hymy häipyi heidän kasvoiltaan ja Lem oikein punastui.

"No, jos aiomme pelata, niin se on aivan eri asia", hän sanoi kylmästi ottaessaan laatikon ja istuutuessaan. "Wade, lainatkaa minulle hieman rahaa."

Wade pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille kourallisen kultarahoja ojentaen ne paimenelle. On hyvin luultavaa, että jos tämä suuri summa olisi tullut päivänvaloon aikaisemmin, ennenkuin muutos mielipiteissä oli tapahtunut, Lem olisi hämmästynyt ja pyytänyt armoa. Mutta asian näin ollen hän hyväksyi lainan kuin hän olisi tottunut lainaamaan niin paljon joka päivä. Belllounds oli tehnyt tyhjäksi paimenien tyynen ja ystävällisen lähenemisyrityksen, koska hän ei ollut suostunut pelaamaan pienillä panoksilla leikin vuoksi.

Peli alkoi Waden seisoessa vieressä katsomassa. Pojat eivät aavistaneetkaan, millainen suunnaton pokerin pelaamisen taito piili hänen tyynen katseensa takana. Jo poikasena hän oli oppinut pokerin alkeet sellaisessa seudussa, josta peli on peräisin, ja miehenä hän oli pelannut sitä suurista määristä keltaisia rahoja revolveri vieressään pöydällä. Hänen innostuksensa saada katsella oli mitä poikiin tuli paljasta teeskentelyä, mutta Bellloundsin suhteen se oli perinpohjainen. Saavuttuaan White Slidesiin hän oli silloin tällöin kuullut puhuttavan nuoren Bellloundsin pelihimosta, mutta hänestä se oli tuntunut vain paimenten lavertelulta. Wade tiesi kumminkin, ettei lännessä ole mitään niin hyvin suunniteltua viekoittelemaan ihmisiä ja paljastamaan heidän luonteensa kuin peli pokeria.

Belllounds oli kuumeinen vastaaja, riemuitseva voittaja ja surkuteltava silloin kun hän hävisi. Hänen tietonsa pelistä olivat alkeelliset. Wade alkoi yhä selvemmin käsittää, ettei Jack halunnut laskea leikkiä eikä koetella onneaan vastustajiensa kanssa eikä voittaa rahaa, sillä hänen levottomuutensa kumosi sellaisen otaksuman, vaan hän halusi vain päästää pelihimonsa valloilleen. Wade näki sen melkein heti. Belllounds ei käyttäytynyt missään suhteessa reilusti. Hän oli itsekäs ja piti kiinni pelin kaikista pienimmistäkin määräyksistä vedoten aina omiin oikeuksiinsa, mutta epäillen toisten vaatimuksia. Hänen petoksensa olivat kömpelöitä ja raakoja. Hän piti korttejaan piilossa kädessään ja sekoitti leikin niin, että ässät jäivät alimmaisiksi. Ne hän halusi aina itselleen ja oli niin tyhmä, ettei hän saanut pelitovereitaan kiinni samanlaisista kömpelöistä petoksista. Wade hämmästyi ja tuli pahoilleen. Hänen tuntemansa sääli Bellloundsia kohtaan kohdistui isään, joka luotti poikaansa itsepäisesti ja järkkymättömästi.

"Eikö teillä ole mitään juotavaa?" Jack kysyi tovereiltaan.

"Ei! Mistä me sellaista olisimme saaneet?" Jim vastasi.

Belllounds unhotti sen nähtävästi, koska hän hetkisen kuluttua uudisti kysymyksensä. Paimenet pudistivat päätään. Wade tiesi heidän valehtelevan, sillä heillä oli viinaa takanaan. Silloin juolahti hänen mieleensä tarjoutua hakemaan omasta tuvastaan sellaista vain nähdäkseen, mitä nuori mies sanoisi. Mutta hän hillitsi kumminkin halunsa.

Onni kääntyi Bellloundsille vastaiseksi. Hän ei ollut mikään karitsa susien joukossa, ei millään muotoa, vaikka hänen tappioistaan olisi voitu tullakin sellaiseen luuloon. Waden mielestä hän sai vain ansionsa mukaan. Eivät mitkään paimenet, eivät näinkään hyvänahkaiset ja hienot kuin kysymyksessä olevat, voineet ruveta Bellloundsin tyhmyyksien uhreiksi. He voittivatkin kaikki, mitä hänellä oli.

"Minä lainaan", hän sanoi kuumeisen kärsimättömästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kosteat ja kuumeiset, erittäinkin ajettuneiden kuhmujen ympärillä, ja hänen silmänsä olivat pudota kuopistaan niiden pyöriessä ja leimahdellessa synkästi. Mutta hänen suunsa ilmaisi selvemmin kuin mikään muu heikon ja synnynnäisen pelaajan, itsekkään, hemmoitellun ja kärsimättömän nuorukaisen. Se paljasti hänen ilkeytensä kokonaisuudessaan.

"Minulta ainakaan ei lohkea senttiäkään", Lem vastasi laskien voittojaan. "Wade, tässä on tuo lainaamanne summa. Olen teille hyvin kiitollinen."

"Olen rahaton, enkä siis voi lainata teille mitään", Jim sanoi. Bludsoe oli pitänyt hyvin puolensa tässä nopeassa pelissä, mutta hän ei ollut niinä miehinäkään. Belllounds tuijotti kärsimättömästi heihin.

"Te veitte kaikki rahani. Vaadin hyvitystä!" hän tiuskaisi melkein huutaen.

"Mehän voitimme ne luullakseni", Lem vastasi tyynesti ja kylmästi. "Olemme valmiit antamaan teille millaisen hyvityksen tahansa heti tässä paikassa."

Wade ojensi kourallisen rahaa Bellloundsille. "Kas tässä!" hän sanoi hänen syvällä olevien silmiensä loistaessa hämärässä huoneessa. Wade oli lyönyt vetoa itsensä kanssa, ettei Belllounds epäröisi ollenkaan ottaa häneltä rahaa.

"Tulkaa nyt jälleen, te saidat lehmienpieksäjät!" hän huudahti siepaten rahat Waden kädestä. Hänen kiivas ja nopea liikkeensä ei paljastanut silloin muuta kuin hänen kasvonsa.

Paimenet näyttivät hämmästyneiltä ja joltakin muultakin. He aloittivat pelin heti uudestaan kiihkeämmin ja tulisemmin kuin äsken tämän Bellloundsin pojan leimahtavan luonteen kannustamina. Onni, väärään johtava ja lumoava, suosi Jackia hetkisen muuttaen hänet kokonaan kunnes hän oli iloinen, kerskaileva ja riemuitseva. Sitten onni muuttui ja samoin hänen kasvonsakin. Ne synkkenivät kokonaan.

"Haluan jotakin ryypättävää", hän äkkiä vaati. "Tiedän kirotun hyvin, että teillä on sellaista takananne, sillä tunsin sen hajun tullessani sisään."