Part 12

Rakkaus, äkkiä selvinnyt ja selittämätön, oli hänen salaisuutensa, vielä värisyttävän uusi ja vaarallinen suloisuudessaan. Hän pelkäsi tunnustaa sitä itselleen ja suhtautua siihen rohkeasti, koska se oli vielä tuntematon tekijä ja uhkaava kuin tuli. Hänen äkkinäinen tietonsa siitä tuntui erottamattomasti yhtyneen tuohon kasvavaan, voimakkaaseen ja vakavaan tunteitten virtaan.

"Menen hänen luokseen ja kerron sen hänelle", hän mumisi. "Hänellä on oikeus saada se tietää!... Sitten minun pitää sanoa hänelle jäähyväiset ikuisiksi ajoiksi!"

Wilsonille kertominen olisi suloista ja hänen luotaan poistuminen katkeraa. Epämääräiset mahdollisuudet kiusasivat häntä. Millaisen vaikutuksen hänen sanansa tekisivätkään? Kuinka katkeralta kaikki tuntuikaan! Hän ei voinut sanoa, mitä noissa molemmissa piilee, ennenkuin hän oli suoriutunut niistä. Tunnit venyivät pitkiksi, uni pakeni hänen silmistään, talon rauhallisuus muuttui myrskyksi ja arosusien surullinen ulina muistutti iloisesta tyttöajasta, joka oli nyt mennyttä.

Kun seuraavana päivänä tuo kauan odotettu tunti koitti, Columbine valitsi sellaisen hevosen, joka osasi juosta, ja hän ratsasti mutkaiseen laaksoon kuin vihuri. Mutta sen haavikon läheisyydessä, jossa Waden ystävällinen ääni oli antanut hänen salaisuudelleen elämän, hän sai kokea vastavaikutusta, joka pakotti hänet pysähtymään ja kiipeämään rinteelle hyvin hitaasti ja viivytellen.

Nähdessään tuvan viereen kiinni sidotun Waden hevosen Columbine onnistui hieman hillitsemään myrskyisiä tunteitaan. Metsästäjä oli varmaankin tuvassa ja niin ollen hänen ei olisikaan pakko heti ilmaista salaisuuttaan. Tämä ajatus joudutti hänen hitaita askeliaan. Ennen saapumista ovelle hän huusi tervehdykseksi.

"Collie, olet myöhästynyt", Wilson vastasi sekä iloisesti että moittivasti hänen astuessaan tupaan. Paimen makasi vuoteellaan ollen yksin koko huoneessa.

"Ah, missä Ben on?" Columbine huudahti.

"Hän oli kyllä täällä ja keitti ruokani. Odotimme, mutta sinua ei kuulunut. Päivällinen jäähtyi. Olin jo melkein varma, että olet tullut katumapäälle ja ettet tulisi ollenkaan, ja senvuoksi en voinut syödä... Wade sanoi kyllä tietävänsä sinun tulevan. Hän meni koirineen jonnekin... ja, ah, Collie, onko kaikki nyt hyvin?"

Columbine meni hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen sellaisin tuntein, kuin joku jättiläiskäsi olisi puristellut hänen sydäntään. Wilson oli terveemmän näköinen. Kasvot eivät olleet enää niin ajettuneet eivätkä punaiset, eikä silmissäkään sillä hetkellä ollut minkäänlaista tuskallista ilmettä, vaan ne olivat hellät, tummat ja kaunopuheliaat. Jos Columbine olisi saapunut avomielisine päätöksineen ja toivoineen keventää sydämensä, olisi hänen ollut hyvin vaikea vastustaa hänen silmiensä puhuvaa katsetta. Oliko hän nähnyt sen niissä ennenkin? Kuinka sokea hän oli ollutkaan?

"Olet luullakseni hieman parempi", hän sanoi onnellisena.

"Kyllä nyt, mutta minulla oli kova yö. En voinut nukkua, ennenkuin päivänkoitteessa. Wade herätti minut... Collie, olit kiltti, kun tulit. Olet niin ihmeellisen näköinen. En ole milloinkaan nähnyt kasvojesi hehkuvan noin. Ja silmäsi sitten -- ah!"

"Olen siis mielestäsi kaunis?" Columbine kysyi haaveillen, ajattelematta sitä ollenkaan.

Wilson naurahti ivallisesti.

"Tule lähemmäksi", hän sanoi vetäen hänet luokseen kömpelösti sidotulla kädellään.

Columbine polvistui peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Kumartuessaan eteenpäin hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen huuliltaan pääsi tukahdutettu ääni.

"No mutta, Collie!" Moore huudahti hämmästyneenä. "Taivas varjelkoon, älä itke! En tarkoittanut mitään. Tahdoin vain koskettaa käteesi."

"Kas tässä", Columbine vastasi haparoiden sokeasti, kunnes hän löysi Wilsonin käden. Toisen kätensä piti hän vielä silmillään. Hän tahtoi säilyttää salaisuutensa vielä hetkisen, peittää silmänsä ja riemuita tämän tilanteen kuvaamattomassa ilossa ja surullisuudessa, jollaista nainenkaan ei saa kokea kuin kerran elämässään.

"Mitä maailmassa tämä merkitseekään?" paimen huudahti huumautuneena. Hän tarttui lujemmin ojennettuun käteen. "Collie, käyttäydyt niin omituisesti... Et itkekään!... Näenkö unta, vai mitä tämä on? Kultaseni, katso minuun!"

Columbine otti käden silmiltään luopuen kokonaan vastustuksesta.

"Wilson, olen häpeissäni, suruissani ja äärettömän onnellinen", hän sanoi huohottaen.

"Miksi?"

"Muutaman asian vuoksi vain, jonka aion kertoa sinulle", hän kuiskasi.

"Mikä se on?"

Columbine kumartui häneen päin,

"Etkö voi arvata sitä?"

Wilson kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat.

"En tahdo arvata enkä uskallakaan."

"Se on jotakin, joka on ollut totta vuosikausia -- aina, kuten minusta nyt tuntuu -- jotakin, josta en milloinkaan ole uneksinutkaan, ennenkuin viime yönä", Columbine jatkoi hellästi.

"Collie!" Wilson huudahti. "Älä kiusaa minua!"

"Muistatko ne ajat, jolloin riitelimme niin hirveästi, koska suutelit minua?" Columbine kysyi.

"Luulitko minun voivan suudella sinua ja elää sitten unhottaakseni?"

"Rakastan sinua!" Columbine kuiskasi ujosti tuntien punastuvansa korvia myöten.

Tämä kuiskaus muutti Wilson Mooren kokonaan. Hänen käsivartensa kiertyi tytön kaulaan ja hän painoi tytön pään omaansa vasten. Pitäen häntä siinä asennossa lujasti hän suuteli tytön huulia, poskia ja kosteita silmiä ja sitten jälleen hänen huuliaan intohimoisesti ja hellästi.

Sitten hän painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

"Hyvä Jumala, en voi uskoa sitä! Sano se uudestaan!" hän huudahti käheästi.

Columbine painoi polttavat kasvonsa Wilsonin huopapeitteeseen ja hänen kätensä tarttuivat siihen lujasti. Paimenen hurja ilo ja hänen suudelmiensa omituinen voima ja sulo muuttivat hänet kokonaan. Hän lepäsi hänen rinnallaan tahtomatta kohottaakaan kasvojaan. Kaikki tuntui erilaisemmalta ja villimmältä, kun hän vastasi Wilsonin pyyntöön:

"Niin, rakastan sinua! Ah, miten äärettömästi sinua rakastankaan!"

"Kultaseni!... Näytä minulle kasvosi... Se on siis sittenkin totta. Tiedän sen nyt, sillä olet todistanut sen, mutta anna minun katsoa kasvojasi."

Columbine suoristautui niin hyvin kuin hän vain taisi, mutta kyyneleet olivat sokaista ja lausumattomat sanat tukahduttaa hänet. Ja siinä tärisyttävän liikutuksen vallassa, joka samalla ennusti piakkoin koittavaa eroa, hän oppi tuntemaan rakkauden yksinvaltaisen ja käskevän suloisuuden.

"Suutele minua, Columbine!" Wilson käski.

Kyyneleiden himmentävin silmin Columbine näki hänen kalpeat ja loukkaantuneet kasvonsa, ja hän kumartui niihin päin painaen hänen huulilleen ensimmäisen ja viimeisen suutelonsa.

"Vielä, Collie, vielä!" Wilson rukoili.

"Ei enää", hän kuiskasi hyvin hiljaa, ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa hän kätki kasvonsa ja puristi Moorea suonenvedontapaisesti koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä, jotka vapisuttivat häntä.

Moorekin vaikeni puristaen tyttöä vapaalla kädellään, hengittäen syvään ja hitaasti rauhoittuen. Columbine tiesi silloin Wilsonin arvaavan siinä olevan jotakin hirveän väärää, josta aiheutuvaa pelkoaan hän ei ehkä uskaltanut ilmaista. Wilson piteli häntä kaikissa tapauksissa vaieten ja odottaen, ja tämä kärsivällinen odotus alkoi Columbinesta tuntua sietämättömältä. Hän halusi kyllä pidentää tätä hetkeä, joka oli ainoa, mihin hän milloinkaan voi alistua, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä hän tiesi, että jos Wilson suutelisi häntä vielä, hänen velvollisuutensa Bellloundsia kohtaan häviäisi kuin sumu auringonpaisteessa.

Otteen irroittaminen hänestä tuntui Columbinesta kuin sydänjänteittensä katkomiselta. Hän suoristautui, kuivasi kyyneleet silmistään nousi seisoalleen koettaen koko ajan koota voimia voidakseen katsoa Wilsonia silmiin jälleen.

Kova ulkoa kallioilta kuuluva ääni säpsähdytti Columbinea. Wade siellä kutsui koiriaan. Hän oli palannut ja se liikutti häntä.

"Minun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa lokakuun ensimmäisenä päivänä", hän kuiskasi.

Paimen kohottautui niin ylös kuin hän suinkin voi. Columbinesta tuntui tuskalliselta katsella hänen kasvojensa muuttumista ja kalpenemista.

"Ei, ei!" hän huohotti.

"Kyllä", Columbine vastasi toivottomasti.

"Ei!" Wilson huudahti käheästi.

"Mutta, Wilson, minähän tulin kertomaan sitä sinulle. Ah, tottahan se on, siitä ei päästä minnekään!"

"Tyttöseni, sinähän sanoit rakastavasi minua", Wilson sanoi katsoen häneen tummin syyttävin silmin.

"Se onkin vielä kauheampaa."

Wilson leppyi hieman ja hänen vihansa muuttui jonkunlaiseksi peloksi.

Wade astui juuri silloin majaan kuulumattomin askelin, epäröi hieman, mutta tuli sitten Columbinen viereen. Columbine ei voinut irroittaa silmiään Mooresta katsoakseen ystäväänsä, vaan ojensi hänelle vain vapisevan kätensä. Wade puristi sen känsäiseen kouraansa.

Wilson koetti turhaan hillitä mieltään.

"Collie, jos rakastat minua, niin miten voit mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa?" hän kysyi tiukasti.

"Minun on pakko."

"Miksi?"

"Olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen isälleen elämästäni ja kasvatuksestani. Hän vaatii sitä minulta. Hän luottaa siihen täydellisesti, että voin tehdä Jackista miehen. Isä rakastaa minua ja minäkin rakastan häntä. Minun pitää auttaa häntä ja palkita hänelle jollakin tavoin. Velvollisuuteni on sellainen."

"Sinulla on naisellisia velvollisuuksia itseäsikin kohtaan", Wilson vastasi kiihkeästi. "Belllounds on sokea poikaansa nähden. Hän ei ymmärrä ollenkaan, miten häpeällinen sellainen avioliitto on. Mutta sinä ymmärrät."

"Häpeällinenkö?" Columbine änkytti.

"Niin juuri! On häpeällistä mennä naimisiin toisen miehen kanssa silloin kun rakastaa toista. Et voi rakastaa kahta miestä... Aiot lahjoittaa itsesi ja ruveta hänen vaimokseen. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?"

"Kyllä luullakseni", Columbine vastasi heikosti. Mihin hänen ihmeellinen rohkeutensa nyt oli haihtunutkaan? Tuo tulisilmäinen poika oli musertamaisillaan hänen sydämensä moitteillaan.

"Mutta sinun pitää synnyttää hänelle lapsia", Wilson huusi. "Tulla äidiksi heille, vaikka rakastatkin minua! Etkö ole ollenkaan ajatellut sitä?"

"Ah, en milloinkaan!" Columbine vaikeroi.

"Silloin sinun pitää, ennenkuin se on liian myöhäistä!" Wilson rukoili hurjasti. "Rakas Collie, ajattelehan nyt toki hieman! Et suinkaan halua tehdä loppua itsestäsi? Ethän? Sano se minulle."

"Mutta --. Ah, Wilson, mitä sanoisinkaan! Minun pitää yksinkertaisesti mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Collie, tapan hänet, ennenkuin hän saa sinut!"

"Et saa puhua niin. Jos tappelette jälleen ja jos jotakin hirmuista tapahtuu, kuolen."

"Parasta se olisikin!" Wilson sanoa tiuskaisi kalmankalpeana.

Columbine nojautui Wadeen saadakseen tukea. Hänen voimansa heikkenivät nopeasti, vaikka hän ei menettänytkään rohkeuttaan. Hän tiesi mikä on välttämätöntä, vaikka Wilsonin tuska raatelikin häntä..

"Kuuntelehan nyt", paimen aloitti jälleen. "Tässähän ovat kysymyksessä elämäsi, onnesi ja sielusi. Belllounds on aivan hullu tuohon hemmoiteltuun poikaansa nähden. Hän luulee, että aurinko nousee ja laskee pojan kanssa... Mutta Jack Belllounds on liian ilkeä tähän maailmaan!... Collie rakas, älä luule minun puhuvan mustasukkaisuudesta. Olen kyllä hirveästi mustasukkainen, mutta minä tunnen hänet. Hän ei ole sinun arvoisesi. Sellaista miestä ei olekaan, mutta häntä ei voida ottaa ollenkaan huomioonkaan. Hän särkee sydämesi, vetää sinut lokaan, turmelee terveytesi ja tappaa sinut vihdoin yhtä varmasti kuin nyt olet siinä. Tahdon saada sinut uskomaan, että voisin todistaa sinulle, millainen hän on, mutta älä vaadi minulta sitä. Luota minuun muutenkin, Collie."

"Wilson, kyllä minä luotankin", Columbine huudahti, "mutta se ei vaikuta ollenkaan asiaan. Se vain muuttaa velvollisuuteni raskaammaksi."

"Hän tulee kohtelemaan sinua, kuten hän kohtelee hevosia ja koiria. Hän pieksää sinua."

"Ei milloinkaan! Jos hän milloinkaan koskee minuun pikkusormellaankaan, niin --"

"Ellei nyt juuri sitäkään, niin hän väsyy sinuun pian. Jack Belllounds ei ole milloinkaan pitänyt mitään missään arvossa eikä tule ikinä pitämäänkään. Hänen luonteensa on sellainen, että hän haluaa vain sitä, jota hän ei voi saada, jos hän onnistuu sen saamaan, kyllästyy hän siihen heti. Ah, tunnen hänet poikasesta asti!... Columbine, olet kokonaan erehtynyt tuosta velvollisuudestasi. Ei kenenkään tytön ole pakko uhrata itseään senvuoksi, että joku mies on löytänyt hänet lapsena ja antanut hänelle kodin. Nainen on velkaa enemmän itselleen kuin kenellekään muulle."

"Se on kyllä totta, Wilson, sillä olen usein ajatellut tuota kaikkea. Mutta nyt et ole oikeudenmukainen, vaan kova. Kiellät kokonaan sen, että kussakin ihmisessä on jotakin hyvää. Isä vannoo, että voin parantaa Jackin. Ehkä voinkin. Rukoilen ainakin."

"Parantaa Jack Bellloundsin! Voitko säilyttää pahennutta munaa? Tuo kirottu raukka! Eikö sekään todistanut sinulle, millainen hän on, kun hän hyökkäsi kimppuuni ja potki kipeää jalkaani, kunnes pyörryin? Millaisia todistuksia haluatkaan?"

"Älä sano enää mitään, ole niin kiltti!" Columbine huudahti. "Ah, olen niin pahoillani! Minun ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan... Ben, viekää minut kotiin."

"Mutta Collie, minähän rakastan sinua!" Wilson rukoili hurjasti. "Hänkin voi kyllä rakastaa sinua, mutta hän on ollut, hän on --"

Tässä Moore näytti purevan kieltään voidakseen olla puhumatta ja jaksaakseen taistella jotakin kauheata, toivotonta ja raukkamaista vastaan itsessään.

Columbine kuuli vain hänen intohimoisen rakkaudentunnustuksensa, joka pani hänet vapisemaan.

"Puhut, kuin tämä kaikki koskisi vain sinua", hän huudahti kuuman veren polttaessa hänen suoniaan. "Et rakasta minua ollenkaan enemmän kuin minäkään sinua, etkä niinkään paljon, sillä minähän olen nainen!... Rakastan sinua kaikesta sielustani ja mielestäni!"

Moore vaipui vuoteelleen muserrettuna ja voitettuna.

"Wade, ystäväni, tehkää Jumalan nimessä nyt jotakin!" hän kuiskasi vedoten metsästäjään kuin viimeiseen oljenkorteen. "Selittäkää Collielle, mitä kaikkea siitä seuraa, jos hän menee naimisiin Bellloundsin kanssa. Jollei se muuta hänen mieltään, kertokaa silloin hänelle, mitä se minulle merkitsee. En milloinkaan lähde kotiini enkä poistu ikinä hänen luotaan. Ellei hän olisi kertonut rakastavansa minua, silloin olisin kestänyt kaiken, mutta nyt en voi. Se tappaisi minut, Wade."

"Puhut tyhmyyksiä jälleen, poikaseni", Wade vastasi. "Tullessani tänne tänään uneksit ja puhuit puuta heinää, koska olit aivan sekaisin... No niin, kuunnelkaa nyt molemmat. Te olette molemmat oikeassa. En ole milloinkaan ennen joutunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa kuin te olette, mutta se ei estä minua suhtautumasta asiaan samoin kuin johonkin tuntemaani seikkaan."

Hän keskeytti irtautuen hellästi Columbinesta. Sitten hän meni Mooren luo, sitoi irtautuneen kääreen uudestaan ja oikoi epäjärjestykseen menneet peitteet. Tehtyään sen hän istuutui vuoteen jalkapäähän ja kumartuen hieman eteenpäin hän alkoi sivellä känsäisellä kourallaan harvaa tukkaansa, joka alkoi jo harmaantua ohimoilta. Hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa ja noissa tuhkanharmaissa surujen uurtamissa kasvoissa ja syvissä salaperäisissä silmissä oli ilme, joka, vaikka se olikin surullinen ja viisas äärettömässä ymmärtäväisyydessään, oli kuitenkin säälimätön ja sammumaton toivossaan.

"Wade, pelastakaa Columbine, Jumalan nimessä!" Wilson rukoili.

"Niin, kunpa vain voisitte!" Columbine huudahti voimatta vastustaa kuulemaansa rukousta.

"Tyttöseni, teidän on pysyttävä päätöksessänne", hän sanoi käskevästi. "Ja Moore, sinun pitää olla mies eikä tehdä sitä hänelle niin vaikeaksi. Teistä ei voi kumpikaan tehdä mitään... Vanha Belllounds ei muuta mieltään milloinkaan. Hän voi kyllä raivostua silloin tällöin, mutta hän ei milloinkaan luovu hartaimmista toiveistaan poikaansa nähden... Mutta Jack voi muuttua. Ajatellessani menneitä vuosia muistan monta hänen laistaan ja miten he töittensä perusteella muuttuivat. Minulla on omituiset mielipiteet henkilöistä, joiden huolet olen ottanut omakseni. Se on jotakin sellaista, joka ei milloinkaan petä. Kun heidän vaikeutensa alkavat näyttää musertavilta, tekee mieleni kertoa heille Hell-Bent Waden tarina. Tästä onnettomuuksien ennustamistaidosta olen saanut nimeni... Mutta se ei kuulu nyt tähän... Ja nyt, nuoret ystäväni, uskokaa minua, että jotakin tulee tapahtumaan. Mitä lokakuun ensimmäiseen ja muihinkin lähimmässä tulevaisuudessa oleviin päiviin tulee, Collie ei mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa."

X.

Eräänä päivänä Wade huomautti Bellloundsille: "Koirista ei ylimalkaan voida sanoa mitään, ennenkuin ne opitaan tuntemaan. Ne muistuttavat monessa suhteessa ihmistä. Muutamat niistä näyttävät hyviltä, mutta ovatkin todellisuudessa pahoja. Ja se muuttaa asian. Jos villinä syntyneestä koirasta tulee lampuri, pysyy se sellaisena koko ikänsä. Olen tuntenut koiria, jotka ovat rakastaneet ihmisiä niin suuresti, etteivät ihmisetkään voi rakastaa toisiaan sen kovemmin. Koira ei välitä siitä, onko sen isäntä hyvä vai huono."

"Useimmilla noista koirista on ollut hyvin huonot isännät niiden käyttäytymisestä päättäen", Belllounds vastasi.

"Harjoitan juuri ensiluokkaista paria", Wade sanoi. "Jimillä on vain se vika, että se haukkuu liian hiljaa. Samilla taasen ei ole niin tarkka vainu kuin Jimillä, mutta se seuraa Jimiä ja sillä on niin kova ääni, että se kuuluu penikulmien päähän. Se korvaa siis Jimin ainoan vian. Nuo koirat pysyvät yhdessä ja niiden avulla voin harjoittaa toisia. Denver poikkeaa mielellään karhun ja puuman jäljille ajaessaan hirveä. Se on jo liian vanha vieroitettavaksi siitä tavasta. Useat nuoremmat koirat edistyvät mainiosti. Laumassa on kumminkin pari koiraa, joille en voi mitään."

"Mitkä sitten?"

"Ensiksikin tuo verikoira Kane. Se on hyvin omituinen eläin. En voi voittaa sitä puolelleni. Se ei voi unhottaa sitä, että kerran annoin sille kovasti selkään, kun se puri minua... Olen sen mielestä aivan arvoton. Se on kiintynyt neiti Columbineen ja luulenkin voivani kasvattaa siitä neidille mainion vahtikoiran. Mistä olette saanut sen, Belllounds?"

"Muistaakseni se on syntynyt jossakin vaunukaravaanissa aavikolla. Sen emä oli kuulemma täysiverinen kotoisin Louisianasta."

"Siinä onkin sitten selitys eräälle Kanessa huomaamalleni vaistolle. Se pitää ihmisten jälkien seuraamisesta. Olen saanut sen kiinni siitä. Eikä se rupea ajamaan puumia eikä karhuja. Tässä muudanna päivänä, kun koirat löysivät puuman jäljet alkaen haukkua riivatusti, Kane erosi joukosta näyttäen tyytymättömältä ja lähti sitten yksinään jonnekin. Se metsästelee yksinään. Luulin sitä alussa lampuriksi, mutta sellainen se ei ole. Se osaa seurata ihmisten jälkiä eikä sillä juuri muuta ansiota olekaan. Sen emä on varmaankin ollut orjakoira ja Kane on perinyt siltä sen vaiston."

"Vai niin! No opettakaa se sitten siihen. Olen nähnyt aikoja, jolloin sellainen koira olisi ollut tarpeen. Ja jos se kiintyy Collieen ja te hyväksytte sen, antakaa se hänelle. Tyttö on kärttänytkin minulta koiraa."

"Suunnitelmanne ei ole niinkään huono. Neiti Collie ratsastelee ja kävelee pitkiä matkoja yksinään eikä hänellä ole milloinkaan pyssyä mukanaan."

"Niin, siinä on todellakin jotakin kummallista. Collie on reipas tyttö kaikissa suhteissa, mutta hän ei milloinkaan tapa mitään. Wade, pitääkö hänen mielestänne lopettaa nuo yksinäiset retkensä?"

128

"El missään tapauksessa, niin kauan kuin hän ei ulota matkaansa liian kauaksi."

"Niinkö! Otaksukaamme kumminkin, että hän ratsastaa tuonne mustien vuorten takana olevaan laaksoon, niin miten sitten?"

"Siitä ei tule mitään, Belllounds", Wade vastasi vakavasti. "Mutta neiti Collie ei menekään sinne, sillä olen varoittanut häntä. Puhuakseni totta, olen nähnyt muutamia roiston näköisiä miehiä liikuskelevan tämän ja Buffalo-laakson välillä. Ne eivät ole metsästäjiä, ei kullankaivajia, ei paimenia eivätkä matkustajia."

"Mitä kuulenkaan! Wade, luuletteko noita muukalaisia voitavan syyttää menetyksestä, jonka sain kärsiä viimeisessä karjantarkastuksessa?"

"En voi sanoa vielä sitäkään, mutta en pitänyt heidän ulkomuodostaan."

"Wade, teidän asianne on jakaa oikeutta. Meillä on piakkoin lokakuu käsissä eikä lumentuloon ole enää pitkälti aikaa. Luuletteko noiden miesten talvehtivan näissä metsissä?"

"En eikä Lewiskään. Muistatte kai hänet?"

"Kyllä. Tarkoitatte varmaankin tuota kaivosmiestä, joka asuu Buffalo-laaksossa etsien sieltä kultaa. Hän on ollut täälläkin. Hyvä mies, mutta aivan hullaantunut kultaan."

"Olen puhutellut häntä usein, milloin siellä, milloin täällä. Eksyin koirieni jäljiltä toissa päivänä. Ne ajoivat puumaa ja Lewis kuuli haukunnan jääden niiden luo, kunnes saavuin. Silloin hän kertoi minulle muutamia mielenkiintoisia uutisia. Katsokaa, hän on huolissaan Buffalo-laakson seuduilla kuljeskelevien miesten vuoksi ja koettaa saada ne kiinni jostakin konnantyöstä. Joku oli ampunut häntä metsässä. Hän ei voinut kyllä vannoa, kuuluuko ampuja noihin miehiin, mutta siitä hän on aivan varma, ettei se ollut mikään vahingonlaukaus. Lewis sanoo niiden asuvan Elgeriassa ja hän luulee niiden olevan yhteistoiminnassa Smithin kanssa, jolla on kapakka siellä. Tunnette kai Smithin?"

"En enkä haluakaan", Belllounds sanoi lyhyesti. "Hän on aina suhtautunut vihamielisesti minuun eikä hän ole ollut rehellinen Elgeriassa asuvia ystäviänikään kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole voinut todistaa hänestä mitään huonoa, vaikka joku ehkä olisi halunnutkin. Minä puolestani en ole milloinkaan vielä erehtynyt mielipiteissäni ihmisistä. Miehillä ei ole turhan vuoksi sellaisia arpia naamassaan."

"Isäntä, uskon nyt teille jotakin sellaista, jota teidän ei pidä kertoa muille", Wade sanoi tyynesti. "Tunnen Smithin. Hän on niin ilkeä mies kuin länsi vain voi ihmisestä tehdä. Tuo arpi on minun ansiotani... Kun hän näkee minut, tarttuu hän heti pyssyynsä."

"No, minut saa vaikka hirttää! Mutta se ei kummastuta minua ollenkaan. Maailmamme on niin pieni. Wade, lupaan, etten puhu tästä kenellekään. Mutta millainen on suunnitelmanne?"

"Aion ottaa Lewisin avulla selville, ovatko nuo muukalaiset jossakin yhteydessä Smithin kanssa ja voidaanko heitä syyttää karjan katoamisesta."

"Ahaa! Wade, annan siihen suostumukseni empimättä. Karjaani on varmasti ryöstetty. Ei kumminkaan niin paljon, että se mitään haittaisi, eikä sellaista tule enää tapahtumaankaan Coloradossa, mutta jos saamme heidät kiinni itse teosta, meidän on pakko laittaa heidät vankilaan."

"Isäntä, sanon teille --"

"Wade, ette suinkaan aio sanoa, että täällä White Slidesissä tulee tapahtumaan jotakin hirveätä?" Belllounds keskeytti surullisesti.

"Vannon, ettei minulla ole sellaisesta vielä aavistustakaan", Wade vastasi vakavasti. "Aioin vain sanoa, että jos Smith on mukana tuossa karjanvarkaudessa, ei häntä oteta niinkään helposti kiinni, ja jos hän joutuu pulaan, syntyy laukaustenvaihtoa. Hän on viekas ja hänellä on suuri kokemus. Ei ole ollenkaan luultavaa, että hän toimii avoimesti, kuten vuosia sitten. Jos hän varastelee karjaa tahi ostaa ja myy sellaisia eläimiä, joita muut hankkivat hänelle pienissä erissä, tulee hänen kiinniottamisensa muodostumaan hyvin vaikeaksi."

"Niin, hän voi olla suuri lurjus", Belllounds sanoi miettiväisesti. "Mutta hänen laisensa miehet joutuvat tavallisesti aina lopulta kiikkiin, olivatpa he sitten miten viekkaita ja viisaita tahansa. Mikään ei ole luonnollisempaa... Oliko teillä jotakin riitaa Smithin kanssa?"

"Annoin hänelle tuon merkin erään toisen puolesta melko mitättömästä syystä. Mutta hän on vihoissaan minulle."

"No, siinä tapauksessa teidän ei pidä hakea riitaa. Koettakaa muodostaa White Slidesistä sellainen paikka, joka voi todistaa nimenne vääräksi. Mutta kaikissa tapauksissa, älkää ollenkaan empikö ryhtyä toimeen, jos satutte näkemään jotakin epäilyttävää maatilani läheisyydessä."

Vanhus poistui miettiväisesti jättäen metsästäjänkin syviin ajatuksiin.