Part 10

"Nyt sinä olet käsissäni, Moore", hän sanoi hiljaa ja käheästi. Luopuen kaikesta teeskentelystä hän paljasti hillittömän luonteensa kokonaan. Hänen kasvonsa tulivat aivan mustiksi ja ohimosuonet pullistuivat. Ojennettu käsi vapisi kuin oksa tuulessa. "Sinä liukaskielinen valehtelija! Olen selvillä pelistäsi. Tiedän sinun usuttaneen hänet minua vastaan. Tiedän sinun aikoneen voittaa hänet vielä viikkoa ennen hänen hääpäiväänsä... Senvuoksi en aio antaa sinulle selkään, vaan siksi, että vihaan sinua. Niin pitkälti kuin vain voin muistaa taaksepäin isäni on aina viitannut sinuun kuin esimerkkiin. Ja sinun vuoksesi hän sitten lähettikin minut pois kotoani. Hyvä Jumala, sentähden sinua juuri vihaankin!"

Bellloundsin lausumiin sanoihin sisältyi omituisen rehellisesti kaikki hänen alkuperäinen kiivautensa ja pahuutensa. Vain silloin kun hän oli tyyni, hänen järkensä voi muodostaa salaisia suunnitelmia. Hänessä asuva paholainen näytti nyt saaneen hänet kokonaan valtoihinsa.

"Belllounds, olet hyvin urhoollinen sanoessasi tämän kaiken jalkapuolelle miehelle", paimen sanoi purevan ivallisesti.

"Jos sinulla olisi kaksi pölkkyjalkaa, olisin sitä iloisempi", Belllounds huusi sivaltaen Moorea niin, että Moore oli melkein menettää tasapainonsa. Vain loukkautunut jalka, jonka hän työnsi maahan kovasti, pelasti hänet kaatumasta.

Kun Columbine huomasi sen ja näki miten Wilson horjui ja muuttui kalmankalpeaksi, hän huudahti hiljaa ja näytti äkkiä juurtuvan paikoilleen sen heikontamana ja pelästyttämänä, jonka hän nyt tiesi välttämättä seuraavan. Hän tunsi itsensä aivan sairaaksi, vapisi ja oli pyörtymäisillään.

"Saat todellakin kiittää onneasi, ettei minulla satu olemaan revolveriä", Moore sanoi synkästi. "Mutta sinä tiesit sen, sillä muuten sinä raukka et olisi uskaltanut lyödä minua."

"Pakotan sinut nielemään tuon!" Belllounds kähisi heiluttaen nyrkkiään ja suunnaten kovan lyönnin Mooreen.

Silloin kohotti paimen ilmaan raskaan sauvansa. "Jos lyöt minua vielä, vuodatan pienet aivosi pellolle. Jumala sen kyllä tietää, miten mitättömät ne ovat... Belllounds, aion sanoa sinulle vasten silmiä tämän tytön kuullen, jonka sokaistu isäukkosi aikoo sinulle antaa: Et ole juovuksissa, vaan olet ilkeä ja häijy. Olet saanut nyt tilaisuuden hyökätä kimppuuni, kun olen loukkaantunut, ja aiot käyttää sitä hyväksesi niin paljon kuin suinkin. Sinä roisto, luulen voivani melkein antaa sinulle selkään, vaikka minulla ei olekaan muuta kuin yksi jalka. Mutta jos tulet vielä lähelleni, isken kallosi halki. Sinusta ei ole milloinkaan ollut mihinkään eikä sinusta milloinkaan tulekaan mitään. Olet vain Möly-Jack, puolihullu, itsekäs kuin helvetti, härkäpäinen ja ilkeä!... Nämä ovat viimeiset sanat, jotka sinulle milloinkaan tuhlaan."

"Tapan sinut!" Belllounds karjui mustana raivosta.

Moore ojensi sauvaansa uhkaavasti, mutta koska hän ei voinut seisoa vakavasti jalallaan, hänen vastustajansa käytti sitä hyödykseen. Belllounds riensi paimenen taakse hyökäten äkkiä hänen kimppuunsa. Sauva laskeutui, aikaansaamatta juuri mitään. Bellloundsin raju hyökkäys kaasi Mooren maahan ja ennenkuin Moore ennätti nousta, Belllounds oli hänen kimpussaan.

Columbinen näki tämän kaiken hämärästi. Kun Wilson kaatui, hän sulki silmänsä taistellen heikkoutta vastaan, joka oli melkein lamaannuttaa hänet. Hän kuuli painiskelun aiheuttamia kumeita jymähdyksiä ja soran rapinaa. Nämä äänet tuntuivat hänestä ensin tulevan kaukaa, mutta sitten lähestyvän. Katsoessaan toistamiseen tarkemmin hän näki Mooren hevosen laukkaavan pelästyneenä pois noiden hurjasti kamppailevien miesten luota, jotka olivat melkein vierineet sen jalkoihin. Seuraavien minuuttien aikana oli taistelu tasapäistä ainakin Columbinen mielestä. Hän katseli sitä kauhuissaan seisoen kuin lumottuna paikallaan. Miehet iskivät toisiaan, tarttuivat toisiinsa kiinni ja vierivät toistensa yli vuorotellen. Seuraavalla kerralla Belllounds pääsi ylimmäiseksi, sillä Moore alkoi väsyä. Se voitiin huomata joka kerta, kun Moore koetti vääntäytyä alta pois. Belllounds heittäytyi koko painollaan Mooren ruumiille päästämättä häntä altaan ja samalla potkien häntä koko voimallaan. Hän koetti saada paimenen voimattomaksi potkimalla hänen loukkaantunutta jalkaansa, ja hän onnistuikin vähitellen. Moore huudahti kummallisesti ja taisteli toivottomasti, pääsemättä kuitenkaan vapaaksi raskaan painon alta. Belllounds nousi nyt seisoalleen ja katsoen taakseen hän iski harkitusti ja raivokkaasti Mooren sidottua jalkaa, kerran, toisen ja yhä uudestaan, kunnes hänen allaan oleva kiemurteleva ruumis jäi liikkumattomaksi. Pelon hitaasti jäykistyttämä Columbine näki kaiken tämän. Hän ei voinut liikkua eikä huutaakaan. Hän halusi hyökätä Jackin kimppuun, vetää hänet pois Wilsonin päältä, tehdä hänelle pahaa ja tappaa hänet, mutta hänen lihaksensa olivat kuin halvaantuneet. Tuskissaan hän ei voinut katsoa muuallekaan. Belllounds istuutui kahareisin vastustajansa ruumiille alkaen lyödä häntä raa'asti ja koettaen saada iskunsa niin nopeiksi ja voimakkaiksi kuin suinkin. Hänen kasvonsa olivat silloin kauhean näköiset, sillä ne ilmaisivat murhanhimoa.

Columbine kuuli lähestyviä ääniä ja nopeita askelia. Se vapautti hänen haavoittuneen kielensä ja hän huusi hurjasti. Vanha Bill Belllounds ilmestyi kuistiin ja metsästäjä Wade juoksi polkua pihaan.

"Isä, hän tappaa Wilsonin!" Columbine huusi.

"Kuulehan, sinä paholainen!" Belllounds karjaisi.

Jack Belllounds nousi. Huohottaen, puku ja hiukset epäjärjestyksessä ja kasvot naarmuissa hän ei ollut mikään miellyttävä näkemys isällekään. Moore oli tiedotonna kalpein verisin kasvoin ja hänen loukkautuneen jalkansa kääreissä oli suuria punaisia läikkiä.

"Hyvä Jumala, poika!" vanha Bill huohotti. "Hyökkäsitkö tuon raajarikkoisen miehen kimppuun?"

Sitä ei voitu mitenkään kieltää, sillä senhän todistivat selvästi Mooren liikkumaton surkuteltavassa tilassa oleva ruumis ja huohottava punastunut poika. Jack Belllounds ei vastannut. Hän oli vieläkin vihan vallassa, jota hän äsken ei ollut voinut ollenkaan hillitä ja jota hän ei vieläkään ollut saanut tyydytetyksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pahansuopaa ja riemuitsevaa tyydytystä.

"Tämä tasoittaa hieman välejämme, Moore", hän huohotti poistuen paikalta.

Nyt saapui Wadekin paimenen luo ja kumartui hänen puoleensa. Columbinekin riensi lähemmäksi ja lankesi polvilleen. Vanha karjanomistaja näytti hyvin järkytetyltä.

"Ah, miten hirmuista se olikaan!" Columbine huudahti. "Hän on niin kalpea ja veri --"

"Kuulkaahan, tyttöseni, tämä ei ole mikään sopiva näky naiselle", Wade sanoi ja hänen ystävällisessä äänessään, katseessaan ja läsnäolossaan oli jotakin, joka tyynnytti Columbinen. "Minä pidän huolta Mooresta. Noutakaa tänne hieman vettä ja pyyheliina."

Columbine nousi horjuen rakennukseen. Hän huomasi punaisen täplän toisessa kädessään, jonka hän oli laskenut paimenen kasvoille, ja joutuen omituisen, kuuman, kiivaan, voimakkaan ja lumoavan tunteen valtaan hän suuteli sitä. Rientäessään takaisin Waden pyytämiä tavaroita kantaessaan hän kuuli karjanomistajan sanovan: "Hän näyttää olevan hyvin pahasti loukkaantunut."

"Kyllä varmasti!" Wade vastasi.

Columbinen nostettua Mooren pään syliinsä metsästäjä rupesi valelemaan hänen verisiä kasvojaan. Ne olivat naarmuissa, ajettuneet ja haavoittuneet, ja vaikka Wade valelikin niitä vedellä pestäkseen pois veren, sitä kuitenkin tihkui esille muutamista paikoista.

Columbine katseli noita tyyniä kasvoja hänen sydämensä sykkiessä ja paisuessa sellaisista tunteista, joita hän ei voinut hillitä eikä ymmärtää. Kun Wilson vihdoin avasi silmänsä räpytellen niitä ensin ja sitten kokonaan, tunsi hän sellaista riemua, että se vapisutti hänen koko ruumiistaan. Wilson hymyili hänelle ja Wadelle heikosti, ja sitten hänen katseensa kiintyi Bellloundsiin.

"Luullakseni hän antoi minulle selkään", hän sanoi hiljaa. "Hän potki loukkaantunutta jalkaani, kunnes pyörryin. Selkään hän kuitenkin antoi minulle kaikissa tapauksissa."

"Wils, ehkä hän teki niin", vanhus vastasi änkyttäen, "mutta hänellä on kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen pieksämisestä."

"Isäntä, Jack oli juovuksissa", Moore sanoi heikosti. "Voimme ehkä antaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun hakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain osasin."

"Vai niin!" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi kohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.

Waden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen nousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti istuutua, mutta epäonnistui surullisesti.

"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä", Wade sanoi. "Neiti Collie, olette järkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä tässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne tyyntymään."

Moore hymyili hänelle heikosti. "Olen pahoillani", hän sanoi.

"Miksi?" Columbine kysyi.

"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut ja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni. Kunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!"

"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut", Columbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen päinvastoin iloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan --"

"Älä sana sitä", Wilson keskeytti.

"Tyttöseni, näytätte olevan halukas tekemään jotakin", Wade sanoi ystävälliseen tapaansa.

"Halukasko?" Columbine toisti jotakin syvää ja tunteellista äänessään. "Niin, olen halukas -- halukas, kuten tekin -- puhumaan suuni puhtaaksi."

Sitten hän juoksi rakennukseen, hyökkäsi kuistiin ja syöksyi arkihuoneeseen huohottaen ja leimuavin silmin. Karjanomistaja torui siellä juuri poikaansa. Edellinen ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja jälkimmäinen säikähti.

"Jack Belllounds", tyttö huusi, "et ole mies etkä mikään... Olet vain suuri raukka ja roisto?"

Hän seisoi paikoillaan hetkisen ivallisin ja kiihkein katsein, rientäen sitten ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

VIII.

Columbine ei poistunut huoneestaan enää sinä päivänä. Siellä tuntemansa kärsimykset hän halusi piilottaa muiden silmiltä. Hänellä oli vain heikko aavistus siitä, mitä itsensä voittaminen hänelle tällä kertaa maksoi. Hän suoriutui siitä kaikissa tapauksissa ja nukkuikin seuraavan yön korvatakseen edellisen yön unettomuuden.

Hän ei omituista kyllä pelännyt ollenkaan lähestyä karjanomistajaa ja hänen poikaansa. Viimeiset tapahtumat eivät olleet ainoastaan muuttaneet häntä, vaan antaneet hänelle voimiakin. Kun hän tuli aamiaiselle, Jackia ei näkynyt missään. Vanhus tervehti häntä tavallista huolestuneemmin.

"Jack on sairas", hän huomautti äkkiä.

"Todellako?" Columbine vastasi.

"Niin. Hän sanoi sen johtuvan juopottelusta, johon hän nyt on tottumaton. Hän on sellainen kuin sanoitkin hänen olevan. Hän ei välittänyt moitteistani juuri ollenkaan, mikä oli vieläkin pahempaa. Sanon sinulle, tyttöseni, että hän on rakastunut sinuun niin kovasti, että minua oikein hirvittää."

"Minun on pakko huomauttaa, että hän paljastaa nuo tunteensa hyvin omituisella tavalla", Columbine vastasi lyhyesti.

"Viinan syytä kai se oli", vanhus väitti liikuttavasti ja vakavasti koettaen lieventää rikosta.

"Hän antoi minulle kunniasanansa, ettei hän juo milloinkaan enää."

Belllounds pudisti vanhaa harmaata päätään surullisesti.

"Vai niin. Kun Jack on kiihkoissaan, hän voi luvata mitä tahansa ja tarkoittaakin sitä silloin, mutta jouduttuaan ensimmäiseen kiusaukseen hän unhottaa sen. Tunnen hänet. Tähän rikkomukseen hänellä oli melkein pätevät syytkin. Kaupungin pojat alkoivat juhlia lokakuun ensimmäistä päivää ja on täydellinen ihme, ettei hän tullut sikahumalassa kotiin."

"Isä, olet kultaakin parempi", Columbine sanoi pehmeten. Kuinka hän voisikaan olla vihainen hänelle?

"Collie, et siis aio peruuttaa minulle antamaasi lupausta?"

"En!"

"Pelkäsin sinun muuttaneen mielesi tuon avioliiton suhteen."

"Antaessani suostumukseni tarkoitinkin sitä. En asettanut minkäänlaisia ehtoja."

"Mutta, tyttöseni, lupauksethan voidaan rikkoa", vanhus sanoi täyteläisellä äänellään.

"En ole milloinkaan rikkonut omiani."

"Mutta minäpä olen. En usein ehkä, mutta joskus kumminkin... Ja, tyttöseni, sellainen on luonnollistakin. Voi ilmestyä seikkoja, joiden vuoksi annetun lupauksen täyttäminen on vallan mahdotonta. Ja mitä tyttöihin tulee, ymmärrän täydellisesti, miten helposti he voivat muuttaa mielensä yönkin kuluessa. Sanon sinulle rehellisesti, ettei minkäänlainen kiitollisuudenvelka sinun puoleltasi voi pakottaa sinua nyt naimisiin Jackin kanssa."

"Isä, jos minä menemällä naimisiin Jackin kanssa voin auttaa häntä tulemaan paremmaksi pojaksi sinulle ja kunnollisemmaksi mieheksi, olen iloinen", Columbine vastasi.

"Tyttöseni, alan ymmärtää, kuinka jalo ja hieno olet", Belllounds vastasi hyvin tunteellisesti. "Ja se pahoittaa niin mieleni. Naapurini ovat aina syyttäneet minua siitä, etten näe maailmassa muuta kuin poikani, vain Möly-Jackin. Häneen nähden olen ollut aivan kuuro ja sokea. Mutta nyt en ole enää niin kirotun sokea kuin olen ollut. Verho on nyt poistumaisillaan silmieni edestä... Minulla on vielä yksi toivo jäljellä Jackiin nähden, nimittäin hänen avioliittonsa sinun kanssasi. En aio luopua siitä."

"Minäkin aion pitää sanani, isä", Columbine vastasi. "Suostun rupeamaan hänen vaimokseen lokakuun ensimmäisenä päivänä."

Hän lopetti uskaltamatta enää muuta ja poistui hetkisen kuluttua aamiaispöydästä ryhtyäkseen jatkamaan työtään. Ja hän saikin sen tehdyksi, vaikka hänen kätensä usein lepäsivätkin toimettomina hänen tuijottaessaan ikkunastaan iäkkäiden vuorten harmaille rinteille.

Myöhemmin lähtiessään ratsastamaan hän näki Lemin työskentelevän pajassa.

"Kas, neiti Collie, vieläkö todellakin oleskelette täällä?" hän sanoi hymyillen iloisesti.

"Lem, häpeän melkein puhutella nyt hyviä ystäviäni, koska en ole välittänyt heistä niin pitkään aikaan", Columbine vastasi.

"Mutta sitä varten kai ystävät juuri ovatkin olemassa, että heitä puhutellaan... Olette hirmuisen kalpea. Melkein tuon kukan näköinen, jota on niin paljon kukkuloilla."

"Lem, haluan ratsastaa Prontolla. Luuletteko sen olevan jo siinä kunnossa?"

"Pieni liikunta ei ole sille varmastikaan haitaksi. Se syö itsensä aivan kuoliaaksi."

Paimen lähti hänen kanssaan laitumen portille ja vihelsi Pronton luokseen. Mustangi tuli laukaten nähtävästi aivan parantuneena saamistaan vammoista ja innoissaan lähtemään vanhoille retkilleen emäntänsä kanssa. Lem satuloitsi sen kiinnittäen enimmän huomiota vyöhön.

"On parasta, ettemme vedä sitä tiukalle", hän sanoi. "Olkaa varovainen ja muistakaa, että satula on löyhässä."

"Hyvä on, Lem", Columbine vastasi noustessaan satulaan. "Missä pojat ovat tänään?"

"Blud ja Jim korjaavat aitaa puron rannalla."

"Entä Ben?"

"Benkö? Ah, tarkoitatte varmaankin Wadea! En ole nähnyt häntä sittenkuin eilen. Hän nylki silloin erästä puumaa tuolla vuorella. Se oli eilen aamulla. Hän ei ole luullakseni kaukanakaan, koska koiratkin ovat tuolla."

"Siinä tapauksessa, Lem, ette ole kuullutkaan eilisestä Jackin ja Mooren tappelusta."

Lem suoristautui äkkiä. "En todellakaan ole kuullut siitä sanaakaan."

"Niin, he tappelivat", Columbine sanoi nopeasti. "Näin sen. Muita ei ollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät apuun. Ben vei hänet kotiin."

"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä. Käväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti liikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään tapella."

"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi pakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils koetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja piteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta jalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää häntä."

Lem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. "No vieköön piru minut!" hän huudahti. "Sellainen roistontyö!"

Columbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden tuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa rehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen kaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi hän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen tuskallisia ajatuksiaan.

Koirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim olivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt erilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi porraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen edellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat kangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi varmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan tuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna seinään kuivamaan.

Hän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen ja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä suvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava oli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi varustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka iloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja useammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia majavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.

Kahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama loiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli sillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson oli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että Wade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto pelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi niiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt hänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta ollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.

"Kane, Kane, tule tänne!" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta pysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei ottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin, koira seurasi häntä.

Old White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden, tummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät rinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen juurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen alue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni puronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät laitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi nähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki Bellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi. Hevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se valkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle. Columbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi joutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan sillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään mielenliikutuksensa.

Tupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa. Talvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio, joka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa. Wilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa laaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu kiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja autiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta. Viimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat Columbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja sitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän hengitti nopeasti.

Tuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.

"No voi sinua ryökälettä!" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan. "Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään."

"Kuulin hevosenkin askelia", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.

"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä", Wade vastasi.

Hän ilmestyi samalla ovelle.

"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie", hän ilmoitti siirtyessään syrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.

"Hyvää huomenta!" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin iloa.

"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?" Hän kuuli tämän epäilevän kysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä ikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä epämääräiseltä ja vieraalta.

"Tulin tietysti", hän vastasi mennen lähemmäksi. "Kuinka voit?"

"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni juuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella tätä ajettunutta naamaani."

"Älä ole milläsikään", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa nähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja pala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi katselemaan ympärilleen.

"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!" hän huudahti hämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku taikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan kullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja koristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli katselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson makasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka vieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja lattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot oli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet olemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta. Niin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu höyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla savu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää, että uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty hirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten kannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä oli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen, ja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli nauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja vaatteita.

"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta", Moore sanoi ihastuen Columbinen ilosta. "Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu uskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan suruissani, vaikka minun täytyy maatakin... Ja hän sanoo ihmisten nimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent Wadeksi?" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]

Kun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade pudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö näki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä lattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!

"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä", hän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.

"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin uutta Bent Wadellekin", hän vastasi omituisesti nauraen. "Koetan kaikissa tapauksissa eläytyä siihen."

Wilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä haavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta naulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli columbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne heiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli oma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.