Part 5

»Käytetyltä?» vastasi palvelija. »Ettekö näe, sir, että se on rikkimurrettu? -- Näyttää melkein siltä, että joku on polkenut sitä.»

»Niinpä niin, totta tosiaan», sanoi Utterson. »Ja murrospaikat ovat myöskin ruosteiset.»

Molemmat miehet katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

»Tämä menee yli minun ymmärrykseni», sanoi juristi. »Mennään takaisin työhuoneeseen.»

He kulkivat hiljaa portaita ylös ja alkoivat, luoden tuontuostakin pelokkaan syrjäkatseen ruumiiseen, tarkasti tutkia työhuoneen sisältöä. Eräällä pöydällä näkyi jälkiä siitä, että siinä oli toimitettu jotakin kemiallista koetta. Jotakin valkoista suolaa oli eri paikoissa pöydällä olevilla lautasilla, ja kaikki näytti olevan valmiina jotakin koetta varten, jonka suorittamisessa miesparka oli tullut keskeytetyksi.

»Juuri tuota jauhetta minun alituiseen täytyi juosta hakemassa», sanoi Poole. Hänen puhuessaan alkoi teekeittiö kiehua pihistä kimeällä äänellä.

Tämä vei heidät kummatkin uunin luo, mihin oli siirretty hauska nojatuoli ja missä teetarpeet olivat valmiina -- sokerikin oli jo kupissa. Eräällä viereisellä hyllyllä oli muutamia kirjoja; yksi kirja oli avattuna teekupin vieressä. Utterson vilkaisi sitä ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan erään uskonnollisen teoksen, johon Jekyll oli aina ollut hyvin mieltynyt, reunat ahdettuina täyteen liikuttavia muistiinpanoja, jotka käsialasta päättäen saattoivat olla vain tohtorin itsensä kirjottamia.

Sen jälkeen tulivat he miehenkorkuisen peilin luo, johon katsominen heissä väkisinkin synnytti kammoa. Mutta se oli käännetty niin, että se näytti heille vain punaisen tulenvalon katosta, liekkien moninkertaiset varjokuvat lasikaapin ruuduista sekä heidän omat kalpeat ja pelästyneet kasvonsa, jotka kumartuivat katsomaan niitä.

»Tämä peili se on nähnyt monta outoa asiaa, sir», lausui Poole kuiskaamalla.

»Ja tuskinpa sittenkään mitään, joka olisi sitä itseään oudompi», vastasi juristi samassa äänilajissa. »Sillä mitä teki Jekyll» -- häntä puistatti ja hän vaikeni mainitessaan ystävän nimen, mutta tointui pian tästä heikkoudesta -- »mitä varten se oikeastaan oli Jekyllillä täällä?» jatkoi hän.

»Niin, sanokaas muuta!» virkahti Poole.

Sitten he lähtivät tutkimaan kirjotuspöytää. Hyvin järjestettyjen paperien päällimäisenä oli siinä suuri sinetillä varustettu, mr Uttersonille osotettu kirjekuori. Juristi avasi sen ja siitä putosi useampia erilaisia papereita maahan. Näistä ensimäisen huomattiin olevan testamentin, jonka sanamuoto oli aivan sama kuin sen, jonka hän kuusi kuukautta sitten oli antanut takaisin tohtorille. Mutta Edward Hyden nimen sijasta luki juristi siinä nyt, sanomattomaksi hämmästyksekseen, nimen Gabriel John Utterson.

Hän katsoi Pooleen, sitten paperiin ja vihdoin kuolleeseen pahantekijään, joka makasi suorana matolla.

»Pääni menee pyörälle», sanoi hän. »Hän on ollut sisäänsulkeutuneena useampia päiviä; hänellä ei ollut mitään syytä pitää minusta; hänen on täytynyt olla raivosta mielettömänä sen vuoksi, että joutui perinnöttömäksi -- ja sittenkään ei hän ole hävittänyt tätä testamenttia!»

Hän otti lattialta seuraavan paperin. Se oli lyhyt kirje, kirjotettu tohtorin tunnetulla käsialalla ja varustettu päivämäärällä.

»Poole!» huudahti hämmästynyt lakimies, »hän on ollut elävänä tässä huoneessa vielä tänä päivänä. Niin lyhyessä ajassa ei häntä ole voitu piilottaa -- hänen täytyy elää vielä, hänen on täytynyt paeta. Mutta minkä vuoksi hän olisi paennut -- ja minne? -- Ja jos niin on, niin miten voimme antaa ilmi tämän itsemurhan? -- -- -- Meidän on oltava hyvin varovaisia. Minä pelkään, minä pelkään, että me muuten tulemme kietoneeksi isäntäparkasi hyvin vaikeaan ja ikävään juttuun.»

»Miksi ette lue mitä tuossa paperissa on kirjotettuna, sir», kysyi Poole.

»Minua pelottaa lukea sitä», vastasi juristi puolikovaa ja hyvin totisena. »Suokoon Jumala, ettei siihen olisi syytä!»

Sitten hän asetti paperin likemmä kynttilää ja luki seuraavaa:

»Rakas Utterson -- kun tämä joutuu käsiisi, olen minä kadonnut, asianhaarojen pakosta, joita en ole ollut tarpeeksi tarkkanäköinen odottamaan. Mutta tuntoni ja kaikki asianhaarat nykyisessä kuvaamattomassa tilassani viittaavat minulle, että lopun täytyy olla lähellä. Mene siis ja lue ensiksi se kertomus, jonka Lanyon sanoi jättävänsä sinun talletettavaksesi; ja jos sitten haluaisit tietää enemmän, niin lue myöskin se tunnustus, jonka on antanut sinun halpa ja onneton ystäväsi

Henry Jekyll.»

»Oliko kuoressa muuta paperia?» kysyi Utterson.

»Oli, sir, tässä se on», vastasi Poole ottaen lattialta ja antaen hänelle melkoisen käärön, joka oli suljettu useilla sineteillä.

Lakimies pisti sen taskuunsa.

»Älä puhu mitään näistä papereista, Poole», sanoi hän. »Olipa isäntäparkasi kuollut taikka paennut, niin on meidän velvollisuutemme suojata hänen hyvää nimeään. On jo myöhä; minun on lähdettävä kotiin ja luettava nämä asiakirjat hiljaisuudessa; mutta minä palaan takaisin parin tunnin kuluttua ja silloin kutsutamme poliisin.»

He läksivät huoneesta ja lukitsivat luentohuoneen oven mennessään. Pelon vallassa olevien palvelijain ollessa yhä koolla eteishuoneen takkavalkean ympärillä vaelsi Utterson kotiinsa voidakseen hiljaisuudessa lukea ne paperit, jotka tulivat selittämään salaisuuden.

T:ri Lanyonin kertomus.

-- Tammikuun yhdeksäntenä päivänä, se on neljä päivää sitten, sain iltapostissa vakuutetun kirjeen, jonka kotelokirjotuksesta heti tunsin vanhan koulu-ja virkatoverini Henry Jekyllin käsialan. Tämä oudostutti minua aika lailla, sillä tapanamme ei ollut vaihtaa kirjeitä; sitäpaitsi olin tavannut hänet, jopa ollut illallisella hänen luonaan edellisenä iltana, enkä voinut käsittää, mitä niin ihmeen tärkeää asiaa hänellä saattoi olla minulle, että kirje tarvitsi vakuuttamista. Kirjeen sisällys lisäsi kuitenkin hämmästystäni, sillä se kuului näin:

»Paras Lanyon -- sinä olet vanhimpia ystäviäni, ja vaikka meillä on ollut muutamissa tieteellisissä kysymyksissä eri mielipide, niin en minä puolestani kuitenkaan ole tuntenut mieltymykseni sinua kohtaan vähenevän. Ei ole sitä päivää ollut, etten olisi uhrannut omaisuuttani taikka oikeaa kättäni auttaakseni sinua, jos olisit sanonut: Jekyll, minun henkeni, kunniani, järkeni riippuvat sinusta! -- -- --

»Lanyon, _minun_ henkeni, _minun_ kunniani, _minun_ järkeni riippuvat sinusta. Jos et täytä pyyntöäni tänä iltana, niin olen auttamattomasti hukassa. Tämän esipuheen jälkeen saatat ehkä arvella, että se on jokin vaikea tehtävä, jota sinulta pyydän. Päätä itse.

»Minä pyydän sinua siirtämään kaikki muut tämän illan tehtäväsi toiseen aikaan -- niin, vaikkapa sinua olisi kutsuttu keisarin sairasvuoteen ääreen; -- ottamaan vuokra-ajurin, jolleivät omat vaunusi sattuisi jo seisomaan valjastettuina oven edessä -- ja tämä kirje kädessäsi, voidaksesi täsmälleen seurata sen ohjeita, heti lähtemään minun asuntooni. Poole, vanha palvelijani, on jo saanut tarpeelliset käskyt; sinä tapaat hänet odottamassa tuloasi lukkoseppä kumppalinaan. Sen jälkeen annat sinä murtaa työhuoneeni oven auki; sinun on mentävä sinne yksin, avattava vasemmalla sivulla oleva lasikaappi, joka on merkitty E-kirjaimella; jos ovi on lukossa, niin on sinun käskettävä murtamaan se auki; sitten on sinun vedettävä ulos, _sisältöä lainkaan pöyhimättä_, neljäs laatikko ylhäältä, taikka -- mikä on juuri sama -- kolmas laatikko. Kauheassa sieluntuskassa, jossa olen, hirvittää minua jo pelkkä ajatuskin, että näissä nyt antamissani ohjeissa saattaisi olla joku erehdys. Mutta jos minä jollakin tavoin erehtyisin, niin täytyy sinun tuntea laatikko oikeaksi sen sisällöstä: _erilaisia jauheita_; yksi _pullo_ ja yksi _muistiinpanokirja_.

»Koko tämän laatikon, sellaisena kuin sen tapaat, pyydän viemään mukanasi kotiisi Cavendish Squarelle.

»Siinä on toinen puoli sinulta pyytämääni palvelusta. Nyt tulee toinen.

»Jos lähdet matkaan heti tämän kirjeen saatuasi, täytyy sinun olla jälleen kotonasi jo aikoja ennen puoliyötä; mutta minä annan sinulle kuitenkin aikaa puoliyöhön asti, osaksi sen vuoksi, että odottamattomia esteitä saattaa aina ilmaantua, ja osaksi sen vuoksi, että aika, jolloin palvelusväkesi voi otaksua jo nukkuvan, on edullisempi siihen nähden, mitä vielä on toimittamatta.

»Puoliyön aikaan pyydän siis sinua olemaan yksinäsi vastaanottohuoneessasi, omin käsin päästämään sisään henkilön, joka silloin esiintyy luonasi minun nimissäni, sekä tälle henkilölle antamaan asunnostani noutamasi laatikon.

»Kun olet tehnyt tämän, niin olet myöskin täyttänyt ystävänpalveluksesi sekä ansainnut ikuisen kiitollisuuteni. Jos vaatisit lähempää selitystä -- ja sinullahan on siihen oikeus -- niin tarvitaan vain muutama hetkinen tullaksesi vakuutetuksi, että kaikella tällä hankkeella on minuun nähden mitä suurin merkitys ja että sinä, laiminlyömällä yhden ainoankaan antamani ohjeen -- miten mitättömältä se sitten näyttäneekin -- hankit omalletunnollesi kuolemani taikka järkeni menettämisen.

»Vaikka tuskin luulen, että sinä voit vastustaa tätä vanhaan ystävyyteemme vetoamistani, jähmettyy kuitenkin sydämeni ja käteni vapisee jo ajatellessanikin sellaista mahdollisuutta. Ajattele minua, Lanyon, tällä hetkellä vieraassa ympäristössä, sysimustan epätoivon ahdistamana, jota epätoivoa ei mikään mielikuvitus voi karkottaa -- ja kuitenkin täysin tietoisena siitä, että jos sinä vain tahdot minulle tämän palveluksen tehdä, niin ovat kaikki huoleni ja murheeni yhdessä hetkessä poispyyhkäistyt, kuin ei niitä olisi ollutkaan. Auta minua, rakas Lanyon, ja pelasta

ystäväsi H. J.

»P. S. Olin jo sulkenut tämän, kun uusi pelko valtasi minut. Olisihan mahdollista, että sinä jonkun sattuman kautta et saisikaan tätä kirjettä ennenkuin huomisaamuna. Siinä tapauksessa, rakas Lanyon, toimita asiani mihin aikaan päivästä sinulle parhaiten sopii ja varro vielä kerran lähettiäni puolenyön aikaan. Mahdollisesti on se silloin jo liian myöhäistä; ja jollei kukaan sinä iltana tule, niin voit olla melkein varma siitä, ettet enää milloinkaan näe

Henry Jekylliä.»

Lukiessani tätä kirjettä olin ihan vakuutettu, että virkaveliparkani oli tullut mielipuoleksi. Mutta niin kauan kuin tätä ei oltu toteennäytetty, tunsin olevani velvollinen täyttämään hänen pyyntönsä. Kuta vähemmin ymmärsin tätä mielenpurkausta, sitä vähemmin voin punnita sen arvoa -- ja rukousta, joka on esitetty sellaisin sanoin kuin tämä, tuskin voi olla ottamatta varteen, ottamatta samalla kannettavakseen vakavaluontoista edesvastuuta. Minä nousin siis heti pöydästä, otin vuokra-ajurin ja käskin ajamaan suoraan Jekyllin asunnolle. Hänen vanha palvelijansa odotti minua; hän oli samassa postissa saanut vakuutetun kirjeen, joka sisälsi tarpeelliset ohjeet, ja hän oli lähettänyt heti noutamaan lukko- ja puuseppää. Molemmat käsityöläiset saapuivat puhellessamme, ja me läksimme kaikki vanhaan t:ri Denmanin leikkaussaliin, josta, kuten tiedät, tullaan Jekyllin työhuoneeseen. Ovi oli hyvin vahva, lukko tavattoman luja; puuseppä sanoi, että siinä olisi paljon vaivaa ja että siitä koituisi melkoinen vahinko, jos ovi täytyisi avata murtamalla, ja lukkoseppä oli melkein joutua neuvottomaksi. Viimemainittu oli kuitenkin hyvin kätevä mies, ja tehtyään kaksi tuntia kovasti työtä onnistuikin hänen todella saada ovi auki. E-kirjaimella merkitty lasikaappi ei ollut lukossa. Minä otin siitä ulos kirjeessä mainitun laatikon, annoin täyttää sen oljilla ja kääriä vaatteeseen ja palasin sitten Cavendish Squarelle.

Täällä tutkin sen sisällystä. Pulverit oli järjestetty laatikkoon sirosti, mutta ei kuitenkaan tottuneen apteekkarin kädellä; luultavaa oli siis, että Jekyll itse oli ne valmistanut. Avatessani muutaman paperin löysin, kuten minusta näytti, tavallisen kristallimaisen suolan, valkeavärisen. Pullo oli puolillaan jotakin veripunaista, voimakashajuista liuosta -- minusta näytti se sisältävän sekä fosforia että eetteriä; mitä sen muut aineosat olivat, sitä en ilman lähempää analyysiä voinut arvata. Kirja oli tavallinen muistiinpanokirja, ja siinä tuskin oli muuta kuin tavaton joukko päivämääriä. Nämä näyttivät olevan useiden vuosien takaisilta ajoilta, mutta tein havainnon, että ne kokonaan päättyivät aikaan noin vuosi sitten. Jokunen lyhyt huomautus oli tuontuostakin liitetty näihin päivämääriin, tavallisesti vain sanat: »kaksinkertainen annos», jotka esiintyivät noin kuusi kertaa jokaista sataa päivämäärää kohti; ja kerran luettelon alussa ja useampien huutomerkkien seuraamana tulla töksähti huomautus: »kokonaan epäonnistunut!!!!»

Kaikki tämä kiihotti totta tosiaan uteliaisuuttani, mutta selitti sangen vähän. Tässä oli jollakin liuoksella täytetty pullo, joitakin suolapitoisia pulvereita sekä sarja muistiinpanoja kokeista, joilla, samoin kuin useimmilla Jekyllin tekemillä, ei ollut mitään käytännöllistä tulosta. Millähän tavoin voisi näiden esineiden luonani-olemisella olla yhteyttä liiaksi kiihottuneen virkaveliparkani kunnian, järjen taikka hengen kanssa? -- Ja jos kerran hänen lähettinsä voi noutaa nämä kalut minulta, niin miksi ei hän voinut yhtä hyvin noutaa niitä Jekyllin omasta asunnosta? -- Ja ennen kaikkea minkävuoksi oli minun otettava tämä lähetti vastaan niin kovin salaperäisellä tavalla? -- Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä vakuutetummaksi tulin, että olin joutunut tekemisiin aivovian kanssa; ja vaikka päästinkin palvelijani levolle, niin pistin panoksen vanhaan revolveriini pystyäkseni puolustautumaan, jos se olisi tarpeen.

Kello oli tuskin lyönyt kaksitoista kirkontornissa, kun ovijohto hiljaa naputti. Minä menin itse avaamaan ja huomasin erään pienikasvuisen, kyyryisen miehen seisovan porraspilarin takana.

»Tohtori Jekyllin lähettikö se on?» kysyin.

Hän teki myöntävän liikkeen, ja kun minä pyysin häntä tulemaan sisään, loi hän ensiksi tutkivan ja hätääntyneen silmäyksen taaksensa pimeälle torille. Jonkun matkan päässä näkyi poliisikonstaapeli, joka lähestyi valaisten tietänsä taskulyhdyllä; minusta näytti, kuin olisi merkillinen vieraani vavahtanut nähdessään hänet ja kiiruhtanut nopeammin sisälle.

Tunnustan, että kaikki tämä teki vastenmielisen vaikutuksen minuun, ja seuratessani häntä valoisaan vastaanottohuoneeseeni pidin käteni revolverissa.

Nyt vasta saatoin nähdä hänet oikein. Niin paljon oli ainakin varmaa, etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Hän oli, kuten sanoin, pienikokoinen; minua hämmästytti vielä hänen tavattoman epämiellyttävä ja tympäisevä katsantonsa, hänen ponneton ja lihakseton ruumiinrakenteensa sekä -- eikä vähimmin -- se outo vaikutus, jonka hänen läsnäolonsa teki minuun. Se vivahti alkavaan kangistumiseen, jota seurasi valtimon huomattava heikentyminen. Silloin en kiinnittänyt siihen kovinkaan paljon huomiota, arvelin sen johtuvan vain sairaalloisesta persoonallisesta vastenmielisyydestä, vaikkakin oireen terävyys ihmetytti minua; mutta sittemmin on minulla ollut syytä olettaa, että syy oli paljoa syvemmällä ja että sillä oli jalompi juuri kuin vain pelkkä viha.

Tämä vieras, joka siis ensimäisestä hetkestä asti teki sellaisen vaikutuksen minuun, jota voin kuvata vain vastenmielisyyden sekottamaksi uteliaisuudeksi, oli sitäpaitsi puettuna tavalla, joka olisi tehnyt jokaisen tavallisen ihmisen naurettavaksi. Hänen vaatteensa olivat tosin kalliit ja hyvin tehdyt, mutta joka suhteessa liian väljät hänelle; housut olivat riipuksissa ja lahkeet ylöskäärittyinä, jotta voisi kävellä, hänen takkinsa vyötäinen oli lantioita paljon alempana, ja kaulus reuhotti olkapäillä. Mutta merkillistä kyllä, minua ei sittenkään tuntunut yhtään naurattavan. Pikemminkin sanoisin, että kuten koko tämän olennon esiintymisessä oli jotakin epäsäännöllistä ja luonnotonta -- jotakin kauhean tympäisevää, ällistyttävää, järkyttävää -- niin tuntui tämä omituinen epäsuhde sopivan kaiken muun kanssa yhteen ja muodostavan osan siitä sekä lisäävän uteliaisuuttani miehen luonteeseen, sukuun ja elintapoihin nähden.

Vaikka näiden huomioiden ja havaintojen kirjottaminen onkin vienyt aikaa, tarvitsin minä vain muutamia sekunteja niiden tekemiseen. Vieraani tuntui olevan synkän levottomuuden vallassa.

»Onko teillä se?» virkkoi hän. »Onko teillä se?» Ja niin suuri oli hänen hermostunut maltittomuutensa, että hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja yritti ravistaa minua.

Minä työnsin hänet luotani, tuntien ihmeellisen jäätävän väreen käyvän koko ruumiini läpi hänen koskiessaan.

»No no», sanoin minä, »unhotatte, hyvä herra, että minulla ei ole vielä kunniaa tuntea teitä. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Esimerkin vuoksi istuuduin itse ensin ja koetin saada tavallisen esiintymistapani sairaita vastaanottaessa, niin paljon kuin omituiset olosuhteet ja vieraani minussa herättämä voittamaton kauhu sallivat.

»Anteeksi, herra tohtori», sanoi hän kohteliaasti. »Olette aivan oikeassa, maltin puute sai minut unhottamaan hetkeksi kohteliaisuuden vaatimukset. Minä tulen virkaveljenne, t:ri Henry Jekyllin luota, tärkeän asian vuoksi, ja luulin» -- hän vaikeni ja vei käden kurkkuunsa; minä huomasin, että hän näennäisestä levollisuudestaan huolimatta koetti taistella mielenjärkkymiskohtausta vastaan. -- »Luulin -- -- että eräs laatikko --»

Minä näin hyväksi osottaa sääliä hänen hätäänsä sekä -- tunnustan sen -- myöskin omaa kiihtyvää uteliaisuuttani kohtaan.

»Tuossa se on», sanoin minä, osottaen laatikkoa, joka oli vaatteeseen käärittynä kirjotuspöydän takana lattialla. Hän syöksähti sinnepäin, mutta pysähtyi taas ja pani käden sydämelleen. Minä kuulin hänen hampaittensa louskahtavan, kun leuat suonenvedontapaisesti löivät toisiansa vastaan, ja hänen kasvonsa tulivat niin kalmankalpeiksi, että aloin pelätä sekä hänen henkeään että järkeään.

»Rauhottukaa!» sanoin minä.

Hän katsoi minuun kaameasti hymyillen ja riuhtaisi epätoivon vimmalla pois kääreen. Saatuaan nähdä laatikon sisällön päästi hän niin syvän helpotuksen huokauksen, taikka pikemmin nyyhkytyksen, että minä istuin hämmästyksestä kivettyneenä.

Hetkinen tämän jälkeen kysyi hän äänellä, joka jo oli päässyt entiseen vakavuuteensa: »Onko teillä astelasia?»

Minä nousin väkinäisesti ylös ja annoin hänelle mitä hän pyysi.

Hän kiitti minua ystävällisesti nyökäten, mittasi jonkun määrän punaista liuosta sekä sekotti siihen yhden pulverin. Neste, joka alussa oli punertavaa, vaaleni sen mukaan kuin kristalli suli, kuohui niin, että sen kuuli, ja siitä lähti hieno savu. Äkkiä lakkasi sihinä ja väri muuttui tummansinertäväksi, vaaleten sitten taas hitaasti vesivihreäksi väriksi. Vieraani, joka oli tarkoin seurannut näitä vaihdoksia, hymyili, pani lasin kädestään pöydälle ja kääntyi sitten minuun tutkivin katsein.

»Ja nyt», sanoi hän, »seuraa kaikki muu. Tahdotteko seurata neuvoani? Annatteko minun ottaa tämän lasin käteeni ja lähteä luotanne ilman enempiä tiedusteluja? Vai onko uteliaisuus saanut liian suuren vallan teissä? -- Ajatelkaa ennenkuin vastaatte, sillä tapahtumaan tulee niinkuin käskette. Teistä itsestänne riippuu, jätänkö teidät sellaisena kuin tähän asti olette ollut, ei rikkaampana eikä viisaampana, jollei tietoisuutta, että on auttanut hätään joutunutta kanssaihmistä, voida katsoa voitoksi. Mutta jos haluatte, lupaan minä avata teille uuden tietämis- ja tutkimisalan ja uuden tien maineeseen ja valtaan -- nyt, heti paikalla, tässä huoneessa; ja teidän näköänne on häikäisevä ihmetyö, joka voisi horjuttaa itse saatanankin uskoa.»

»Te laskettelette arvotuksia», sanoin minä levollisuudella, jota en likimainkaan tuntenut, -- »eikä teitä kummastuttane, jos en kiinnitä suurtakaan huomiota kuvitteluihinne. Mutta -- minä olen mennyt jo liian kauas ollakseni nyt enää tahtomatta nähdä kaiken tämän loppua.»

»Hyvä», sanoi vieras. »Lanyon, muista valojasi: se, mikä nyt tulee, on ammattiveljien keskinen salaisuus. Ja nyt -- -- sinä, joka niin kauan olet ollut kytkettynä mitä ahtaimpiin ja aineellisimpiin katsantotapoihin, sinä, joka olet kieltänyt transcendenttisen lääkkeen olemassaolon ja voiman, sinä, joka olet aina pilkannut niitä, jotka pyrkivät korkeammalle kuin sinä itse -- näe nyt, katso!!»

Hän vei lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Sitten hän huudahti, horjui, tarttui pöytään ja piti siitä lujasti kiinni, tuijottaen nurinkääntynein silmin ja läähättäen avoimin suin; ja katsoessani häntä olin minä näkevinäni muutoksen -- hän näytti turpoavan -- hänen kasvonsa kävivät mustiksi ja piirteensä näyttivät hetken ajan kuin sulavan ja muuttuvan -- -- ja hiukan sen jälkeen minä hypähdin ylös ja peräydyin juoksujalassa seinään päin, käsivarret koholla, suojellakseni itseäni tältä hirvittävältä ihmeeltä, sieluni järkkyessä pohjiaan myöten sanoin kuvaamattomasta kauhusta.

»Oi Jumala!» huusin minä, -- »oi Jumala!» -- kerta toisen perään. Sillä tuossa edessäni -- kalpeana ja säikähtäneen näköisenä, puolipökerryksissä ja haparoiden käsillään kuin ihminen, joka juuri on herännyt valekuolemasta -- siinä oli Henry Jekyll!

Mitä hän uskoi minulle sen tunnin kuluessa, joka nyt seurasi, sitä en saata panna paperille. Minä näin nähtäväni ja kuulin kuultavani; -- ja sittenkin kysyn nyt, kun tämä näky on kadonnut, tokko sitä todellakaan uskon -- enkä voi siihen vastata. Olemukseni on kärsinyt perinpohjaisen haaksirikon; uni on hylännyt minut; sanomaton kauhu ahdistaa minua jok'ainoana päivän ja yön hetkenä. Minä tunnen, että päiväni ovat lasketut; en voi enää toipua tästä iskusta -- minä kuolen, ja kuolen epäillen oman sieluni todistusta.

Mitä siihen sysimustaan siveelliseen rappiotilaan tulee, jonka tämä ihminen, tuskan kyynelet silmissä, minulle paljasti, niin en voi edes muistella sitä ilman kauhumieltä. Minä mainitsen vain yhden ainoan seikan, Utterson, ja tämä ainoa on riittävä, jos vain todellakin voit sen uskoa. Se olento, joka tuona yönä hiipi luokseni, oli Jekyllin oman tunnustuksen mukaan tunnettu nimellä Hyde ja etsitty maan kaikista sopukoista Carewin murhaajana.

Hastie Lanyon.

T:ri Jekyllin oma kertomus.

Minä synnyin suuren omaisuuden perijäksi. Olin lahjakas, työteliäs, kunnianhimoinen ja ahnehdin viisaiden ja etevien kansalaisteni nauttimaa kunnioitusta, joten siis, kuten saattaisi olettaa, minulla oli kelpo lailla kunniakkaan tulevaisuuden edellytyksiä. Suurin vikani oli jonkinlainen tulinen hilpeys ja huvittelunhalu, jotka yhdessä olisivat monelle muulle tuottaneet onnea, mutta jotka eivät olleet sopusoinnussa ylpeän haluni kanssa pitää pääni korkealla ja näyttää kanssaihmisteni silmissä vakavalta ja säntilliseltä mieheltä. Seurauksena oli, että peitin huvitukseni ja että mieheksi vartuttuani jo kauan olin viettänyt omituista kaksoiselämää, joka oli lyönyt syvän leiman koko kehitykseeni. Moni muu olisi kenties ylpeillytkin niillä epäsäännöllisyyksillä, joihin minä tein itseni vikapääksi; mutta niin korkealla oli se kunnianhimon päämaali, jota tavottelin, että melkein sairaalloisella häveliäisyydellä salasin kaiken, mikä jollakin tavoin saattoi halventaa minua muiden silmissä. Pikemminkin itserakkaus ja väärä ylpeys ne siis alusta asti tekivät minusta sellaisen, miksi olen tullut, ja kaivoivat sen syvän kuilun, joka minussa suuremmassa määrässä kuin useimmissa muissa ihmisissä erotti pahat ja hyvät taipumukset, mitkä yhdessä muodostavat ihmisen kaksoisluonteen. Tämä sai minut syvästi ja herkeämättä miettimään elämän julmaa lakia, joka on uskonnon lähtökohta ja alkuperä ja kaiken kärsimyksen lähde. Mikään ulkokullattu en ollut; niin hyvin hyvässä kuin pahassakin menettelin aina täysin sopusointuisesti luonteeni kanssa ja sen taipumusten mukaan; minä olin yhtä suora itseäni kohtaan irtautuessani kaikista siteistä ja antautuessani häpeällisiin nautintoihin kuin käyttäessäni aikani ja kykyni julkisesti kaikkien nähden valistusharrastuksiin ja toisten palvelukseen hädän ja kurjuuden lieventämisellä.