Part 4

Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan tehnyt minut kovin surulliseksi, selittäessään, että hän tahtoi käyttää oikeuttaan olla saapuvilla äitini hautajaisissa. Vaikka kovasti vastustelin, niin pysyi hän kuitenkin päätöksessään. Hautajaisia varten määrättynä päivänä hän yllytettynä ja kiihtyneenä väkevien juomien nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja kiroili ruumissaatossa käveleviä.

Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin olisin voinut kärsiä. Se teki minut melkein mielipuoleksi. Minä löin vaimoani.

Kohta lyötyäni kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan sanomatta huoneen nurkkaan ja katseli minua hirvein silmäyksin. Tästä silmäyksestä veri suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään sovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallinen paikka, siksi kunnes hautajaiset olisivat ohi. Minä salpasin vaimoni hänen makuukamariinsa.

Kun minä, laskettuani äitini hautaan, palasin kotiin, huomasin Alician istuvan vuoteen vieressä pitäen käsissään myttyä ja suuresti muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä -- kaikki hänessä näytti olevan teeskenneltyä.

"Ei kukaan ihminen ole vielä koskaan minua lyönyt;" sanoi hän. "Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukaise ovi ja anna minun mennä matkoihini."

Hän kävi ohitseni ja meni pois talosta. Minä näin hänen kävelevän pitkin katua ylöspäin.

Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja odotin. En askeltakaan kuullut, mikä olisi ilmoittanut kenenkään lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen saakka, mutta en riisunut vaatteitani yltäni, enkä sammuttanut kynttilää. Untani ei mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului, eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.

Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mielipahaa. Herätessäni kolmannen kerran, palasi tuo kauhea väristys, joka minulle yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa. Aukaisin silmäni ja katsoin vuoteen vasemmalle puolelle. Siellä nainen seisoi silmät luotuina minuun. -- -- --

Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset kasvot, samanlainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt unissa. Hän piti kaunista kättänsä koholla ja hienot valkoiset sormet puristivat puukon päätä.

Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuunsa; mutta en kuitenkaan niin rohkeasti, että olisin ennättänyt estää hänet kätkemästä puukkoa. Sanaakaan hiiskumatta, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet alas tuolille. Toisella kädelläni minä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt veitsensä, siihen oli vaimonikin piiloittanut puukkonsa, jonka varsi oli pukinsarvesta ja näytti aivan uudelta.

Minä en voi selittää, mitä tunsin huomatessani tämän, enkä liioin nytkään voi sitä selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti vaimooni.

"Tahdoitko tappaa minut?" kysyin.

"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinut."

Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.

"Minä sinut tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä puukolla."

En tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja kuitenkin käyttäydyin kuin pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella häntä -- en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukkoineen ja lähdin yön selkään.

Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät lyöntejänsä, kun kuljin kirkon ohitse kaupungin äärimmäisiä katuja pitkin. Lyönnit olivat neljänneslyöntejä. Ensimmäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.

Hän katsoi kelloansa ja vastasi:

"Kello on kaksi."

Kaksi aamulla. Mikä oli kuukauden päivä, joka nyt oli alkanut? Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja todellisuuden kauhistava yhtäläisyys tuli täydelliseksi. Oli -- syntymäpäiväni.

Olinko välttänyt sen hengen vaaran, jota uni oli ennustanut? Vai oliko tämä ainoastaan toinen varoitus?

Kun nämä epäselvät ajatukset risteilivät sielussani, seisahduin jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virkistänyt mieltäni -- tunsin jossain määrin olevani taas entiselläni. Hetkisen mietittyäni huomasin pian, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun annoin vaimoni vapaasti mennä, minne hän halusi, ja tehdä mitä mieleensä johtui.

Käännyin heti ja läksin asunnolleni.

Oli vielä pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneeseen. Kun nyt katsoin ylös ikkunaan, ei valoa näkynyt huoneesta. Astuin eteisen ovelle. Vallan hyvin muistin, että olin sen lukinnut lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.

Pihalla odottelin aina päivänkoittoon saakka pitäen taloa yhä silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään -- kuuntelin, mutta mitään ei kuulunut -- katsoin keittiöön, arkihuoneeseen, mutta en löytänyt mitään. Vihdoin menin makuuhuoneeseen. Sekin oli tyhjä.

Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt yöllä sisälle. Tämä oli ainoa jälki, jonka Naisen haamu oli jättänyt.

XIII.

Minä viivyin kotona siksi, kunnes liike alkoi kaupungissa -- ja sitten lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka olin jonkunverran hämmennyksissäni, oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun oli tekeminen: tahdoin myödä taloni ja lähteä pois paikkakunnalta. Mutta odottamattomia esteitä alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, jotka oli tyydytettävä, ennenkuin pääsisin lähtemään kaupungista. Kuitenkin olin minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi maksaa laskunsa. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että vaimoni oli tuhlannut jokaisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei mikään auttanut. Minun täytyi maksaa vaimoni velat.

Tässä hankalassa tilassa oli ensimmäinen velvollisuuteni ruveta lakimiehen avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa vaimostani.

Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun kerran olin sen käsiini saanut. Lisäksi lähdin ypö yksin jalkaisin kaupungille eräänä pilkkopimeänä yönä lakimieheni luo, koska minulla oli muuan asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaraa pääsin perille, mutta palatessani kotiin tarttui pari miestä takaapäin minusta kiinni ja raahasi minut erääseen pimeään käytävään. Täällä he ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, mikä oli taskussani, että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehotuksestaan käyneen kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyden huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsialalla. Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmaisi minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tämän lyönnin; ja kahdesti oli kirjoitettu nämä sanat: "Minä teen sen puukolla!"

Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet minut, joutuivat oikeuden käsiin, -- mutta siitä lähtien en ole onnistunut saamaan minkäänlaista tietoa vaimostani.

Elämäkertani on nyt kerrottu. Maksettuani velat ja lailliset verot, oli minulla jäljellä taloni hinnasta ainoastaan viisi puntaa. Minun oli siis jälleen alusta alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä, saavuin pari kuukautta sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu perheemme kanssa. Hän antoi minulle, -- ja se oli ainoa, mitä hän voi antaa -- ruokaa ja asunnon eräässä rakennuksessa. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä, paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola suljetaan ja silloin saan tulla toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua -- mutta se ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, ehkä kaikki vastoinkäymiseni ovat lopussa tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni -- ja voihan tuo syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! On kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja kuulin tornikellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla tulevaisuuteen luottaa. Vaimoni käsissä on puukko -- vaimoni vainoaa minua. En ole taikauskoinen, en laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vain että Alicia Warlack vainoaa minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan ratkaista?

XIV.

Me sanoimme jäähyväiset Francis Ravenille Fairleigh Hallin portilla ja lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.

Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.

Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua. Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista, joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.

Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään tuumaan, vaan meni mahdottomiin.

"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me olemme?"

Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.

Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.

Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin. Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.

"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."

Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.

"Saksaan?" toisti Francis.

"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"

Tallirengin silmät tuijottivat synkästi maahan päin.

"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Vaimoni kertoi kerran minulle asuneensa Saksassa, aikoja ennen kuin minä tutustuin häneen, silloin kun hän vielä oli nuori tyttö."

"Oliko hän siellä sukulaistensa vai ystäviensä luona?"

"Hän oli siellä jonkinlaisena kotiopettajattarena eräässä perheessä."

"Missä osassa Saksanmaata?"

"En muista enää, rouva. En liioin muista, mainitsiko vaimoni sitä lainkaan."

"Sanoiko vaimonne teille perheen nimen?"

"Niin. Nimi oli minulle aivan outo ja olen jo aikoja sitten unohtanut sen. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"

"Sanoiko hän teille, minkälaisia viinejä siinä talossa valmistettiin? Meidänkin seuduillamme on viiniviljelyksiä. Oliko se Moselviiniä?"

"Enpä voi tuota sanoa, rouva. En muista sanoiko hän viinin nimeä."

Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmoittaa Francis Ravenille, ennenkuin lähtisimme Englannista.

Minä olin aikeissa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja kesällä palata Maison Rougeen. Vähää ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään pienen rettelön tähden, joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin kesän aikana palannut kartanoomme Ranskassa, lähdimmekin sinne vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Raven seurasi mukana ja tuli jonkinlaiseksi apumieheksi Maison Rougen talliin. Ennen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt vaimolleni, kun tämä esitti, että Raven otettaisiin meidän palvelukseemme.

Francis Ravenin ei onnistunut, kuten ennakolta olin pelännyt, elää hyvässä sovussa toveriensa kanssa. He olivat kaikki ranskalaisia eikä yksikään heistä ymmärtänyt englannin kieltä. Francis taasen ei laisinkaan ollut perehtynyt ranskan kieleen. Hänen ujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itsekseen -- kaikki nämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palvelijamme kutsuivat häntä "englantilaiseksi karhuksi." Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa päättyivät tappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että jonkinlainen muutos oli. tapahtumassa, Meidän vielä keskenämme pohtiessa, mikä keino olisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengillemme eräs tapaturma tallissa, ja se pakoitti meidät pitämään vielä jonkun aikaa hänet palveluksessamme. Mies raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen potkaisi poikki hänen sääriluunsa.

Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli hän vielä sängyn omana.

Muutoin hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tyytyväinen häneen.

Francis Ravenia vaivasi jokin tuntematon mielensairaus, joka häiritsi hänen yölepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmoittaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri, joka oli käytännöllinen mies kuten minäkin, arveli myöskin, että Raven oli jonkinlaisessa itsensäpettämistilassa ja että jokin kummallinen hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä.

"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vain yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe."

"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin häneltä.

Lääkäri ei vastannut, vaan teki itse puolestaan kysymyksen:

"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi lääkäri.

"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en olisi sitä tiennyt."

"Luuletteko Francis Ravenin tietävän, että tämä vuosi on karkausvuosi?"

Nyt vasta aloin hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.

"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin hänelle. "Mutta jollei hänellä satu olemaan sitä -- mitä sitten?"

"Silloin ei Francis Ravenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän on siis tekevä? Hän odottaa naisen tulevan puukkoineen kello 2 aamulla 29 päivänä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen todellinen syntymäpäivänsä, levätä koko yö rauhassa ja nukkua yhtä sikeästi kuin muutkin kello kaksi aamulla. Ja kun hän sitten herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä, sanokaa hänelle asian todellinen laita."

Minä lupasin tehdä hänen sanojensa mukaan. Lääkäri lähti luotani kertomaan asiasta mrs Fairbankille, ja minä lähdin talliin katsomaan Francis Ravenia.

XV.

Miesraukkaa vaivasivat niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä merkillisenä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Hän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen luonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen käskyänsä ja kysyin häneltä, minä viikon päivänä hänen syntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan, ja tästä huomasin, ettei hän tiennytkään tämän vuoden olevan karkausvuoden, koska hän ilmoitti 29 päivänä helmikuuta olevan hänen syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivänä maaliskuuta. Koska olin lääkärille luvannut tehdä sen kokeen, jonka hän oli esittänyt, en huolinut huomauttaa Ravenille hänen erehdyksestään. Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensimmäisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti ja kummallisesti oli yhteydessä Ravenin lähestyvän lopun kanssa.

Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä pyydettiin läsnäolemaan kahden ylhäissukuisen saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Mosel-virran rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli yö viivyttävä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis olla kotoa poissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Mrs Fairbank pysyi jäykästi joutavassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä mahdollisesti tapahtuisi Francis Ravenille hänen syntymäpäivänään, eikä suostunut lähtemään Maison Rougesta.

"On helppo keksiä esteitä", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.

Minä sitävastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo päästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään viidenkolmatta vuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää ystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin huomasin olevan mahdotonta saada vaimoani taipumaan ehdotukseeni, jätin mrs Fairbankin rauhaan. Mutta kun minulle oli selvää, että ystävämme pitäisivät pahana, jos molemmat jäisimme juhlasta pois, pyysin mrs Fairbankin itse ilmoittamaan esteensä ja lupasin puolestani tulla ystäviemme juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi perhepula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.

Ensimmäisenä miehenä tallissa oli eräs mies nimeltä Joosef Rigobert. Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta koostaan eikä käyttänyt itseään ollenkaan siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa ansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä hevosia, jotka oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä tallirenki, että oli vaikea löytää hänen veroistaan, ja senvuoksi hän niin kauan pysyi palveluksessani. Nyt tuli tallimestarini luokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli huikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli se, että hänet samana päivänä oli Metzin kaupungissa nähty erään englantilaisen naisen seurassa, jonka kanssa hän seurusteli eräässä ravintolassa, vaikka hänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään sillä, että "lady", kuten hän naista nimitti, oli vieras englantilainen nainen, joka ei tuntenut kaupunkia, ja että hän ainoastaan naisen pyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin ravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut sen enempää tutkia asiaa. Tällä välinpitämättömyydelläni astuin umpimähkään kolmannen askeleen "Tallirengin uni" nimisessä näytelmässä.

Illalla 28 p. helmikuuta annoin minä käskyn tallirengeille, että joku heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä. Joosef Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani suostuin hänen ehdotukseensa.

Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puolen yön aikaan hän ja minä lähdimme tupakkahuoneesta Francis Ravenin makuuhuoneeseen. Rigobert oli paikoillaan eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Ranskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä sovussa. Francis Raven makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä odottaen, että kello löisi kaksi aamulla, ja että naisen haamu taas ilmestyisi.

"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin hänelle ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa, ennenkuin lähden matkalle."

"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Huomenna te ette näe minua hengissä. Tällä kertaa on nainen tappava minut. Pankaa mieleenne sanani -- nainen on tappava minut."

"Hyvä ystävä, eipä tuo nainen voinut Englannissakaan tappaa teitä; mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Ranskassa?"

"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on etsivä minut täältä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä jälleen näkevä naisen ja silloin näen hänet viimeisen kerran. Se on oleva viimeinen kerta."

"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"

"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut -- puukolla. Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua."

"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"

"Se on pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla yksin kuolinvuoteellani."

Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut, olisin pelkästä säälistä ilmaissut Ravenille, minkä ilveen me olimme hänelle valmistaneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa osoittivat selvään, että pitäisin suuni kiinni.

Seuraavana päivänä, 29 helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimmäinen työni aamulla oli käydä Ravenin luona. Rigobert tapasi minut ovella.

"Kuinka Raven on viettänyt yönsä?" kysyin minä häneltä.

"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert. "Hullujen huone on ainoa sopiva paikka hänelle."

Lähestyin vuodetta.

"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka puhuitte eilen niin kamalia."

Hänen silmänsä katsoivat minuun epäilevinä ja ihmettelevinä.

"En ymmärrä sitä", vastasi hän.

"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?"

"En nähnyt, armollinen herra."

"Tapahtuiko mitään?"

"Ei mitään, armollinen herra."

"Ettekö nyt ole vakuutettu siitä, että olitte väärässä?"

Hän katseli yhä epäillen ja ihmetellen. Hän lausui uudelleen sanat, jotka hän jo oli sanonut:

"En ymmärrä sitä."

Minä tein viimeisen yrityksen, saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.

"Olkaa huoletta, Francis! Kahden viikon kuluttua te nousette ylös terveenä."

Hän pudisti päänaluksella lepäävää päätään.

"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että uskoisitte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä on jotakin nurin -- ja aika on sen osoittava."

Lähdin pois huoneesta. Puoli tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni huoleksi järjestää huomispäivän asian.

XVI.

Muuan seikka, joka kummastutti minua tavatessani vieraat hopeahäissä, on tässä mainittava. Eräs huomattu nainen oli tässä iloisessa juhlassa hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan kuningatar, itse talon emäntä.

Illan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tästä asiasta. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten vanhalle tutulle ainakin.