Part 3

Nainen tuli myymäpöydän luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän näytti kasvonsa, löi torinkello kaksi. En minä enkä lääkäri tunteneet naista. Hän oli epäilemättä kaunein nainen, minkä olen koskaan nähnyt.

"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen, "tarvitsen vähän lääkkeitä."

Nainen puhui aivan tyynesti -- ikäänkuin ei olisi ollut mikään kumma, että hän oli liikkeellä kello kaksi aamulla ja että oli seurannut minua apteekkiin pyytääkseen lääkkeitä. Lääkäri katsoa tuijotti naiseen aivan kuin hän epäilisi omia silmiänsä.

"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka olette tähän aikaan liikkeellä?"

Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksestä. Hän sanoi vain, mitä hän oli vailla.

"Minulla on hammastauti. Pyydän saada unettavia lääkkeitä."

Tohtori ymmärsi kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt omalla alallaan -- -- ja kääntyi tällä kertaa vilkkaasti naisen puoleen.

"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta."

Nainen puisteli päätään ja laski kaksi shillinkiä pöydälle.

"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahat, olkaa niin hyvä ja antakaa lääkkeet minulle."

Tohtori laski rahat takaisin naisen käteen.

"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te olette sairas ruumiin tai sielun puolesta, on se aivan eri asia. Silloin autan teitä."

Nainen pisti rahat takaisin taskuunsa.

"Te ette voi minua auttaa", sanoi hän yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Hyvästi!"

Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.

Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan. Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä että pidin kynttilää) -- silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä -- juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät ilmaisivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levottomana mahdollisten tapahtumain vuoksi, puhekykyni takaisin.

"Seisahtukaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne, ennenkuin menette pois."

Nainen kohotti silmänsä välinpitämättömästi kummastellen ja hymyili katkerasti.

"Mitä teillä on minulle sanottavaa."

Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen..

"Mutta miksikä ei", jatkoi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä."

Nainen astui askeleen taakse päin ja nyökäytti päätään minulle.

"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi -- odotan teitä pihalla."

Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.

Minä oikein häpeän tunnustaa, mitä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on, että tosiaan olin aivan lumottu. Käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minut.

"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä -- eikä teidän."

Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän kaiketi huomasi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian välinpitämätön tässä asiassa. Minä siis vain kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet, ja kiiruhdin ulos.

Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraiten soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän kääntyi puhutellakseen minua.

"No?" sanoi nainen, "mitä te minusta tahdotte?"

Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut hänet kaiken ikäni.

"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin hänelle. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää aikomuksenne."

Nainen naurahti.

"Tehän itse omin silmin näitte, ettei lääkäri tahtonut myödä juomaa minulle. Liikuttaako se tosiaankin teitä, jos elän tai kuolen?"

Nainen puristi ystävällisesti kättäni tätä kysyessään; hänen silmänsä katsoivat minuun ystävällisellä hellyydellä, joka tunki lävitseni kuin tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.

Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.

"Te olette antanut minulle elämisen halua ystävällisellä kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti naisiin ja koiriin sekä muihinkin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti -- minä lupaan pitää yhtä suurta huolta itsestäni, kuin jos olisin onnellisin nainen maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"

Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini -- vaikka pidin lääkepulloa kädessäni!

"Menen kotiin", sanoin minä. "Mihin te aiotte yöksi jäädä? Ravintolaanko?"

Hän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.

"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin ympärikiertelemiseen, lepäsin siellä."

Me lähdimme molemmin yhdessä kotiani kohden. Minä rohkenin kysyä, oliko hänellä ystäviä.

"Luulin omistavani yhden ainoan ystävän", sanoi nainen, "muuten ette koskaan olisi tavannut minua tässä paikassa. Näyttää nyt siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelija uhkasi minua poliisilla. En voinut minnekään muualle mennä, kun olin koittanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta jäljellä kuin nämä kaksi shillinkiä ja nämä rääsyt. Kukahan kunniallinen ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua huoneeseensa? Kuljeskelin ympäri, ajatellen, miten pääsisin päiviltäni -- silpomatta itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan lääkärin ovikelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa lääkärin päästäessä teidät sisälle -- ja kohta juolahti unijuoma mieleeni. Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"

"Olen naimaton."

Nainen naurahti taasen.

"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä joku toivo. Missä asutte? Täälläkö?"

Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä, sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ilman kotia ja aivan yksin, ei hän kuitenkaan pyytänyt suojaa minulta. Esittelin, että hän jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän keittiömme oli jäljestäpäin rakennettu mökin viereen, nainen saattoi olla siellä kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein hänet keittiöön ja asetin tuolin takan eteen, jotta hän saisi hiilloksen edessä lämmitellä. Tämä oli väärin tehty minulta -- oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte. Minä juuri aprikoin, mitä te olisitte minun tilassani tehneet. Sanokaa minulle, olisitteko antaneet tämän ihanan naisen palata takaisin kylmään latoon aivan kuin järjetön luontokappale. Jumala olkoon armollinen sille naiselle, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen teitä -- jos olisitte tehnyt niin!

Jätin hänet seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.

IX.

Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, miten minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja lausui:

"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun tähteni."

Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja hänen luonaan viivyin siksi, kunnes tuskat helpoittivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinämme valveilla. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt oli vuoteella hänen vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin lipasta.

"Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla mitään sanomista minulle?"

Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, etten hoksannut, mitä äitini mietti lausuessaan nämä sanat. Pelkäsin alussa, että hän oli epäluuloinen minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:

"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista."

Hän antoi minulle merkin kumartua päänaluksen yli ja suudella häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle suotu monta onnellista syntymäpäivää!"

Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian rauhalliseen, tyyneen uneen.

Hiivin alas portaita. Äitini sanat varmaankin vaikuttivat minussa vielä astuessani portaita alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni suljetun keittiön oven lukolle ja sanoin itsekseni:

"Jos lähtisin pois talosta ja koko kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen kanssaan?"

Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos olisin päättänyt lähteä? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itselläni ollut päättämisvoimaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni kuuli nainen minun olevan oven takana ja aukaisi keittiön oven. Meidän silmämme kohtasivat toisensa; tämä ratkaisi koko asian.

Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin mikään muukaan meitä häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minut ja tehdäkseen kanssani mitä halusi. On turhaa tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, mitkä olivat kohdanneet häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.

Naisen nimi oli Alicia Warlack. Hän oli syntynyt ja kasvanut kuten korkeasukuinen nainen. Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa, arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui häntä katsoessaan ja pahe oli saanut hänet valtoihinsa kokonaan. Hän oli säälittävä, mutta hän lumosi minut. Onko tuo sitten niin ihmeellistä? Muistakaa, kuka minä olen. Missä minä hänen asemassansa olisin ketään osannut etsiä, tai missä minä minun omassa asemassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tai katsoa merkitsevästi kuten hän katsoi? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän käsivarret ympärilleni kuten enkeli siipensä; ja hänen hymyilynsä ympäröi minut hohteellaan, ikäänkuin aurinko. Naurakaa tai itkekää minun tähteni, miten haluatte. En tahdo puolustella itseäni -- ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; se mikä hurmasi minut, on jokapäiväistä teille. Enkeli tai piru, puhdas tai saastainen -- hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä vain tallirenki.

Ennenkuin talossa aamulla herättiin, lähti nainen läheiseen, suureen tehdaskaupunkiin.

Täällä hän saattoi pienillä säästöilläni hankkia itselleen sopivia vaatteita ja asunnon vieraiden ihmisten luona jotka eivät vaivanneet häntä kysymyksillään, niinkauan kuin saivat häneltä vuokramaksun. Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn nojalla, ja me molemmat saimme yhdessä ajatella ja keskustella tulevaisuudestamme. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun asemassani nai aina sellaisen naisen kuin hän oli.

Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut täydellisesti onnellinen, ellei erästä seikkaa olisi ollut: en nimittäin morsiameni läsnäollessa ollut koskaan hyvällä tuulella.

Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tai epäluuloinen hänestä, tai että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jota tunsin, tuli siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen jo ennemmin, kuin tuona varhaisena aamuna, jolloin tapasimme toisemme lääkärillä. Tuon tuostakin mietiskelin, kenenkä kasvoja naisen kasvot muistuttivat, voimatta päästä varmuuteen. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en voinut vastata, vaivasi minua enemmän kuin voitte aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleen iltasilla, kun kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata on joskus muistella unohtunutta nimeä -- saamatta sitä selville, vaikka kuinka ajattelisi. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistaa, kenenkä näköinen tämä nainen oli.

Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin sopineet tavasta, miten kertoisin kotona hankkeistamme. Alicia oli ollut palvelustoverina siihen aikaan, jolloin palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei nyt enää tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli huomattavasti parantunut kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääressä, rohkaisin minä mieleni ja kerroin aikovani mennä naimisiin. Äitini syleili minua ja huudahti ilosta:

"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"

Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin käsittää, mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotain ennustaa, kuinka kammottavasti ne olisivat ennustaneet sinä iltana!

Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana päivänä.

X.

Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänet pieneen, yhteiseen huoneeseemme. Alicia ei ollut koskaan ennen ollut silmissäni niin kaunis kuin sinä iltana. Minulla ei koskaan ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä kuitenkin tarkastin yhtä tarkkaan kuin jos itse olisin ollut nainen! Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen pusero, ja päässä yksinkertainen myssy, johon oli pistetty valkea ruusu. Äitini, joka oli pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisiinsa, nousi hämmästyneenä tervehtiäkseen tulevaa miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen eteenpäin, puoleksi hymyillen, puoleksi itkien -- hän katsoi Alicia suoraan silmiin -- ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket kalpenivat; silmät tuijottivat säikähtyneinä eteenpäin; kädet vaipuivat hervottomina alas. Äitini horjui ja kaatui tätini syliin, joka seisoi hänen takanansa. Äitini ei pyörtynyt; hän oli tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Alicia ja minua.

"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta kenestäkään?"

Ennenkuin ehdin vastata mitään, viittasi hän pöydällä takan luona olevaan kirjesäiliöön. "Anna säiliö tänne", huudahti äitini. Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin, miten hän punehtui vihasta; eikä tuo ihme ollutkaan!

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Aikooko äitisi loukata minua?"

Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä. En muista, mitä sanoin -- niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennenkuin olin lakannut puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.

Tätini oli tuonut kirjesäiliön äidilleni. Äitini oli sen aukaissut ja ottanut esille erään paperin. Hiljakseen nojaten seinää vastaan äitini lähestyi minua -- pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä, hän tarkasteli Alician kasvoja -- hän nosti ylös puseron leveät hihat -- hän tarkasteli morsiameni käsiä ja käsivarsia. Huomasin harmin Alician silmissä vähitellen muuttuvan peloksi. Äkkiä hän tempasi itsensä irti äitini käsistä.

"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole puhunut minulle koskaan tästä."

Tämän sanottuaan läksi hän huoneesta.

Tahdoin rientää hänen jälkeensä, mutta äitini viittasi minua jäämään. Hän luki paperille kirjoitettuja sanoja. Lukiessaan hän hiljaa ja verkalleen osoitti ovea, jonka Alicia oli jättänyt raolleen.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alaspainunut. Hiukset kellahtavat, käsivarret valkoiset. Kynsien ympärystä hieman veripunaiselle vivahtava. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"

Varjo lankesi ikkunaan äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin varjoa, Alicia Warlack oli palannut! Hän vakoili meitä matalan ikkunavarjostimen takaa. Ne olivat samat kaameat kasvot, jotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni, sievä käsi, joka oli pitänyt murha-asetta, puukkoa. Olin siis nähnyt hänet, ennenkuin tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!

XI

En toivo kenenkään hyväksyvän, mitä olen nyt kertonut itsestäni.

Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osoittanut Alician siksi naiseksi, jonka minä olin unissani nähnyt, vein Alician kirkkoon, jossa meidät vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen vieläkin kerran, olin aivan lumottu.

Juuri vähää ennen häitäni hajaantui pieni perheemme. Äitini oli riitaantunut sisarensa kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta, vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoni; tätini, joka luotti kortteihinsa, kehoitti minua naimaan.

Tämä mielipiteiden eroavaisuus synnytti riitaa heidän keskensä. Täti Chance -- joka ei lainkaan tietänyt olevansa taikauskoinen -- laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea avioelämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu kuin "sokea pakana voisi olla niin jumalaton, että uskoisi uniin nähtyään nämä kortit!" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita sanoja lausuttiin kummaltakin puolen. Täti Chance palasi vihoissaan ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan -- sekä sen ohessa osoitteen, mihinkä voisin hänelle lähettää rahoja.

"Lähellä on se päivä", kirjoitti täti, "jolloin Francis'in tulee muistaa, mitä hän on velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti elää leskenä kolmenkymmenen punnan vuosituloilla."

Äitini oli kieltänyt suostumuksensa antamisen avioliittooni; niinikään kieltäysi hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen käytökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmasti uskoi unen ennustaneen totta, pelkäsi hän kovin vaimoani. Huomasin tämän -- ja annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme. Ainoa onnellinen muistoni vaikken noudattanut äitini mieltä liittoni suhteen -- on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.

Mitä vaimooni tulee, ei hän ollut pahoillaan siitä, että hänen ja anoppinsa välit olivat huonot. Yhteisestä suostumuksesta emme koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja vuokrasimme huoneita matkustavaisille. Ystävällinen isäntämme antoi meille omasta pyynnöstäni vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman summan. Tällä rahalla me pääsimme hyvään alkuun ja hankimme mitä tarvitsimme. Alussa toimi menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.

Vastoinkäymisemme alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara tarjona. Kuultuani tämän olin tietysti paljon äitini luona. Vaimoni toimeksi jäi tällä kertaa liikkeen hoitaminen. Vähitellen huomasin, että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulonalaisten ja irstaiden ihmisten kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen huoneessaan jotakin, joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia, Ennenkuin viikko oli loppuun kulunut, olin vakuutettu hänen taipumuksistaan. Ennen oli hän seurustellut juopuneiden kanssa, nyt alkoi hän itse olla juovuksissa.

Minä tein kaikki, mitä ihminen voi tehdä, hillitäkseni hänen himojansa. Turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en mitenkään voinut vaikuttaa häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka äitini oli hyvin sairas, pukeutui hän eräänä päivänä mennäkseen ulos.

"Minun elämäni päivät päättyvät pian, Francis", sanoi hän. "En voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikkea voitavaani valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani; aion mennä kanssasi vaimosi luo ja koetan palauttaa hänet himojensa vallasta. Ota minut mukaasi, Francis, kotiin. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkuin on myöhäistä."

Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä kaupunkiin, jonne oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yhden tienoissa tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli keittiössä. Saatoin sentähden aivan huomaamatta viedä äitini sisälle asuntoomme ja sitten ilmoittaa vaimolleni äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä ainoastaan vähän maistanut väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.

Alicia seurasi minua sisälle äitini luo ja molemmat naiset kohtelivat toisiansa paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Äitini, joka koki hillitä itseään, ei huolinut katsoa vaimoani silmiin puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa päivällispöytää.

Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin sekä leikkasi meille muutamia leipäviipaleita. Minä vielä seisoin levottomana ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni hänen kasvojensa yli leviävän saman aaveentapaisen ilmeen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini kohtasivat toisensa ensikerran. Ennenkuin ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös säikähtyneenä.

"Vie minut takaisin kotiin! -- Francis, kotiin! Tule kanssani, äläkä koskaan enää palaa tänne takaisin!"

Minä en rohjennut vaatia selitystä, saatoin ainoastaan viitata hänelle, että hän olisi vaiti ja nopeasti vein hänet ovelle. Käydessämme pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osoitti sitä.

"Näitkö, millä aseella vaimosi leikkasi leipää?" kysyi hän.

"En, äitini, en tullut sitä huomanneeksi. Millä hän sen teki?"

"Katso!"

Minä käänsin silmäni äitini osoittamaan suuntaan. Uusi puukko, pukinsarvivartinen, oli leipäviipaleiden seassa korissa. Samassa kuului keittiöstä hälinää ja äitini tarttui käsivarteeni.

"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta -- vie minut pois, ennenkuin hän palaa takaisin."

Minä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni hänelle. Vaikken luullut olevani lainkaan taikauskoinen, hämmästyin kuitenkin nähdessäni puukon. Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin hänen kanssaan kotiin.

Annoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti pidättää minua.

"Älä mene sinne enää, Francis! älä palaa sinne takaisin!"

"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on palaaminen."

Minä pysyin tässä päätöksessäni ja palasin takaisin kotia.

XII.

Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet pois. Hän oli juovuksissa ja raivoissaan. Keittiössä oli päivällisruoka viskattu tuhkalaatikkoon; pöytäliina oli siepattu pöydältä. Missä oli puukko?

Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kieltäytyi antamasta sitä minulle. Meidän välillämme syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kamalan historian. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä murhassa, ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä kautta sai vaimoni tilaisuuden ostaa tuon murha-aseen. Hänen turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa. Kun huomasin olevan mahdotonta hyvällä saada puukkoa käsiini, päätin ottaa sen myöhemmin salaa. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli ja minä lähdin hetkeksi kävelemään kadulle. Voi helposti ymmärtää, miten alakuloinen olin, kun kerron teille pelänneeni nukkua vaimoni kanssa samassa huoneessa.

Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kieltäytyi antamasta puukkoa minulle, ja yhä minä kovin pelkäsin nukkua samassa huoneessa hänen kanssaan. Minä kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkuin äsken alkaneen kuukauden ensimmäinen viikko oli loppuun kulunut, kohtasi minua onnettomuus: äitini kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään. Hänen viimeiset sanansa minulle tässä maailmassa olivat:

"Älä palaa sinne, poikani -- älä palaa."