Part 2

Älkää uskoko, että tämä tapahtui kevytmielisyydestä tai tarkoituksella huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa tulevaisuutta katsomalla korteista. Hän ei koskaan ryhtynyt mihinkään toimeen kysymättä ensin korteilta neuvoa. Hän ei olisi voinut paremmin osoittaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän nyt osoitti. En sano tätä ollenkaan pilallani; minä ainoastaan mainitsen sen tosiasian, että kortit jollakin käsittämättömällä tavalla olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Vielä tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään perustetta) luuli tätini jonkun kaitselmuksen vaikuttavan korttien kautta.

"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein -- teetkö hyvin vai pahoin, jos huomenna lähdet tai olet lähtemättä -- kaikesta tästä antavat kortit tietoa sinulle. Me olemme kaikki kaitselmuksen alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan."

Kun äitini kuuli tämän, käänsi hän päänsä pois pahastuneena. Sisaren mielipide korteista oli hänen mielestään miltei herjauksen veroinen. Mutta äitini oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta puhuakseni, miesvainajansa jälkeen perinyt 30 punnan vuotuisen eläkkeen. Tämä oli suuriarvoinen lisä taloudessamme -- ja meidän köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkinmoisella kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle -- vaikka hän ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennenkuin hän joutui ahdinkoon -- kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti minut, Jumalan kiitos, kaikista turhista ennakkoluuloista. Siihen aikaan ei juuri mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saada kuulla kohtaloni, koska itsekin luotin kortteihin!

Tätini alkoi temppujen tekonsa, laskien pois kaikki seitsikkoa huonommat kortit. Hän sekoitti muut kortit vasemmalla kädellään, jotta se ennustaisi onnea; sitten hän jätti korttipakan minun nostettavakseni.

"Vasemmalla kädellä, Francis -- muista se! Luota kaitselmukseen, mutta älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"

Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt; sen kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jäljellä somasti laskettuina puoliympyrään tätini käteen. Kortti, joka sattui olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan se, joka oli edustavinaan minua.

"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille kortille, joka sitten seuraa."

Tätini sulki silmänsä ikäänkuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmäini edessä seitsemännettä korttia. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti oli; -- patarouva. Tätini aukaisi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun ilkeäjuonisen silmäyksen.

"Patarouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä ajattelet salaa jotakin mustaveristä naista. Sinä, Francis?"

Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen mieleensä johdu ajatella naisia -- ei musta- eikä valkoverisiä. Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa, ja sanoin sen tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani. "Joutavia! Sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista? Minäkin olin kerran sellainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis, ja katso korttia."

Minä tein niin. Seitsemän korttia oli pöydällä. Täti otti pois kaksi kummastakin päästä -- ja käski minun sanoa, mitkä olivat molemmat äärimmäiset niistä kuudesta kortista, jotka nyt olivat jäljellä pöydällä. Ne olivat ristiässä ja ruutukakkonen. Täti loi silmänsä kattoon hurskaan kiitollisuuden tunteella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä. Ristiässä ja ruutukakkonen merkitsivät ensinnäkin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka), joka toivoi pääsevänsä taskuuni. Kun tätini näillä ennustavilla sanoilla oli lausunut kohtaloni, kieltäytyi hän ennustamasta sen enempää. "Voi, poikaseni! On kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin ne jo ovat sanoneet. Lähde sinä huomenna tuonne komeaan kartanoon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun taskusi ovat täynnä rahoja, ethän sinä suinkaan unohda Chance tätiäsi, joka kaitselmuksen avulla pitää leskisäätyänsä kunniassa -- kolmella kymmenellä punnalla vuodessa."

Minä lupasin muistaa tätiäni, (joka sivumennen sanottuna oli tavattoman rahanahne) siinä onnellisessa tilassa, jolloin tyhjät taskuni vihdoinkin olisivat täynnä. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli suostunut ottamaan sisarensa riidanratkaisijaksi meidän kesken, ja -- hänen sisarensa oli lausunut mielipiteensä minun edukseni. Äitini ei sen enempää tehnyt vastaväitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua katkerasti huoaten -- ja poistui huoneesta. Täti Chance pudisti päätään.

"Pelkään, Francis, että äitiparallasi on ainoastaan pakanallinen käsitys korteista!"

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdin matkalle. Katsahdin taakseni mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini, pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, näyttäen patarouvaa siten yllyttääkseen minua matkaan. Minä heilutin kättäni jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistakaa, että synnyin maailmaan ensimmäisenä päivänä maaliskuuta kello kaksi aamulla.

V.

Nyt tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle tapahtui matkalla.

Pääsin perille kartanoon sangen pian, vaikka matka olikin melko pitkä. Ja heti sain huomata, että korttien ennustus ei pitäisi paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin portilla, ei ollut mustaverinen nainen, vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tässäkään kohdassa eivät kortit liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kaksi -- eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, etten ole taikauskoinen, ja siinä olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustustaidon aivan häpeään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä edelleen. Toinen mies oli jo aamupäivällä ollut kartanossa anomassa tallirengin paikkaa ja oli sen saanut.

Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni -- kiitin hovimestaria -- ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa jo olin.

Ennenkuin palasin kotiin, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotiini olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä uutta tietä. Saatuani täydelliset neuvot, jotka kerrattiin ja selitettiin moneen kertaan, lähdin kävelemään ja kävelin yhtä mittaa, kunnes tuli ilta, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullen alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kahden ja puolen peninkulman päässä kotoani. Ensimmäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysellä tietä, oli yksinäinen ravintola synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen miesparalle, joka oli väsyksissä ja eksynyt, joka oli repinyt jalkojaan ja jolla lisäksi oli sekä nälkä että jano. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävää, kun äitini turhaan sai odottaa minun palaavan. Mutta majatalossa ei ollut ajoneuvoja saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut käydä etemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi. Olin hiukan pahoinvoipa ja päätin heti mennä nukkumaan.

Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en heti kohta mennyt levolle syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa puhellen synkästä tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja vihdoin hevosista ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni eivätkä monet työmiehetkään, jotka eri ryhmissä istuivat ravintolahuoneessa, lausuneet mitään, joka olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvitustani.

Vähän jälkeen kello yhdentoista suljettiin ravintola. Minä kävin isännän mukana, pitäen kynttilää, kun hän salpasi ikkunaluukut ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat teljet, salvat ja ikkunaluukut olivat.

"Me olemme, kuten näette, melkein yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä koskaan kukaan ole yrittänyt murtautua tänne, mutta eihän ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea tänne, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat arkoja ja palvelijatar samoin. Vielä lasi olutta, ennenkuin menette levolle?" -- "Kiitos, ei!" -- "Mutta minä en käsitä, kuinka niin kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. -- Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja tulette näkemään, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavaa kuin mahdollista. Mutta ettekö laisinkaan enää halua juoda olutta." -- "Olkoon menneeksi! --"

Kello oli puoli yksitoista kun nousin portaita ylös makuuhuoneeseen. Se sijaitsi talon takaosassa ja sen ikkuna oli metsään päin.

Minä suljin oveni, panin kynttilän pesukaapille ja rupesin makuulle. Tuuli yhä vain puhalsi ja sen yksinäinen valitus metsässä tuntui kaamealta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut aivan kaltaiseni, tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla, ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minun ei siis tästä syystä tarvinnut pelätä saavani kauan valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.

Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja unen horroksessa en tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.

Sitten en muista muuta kuin että heikko väristys kävi läpi ruumiini, päästä jalkoihin saakka; tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, tuskan jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys saattoi minut vain levottomaksi, mutta tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Avasin silmäni selko selälleen, jolloin mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.

Kynttilä oli palanut melkein loppuun, niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui tällä haavaa olemaan kirkas ja kyllin valaiseva.

Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä. Se oli nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.

Olin kauhusta äänettömänä. Tuossa minä makasin pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen ja tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.

Nainen ei puhunut sanaakaan meidän tuijottaessamme toisiimme; jonkun ajan kuluttua alkoi hän hiljalleen liikkua vuoteeni vasenta puolta kohden..

Kynttilä valaisi hänet selvästi. Hän oli nuori, solakka nainen, hänen hiuksensa olivat kellahtavat ja silmät vaalean harmaat; vasen silmäluomi oli hiukan painuksissa. Minä huomasin kaiken tämän ja painoin mieleeni, ennenkuin hän oli ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan vähääkään muuttamatta hän astui kuulumattomin askelin vuoteeni viereen ja seisahtui päänaluksen kohdalle, kohottaen puukon lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä, mutta kun näin hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvaakaan olkapäästäni.

Minun silmäni katselivat naisen kättä -- minulla oli näet hiukan aikaa tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitti muutama ihokarva. Sormet olivat pienet naisen sormet, joiden kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.

Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takaisin sängynjalan luokse; siinä hän silmänräpäykseksi seisahtui ja katseli minua; sitten hän meni sanaakaan sanomatta kuulumattomin askelin sängyn toiselle puolelle, jossa minä makasin.

Tultuansa lähelle minua, nosti hän taas puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku sattunut minuun. Tällä kertaa silmäsin puukkoa. Puukko oli noita suuria puukkoja, joita miehet käyttävät leikatessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmasosaa puukon varresta, jonka huomasin olevan pukin sarvea; se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.

Toistamiseen veti nainen puukon patjasta ulos ja kätki sen äkkiä väljään hihaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katselemaan minua. Minä näin hänet silmänräpäyksen tässä asennossa -- sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttilänalustalle. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.

Vain silmänräpäys, -- ja sitten leimahti sammuva kynttilänsydän viimeisen kerran. Silmäni olivat yhä luotuina sängyn oikealle puolelle, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka miten koitin tähystää, en voinut enää eroittaa mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.

Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin kuinka sydämeni tykytti; kuulin tuulen surulliset huokaukset metsässä; saatoin nousta vuoteeltani ja herättää asukkaat, ennenkuin nainen ehtisi päästä pakoon.

"Murha! Herätkää! Murha!"

Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo. Nainen oli kai tullut ja mennyt sitä tietä.

Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, silloin kuin panin maata.

Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen oven ulkopuolella ja aukaisin oven. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää toisessa, pyssyä toisessa kädessä.

"Mikä nyt?" sanoi hän luoden vihaisen silmäyksen minuun.

Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.

"Nainen puukko kädessä. Huoneessani. Kaunis vaaleahiuksinen nainen. Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla."

Isäntä nosti ylemmäksi kynttilän ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän.

"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta."

"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui sänkyyn. Katsokaa vain niin näette."

Isäntä meni heti kynttilän kanssa vuoteen ääreen. Ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin hän kiivastuneena puhkesi puhumaan:

"Piru vieköön sekä teidät että naisen puukkoineen! Ei näy vähintäkään merkkiä sänkyvaatteissa. Mitä hittoa tulette tällä tavoin toisen taloon peloittelemaan talonväen unennäöllänne."

"Mitä? Tuo nainen, joka yritti lyödä minua, ei siis ollut elävä ihminen, kuten minä itse?" Aloin vapista koko ruumiiltani. Pelkkä ajatus kauhistutti minua.

"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kuin viipyä tässä huoneessa tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta näen pukeutua ja sanokaa, mitä olen velkaa."

Isäntä meni kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneeseen.

"Velkaa?" sanoi isäntä. "Te voitte tarjoiluhuoneen taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisitte maksanut mitä hyvänsä, jos ennakolta olisin tiennyt, että näette näkyjä ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä näkyy täällä puukon jälkiä? Katsokaa ikkunaa -- onko salvat murrettu? Katsokaa ovea, jonka kuulin teidän itse sulkevan, onko se murrettu auki? Murhaako nainen puukolla talossani! Ettekö häpeä!"

Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osoitti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se oli neulottu. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vakavasti kuin ennenkin. Pukeuduin sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmin portaita alas. Katselin kelloa ravintolahuoneessa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden aamulla. Maksoin laskuni ja isäntä laski minut pihalle. Sade oli lakannut, mutta yö oli pimeä, ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mutta en välittänyt pimeästä, en kylmästä enkä siitäkään, etten varmuudella tiennyt tietä kotiin. Ajatukseni pyörivät yhä vain samassa piirissä, ajattelin yhä yöllistä ilmiötä. Kenen olin nähnyt? Kuka oli hän, joka tahtoi tappaa minut? Unihaaveko? Olikohan tuommoinen olento haudan tuolta puolen? Kummitus? En voinut vastata tähän yöllä pimeässä vaeltaessani. Enkä myöskään puolenpäivän aikana mitenkään osannut tätä arvoitusta selittää. Oltuani useita tunteja eksyksissä ja harhailtuani sinne tänne minä vihdoin pääsin kotiin.

VI.

Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut -- aivan niinkuin olen nyt kertonut teille.

Äitini oli vaiti kunnes olin päättänyt kertomukseni. Sitten kysyi hän:

"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissasi?"

Olin katsonut kelloa ravintolasta lähtiessäni ja olin pannut mieleeni, että kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden. Kun laskin, minkä verran oli kulunut aikaa keskustellessani isännän kanssa ja pukeutuessani, tulin siihen päätökseen, että kerran nähtyäni naisen oli sen täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan nähnyt naista syntymäpäivänäni, vaan juuri sillä hetkellä ja tunnilla jolloin olin tullut maailmaan.

Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa hän otti minua kädestä ja vei tupaan. Hänen kirjoituslippaansa oli pöydällä takan ääressä. Hän aukaisi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille hänen viereensä.

"Poikani, sinun muistisi on huono -- ja minun alkaa pettää. Kerro minulle vielä kerran, minkänäköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän joskus on yhtä tuttu meille molemmille."

Minä tottelin kummastellen, mikä outo ajatus nyt oli äitini mielessä. Puhuin ja äitini kirjoitti muistiin sanani sen mukaan kuin ne tulivat huuliltani.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alas painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystät vivahtavat veripunaiselle."

"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"

"En, äitini."

"Tarkastitko puukkoa?"

"Tarkastin. Suuri puukko, jonka pukinsarvesta tehty varsi oli melkein uusi."

Äitini kirjoitti vielä muistiin kertomuksen puukosta sekä myöskin vuoden, kuukauden, viikonpäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu näyttäytyi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin lippaaseensa.

"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kenellekään kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kahden kesken."

Kului viikkoja, kuukausia. Äitini ei sen koomin puhunut tästä asiasta sanaakaan. Mitä taasen minuun itseeni tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaiken, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen kävi sen muisto yhä himmeämmäksi. Ja lopulta koko asia haihtui mielestäni.

VII.

Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana syntymäpäivänäni.

Kesän kuluessa alkoi onni olla minulle yhä enemmän myötäinen. Istuin eräänä päivänä piippuani poltellen erään vanhan ladon luona kylän lähellä, kun tapahtui onnettomuus, joka antoi elämäni kohtalolle aivan uuden suunnan. Tapaus oli mitä tavallisinta laatua -- tuskin mainitsemisen arvoinen. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian lähellä -- kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani. Pysäytin hevosen, kun tämä oli jo melkein ladon vieressä ja sain pienen kolauksen aisasta. Mutta se ei tehnyt mitään. Rouva selitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minut palvelukseensa. Rouva sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että juuri täti Chance kohta huomasi tämän seikan, ja koetti sillä pelastaa korttien arvon. Tässä oli patarouvan ennustus käynyt toteen, aivan niin kuin tätini oli sanonut minulle.

"Luota tästälähinkin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin. Sinä olet valmis, sen minä tiedän, mutisemaan jotakin Jumalan sallimasta, jota sinä et käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä en sano enää muuta. Mutta kun rahoja alkaa lakkaamatta tulvata, älä unohda täti Chancea, joka istuu hylättynä, kuten varpunen katolla, nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä."

Pysyin palveluspaikassani (Lontoon Westendissa) seuraavan vuoden kevääseen asti.

Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys huonontua. Lääkärit käskivät hänen matkustaa ulkomaille, ja koko perheenväki hajaantui. Kohtaloni oli kuitenkin vieläkin onnellinen. Kun minä jätin palvelukseni, sain isännältäni vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jona olin pelastanut hänen rouvansa. Isäntäni oli muutoin kunnon miehiä. Nyt oli minulla siis vapaus, joko ottaa palvelus tai olla ottamatta, kuinka itse vain halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.

Isäntäni ja emäntäni lähtivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien toimien vuoksi, joita he olivat huostaani jättäneet, täytyi minun viipyä Lontoossa kuukauden viimeisiin päiviin saakka. Vasta iltajunassa pääsin lähtemään kotiini viettääkseni syntymäpäivääni tavallisuuden mukaan äitini luona. Oli sunnuntai, kun pääsin kotiin; minulle oli sangen ikävää kuulla, että äitini oli sairaana. Vielä ikävämpää oli, että lääkkeet olivat juuri edellisenä päivänä loppuneet, eikä äitini ollut tullut hankkineeksi toisia lääkkeitä tilalle, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen, ja minä tarjouduin menemään lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei mitenkään tahtonut suostua tähän, ja syötyämme illallista, käski hän minun mennä levolle.

Nukahdin hetkiseksi, mutta heräsin sitten. Äitini makuuhuone oli minun makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen raskain askelin käyvän edestakaisin huoneessa. Arvelin olevan jotakin hätänä ja koputin ovelle. Äitini tuskat olivat palanneet, oli aivan välttämätöntä hankkia hänelle lieventäviä lääkkeitä. Puin vaatteet päälleni ja kiiruhdin lääkepullo kädessäni kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani kelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa ikkunaan, kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja sanoi laskevansa minut sisälle apteekin oven kautta. Odottaessani -- tulin ajatelleeksi, miten tämä päivä oli valoisa ja lämmin vuodenaikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma vaunuilla oli ollut tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu paistoi selkeältä taivaalta ja valaisi talon melkein yhtä kirkkaasti kuin olisi ollut päivä.

Muutaman minuutin kuluttua laski lääkäri minut sisälle apteekkiinsa. Suljin oven ja ajattelin, että hän liian vähillä vaatteilla oli lähtenyt sängystänsä. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi, että tämä oli ollut välittämättä hänen antamistaan neuvoista, ja alkoi heti valmistaa lääkettä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkettä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme ulko-oven kadulta päin äkkiä avattavan.

VIII.

Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveilla ja liikkeellä näin myöhään?

Henkilö, joka oli oven aukaissut, oli nainen, minkä huomion hämmästyksekseni tein hänen astuessaan kynttilän valopiirin sisälle.