Part 1

SALAPERÄINEN NAINEN

Kirj.

Wilkie Collins

Suom. Niilo Lehto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1921.

Juusela & Levänen kirjapaino ja kirjansitomo.

I.

"Hoi! Tallirenki hoi! Hoi!"

"Rakas ystäväni, minkätähden et soita soittokelloa?"

"Ei ketään ole pihalla. Kummallista. Huuda vielä toistamiseen!"

"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää -- huutoni ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin on ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä kiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin on pitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun vaimoni.

Te kenties kysytte, kuka minä olen.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, ei kukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni ja vaimoni.

Minä olen Percy Fairbank -- englantilainen herrasmies -- neljänkymmenen vuoden vanha -- ei mitään virkaa -- maltillinen valtiollisissa kysymyksissä -- pituudeltani keskinkertainen -- valkoverinen -- luonteeltani tasainen -- rikas.

Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidät ensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa. Rakastuin häneen -- en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minun sopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka, tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta -- ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidän avioliittoani onnellisena -- ylimalkaan.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?

Enimmäkseen me asumme Ranskassa -- siinä maatalossa, jossa minä ja vaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymme ystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitä kauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänen Fairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan -- päivänä, joka on määrätty merkkipäiväksi kalenterissamme -- ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitä lukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja me rakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu -- kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljon kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan -- silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääseen yhteismetsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme erään toisen tien koukerruksia. Ratsastamme muutaman pensasaidan yli, kuljemme kylän läpi ja saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloisia kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme onnellisia kuin lapset, alamme laulaa ranskalaista laulua -- kun silmänräpäyksessä ilomme loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtonaiselle kivelle ja kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee eräs ikävä tosiasia selville -- eläimen jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Emme voi muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolella. Minä vaihdan vaimoni satulan oman hevoseni selkään ja vaimoni nousee ratsaille. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia, se kaipaa miehen säärien puristusta kummallakin kyljellään; se tanssii ja potkii, hiekkaa pölyttäen. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hevoseni jaloista ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa maailmassa kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja -- mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan olisi runnellut.

Puolisen tuntia hevoseni tanssittaa vaimoani polulla. Minä käydä tepastelen jäljessä ja onneton hevonen kilkuttaa perässäni. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkamme erään Sommersetin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miestä luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavoin astumatta askeltakaan lähemmäksi. Minä karjaisen niin kovaa kuin suinkin voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

"Neljätoista peninkulmaa. Antakaa äyri minulle juomarahaksi."

Siinä meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itse itsensä kuvasi! Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan luonne!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikaisluonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäyksenkään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kauemmaksi, emme kahta peninkulmaa pitemmälle tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta."

Minä otan shillingin taskustani ja näyttelen sitä auringonpaisteessa. Shillingillä on kummallinen voima. Shillinki vetää kuin magneetti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmoitan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takaisin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämä asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin.

"Varmaankin Underbridgessä."

"Pitkäkö sinne on matka?"

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö matka Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihii!"

"Underbridge on arvatenkin lähellä, kunhan sinne vain osaisimme. Tahdotteko ruveta oppaaksi?"

-- "Annatteko minulle juomarahaa?"

Minä nyökäytän päätäni myöntäväisesti ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Talonpoikaisäly alkaa nyt hoksata. Mies yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta talonpoika ei kertaakaan katsele häntä -- ja mikä vielä kummempaa, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä on hänen sielunsa -- ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle, ja katso, tuossa toisella puolella laaksossa on matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päimme saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonteeltani kohtelias mies. Sanon "Hyvästi", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkiä hampaidensa välissä tutkiakseen, onko raha oikea. "Hyvästi", vastaa hän karkealla äänellä -- ja kääntää selkänsä ikäänkuin olisi loukkaantunut.

Kummallinen osoitus karttuvasta sivistyksestä! Ellen olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien ihmisten saarelle.

II.

Tultuamme kaupunkiin löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa katu, sekin autio; saman kadun keskipalkoilla on ravintola -- vanha, heikko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko ja kanat ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noita vanhoja ravintoloita, joita oli siihen aikaan, kun vielä ajettiin kyydillä; nythän meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen, holvatun portin läpi pihalle, mutta emme täälläkään tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tallia kohti; minä autan vaimoani hänen laskeutuessaan hevosen selästä -- ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kuin kertomuksen alussa mainittiin. Ei ole soittokelloa. Ei kukaan vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukaisee jokaisen oven, jonka ohi hän kulkee ja kurkistelee sisälle. Minä puolestani olen hiukan huoahtanut ja aion juuri kolmannen ja samalla viimeisen kerran huutaa tallirenkiä -- kun äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua: "Percy! tule tänne!"

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä -- ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään seinässä ja käyn vaimoni luokse. Hän on tullut aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

"Jumala siunatkoon!" huudahtaa hän, "katsohan!"

Minä katsahdan ja mitä minä näen? Näen pienen, likaisen tallin, jossa on kaksi pilttuuta. Toisessa seisoo hevonen syöden kaurojansa, toisessa makaa mies, nukkuen pahnoilla.

Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky -- ja vaistomaisesti minä käännän katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää minut jälleen tallin ovea kohden.

"Odota?" sanoo hän. "Odota, hän ehkä tekee sen toistamiseen!"

"Mitä sitten?"

"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti kuiskaten hampaidensa välistä:

"Herää! Herää! Murha!"

Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan -- tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.

"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava -- aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen -- puukko -- tuo kirottu puukko -- ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle -- mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.

Ne eivät katsele mitään, niissä ilmenee epäselvä vilahdus -- sitten ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä -- mutta uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän nyt puhuu, on hänen äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja -- ne lausutaan surullisesti ja rukoilevasti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja toistaa vielä matalalla äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulilleen. Hän ei puhu enää.

Nyt Vasta mrs Fairbank pääsee pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa hänet. Tuo oljilla nukkuva kurja olento on vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa. Hän himoaa sanomattomasti jotakin romantillista. Kärsimättömästi hän puristaa käsivarttani.

"Kuuletko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huutele uudelleen!"

Vaimoni on kotoisin etelä-Ranskasta. Etelä-Ranska synnyttää kauniita, hehkuvasieluisia naisia.

Minä en sano sen enempää. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloni. Nuorille miehille on tarpeen tietää, että on tilaisuuksia, jolloin meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa vaan myöskin totella vaimojamme.

Minä käännyn tallin ovelta totellakseni, kun huomaan olevani vastakkain vieraan kanssa, joka meidän tietämättämme on hiipinyt luoksemme. Pieni, punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät ilmaise mitään ja jonka pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset, jotka ovat karkeasta verasta, ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistomaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.

"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hieman kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"

Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää vaimoni minut. Hän pyytää (kimeällä äänellä, joka oli tarpeen isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää, kuka tuo onneton on, joka nukkuu tallissa.

"Mistä hän on? Minkätähden hän puhuu unissaan niin kauheita asioita? Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut murhantekijättäreen. Minkälainen tuo nainen oli? Oliko hän tosiaan tehnyt murhan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille kaikki!"

Herra ravintolan isäntä kuuntelee uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on lopettanut puheensa sitten vastaa hän nöyrästi:

"Hänen nimensä on Francis Raven. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."

Vaimoni tulinen, etelämainen luonne kuohahtaa ja hän polkee jalkaansa.

Ravintolan isäntä kääntyy poispäin ja katselee hevosia.

"Kaunis pari nuo hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko saada ne talliini?"

Minä vastaan päännyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.

"Minä herätän Francis Ravenin. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."

Kun ravintolan isäntä toistamiseen on lausunut tämän hauskan kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme miten hän aikoo herättää Francis Ravenin ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta on tallin nurkassa; ravintolan isäntä ottaa sen käteensä -- käy nukkuvan tallirengin kimppuun -- lyö miestä luudalla, aivan kuin tämä olisi häkissänsä oleva petoeläin. Francis Raven hypähtää huudahtaen ylös -- katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella -- kohta hän kuitenkin malttaa mielensä -- ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi palvelijaksi.

"Pyydän, rouva, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herra, nöyrimmästi anteeksi."

Sekä hänen äänensä, että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää, minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo tehdä hevosille. Tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osoittaa, että hän on taitava toimessaan.

Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääseen tyhjään talliin, tuo sangollisen puolikuumaa vettä, ja laskee sitten ontuvan hevosen jalan sankoon.

"Lämmin vesi kyllä helpoittaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin jalan ympärille kääreitä."

Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja viisaasti; kaikki mitä hän puhuu, on asiallista. Nyt hänessä ei näy olevan mitään sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me äsken kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelko ja epäluulo silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.

III.

"Täällä ei ole paljon tekemistä", sanon minä tallirengille.

"Hyvin vähän tekemistä, herra", vastaa tallirenki.

"Onko tuossa talossa ketään?"

"Se on tällä hetkellä aivan tyhjä, herra."

"Minä luulin, että talon kaikki ihmiset olivat kuolleet. Ei kukaan kuullut minun huutojani."

"Isäntä on hyvin kuuro, herra, ja tarjoilija on jollakin asialla."

"Niin -- ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän aikaan päivästä?"

Tallirengin kuihtuneet kasvot punehtuvat hiukan. Hänen silmänsä eivät aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskettaa käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme jotakin ilmi? Minä kysyn toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus annetaan seuraavilla sanoilla:

"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muuten olisi tavannut minua nukkumasta tähän aikaan päivästä."

"Tuiki väsynyt, kuinka niin? Te olette siis ollut raskaassa työssä?"

"En ole, herra."

"Mikä sitten väsytti teitä?"

Hän arvelee taasen ja vastaa vastahakoisesti:

"Minä olen valvonut koko yön."

"Olette valvonut koko yön? Mitä on siis tapahtunut täällä kaupungissa?"

"Ei mitään, herra."

"Onko kukaan sairas?"

"Ei kukaan, herra."

Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi saada häntä vastaamaan sen enempää. Hän kääntyy pois päin ja alkaa hoitaa hevosen jalkaa. Minä poistun tallista puhuakseni isännän kanssa vaunuista, jotka veisivät meidät takaisin Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank jää vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun minä poistun. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada selville, minkätähden hän on valvonut koko yön. Jätä hänet minun haltuuni."

Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja kiesit. Isäntä voi kertoa pitkän jutun hevosesta ja kieseistä. Tämä juttu on samanlainen kuin kertomus Francis Ravenista, -- sillä eroituksella vain, että hevonen ja kiesit eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen puolueeseen.

"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kiesit ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylawiesta on tehnyt kiesit. Hevonen ja kiesit ovat minun, ja tämä on niiden tarina."

Kun isäntä on keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän panna hevosta valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut ulos vajasta. Kun juuri olemme lopettamaisillamme toimemme, näkyy mrs Fairbank. Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on sitonut hevosen jalan ja on nyt valmis kyyditsemään meitä Fairleigh Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni on päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen ja kysyn häneltä:

"No? Oletko saanut selville, minkävuoksi Francis valvoi koko yön?"

Mrs Fairbank rakastaa draamallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää kuulijan osanottoa tekemällä puolestaan kysymyksen:

"Monesko päivä on tänään, ystäväni?"

"Ensimmäinen päivä maaliskuuta."

"Ensimmäinen päivä maaliskuuta, Percy, on Ravenin syntymäpäivä."

Olen olevinani kiintynyt kertomukseen mutta se ei onnistu.

"Francis Raven", alkaa mrs Fairbank, "valvoo syntymäpäivänään aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle."

"Minkätähden hän pelkää?"

"Sen vuoksi, että hän on hengenvaarassa."

"Niin, juuri syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Jokaisena syntymäpäivänänsä."

Tässä vaimoni lopettaa kertomuksensa. Eikö hän ole saanut muuta selville? Ei. Minä huomaan nyt olevani utelias saamaan tietää asiasta jotakin. Kysyn innokkaasti, mitä tämä kaikki merkitsee. Mrs Fairbank osoittaa salaperäisesti kiesejä, joiden luona Francis Raven (tähän saakka tallirenki, nyt meidän ajurimme) seisoo ja odottaa meidän nousevan rattaille. Kieseissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takana yhdelle hengelle. Vaimoni luo uuden varoittavan silmäyksen minuun ja asettuu istumaan etuistuimelle.

Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tai enemmänkin. Tarvitseeko minun kertoa, mitä tästä seurasi. Olisi loukkaus teitä kohtaan, jos sen tekisin. Sallikaa minun tarjota paikkani kieseissä teille. Kertokoon Francis Raven omin sanoin teille hirveän historiansa!

IV.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun unessa sain ensimmäisen ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.

Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette istuvanne keskuudessamme pienessä asunnossamme Cambridgeshiressä kymmenen vuotta sitten.

Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja tätini mrs Chance istuivat pöydän ääressä. Molemmat naiset olivat syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet lainkaan toistensa näköisiä, sen verran kuin voin heitä muistaa. Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa, eikä puhunut sen enempää kuin minäkään Skotlannin murretta. Tätini Chance ei ollut koskaan ennen käynyt Skotlannin rajojen ulkopuolella, kunnes sitten miehensä kuoleman jälkeen muutti asumaan äitini luo. Ja kun tätini aukaisi suunsa, sai kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä rohkenen sanoa, jos koskaan olette muutoin kuullut tuota kielimurretta puhuttavan!

Meillä oli sattumalta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelunaihe. Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei, aikoessani seuraavana aamuna jalkaisin lähteä pitemmälle matkalle.

Seuraava aamu sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen aamu; matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääseen ylhäiseen taloon lähimmässä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan ryhtyminen kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän toimeen kuin kuka muu tahansa. Perheemme hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aivan lapsuudesta asti. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä tällaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia elämäkerrassani, kuten pian tulette huomaamaan.

Äitiparkani vastusti kovasti matkalle lähtöäni.

"Sinä et mitenkään jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomisyöhön", sanoi äitini. "Seurauksena on se, ettet tule nukkumaan kotona syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet tuona yönä aina nukkunut kotona. Minulle ei ole mieleen, Francis, että nyt tulet olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivä, poikani -- ainoastaan päivä."

Minä puolestani olin kyllästynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut suostua viipymään, kuten äitini olisi tahtonut. Päiväkin voi olla suuriarvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada paikan.

"Muista kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älä pyydä matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en petä sinua, äiti. Palaan kotia huomisyöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen."

Äitini pudisti päätään.

"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleeni -- se ei miellytä minua." Ei mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme molemmin puolin vakuuttaa ja houkutella toisiamme. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tädilleni, mrs Chancelle.

Sillä aikaa kun me koetimme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui täti Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien itsekseen. Kääntäessämme katseemme häneen, hän näkyi heräävän.

"Te molemmat jätätte siis asiaan minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi täti lempeällä kielimurteellaan.

Me vastasimme kumpikin myöntävästi; tämän perästä täti Chance työnsi ensin teekupit pöydältä syrjään ja otti sitten hameensa taskusta esille kortit.