Part 8

Kauppiaiden yhdistykset, joissa lakeja valmistettiin, valitsivat tasavallan raha-asian tarkastajat, jotka virastaan luopuessaan nimittivät Vanhimpien Neuvoston sata jäsentä, jotka vuorostaan olivat riippuvaisia Suuresta Kokouksesta, kaikkien rikkaiden yleisestä yhtymästä. Mitä molempiin suffeeteihin tulee, noihin kuninkaan jätteisiin, joilla oli pienempi valta kuin konsuleilla, niin valittiin ne samana päivänä kahdesta eri perheestä. Heidät eroitettiin kaikellaisten vihamielisyyksien kautta toisistaan, jotta heikontaisivat molemmin puolin toisiaan. He eivät saaneet päättää sodasta; ja, kun he olivat kärsineet tappion, antoi Suuri Neuvosto naulita heidät ristiin.

Täten Karthagon voiman lähtökohtana olivat Syssitit, se on suuri Malquan keskellä oleva piha, paikka, johon tarinan mukaan ensimäinen foinikialaisten merimiesten pursi oli laskenut maihin; meri oli näet sitten aikojen kuluessa vetäytynyt yhä loitommalle. Se oli muodostettu pienistä rakennuksista, jotka olivat muinaisaikaiseen tyyliin laaditut palmun rungoista kivisillä nurkkauksilla ja olivat erillään toisistaan, jotta eri kauppaliitot voisivat kokoontua erikseen. Rikkaat siellä päivän kuluessa kokoontuivat ryhmiin keskustellakseen omista ja tasavallan eduista, pippurin hankkimisesta Rooman hävittämiseen asti. Kolme kertaa kuussa kannattivat he vuoteensa korkealle penkereelle, joka kulki pitkin pihaton muurin reunaa; ja alhaalta näki heidän aterioivan ylhäällä ilman kothurneja ja viittaa, heidän käsiensä timanttien välkkyessä kun he ottivat lihoja ja suurien korvarenkaiden riippuessa juomakannujen välissä, -- kaikki voimakkaina ja lihavina, puolialastomina, onnellisina, nauraen ja syöden taivasalla kuten suuret haikalat, jotka leikkivät meressä.

Mutta tällä hetkellä eivät he voineet levottomuuttaan salata, siksi kalpeita he olivat; kansa odotteli heitä porteilla ja saattoi heitä heidän palatseihinsa asti kuullakseen jotain tietoja. Kuten ruton raivotessa olivat kaikki talot suljettuja; kadut täyttyivät ja -- taas tyhjenivät yhtäkkiä; noustiin Akropoliille, juostiin porteille, joka yö oli Suuri Neuvosto koolla. Vihdoin kutsuttiin kansa kokoon Khamonin torille ja päätettiin turvautua Hannoon, Hecatompyluksen taistelun voittajaan.

Hän oli jumalaapelkääväinen, viekas, säälimätön kaikille afrikalaisille, oikea karthagolainen. Hänen tulonsa vetivät vertoja Barkas-suvun tuloille. Ei kellään ollut sellaista kokemusta valtakunnan johdossa.

Hän määräsi, että kaikki sotakuntoiset kansalaiset olivat sotaväkeen kirjoitettavat, hän sijoitti heittokoneita torneihin, hän vaati suunnattoman suuria asevarastoja, jopa hän määräsi rakennettavaksi neljätoista galeeriakin, joita ei tarvittu; ja hän tahtoi että kaikki oli pantava luetteloon, huolellisesti kirjoitettava. Hän antoi kantaa itsensä asevarastoon, majakkaan, temppelien aarrekammioihin; alati nähtiin hänen kantotuolinsa heilahtelevan noustessaan astin astimelta Akropoliin portaita ylös, öisin palatsissaan, kun hän ei voinut nukkua, valmistautui hän taisteluun karjuen pelottavalla äänellä sotakomennussanoja.

Kaikki muuttuivat tavattoman pelon vaikutuksesta sankareiksi. Heti kukon laulettua seisoivat rikkaat rivissä pitkin Mappalioita; ja, nostaen pukunsa ylemmäksi, harjoittelivat käyttämään peistä. Mutta ohjaajan puutteessa syntyi riitoja. He istahtivat hengästyneinä haudoille ja alkoivat uudelleen. Useat alkoivat noudattaa eri ruokajärjestystäkin. Muutamat kuvittelivat, että heidän tuli syödä runsaasti kootakseen voimia, ja ahmivat ruokia, toiset, joita heidän lihavuutensa haittasi, aivan nääntyivät paastotessaan laihtuakseen.

Utica oli jo useamman kerran pyytänyt Karthagolta apua. Mutta Hanno ei tahtonut lähteä niin kauvan kuin yksi ainoakin ruuvi puuttui sotakoneista. Hän kulutti vielä kolme kuuta varustaakseen ne sata kaksitoista norsua, joita säilytettiin vallituksen sisällä; ne olivat Reguluksen voittajia; kansa rakasti niitä; näitä vanhoja ystäviä ei koskaan voinut kyllin hyvin kohdella. Hanno antoi uudelleen valaa ne vaskilevyt, joilla niiden rinta peitettiin, kullata niiden hampaat, laajentaa tornit, ja kauneimmasta purppurasta leikata niiden loimet ja reunustaa ne raskailla kultahetaleilla. Sen lisäksi, kun niiden kuljettajia kutsuttiin indialaisiksi (varmaankin siksi että ensimmäiset kuljettajat olivat saapuneet Indiasta), määräsi hän että ne kaikki oli puettava indialaisiin pukuihin, valkoinen vaate köytettävä pään ympäri ja lanteille sidottava pienet byssuskankaiset housut, jotka poikittaisten laskoksien kautta muodostivat kuin kaksi simpukan kuorta.

Autharitoksen armeija pysytteli yhä Tuniksen edessä. Se piiloutui järven mudasta tehdyn vallin taakse, jonka yläreunaa suojasi piikkinen pensaisto. Neekerit olivat siihen sinne tänne pystyttäneet pitkien keppien päähän pelottavia kuvia, ihmisen päitä, jotka tehtiin lintujen höyhenistä, shakaalin tai käärmeen päitä, jotka aukoivat kitaansa vihollista kohden peloittaakseen sitä; -- ja kun he tämän kautta luulottelivat olevansa voittamattomia, niin barbarit tanssivat, painivat, kisailivat, vakuutettuna Karthagon lopullisesta sortumisesta. Joku muu kuin Hanno olisi helposti tuhonnut tämän joukon, jota karja ja naiset ehkäisivät vapaasti toimimasta. Sitä paitsi eivät he ymmärtäneet mitään sodankäynnistä, eikä rohkeutensa menettänyt Autharitos heiltä vaatinutkaan enää mitään.

Sotilaat väistyivät, kun hän kulki suuria sinisiä silmiään pyörittäen heidän ohitsensa. Sitten, päästyään järvenrannalle, irroitti hän hylkeennahkaisen takkinsa, avasi nuoran, joka piti koossa hänen punaisia hiuksiaan ja kastoi ne veteen. Hän katui sitä, ettei hän ollut karannut roomalaisten puolelle Eryxin temppelistä kahdentuhannen gallialaisen keralla.

Toisinaan, keskellä päivää, aurinko äkkiä kadotti säteensä. Silloin lahdelma ja meren ulappa näyttivät liikkumattomilta kuin sula lyijy. Ruskea hiekkapilvi, joka pystysuorana läheni, kiisi pyörteenä eteenpäin; palmupuut taipuivat, taivas pimeni; pienien kivien kuuli singahtelevan juhtien kylkeä vastaan; ja gallialainen painoi huulensa telttansa reikiä vastaan ja korisi väsymyksen ja alakuloisuuden vallassa. Hän uneksi laitumien tuoksua syksy-aamuina, lumihiuteita, sumuun eksyneiden villihärkien mylvinää, ja sulkien silmät hän oli näkevinään pitkien olkikattoisten majojen sauhujen kiirivän ilmaan rämeiden yli, metsän siimeksessä.

Muutkin kuin hän kaipasivat kotimaataan, vaikka se ei ollutkaan niin kaukana. Vangitut Karthagolaiset saattoivat todellakin nähdä lahdelman yli, miten Byrsan rinteellä heidän omien talojensa päivänkatos pingoittui pihan yli. Mutta vahdit kulkivat taukoamatta heidän ympärillään. Heidät oli kaikki taottu kiinni samaan ketjuun. Jokaisella heistä oli rautainen kaularengas, eikä joukko väsynyt käymästä heitä katselemassa. Naiset näyttivät lapsilleen heidän komeiden pukujensa risoja, jotka verhosivat heidän laihtuneita jäseniään.

Joka kerta kun Autaritos näki Giskon, valtasi hänet raivo ajatellessaan kärsimäänsä loukkausta; hän olisi tappanut hänet, jollei olisi muistanut Narr' Havakselle antamaansa lupausta. Silloin palasi hän telttaansa, joi ohrista ja kuminoista keitettyä juomaa, kunnes vaipui hervotonna maahan, -- heräten sitten keskipäivällä peloittavan janon kalvamana.

Sillä aikaa Matho piiritti Hippo-Zarytusta.

Mutta kaupunkia suojasi järvi, joka oli yhteydessä meren kanssa. Sitä ympäröi kolminkertainen vallitus ja sen keskeltä kohoavalla kukkulalla oli torneilla vahvistettu muuri. Hän ei koskaan ennen ollut johtanut tällaista yritystä. Sitten ajatus Salammbosta kalvoi häntä, ja hän uneksi saavansa nauttia hänen kauneudestaan oikealla koston riemulla, joka täytti hänet ylpeydellä. Hänellä oli aivan kuin tarve saada nähdä Salammbo, tuima, raivoisa, taukoamaton tarve. Jopa hän ajatteli tarjoutua rauhan välittäjäksi toivoen kerran tultuaan Karthagoon voivansa päästä aivan hänen luokseen. Toisinaan hän käski puhaltamaan hyökkäysmerkin ja odottamatta mitään syöksyi padolle, jota koetettiin rakentaa mereen. Hän irroitti käsillään kiviä, hävitti, iski, pisti kaikkialle kalpansa. Barbarit ryntäsivät sikin sokin; tikapuut särkyivät suurella paukkeella ja mieslaumat vyöryivät mereen, joka punaisena loiskahti muureja vastaan. Lopulta taisteluntuoksina heikkeni, ja sotilaat poistuivat alkaakseen kohta taas uudelleen.

Matho istahti telttansa ulkopuolelle; hän pyyhkäisi kädellään veren tahraamia kasvojaan ja kääntyen, Karthagoon päin katseli taivaan rantaa.

Hänen edessään keskellä oliivi-, palmu-, myrtti- ja plataanimetsää aukeni kaksi suurta lampea liittyen kolmanteen järveen, jonka vastaista rantaa ei eroittanut. Vuoren takana näkyi toisia vuoristoja ja suunnattoman suuren järven keskellä kohosi aivan musta, pyramiidin muotoinen saari. Vasemmalla, lahdelman suussa hiekkasärkät näyttivät seisahtuneilta keltaisilta laineilta, ja meri, sileänä kuin lapislazulipermanto näytti vähitellen nousevan taivaan reunaan asti. Seudun vihanta katosi paikottain pitkien kellertävien läisköjen alle; johannesleipäpuun hedelmät kuulsivat kuin korallinapit; viiniköynnöksiä laskeutui sykomooreista; kuului veden loiske; tupsuleivot hypähtelivät, ja auringon viimeiset säteet kultasivat kilpikonnien kuoripeitteitä, kun ne kaislojen keskeltä nousivat hengittämään raikasta ilmaa.

Matho huokaili syvään. Hän heittäytyi suulleen maahan; hän painoi kyntensä hietaan ja itki; hän tunsi itsensä kurjaksi, heikoksi, hyljätyksi. Ei hän koskaan saisi Salammbota omakseen, eihän hän osannut valloittaa edes kaupunkiakaan.

Yöllä yksinään hän katseli teltassaan zaimphia. Mitä hyötyä hänellä oli tuosta jumalattaren vaipasta? ja epäilyksiä nousi barbarin sieluun. Sitten hänestä tuntui, että jumalattaren puku olikin Salammbosta riippuvainen, ja että osa hänen sielustaan eli siinä vienompana kuin hengitys; hän kosketteli sitä, haisteli sitä, painoi siihen kasvonsa, suuteli sitä nyyhkyttäen. Hän otti sen hartioilleen kuvitellakseen olevansa hänen läheisyydessään.

Toisinaan hän äkkiä katosi; kuun valossa harppaeli hän nukkuvien sotilaiden yli, jotka viittoihinsa kietoutuneina makasivat maassa; sitten hän hyppäsi leirin portilla ratsun selkään ja oli kaksi tuntia myöhemmin Uticassa Spendiuksen teltassa. Ensiksi hän puheli piirityksestä; mutta hän olikin saapunut vain keventämään tuskaansa haastelemalla Salammbosta. Spendius kehoitti häntä olemaan järkevä.

-- "Karkoita sielustasi nuo joutavat huolet, jotka sitä alentavat! Ennen sinä tottelit; nyt johdat sinä armeijaa, ja vaikka emme valloittaisikaan Karthagoa, niin luovutetaan ainakin maakunnat meille; meistä tulee kuninkaita!"

Kuinka zaimphin omistaminen voisi olla tuottamatta heille voittoa? Spendiuksen mielestä tulisi heidän odottaa.

Matho kuvitteli, että vaippa koski yksinomaan Kananean heimoa olevia kansoja, ja barbarimaisen rikkiviisaasti sanoi hän: "Siis ei zaimph auta minua; mutta kun he sen ovat kadottaneet, niin ei se auta heitäkään."

Sitten eräs arvelu alkoi vaivata häntä. Palvellessaan Aptuknosta, libyalaisten jumalaa pelkäsi hän loukkaavansa Molokia; ja hän kysyi arasti Spendiukselta, kummalle näistä molemmista olisi hyvä uhrata joku ihminen.

-- "Uhraa kummalle tahansa!" sanoi Spendius nauraen.

Matho, joka ei laisinkaan ymmärtänyt tätä väliäpitämättömyyttä, arveli että kreikkalaisella oli oma haltijansa, josta ei tahtonut puhua.

Kaikki eri uskontomuodot, kuten eri rodutkin, esiintyivät tässä barbarien armeijassa, ja toistenkin jumalia kunnioitettiin, sillä nekin herättivät pelkoa. Useat liittivät kotimaansa uskontoon vieraita menoja. Vaikka ei palvellutkaan tähtiä, niin jotkut tähtiyhtyelmät olivat turmiokkaita tai onnekkaita, ja niille uhrattiin; tuntematon taikaesine, joka vaaran hetkenä sattumalta löydettiin, muuttui jumaluudeksi; tai oli se nimi, ei muuta kuin nimi, jota taukoamatta kerrattiin koettamattakaan arvata mitä se merkitsi. Mutta ryöstettyään temppelejä, nähtyään eri kansoja ja murhia monet lopulta uskoivat vain kohtaloon ja kuolemaan; ja joka ilta he laskeutuivat levolle rauhallisina kuin villipedot. Spendius olisi sylkenyt olympialaisen Jupiterin kuvalle; yhtäkaikki varoi hän puhumasta ääneen pimeässä, eikä koskaan lyönyt laimin sitoa jalkinettaan ensin oikeaan jalkaan.

Utican muurien eteen hän laitatti pitkän neliskulmaisen maavallin. Mutta sen mukaan kuin se kohosi, niin kohosi kaupungin muurikin; ja minkä toinen hävitti, sen toinen melkein heti rakensi uudelleen. Spendius säästi väkeään, uneksi valloitustuumia; hän koetti muistella sotajuonia, joista oli matkoillaan kuullut puhuttavan. Miksei Narr' Havas palannut? Levottomuus alkoi kasvaa.

Hanno oli päättänyt valmistelunsa. Eräänä pimeänä yönä hän kuljetutti lautoilla norsunsa ja sotilaansa Karthagon lahdelman yli. Sitten he kulkivat Kuumien Lähteiden vuoren taitse välttääkseen Autharitosta, -- ja jatkoivat niin hitaasti kulkuaan, että sen sijaan että olisivat, kuten suffeetti oli laskenut, hyökänneet aamulla barbarien kimppuun, tulivatkin keskipäivän paahteessa kolmantena päivänä määräpaikalle.

Idän puolella Uticaa oli tasanko, joka ulottui aivan Karthagon suureen laguniin asti; sen takana oli suorassa kulmassa siihen laakso kahden matalan vuoriharjun välissä, jotka äkkiä loppuivat; barbarit olivat sijoittuneet etäämmälle tasangon vasemmalle puolelle siten hallitakseen sataman; ja he nukkuivat teltoissaan (sillä tänä päivänä molemmat puolueet olivat liian väsyneitä taisteluun ja lepäsivät paraillaan) kun kukkulan takaa karthagolainen armeija astui esiin.

Lingoilla varustetut kuormastopojat olivat asetetut kummallekin siivelle. Legionan soturit kultasuomuksisissa varusteissaan muodostivat eturintaman istuen ratsujensa selässä, joilla ei ollut harjaa, ei häntää, ei korvia, ja joilla otsan keskellä oli hopeasarvi muistuttaakseen siten virtahepoja. Heidän komentokuntiensa välissä nuoret miehet, joilla oli pieni kypäri päässään, heiluttivat kummassakin kädessään saarnipuista heittokeihästä; raskaan jalkaväen pitkät peitset olivat taempana. Kaikki kauppiaat olivat koonneet ruumiinsa päälle mahdollisimman paljon aseita; näki sellaisia, joilla oli yhtaikaa peitsi, piilu, nuija, kaksi kalpaa, muutamat taas olivat aivan kuin piikkisiat varattuja heittokeihäillä, ja käsivarret pistäytyivät esiin sarvilaatoista tai rautalevyistä tehdyistä haarniskoista. Niiden takana tulivat sotakoneiden korkeat telineet: carrobalistat, onagerit, hatapultit ja skorpioonit heilahdellen kärryillään, joita veti muulit tai härkien nelivaljakot; -- ja armeijan edetessä osastopäälliköt läähättäen juoksivat oikealle ja vasemmalle jakaakseen käskyjä, järjestääkseen rivejä ja säilyttääkseen tarpeelliset välimatkat niiden keskellä. Ne Vanhimmat, joiden käsissä oli johto, olivat saapuneet purppuraviitoissaan, joiden suuremmoiset hetaleet sotkeutuivat heidän kothurniensa hihnoihin. Heidän kokonaan cinoberilla maalatut kasvonsa loistivat jumalankuvilla koristettujen suurten kypärien alta; ja kun heillä oli kilvissään norsunluinen jalokivillä siroitettu reuna, niin olisi luullut aurinkojen kulkevan pronssimuureja pitkin.

Karthagolaiset liikkuivat niin hitaasti, että barbarit pilkalla kehoittivat heitä istumaan. He huusivat kohta tulevansa tyhjentämään heidän suuret vatsansa, nylkemään kultauksen pois heidän päältään ja juottamaan heille rautaa.

Spendiuksen teltan eteen asetetun maston päähän ilmestyi viheriäinen kankaan siekale: se oli merkki, karthagolainen armeija vastasi siihen suurella torvien, symbaalien, aasinluuhuilujen ja käsirumpujen pauhulla. Jo olivat barbarit hypänneet vallituksensa ulkopuolelle. Joukot olivat heittokeihäiden kantomatkan päässä toisistaan, kasvot vasten kasvoja.

Balearilainen linkomies eteni askeleen, asetti linkoonsa savikuulan, heilutti käsivarttaan; norsunluinen kilpi halkesi, ja molemmat armeijat syöksyivät yhteen.

Peitsien kärjillä kreikkalaiset pistivät hevosia kuonoon, ja saivat ne siten kaatumaan ratsastajiensa päälle. Orjat, joiden piti heittää kiviä, olivatkin koonneet liian suuria; ne putosivat heidän viereensä. Punilaiset jalkamiehet, iskiessään pitkillä miekoillaan olan takaa, paljastivat siten oikean kylkensä. Barbarit hajoittivat heidän rivinsä; he löivät heidät miekalla kuoliaiksi; he hapuilivat kuolevien ja ruumiiden yli aivan sokeina verestä, joka roiskui heidän kasvoihinsa. Tämä sekava keihäiden, kypärien, asepaitojen, miekkojen ja ihmisraajojen ryteikkö pyöri paikallaan vuoroin laajeten, vuoroin joustavasti supistuen yhteen. Karthagolaisten joukot hajaantuivat yhä enemmän, heidän sotakoneensa eivät päässeet hiekkaisella maalla liikkumaan; vihdoin suffeetin kanto tuoli (hänen suuri kristallihelyillä koristettu kantotuolinsa), jonka heti taistelun alussa oli nähty kiikkuvan sotilaiden keskellä kuten laivan laineilla, äkkiä vaipui alas. Hän oli epäilemättä kuollut? Barbarit olivat voitolla.

Tomu heidän ympärillään laskeutui ja he alkoivat laulaa, kun samassa Hanno itse ilmestyi norsun selässä. Hän oli avopäin byssuspäivänvarjon alla, jota neekeri hänen takanaan kannatti. Hänen sinisistä levyistä tehdyt kaulaketjunsa hypähtelivät hänen mustan tunikansa kukilla, timanttirenkaat puristivat hänen paksuja käsivarsiaan, ja suu auki heilutti hän suunnatonta keihästä, joka päässä levisi kuin lotus ja kuulsi kirkkaammin kuin peili. Samassa maa vavahti, -- ja barbarit näkivät miten heitä kohden juoksi yhtenä ainoana rivinä kaikki karthagolaisten norsut hampaat kullattuina, korvat sinisiksi maalattuina, pronssi varustuksissa ja kantaen purppuraloimiensa päällä nahkatorneja, joissa jokaisessa kolme jousimiestä jännitti suurta joustaan.

Hyvä jos sotilailla oli edes aseensa; he olivat järjestyneet hätimmiten. Kauhu jähmetytti heidät; he seisoivat epäröivinä.

Torneista jo heitettiin heihin heittokeihäitä, nuolia, tulikeihäitä, lyijykappaleita; muutamat päästäkseen sinne ylös kiipeämään tarttuivat loimien hetaleihin. Puukoilla leikattiin heidän kätensä poikki, ja he putosivat taapäin miekkoihin. Liian heikot peitset taittuivat, norsut kulkivat falangien läpi kuin villisiat ruohikossa; ne nyhtivät kärsillään leirin paaluja maasta, kulkivat leirin halki kaataen teltat rintavarustuksillaan; kaikki barbarit olivat paenneet. He piiloutuivat niiden kumpujen taakse, jotka suojasivat laaksoa, jonka kautta karthagolaiset olivat tulleet.

Hanno ilmestyi voittajana Utican porttien eteen. Hän käski soittamaan torviin. Kaupungin kolme tuomaria ilmestyi tornin huipulle muurisakarain väliin.

Utican asukkaat eivät halunneet laisinkaan sijoittaa kaupunkiinsa niin hyvin asestettuja vieraita. Hanno kiivastui. Lopulta he suostuivat ottamaan hänet pienen saattueen kanssa vastaan.

Kadut osottautuivat liian ahtaiksi norsuille. Ne täytyi jättää ulkopuolelle.

Heti suffeetin saavuttua kaupunkiin tulivat sen mahtavimmat häntä tervehtimään. Hän käski kantaa itsensä kylpyhuoneeseen ja kutsui keittäjänsä luokseen.

Kolme tuntia myöhemmin hän loikoi vielä syvällä kaneeliöljyssä, jolla hänen kylpyammeensa oli täytetty; ja siinä kylpiessään hän söi pingoitetun härän vuodan päältä flamingon kieliä ja hunajalla maustettuja unikukan siemeniä. Hänen vieressään seisoi liikkumattomana pitkään keltaiseen pukuunsa verhottuna hänen kreikkalainen lääkärinsä, käski tuon tuostakin uudelleen lämmittää kylpyhuonetta, ja kaksi nuorta poikaa polvillaan ammeen portailla hieroi hänen jalkojaan. Mutta hänen ruumiinsa hellä hoitaminen ei estänyt häntä pitämästä valtion asioista huolta, sillä hän saneli Suurelle Neuvostolle lähetettävää kirjettä, ja kun oli saatu vankeja, niin mietiskeli hän minkä kamalan rangaistuksen hän voisi niille keksiä.

-- "Odota!" sanoi hän orjalle, joka seisaallaan kirjoitti kätensä nojassa. "Tuokaa niitä tänne! Minä tahdon ne nähdä."

Ja salin perältä, jossa soihdut loivat valkoiseen vesihöyryyn punaisia täpliä, lykättiin kolme barbaria sisään: samniumilainen spartalainen ja kappadokialainen.

-- "Jatka!" sanoi Hanno.

-- "Iloitkaa, te Baalin valot! suffeettinne on hävittänyt ahneet koirat! Siunaus tasavallalle! Pankaa rukouksia toimeen!" Hän huomasi vangit ja purskahti silloin nauruun: -- "Haha! te Siccan sankarit! Ettepä huuda enää tänään niin kovaa! Minä se olen! Tunnetteko minua? Missä ovat nyt miekkanne? Toden totta, pelottavia miehiä!" Ja hän oli piiloutuvinaan muka peläten heitä. -- "Te vaaditte itsellenne hevosia, naisia, maata, ylhäisiä virkoja tietenkin ja papillisia toimia! Miksipä ei? No niin, minä toimitan teille maata, ja siitä ette koskaan pääse pois! Teidät naitetaan aivan uusien hirsipuiden kanssa! Teidän palkkanne? se sulatetaan suuhunne lyijy tankoina! ja minä nostatan teidät hyville paikoille, hyvin korkealle, keskelle pilviä, jotta olisitte lähempänä kotkia!"

Nuo kolme pitkätukkaista ja ryysyihin verhottua barbaria katselivat häntä ymmärtämättä hänen puhettaan. Kun heidän polvensa olivat haavoittuneet, oli heidät köysien avulla vangittu ja heidän käsistään riippuvat pitkien kahleiden päät laahasivat pitkin lattialiuskoja. Hanno suuttui heidän tyyneyteensä.

-- "Polvillenne! polvillenne! shakaalit! tomu! kyykäärmeet! loka! Eivätkä he edes vastaakaan! jo riittää! Olkaa vaiti! Heidät saa nylkeä elävältä! Ei! sitten myöhemmin!"

Hän läähätti kuin virtahepo mulkoillen silmiään. Hajuvesillä sekoitettu öljy läikkyi hänen paksun ruumiinsa alla yli reunan, ja tarttuessaan hänen ihonsa rupiin teki se hänet soihtujen valossa ruusunpunaiseksi.

Hän jatkoi:

-- "Neljä päivää olemme kovasti kärsineet päivän paahteesta. Macarin yli mentäessä eksyi meiltä muuleja. Huolimatta asemasta, erinomaisesta rohkeudesta... Ah! Demonades! kuinka minä kärsin! Kuumentakaa tiilit, ja aivan tulipunaisiksi!"

Kuului hiililapion ja uuninovien ratina. Suitsutus höyrysi entistään vahvemmin suurissa kattiloissa, ja alastomat hierojat jotka hikoilivat kuin sienet, voitelivat hänen niveliään sekoituksella, joka oli tehty vehnästä, rikistä, mustasta viinistä, koiran maidosta, myrrhasta, galbanumista ja styraksista. Häntä vaivasi polttava jano; keltapukuinen mies ei tyydyttänyt hänen kiihkoaan, vaan ojensi hänelle kultamaljan, jossa höyrysi kyykeitos:

-- "Juo!" sanoi hän, "jotta auringosta syntyneiden käärmeiden voima tunkeutuisi luittesi ytimiin, ja kokoa rohkeutesi, oi sinä jumalien kuvastus! Tiedäthän sitäpaitsi, että eräs Eschmunin pappi tarkastaa koiratähden ympärillä olevia julmia tähtiä, joista tautisi saa alkunsa. Ne vaalenevat kuin täplät ihossasi, etkä sinä kuole."

-- "Oi! niin, eikö totta?" sanoi suffeetti, "enhän minä kuole!" Ja hänen sinertäviltä huuliltaan löyhkäsi henkäys inhottavampi kuin raadosta nouseva lemu. Kaksi hiiltä näytti hehkuvan silmien sijasta, joissa ei enää ollut ripsiä; punertavaa nahkaa riippui hänen otsallaan; hänen päästään ulkonevat korvansa alkoivat pöhöttyä, ja syvät rypyt, jotka muodostivat kaaret hänen sieramiensa kummallekin puolen, tekivät hänet omituisen ja peloittavan näköiseksi, villipedon kaltaiseksi. Hänen luonnoton äänensä tuntui mylvinältä; hän sanoi:

-- "Olet ehkä oikeassa, Demonades? Useat ihohaavat ovat todellakin sulkeutuneet. Minä tunnen itseni voimakkaaksi. Kas! katsohan kuinka minä syön!" Ei niin paljon nälissään kuin kerskataksensa ja todistaaksensa itselleen voivansa hyvin, ahmi hän juusto- ja meiramihakkelusta, ruodittuja kaloja, kurbitseja, ostereja, munia, piparjuuria, tryffelejä ja vartaissa paistettuja pikkulintuja. Koko ajan katsellessaan vangittuja iloitsi hän jo edeltäpäin kuvaillessaan heidän rangaistuksiaan. Samalla muisti hän Siccaa, ja kaikkien tuskiensa aiheuttama raivo purkautui solvaussanoihin noita kolmea miestä kohtaan.

-- "Ah! kavaltajat! ah! raukat! roistot! kirotut! Ja te minua häpäisitte, minua, minua! suffeettia! Heidän palkkansa, verensä hinta, kuten he sanoivat! Ah niin! heidän verensä! heidän verensä!" Sitten puhellen itsekseen: -- "Kaikki surmataan! ei ainoatakaan myydä! Parasta olisi kai viedä heidät Karthagoon! he saisivat nähdä minut!... mutta minä en ole tainnut tuoda kylliksi kahleita mukanani? Kirjoita: Lähettäkää minulle... Paljoko heitä on? lähettäkää kysymään Muthumbalilta! Pois! ei sääliä! ja korissa tuotakoon minulle heidän poikkileikatut kätensä!"