Part 7

Viimein he tunsivat Megaran asumukset.

Majakka, joka oli rakennettu sen taakse äärimmäiselle kallionkielekkeelle, loi taivaalle punaisen kirkkaan hohteen ja palatsin ja sen toistensa yläpuolella olevat penkereet loivat puutarhaan kuten jättiläiskokoisen pyramiidin varjon. He tunkeutuivat rintamarjapensaikon läpi raivaten tikareilla itselleen tietä.

Kaikkialla näkyi jälkiä palkkasoturien pidoista. Puistot olivat raiskatut, puistopurot kuivuneet, orjatarhan portit auki. Ei ketään näkynyt kyökkien tai aittojen lähistöllä. He kummastelivat tätä hiljaisuutta, jonka vain toisinaan keskeytti norsujen kova hengähdys, kun ne liikehtivät tarhassaan tai majakkatulen rätinä siinä kun leimusi aloepuita.

Matho yhtäkaikki kysyi:

-- "Missä hän on? minä tahdon hänet nähdä! Vie minut hänen luokseen!"

-- "Se on uhkarohkeata!" sanoi Spendius. "Hän kirkaisee, hänen orjansa juoksevat apuun, ja väkevyydestäsi huolimatta täytyy sinun kuolla!"

Siten puhellen he saapuivat galeeriportaiden juurelle. Matho nosti päänsä ylös ja oli näkevinään aivan ylhäällä säteilevää, vienoa valoa. Spendius aikoi pidättää häntä. Matho riensi portaita ylös.

Hänen ollessaan jälleen samoilla paikoilla, joilla hän jo kerran ennen näki Salammbon, välillä olleet päivät haihtuivat hänen mielestään. Äsken vasta Salammbo lauloi pöytien keskellä; hän oli kadonnut, ja sen jälkeen Matho taukoamatta nousi näitä portaita ylös. Taivas hänen päänsä päällä hohti punaiselta; meri täytti taivaanrannan; joka askeleella yhä suurempi äärettömyys ympäröi häntä, ja hän jatkoi kulkuaan yhtä helposti kuin unta nähdessä noustaan.

Vaipan kahina portaan kiviä vastaan muistutti hänelle hänen uutta mahtiaan; mutta toiveittensa huumaamana ei hän enää tietänyt mitä hänen tuli tehdä; ja tämä epävarmuus herätti hänessä arkuuden.

Silloin tällöin hän painoi kasvonsa suljettujen huoneiden neliskulmaisia ikkuna-aukkoja vastaan, ja oli näkevinään useimmissa nukkuvia olentoja. Viimeinen, alaltaan pienin kerros, muodosti kuten kuution penkereen päälle. Matho kulki sen ympäri hitaasti.

Maidonkarvainen valo hohti talkkikivisistä levyistä, joilla seinässä olevat pienet aukot olivat täytetyt; ja säännöllisesti järjestettyjä kun olivat, muistuttivat ne pimeässä kaunista helminauhaa. Hän tunsi punaisen mustan ristin jakaman oven. Hänen sydämensä alkoi kiivaammin sykkiä. Hänen mielensä teki paeta. Hän painoi porttia; se aukeni.

Galeerinmuotoinen riippu-lamppu paloi huoneen perällä; ja kolme pientä liekkiä, jotka nousivat sen hopeisesta keulasta, valaisi värähdellen korkeita seinälaudoituksia, joille punaiselle pohjalle oli maalattu mustia nauhakuoseja. Katto oli pienistä palkeista laadittu ja keskellä kultausta oli ametisteja ja topaaseja jokaisessa palkkien ristimyksessä. Huoneen molemmista sivuseinistä lähti hyvin matala valkoisista hihnoista punottu vuode. Sen yläpuolella oli seinään laadittu simpukan kuoren muotoisia syvennyksiä, joista riippui maahan asti ulottuvia verhoja.

Onyx-reuna ympäröi soikeata allasta; käärmeennahkaiset hienot jalkineet olivat jääneet sen reunalle alabasterisen vesikannun viereen. Etäämpänä näkyivät märän jalan jäljet. Suloiset tuoksut täyttivät huoneet.

Matho astui liuskoille, jotka olivat koristetut kullalla, simpukankuorella ja lasilla; ja vaikka lattia oli kiiltävän liukas, oli hän tuntevinaan jalkansa painuvan siihen kuten hiekkaan.

Hän oli huomannut hopeisen lampun takana sinisen neliskulmaisen suojustimen, jota neljä kattoon nousevaa nuoraa kannatti, ja hän lähestyi, kumarassa, suu auki. Mustiin korallivarsiin kiinnitettyjä flamingonsiipiä oli purppuratyynyjen ja kilpikonnanluisten kampojen, seedriarkkujen, norsunluisten lastojen joukossa. Antiloopin sarviin oli pujotettu sormuksia ja rannerenkaita; ja saviruukut, jotka muurien aukoissa olivat kaisla jalustalla, viilenivät yötuulessa. Useamman kerran hänen jalkansa kompastui, sillä salin permanto kohosi asteettain ja muodosti sinne kuten jakson eri huoneita. Perällä hopeakaide ympäröi mattoa, jolle oli maalattu kukkia. Vihdoin hän saapui riippuvan vuoteen lähelle, ebenpuisen rahin viereen, jonka avulla noustiin sinne.

Mutta valo rajoittui siihen; ja varjosta, kuten suuren verhon takaa, ei näkynyt muuta kuin punaisen patjan kulma ja pieni alaston jalka. Silloin Matho hyvin varovaisesti veti lampun lähemmäksi.

Salammbo nukkui toinen käsi posken alla ja toinen suorana. Hätien kiharansa aaltoilivat niin runsaina, hänen ympärillään, että hän näytti nukkuvan mustilla höyhenillä, ja avara valkoinen mekko valui pehmeille laskoksille jalkoihin asti, seuraten vartalon muotoja. Silmät hieman näkyivät puoliksi ummistuneiden silmäluomien alta. Pystysuoraan laskeutuvat verhot ympäröivät hänet sinervään ilmaan ja hänen hengityksensä, joka sai hihnat väräjämään, näytti liehuttavan häntä ilmassa. Suuri moskiitti surisi ilmassa.

Matho seisoi liikkumattomana pidellen ojennetussa kädessään valogaleeria; mutta moskiittisuojus leimahti tuleen, katosi, ja Salammbo heräsi.

Tuli oli itsestään sammunut. Hän ei sanonut sanaakaan.

Lamppu loi seinille suuria leiskahtelevia valoisia väreitä.

-- "Mitä se on?", kysyi hän.

Matho vastasi:

-- "Se on jumalattaren vaippa!"

-- "Jumalattaren vaippa!" huudahti Salammbo. Ja nojautuen molempiin käsiinsä hän kumartui kovasti vavisten vuoteesta ulospäin. Matho jatkoi:

-- "Minä noudin sen sinua varten temppelin pyhätöstä! Katso!" Zaimph kimalteli valosäteinä.

-- "Muistatko?" sanoi Matho. "Öisin ilmestyit sinä unissani; mutta minä en ymmärtänyt mykkien silmiesi käskyä!" Salammbo laski toisen jalkansa ebenpuiselle rahille. "Jos minä olisin ymmärtänyt, niin olisin rientäen saapunut; olisin jättänyt armeijani; en olisi lähtenyt Karthagosta. Sinua totellakseni laskeutuisin Hardumetumin rotkojen kautta varjojen maahan!... Anna anteeksi! tuntui aivan kuin vuoret olisivat painaneet päiviäni ja kuitenkin salainen voima veti minua puoleesi! Minä koetin pyrkiä luoksesi! Olisinko koskaan rohjennut sitä tehdä ilman jumalia!... Lähtekäämme, seuraa minua! niin, jollet tahdo, niin minä jään. Vähät minä kaikesta... Upota sieluni henkäisyysi! Särkykööt huuleni suudellessaan käsiäsi!"

-- "Anna minun katsoa!" sanoi Salammbo. "Lähempää! lähempää!"

Aamu koitti, ja viininhohtava valo täytti seinän talkkiliuskat. Salammbo puolipyörtyneenä nojautui vuoteen tyynyihin.

-- "Minä rakastan sinua!" huudahti Matho.

Salammbo sopersi: -- "Anna se tänne!" Ja he lähestyivät toisiaan.

Salammbo lähestyi yhä enemmän, puettuna laahaavaan valkoiseen pukuun, suuret silmät tuijottaen viittaan. Matho katseli häntä, hänen päänsä loistava kauneus aivan lumosi hänet, hän ojensi zaimphin Salammbota kohden ja aikoi kietomalla hänet siihen sulkea hänet syliinsä. Salammbo levitti käsivartensa. Äkkiä Salammbo seisahtui ja molemmat katsoivat syvään toisiinsa.

Tajuamatta mitä Matho tahtoi, joutui Salammbo kauhun valtaan. Hänen silmäkulmansa kohosivat ylös, huulensa aukenivat; hän vapisi. Sitten löi hän kuparimaljaan, joka riippui punaisen patjan kulmasta ja huusi:

-- "Avuksi! avuksi! Väisty, temppelin häväisijä! jumalaton! kirottu! Tänne Taanak, Krum, Ewa, Micipsa, Shaul!"

Ja Spendiuksen kauhistuneet kasvot näkyivät seinän aukosta savikannujen välistä, hän huusi:

-- "Pakene! jo tullaan!"

Suuri melu kuului ihmisten rientäessä portaita ylös, ja ihmisaalto, naisia, palvelijoita, orjia, syöksyi huoneeseen käsissään peitsiä, nuijia, miekkoja, tikareja. He aivan kuin jähmettyivät suuttumuksesta nähdessään miehen; orjattaret päästivät hautajaiskiljahduksia ja eunukit kalpenivat mustan ihonsa alla.

Matho seisoi hopeisen aitauksen takana. Zaimph harteillaan hän oli aivan kuin tähtien jumala, jolla oli koko taivaankansi ympärillään. Orjat aikoivat syöksyä hänen kimppuunsa. Salammbo esti heitä.

-- "Elkää koskeko! Se on jumalattaren vaippa!"

Hän oli peräytynyt erääseen nurkkaan, mutta astui askeleen Mathoa kohden ja ojentaen paljaan kätensä huusi:

-- "Ollos kirottu sinä, joka Tanitilta olet ryöstänyt! Viha, kosto, tihokuolema ja kidutus ylitsesi! Gurzil, taistelujen jumala, sinut raadelkoon! Matisman, kuolleiden jumala, sinut tukehuttakoon! ja Hän, -- jonka nimeä ei saa mainita -- sinut polttakoon!"

Matho kiljahti aivan kuin miekanpistoksen saadessaan. Salammbo huusi useaan kertaan: -- "Mene! mene!"

Palvelijain joukko väistyi, ja Matho, pää kumarassa, kulki hitaasti heidän välitseen; mutta ovella hän pysähtyi, sillä zaimphin reuna oli tarttunut permantoliuskoja koristavaan kultatähteen. Hän kiskaisi sen olkapäitään kohottaen irti ja astui portaita alas.

Spendius oli hypännyt penkereeltä penkereelle, yli pensasaitojen ja purojen ja paennut puutarhasta. Hän saapui majakan juurelle. Tällä kohdin oli muuri autio, niin mahdotonta oli alhaalta nousta sille. Hän meni aivan sen reunalle, laskeutui selälleen, ja jalat edellä liukui rinnettä myöten alas; sitten hän ui Hautojen-niemeen asti, kiersi merivesilaguunin kautta ja palasi illalla barbarien leiriin.

Aurinko oli noussut; ja kuten poistuva leijona astui Matho tietä alas luoden pelottavia katseita ympärilleen.

Epämääräinen melu osui hänen korviinsa. Se oli lähtenyt palatsista ja alkoi uudestaan etäältä Akropoliin puolelta. Toiset sanoivat että Molokin temppelistä oli varastettu tasavallan aarteet; toiset puhuivat surmatusta papista. Sitäpaitsi uskottiin barbarien tunkeutuneen kaupunkiin.

Matho, joka ei tietänyt, miten hän pääsisi muurien sisältä pois, kulki suoraan eteenpäin. Kansa näki hänet ja suuri hälinä syntyi. Kaikki ymmärsivät, mitä oli tapahtunut; se synnytti kauhistusta ja sitten aivan suunnatonta vihaa.

Mappalioiden perältä, Akropoliin ylängöltä, katakombien luota, lahden puolelta, kaikkialta riensi kansaa. Ylimykset tulivat palatseistaan, kauppiaat puodeistaan; vaimot jättivät lapsensa; tartuttiin miekkoihin, kirveisiin, keppeihin, mutta sama seikka, joka oli estänyt Salammbota, pidätti heitäkin. Miten voisivat he ottaa vaipan takaisin? Sen paljas näkeminenkin oli jo rikos; se oli jumalien olemusta ja sen kosketus tuotti kuoleman.

Temppelien pylväistöissä vääntelivät papit epätoivoissaan käsiään. Legionan soturit ratsastivat sinne tänne; väkeä nousi talojen katoille, penkereille, jumalankuvien olkapäille ja laivojen mastoihin. Matho astui yhä eteenpäin ja joka askeleella kasvoi raivo ja sen ohella kauhu. Kadut tyhjentyivät hänen lähestyessään, ja tuo pakeneva ihmisvirta lainehti takaisin joka puolelta muurien harjalle asti. Häh näki kaikkialla silmien tuijottavan häneen kuin nielläkseen hänet, hampaat kalisivat, nyrkit uhkasivat ja Salammbon kiroukset kaikuivat moninkertaisina.

Äkkiä pitkä nuoli livahti, sitten toinen, ja kiviä sinkoili; mutta ne lensivät (sillä kaikki pelkäsivät osuvansa zaimphiin) hänen päänsä yli. Sitäpaitsi käytti hän viittaa kilpenään, nosti sen oikealle, vasemmalle, eteensä ja taaksensa; eikä kansa löytänyt mitään surmaamiskeinoa. Hän kulki yhä nopeampaan avonaisia katuja pitkin. Ne oli suljettu köysillä, kärryillä; ansoilla; joka kerta, kääntyi hän takaisin. Vihdoin joutui hän Khamonin torille, jossa balearit olivat saaneet surmansa; Matho pysähtyi kalveten kuin kuoleva. Hän oli nyt turmion oma; kansa taputti käsiään.

Hän juoksi suurelle suljetulle portille. Se oli hyvin korkea, kokonaan lammesta tehty, rautanauloilla, ja pronssilevyillä päällystetty. Matho heittäytyi sitä vastaan. Kansa hyppeli ilosta nähdessään hänen voimattoman raivonsa; sitten otti hän jalkineensa sylki niihin ja löi liikkumattomiin levyihin. Koko kaupunki kiljaisi. Kaikki unohtivat vaipan ja syöksyivät surmaamaan hänet. Matho katseli suurin harhailevin silmin kansaa. Ohimosuonet sykkivät huimaavasti; hän tunsi ruumiissaan juopuneen lamautumisen. Äkkiä hän huomasi pitkät ketjut, joilla portin telkeet pantiin liikkeelle. Yhdellä hyppäyksellä, takertui hän niihin, jännitti käsivarsiaan, ponnisti polvillaan; ja vihdoin suuret portin puoliskot aukenivat.

Päästyään ulos hän irroitti kaulastaan suuren zaimphin ja nosti sen päänsä yli mahdollisimman korkealle. Kangas, jota mereltä tuleva tuuli liehutti, kimalteli väreineen, jalokivineen ja jumalankuvineen. Matho kantoi sitä siten, astui kentän yli sotilaiden telttojen luo, ja kansa kaupungin muureilla näki Karthagon onnen poistuvan.

VI.

HANNO.

-- "Minun olisi pitänyt ryöstää hänet mukaani!" sanoi hän illalla Spendiukselle. "Olisi pitänyt tarttua häneen, viedä hänet kodistaan pois! Ei kukaan olisi uskaltanut vastustaa minua!"

Spendius ei kuunnellut häntä. Mielihyvissään hän loikoi selällään, vieressään suuri hunajavedellä täytetty ruukku, jonne hän tuon tuostakin pisti koko päänsä juodakseen runsaammin.

Matho jatkoi:

-- "Mitä nyt teen?... Miten palaan Karthagoon?"

-- "En minä tiedä," sanoi Spendius.

Tämä väliäpitämättömyys sai hänet aivan raivostumaan; hän huudahti:

-- "Koko syy on sinun! Sinä viet minua eteenpäin, sitten hylkäät, pelkuri kun olet! Miksi siis tottelisin sinua? Luuletko olevasi valtiaani? Sinä porttojen kauppias, orja, orjanpoika!" Hän puri hampaitaan ja nosti suuren kätensä lyödäkseen Spendiusta.

Kreikkalainen ei vastannut. Savinen lamppu paloi heikosti teltan pylvästä vastaan, josta zaimph säteili pylvääseen ripustettujen aseiden keskellä.

Äkkiä Matho sitoi kothurnit jalkaansa, pani pronssilevyisen sotisopansa soljet kiinni, otti kypärinsä.

-- "Minne menet?" kysyi Spendius.

-- "Minä palaan sinne! Päästä minut! Minä tuon hänet mukanani! Ja jos kaupunkilaiset astuvat tielleni, niin muserran heitä kuin kyykäärmeitä! Minä tapan hänet, Spendius!" Hän jatkoi: "Niin! Minä surmaan hänet! saat nähdä, minä surmaan hänet!"

Mutta Spendius, joka kuulosteli, sieppasi äkkiä zaimphin -- heitti sen nurkkaan ja kasasi sen päälle taljoja. Kuului puhetta, välkkyi soihtuja, ja Narr' Havas astui sisään noin kahdenkymmenen miehen seurassa.

Heillä oli valkoiset villavaipat, pitkät tikarit, nahka-kaulavaruket, puiset korvakellukat, hyenan nahasta tehdyt jalkineet; ja seisahtuessaan oven suuhun he nojasivat peitsiinsä kuten lepäävät paimenet. Narr' Havas oli kaunein kaikista; helmillä koristetut hihnat kietoutuivat hänen hentojen käsivarsiensa ympärille; kultarenkaasta, joka sitoi päähän avaraa vaippaa, riippui kameelikurjen sulka, joka ulottui hänen olalleen; ainainen hymy leikki hänen huulillaan; hänen katseensa näyttivät teräviltä kuin nuolet ja hänen koko olennossaan ilmeni jotain vainuavaa ja notkeata.

Hän selitti tulleensa liittyäkseen palkkasotureihin, sillä tasavalta oli jo kauvan uhannut hänen kuningaskuntaansa. Sen vuoksi avusti hän omaksi edukseen palkkasotureja, ja voisi heille olla hyödyllinenkin.

-- "Minä hankin teille norsuja (metsäni ovat niitä täynnä), viiniä, öljyä, jyviä, taatelia, pikeä ja rikkiä piirityksiä varten, kaksikymmentätuhatta sotilasta ja kymmenen tuhatta hevosta. Minä käännyn sinun puoleesi, Matho, siksi, että zaimphin valtaaminen on tehnyt sinut ensimäiseksi armeijassa". Hän lisäsi: "Olemmehan sitäpaitsi vanhoja ystäviä."

Mutta Matho loi katseensa Spendiukseen, joka kuunteli istuen lampaan vuodilla, koko ajan päällään nyökäten hyväksymiset! merkiksi. Narr' Havas puhui. Hän vetosi jumaliin, hän kirosi Karthagoa. Sadatellessaan taittoi hän heittokeihään. Kaikki hänen miehensä päästivät yhtaikaa suuren karjunnan, ja Matho tämän vihan lumoamana, huudahti suostuvansa liittoon hänen kanssaan.

Silloin tuotiin valkoinen härkä ja musta lammas, päivän tunnusmerkki ja yön tunnusmerkki. Erään kuopan ääressä puhkaistiin niiltä kurkut. Kun kuoppa oli verta täynnä pistivät he käsivartensa siihen. Sitten Narr' Havas laski kätensä Mathon povelle, ja Matho kätensä Narr' Havaksen povelle. He painoivat tämän merkin telttojensa kankaasen. Sen tehtyään he viettivät yön syömingeissä, ja loput lihasta, nahka, luut, sarvet ja sorkat poltettiin.

Suunnaton riemuhuuto oli ottanut Mathon vastaan hänen palatessaan jumalattaren hunnun kanssa leiriin; nekin, jotka eivät olleet kananealaisten uskontoa, tunsivat epämääräisen innostuksensa vallassa jumaluusvoiman tulleen odottamatta heidän luokseen. Kukaan ei ajatellutkaan anastaa itselleen zaimphia; se salaperäinen tapa, jolla hän oli saanut sen haltuunsa oli barbarien mielestä kylliksi riittävä todistus siitä, että hän oli sen laillinen omistaja. Siten ajattelivat afrikalaista rotua olevat sotilaat. Toiset, joiden viha ei ollut niin vanha kuin heidän, eivät tienneet mitä päättää. Jos heillä olisi ollut laivoja, he olisivat viipymättä lähteneet pois.

Spendius, Narr' Havas ja Matho lähettivät sanansaattajia kaikkien punilaisella alueella asuvien heimojen luo.

Karthago näännytti näitä kansoja. Se vaati niiltä suunnattomia veroja; ja kalpa, piilu tai risti rankaisi niitä, jotka hidastelivat taikkapa vaan mutisivatkin vastaan. Heidän täytyi viljellä sitä, mikä tasavallalle sopi, hankkia sitä, mitä se vaati; kellään ei ollut oikeutta omistaa asetta; jos joku kylä nousi kapinaan, myytiin sen asukkaat orjiksi, vallanpitäjiä arvosteltiin kuin viinikuurnia, sen mukaan kuinka paljon he saivat puserrettua. Karthagon välittömän vallan alaisten seutujen takana asustivat liittolaiset, jotka maksoivat vain keskinkertaista veroa; liittolaisten takana kuljeskelivat paimenkansat, jotka voi yllyttää heidän kimppuunsa. Tätä järjestelmää noudattaen saatiin runsaasti viljaa, hevossiitoslaitoksia hoidettiin huolella, ja viinitarhat olivat verrattomia. Vanha Cato, joka oli mestari teettämään työtä ja käyttämään siihen orjia, yhdeksänkymmentä kaksi vuotta myöhemmin aivan hämmästyi ne nähdessään, ja ne surmahuudot, jotka hän taukoamatta Roomassa lausui, olivat vain ahneen kateuden aiheuttamia huudahduksia.

Viimeisen sodan aikana olivat kiristykset kasvaneet kaksinkertaisiksi, jonka vuoksi melkein kaikki Libyan kaupungit olivat antautuneet Regulukselle. Rangaistukseksi vaadittiin heiltä tuhannen talenttia, kaksikymmentätuhatta härkää, kolmesataa säkkiä kultahietaa, runsaat määrät viljaa etukäteen, ja heimojen päämiehet naulittiin ristiin tai heitettiin leijonien ruuaksi.

Tunis varsinkin kirosi Karthagoa! Ollen vanhempi kuin pääkaupunki ei se voinut antaa sille sen suuruutta anteeksi; se oli aivan Karthagon muureja vastapäätä, soiden keskellä, veden varrella, katsellen sitä kuten myrkyllinen peto. Maanpakoon ajamiset, surmaamiset ja kulkutaudit eivät sitä heikontaneet. Se oli kannattanut Arkagathosta, Agathokleen poikaa. Saastaisten ruokien-syöjät saivat sieltä heti aseita.

Sanansaattajat eivät vielä olleet päässeetkään matkalleen, kun yleinen riemu puhkesi maakunnissa. Odottamatta sen enempää kuristettiin talojen hoitajat ja tasavallan virkailijat kylpyammeisiin; rotkoista noudettiin esiin piilossa olleita aseita; auranterästä taottiin miekkoja; lapset talojen ovilla teroittivat peitsiä, ja naiset uhrasivat kaulanauhansa, sormuksensa, korvarenkaansa, kaikki, mikä vain voi auttaa Karthagon kukistamiseksi. Jokainen tahtoi avittaa sitä. Kyliin kasaantui heittokeihäskimppuja kuin maissilyhteitä. Lähetettiin karjaa ja rahaa. Matho maksoi nopeasti palkkasotureille maksamatta jääneen osan heidän palkasta, ja tämä Spendiuksen ajatus aiheutti sen, että hänestä tuli ylin johtaja, barbarien shalishim.

Samaan aikaan tulvi apujoukkoja leiriin. Ensin saapui alkurodun maan väkeä, sitten maalaisorjat. Neekerien karavaanit pysäytettiin, heidät varustettiin aseilla, ja Karthagoon aikoneet kauppiaat jäivät varmemman tulon toiveessa barbarien seuraan. Taukoamatta tuli lukuisia laumoja. Akropoliin kukkulalta näki, miten armeija kasvoi.

Vesijohdon tasalaelle oli legionan sotureja asetettu vartijoiksi; ja heidän vieressään oli aina tuon tuostakin kuparikattiloita, joissa maapihkaa kiehui. Alhaalla tasangolla suuri kansanjoukko puuhaili ja melusi. He olivat epävarmoja, tunsivat sitä ahdistusta, jonka muurien kohtaaminen aina synnyttää barbareissa.

Utica ja Hippo-Zarytus kieltäytyivät liittymästä heihin. Ne olivat foinikialaisia siirtokuntia, kuten Karthagokin, ja niillä oli oma hallintonsa, ja joka kerta kun Karthago teki sopimuksiaan, ne panettivat niihin eri pykäliä, joissa heidän itsenäiset oikeutensa tunnustettiin. Ne kunnioittivat tuota voimakkaampaa sisartaan, joka heitä suojasi, eivätkä uskoneet, että barbarilauma voisi sen voittaa; päinvastoin ne uskoivat barbarien joutuvan täydellisen tuhon omiksi. Ne tahtoivat pysyä puolueettomina ja elää rauhassa.

Niiden asema teki se välttämättömiksi. Utica Karthagolle joka sijaitsi lahdelman pohjassa oli sopiva satamaksi, jos ulkoapäin tuotetaan Karthagoon apua. Jos Utica yksinään valloitettaisiin, niin Hippo-Zarytus, joka oli kuuden tunnin matkan päässä siitä meren rannalla, astuisi sijaan, ja kun pääkaupungilla oli sellaiset apulaiset, niin sitä ei voitaisi valloittaa.

Spendius tahtoi heti ryhtyä piiritykseen, Narr' Havas vastusti sitä; ensiksi oli hyökättävä rajoille. Se oli sotavanhusten ja Mathonkin oma mielipide, ja päätettiin että Spendius tekisi hyökkäyksen Uticaa ja Matho Hippo-Zarytusta vastaan; kolmas armeijan osasto, joka asettuisi Tuniksen puolelle, pitäisi Karthagon tasankoa vallassaan; Autharitos otti sen toimekseen. Narr' Havaksen taas tuli palata kuningaskuntaansa noutaakseen sieltä norsuja ja ratsuväellään vallata kaikki tiet.

Naiset huusivat kovasti tätä päätöstä vastaan; he himoitsivat punilaisten naisten koruja. Libyalaisetkin panivat vastaan. Heidäthän oli kutsuttu sotimaan Karthagoa vastaan, ja nyt lähdettiinkin pois! Palkkasoturit olivat melkein ainoat, jotka lähtivät. Matho johti maanmiehiään sekä iberialaisia, lusitanialaisia, lännen kansoja ja saarikansoja, ja kaikki kreikkaa puhuvat olivat pyytäneet johtajakseen Spendiusta hänen älykkäisyytensä vuoksi.

Hämmästys oli suuri kun nähtiin armeijan yhtäkkiä lähtevän liikkeelle; sitten se kulki Ariadnen vuoriston juuria myöten Uticaan johtavaa tietä meren puolella. Yksi osasto jäi Tuniksen eteen, loput katosivat ja tulivat näkyviin lahdelman toisella puolella metsän laidassa ja painaltivat sinne.

Heitä oli noin kahdeksankymmentä tuhatta miestä. Molemmat tyrolaiset kaupungit eivät varmaankaan voi tehdä vastarintaa; palkkasoturit palaavat siis piankin Karthagon luo. Sitä piiritti jo suurehko armeija, joka oli asettunut kannaksen juureen, ja pian täytyisi Karthagon nääntyä nälkään, sillä eihän se voinut elää maakuntien avutta; kaupungin asukkaat eivät näet maksaneet kuten Roomassa veroa. Karthagossa ei osattu valtioviisaasti menetellä. Alituisen voitonhimonsa tähden sillä ei ollut sitä viisautta, jonka korkeammalle tähtäävä tarkoitus synnyttää. Libyan hietikolle ankkuroituneena galeerina säilytti se asemansa työn kautta. Eri kansat kuten hyökylaineet karjuivat sen ympärillä ja pieninkin myrsky järkähytti tätä suurta koneistoa.

Rahasto oli ehtynyt roomalaissotien vaikutuksesta ja paljon oli tuhlattu ja hukattu hieroessa sovintoa barbarien kanssa. Nyt tarvittiin sotilaita, eikä ainoakaan hallitus luottanut tasavaltaan! Ptolemaeus oli aivan äskettäin kieltänyt siltä kaksi tuhatta talenttia. Sitäpaitsi herpaisi vaipan ryöstö heidän rohkeuttaan. Spendius oli arvannut oikein.

Mutta tämä kansa, joka tunsi kaikkien heitä vihaavan, painoi lujasti povelleen kultansa ja jumalansa, ja sen oma hallitusmuoto ylläpiti sen isänmaanrakkautta.

Ensiksi riippui valta kaikista ilman että kukaan oli kyllin voimakas siepatakseen sen itselleen. Yksityisiä velkoja pidettiin yleisinä velkoina, kananeanrotuisilla miehillä oli kaupankäynti etuoikeutenaan; monistamalla merirosvouksen kautta hankitut tulot koronkiskomisella, nylkien maasta, orjista ja köyhiltä kaiken, minkä mahdollisesti voi saada, saattoi joskus päästä rikkaaksikin. Ja rikkauden avulla vain pääsi ylempiin virkoihin; ja vaikka valta ja kulta kokoontuivat alati samoihin perheisiin, niin suvaittiin harvainvaltaa, koska jokainen toivoi pääsevänsä siitä osalliseksi.