Part 24

Salammbo otti hänet vastaan puistossaan, jossa lepäsi tuuhean sykomoripuun alla keltaisilla nahkatyynyillä. Taanak seisoi hänen vieressään. Hänen kasvojaan verhosi valkoinen vaate, joka peitti suun ja otsan, joten silmät ainoastaan näkyivät; mutta huulet hohtivat ohuen kankaan läpi kuten jalokivet hänen sormissaan -- sillä Salammbon kädetkin olivat verhotut, eikä hän koko keskustelun aikana tehnyt ainoatakaan liikettä.

Narr' Havas ilmoitti hänelle barbarien joutuneen tappiolle. Salammbo kiitti siunaten häntä niistä palveluksista, jotka hän oli tehnyt hänen isälleen. Sitten alkoi Narr' Havas kertoa taistelusta.

Kyyhkyset kujersivat hiljaa palmupuissa heidän ympärillään ja toisia lintuja hyppeli ruohikossa: seppelleivosia, tartessilaisia viiriäisiä, punilaisia helmikanoja. Jo kauvan aikaa hoitamatta jäänyt puutarha oli villiintynyt; metsäkurpitsit kiertelivät kassia-puiden lehviä, käärmecnpisto-yrtit hyötyivät ruusukentillä, kaikellaiset kasvit muodostivat tiheikköjä ja lehvämajoja; ja viistoon laskeutuvat auringon säteet loivat kuten metsässä siellä täällä lehden varjon maahan. Villiytyneet kotieläimet pakenivat pienimmänkin risahduksen kuullessaan. Toisinaan näki gasellin, jonka pieniin mustiin sorkkiin oli tarttunut maassa olevia riikinkukon sulkia. Etäällä olevan kaupungin kohina katosi aaltojen loiskeesen. Taivas oli aivan sininen; merellä ei näkynyt ainoatakaan purjetta.

Narr' Havas ei enää puhunut. Salammbo katseli häntä vastaamatta mitään. Narr' Havaksella oli liinainen puku, johon kukkia oli maalattu, ja liepeessä riippui kultahetaleita; kaksi hopeanuolta kiinnitti hänen palmikoituja hiuksiaan korvien kohdalla; hänen oikea kätensä nojasi peitsen varteen, joka oli koristettu elektronrenkailla ja karvatupsuilla.

Salammbon sielussa heräsi paljon epäselviä ajatuksia katsellessaan häntä. Tuo nuori, lempeä-ääninen ja naisekkaan hentovartaloinen mies miellytti hänen silmiään olemuksensa siroudella ja tuntui hänestä vanhemmalta sisarelta, jonka Baalit lähettivät häntä turvaamaan. Muisto Mathosta välähti äkkiä esiin; hän ei voinut hillitä haluaan saada tietää, mikä oli oleva Mathon kohtalo.

Narr' Havas vastasi, että karthagolaiset kulkivat Tunista kohden aikoen sen valloittaa. Sen mukaan kuin hän kuvaili heidän onnistumisensa mahdollisuutta ja Mathon heikkoutta, näytti erityinen toivo ilahuttavan Salammbota. Hänen huulensa vapisivat, hänen rintansa läähätti. Kun Narr' Havas lupasi itse surmata Mathon huudahti Salammbo: -- "Niin! surmaa hänet, sen täytyy tapahtua!"

Numidialainen sanoi kiihkeästi haluavansa Mathon kuolemaa, sillä sodan loputtua oli hän tuleva Salammbon aviomieheksi.

Salammbo vavahti ja painoi päänsä alas.

Mutta Narr' Havas jatkoi verraten kaihoaan kukkiin, jotka kaihoavat sadetta, eksyneihin matkamiehiin, jotka odottavat päivää. Hän sanoi vielä Salammbolle, että hän oli kauniimpi kuin kuu, suloisempi kuin aamun tuuli ja majaystävän kasvot. Hän aikoi tuottaa hänelle mustien maasta kalleuksia, joita ei löytynyt Karthagossa, ja heidän asuntonsa lattiat olivat kultahiekalla sirotettavat.

Illan tullen balsamin tuoksu täytti ilman. He katsoivat kauvan aikaa toisiinsa, -- ja Salammbon silmät näyttivät pitkien huntujen lävitse kahdelta pilvien lomasta tuikkivilta tähdeltä. Ennen auringon laskua Narr' Havas poistui.

Vanhimmat tunsivat aivan kuin suuren taakan putoavan hartioiltaan hänen lähdettyään Karthagosta. Kansa oli ottanut hänet vastaan vielä suuremmalla riemulla kuin edellisellä kerralla. Jos Hamilkar ja Numidian kuningas kahden saisivat voiton palkkasotureista, niin olisi mahdotonta heitä vastustaa. Siksi päättivät he, heikontaakseen Bar kasta, antaa oman lemmikkinsä, vanhan Hannon ottaa osaa Karthagon vapauttamiseen.

Hän lähti heti läntisiin maakuntiin päin kostaakseen samoilla seuduilla, jotka olivat nähneet hänen häpeänsä. Mutta asukkaat ja barbarit olivat kuolleet, piilossa tai paenneet. Silloin hänen vihansa kohdistui itse seutuun. Hän poltti raunioiden rauniot, hän ei jättänyt ainoatakaan puuta tai heinän kortta; lapset ja rammat, joita tavattiin, kidutettiin kuoliaiksi, hän jätti naiset sotilaittensa raiskattaviksi ennenkuin ne surmattiin; kauneimmat heitettiin hänen kantotuoliinsa, -- sillä hänen kamala tautinsa kiihoitti hänessä hurjia himoja; ja hän tyydytti niitä epätoivoisen miehen koko vimmalla.

Usein painui kukkuloiden harjalla mustia telttarivejä kokoon kuten tuulen kaatamina, ja sitten näki suurien kiiltoreunaisten kiekkojen, jotka tunsi kärryn pyöriksi, surkeasti natisten katoavan vähitellen laaksoon. Ne heimot, jotka olivat lähteneet pois Karthagon piirityksestä, harhailivat siten maakuntien halki odottaen sopivaa tilaisuutta, jotain palkkasoturien saamaa voittoa, palatakseen takaisin. Mutta pelosta tai nälästä he kaikki jatkoivat tietään kotiseuduilleen ja katosivat.

Hamilkar ei laisinkaan kadehtinut Hannon menestystä. Mutta hän tahtoi kiireesti saada kaiken loppumaan; siksi käski hän Hannoa hyökkäämään Tunista vastaan; ja Hanno, joka kaikesta huolimatta rakasti isänmaataan, saapui määräpäivänä kaupungin muurien edustalle.

Kaupungilla oli puolustusväkenään, paitsi kaupungin vakinaisia asukkaita, kaksitoistatuhatta palkkasoturia, sitten kaikki saastaisten-ruokien-syöjät, sillä he olivat kuten Mathokin jääneet Karthagon näköpiirin sisälle ja roskaväki ja shalishim katselivat etäältä sen korkeita muuria, joiden takana he uneksivat löytyvän äärettömiä nautintoja. Tämän yhteisen, vihan vaikutuksesta järjestettiin puolustus hyvinkin pian. Leileistä tehtiin kypäriä, kaikki puutarhojen palmut katkottiin keihäiden varsiksi, kaivettiin kaivoja ja ruuakseen he pyydystivät järven rannalta suuria valkoisia ruumiilla ja saastalla ruokittuja kaloja. Heidän vallituksensa, joita Karthago kateellisina oli pidättänyt raunioina, olivat niin heikkoja, että ne voi melkein olkapäällään kaataa kumoon. Matho tukki niiden reijät talojen kivillä. Se oli viimeinen taistelu; hän ei mitään toivonut, ja yhtä kaikki hän sanoi itselleen, että onni oli vaihtuvainen.

Lähestyessään näkivät karthagolaiset vallilla miehen, joka kohosi vyötäröistä asti sen ylitse. Hänen ympärillään suhahtelevat nuolet näyttivät häntä peloittavan yhtä vähän kuin pääskysparvi. Kummallista kyllä ei ainoakaan osunut häneen.

Hamilkar leiriytyi kaupungin eteläpuolelle; hänen oikealla puolellaan piti Narr' Havas Rhadeksen tasangon ja Hanno järven rannan hallussaan; toistaiseksi piti kunkin kolmen johtajan säilyttää asemansa ja yht'aikaa hyökätä kaupungin muureja vastaan.

Mutta Hamilkar tahtoi ensin näyttää palkkasotureille, että hän aikoi rangaista heitä kuin orjia. Hänen käskystään nuo kymmenen lähettilästä naulittiin vieretysten ristiin eräälle kukkulalle, vastapäätä kaupunkia.

Tämän nähdessään poistuivat piiritetyt valleilta.

Matho oli arvellut, että jos hän voisi pujahtaa muurin ja Narr' Havaksen telttojen välitse niin sukkelasti etteivät numidialaiset ennättäisi lähteä liikkeelle, niin voisi hän hyökätä takaapäin karthagolaisten jalkaväen kimppuun, joka siten joutuisi hänen osastonsa ja kaupungin väliin. Hän syöksyi sotavanhuksiensa kanssa ulos kaupungista.

Narr' Havas huomasi sen; riensi pitkin järven rantaa ja käski Hannoa lähettämään miehiä Hamilkarin avuksi. Luuliko hän Barkasta liian heikoksi vastus taaksensa palkkasotureja? Oliko se petosta vai tyhmyyttä? Kukaan ei koskaan saanut sitä tietää.

Haluten nöyryyttää kilpailijaansa ei Hanno viivytellyt. Hän huusi puhaltamaan torviin ja koko hänen armeijansa hyökkäsi barbarien kimppuun. Nämä peräytyivät ja syöksyivät suoraan päin karthagolaisia; he kaatoivat ne kumoon, polkivat jalkoihinsa ja siten hyökätessään eteenpäin he saapuivat Hannon teltan luo, jossa tämä oli kolmenkymmenen karthagolaisen, Vanhimpien kuuluisimpien jäsenten seurassa.

Hän näytti hämmästyvän tätä uhkarohkeutta; hän huusi päälliköltään avuksi. Kaikki ojensivat kätensä hänen kurkkuunsa huutaen häväistyksiä. Joukko tungeskeli, ja niiden, jotka olivat tarttuneet häneen, oli vaikea pidellä häntä käsissään. Hän koetti sillä välin kuiskata heidän korvaansa: -- "Minä annan sinulle kaikki, mitä tahdot! Minä olen rikas! Pelasta minut!" He vetivät hänet mukaansa; niin raskas kuin hän olikin ei hänen jalkansa koskettaneet maata. Vanhimmat oli viety. Hänen kauhunsa kas voi. "Te olette voittaneet minut! Minä olen teidän vankinne! Minä maksan lunnaat! Kuulkaa minua, ystäväni!" Ja kun häntä olkapäillä, jotka painuivat hänen kylkiinsä, kannettiin pois, hän huusi tavan takaa: "Mitä te teette? Mitä aijotte? Näettehän etten minä vastusta! Minä olen aina ollut hyvä!"

Portin luo oli pystytetty jättiläissuuri risti. Barbarit karjuivat: "Tänne! tänne!" Mutta hän korotti vielä enemmän ääntään, ja kaikkien heidän jumaliensa nimessä hän anoi heitä viemään hänet shalishimin luo, sillä hänellä oli uskottavana tälle asia, josta kaikkien heidän pelastus riippui.

He pysähtyivät, muutamat väittivät olevan viisainta kutsua Matho saapuville. Lähdettiin häntä etsimään.

Hanno vaipui ruohikolle; ja hän näki ympärillään toisiakin ristejä, ikäänkuin kidutus, jonka alaiseksi hän oli joutuva, olisi jo edeltäpäin moninkertaiseksi aijottu; hän koetti kaikin tavoin vakuuttaa itselleen erehtyvänsä, että ristejä olikin vain yksi, vieläpä uskoa, ettei niitä ollut laisinkaan. Lopulta nostettiin hänet ylös.

-- "Puhu!" sanoi Matho.

Hän tarjoutui luovuttamaan heille Hamilkarin, sen jälkeen he molemmat palaisivat yhdessä Karthagoon ja hallitsisivat kuninkaina.

Matho poistui viitaten toisia kiiruhtamaan. Se oli, arveli hän, pelkkä juoni ajan voittamiseksi.

Barbari erehtyi; Hanno oli nyt siinä epätoivoisessa asemassa, jossa ei ihminen enää välitä mistään, ja sitäpaitsi vihasi hän niin suuresti Hamilkaria, että pienimmänkin pelastuksen toivon tähden olisi ollut valmis uhraamaan hänet ja kaikki hänen sotilaansa.

Vanhimmat viruivat jo noiden kolmenkymmenen ristin juurella maassa; jo oli nuoria pantu heidän kainaloittensa alle. Silloin vanha suffeetti ymmärtäessään täytyvänsä kuolla alkoi itkeä.

Häneltä revittiin viimeisetkin vaatteet yltä -- ja hänen koko kauhistuttava ruumiinsa tuli näkyviin. Paiseet täyttivät koko tuon muodottoman möhkäleen; pöhöttyneissä jaloissa peittyivät kynnet lihan alle; sormista riippui kuten vihertäviä kaistaleita; ja kyyneleet, jotka virtasivat hänen poskiensa ajoksien välitse antoivat hänen kasvoilleen pelottavan surkean ilmeen, ne kun näyttivät ottavan enemmän tilaa hänen kuin muiden ihmisolentojen kasvoilla. Hänen puoliksi auennut kuninkaallinen otsanauhansa laahasi hänen valkoisten hiuksiensa keralla maassa.

He luulivat, ettei heillä ei olisi kyllin vahvoja nuoria kiskoakseen hänet ylös ristille, ja he naulitsivat hänet siihen punilaiseen tapaan ennenkuin risti nostettiin ylös. Mutta tuskan keralla heräsi hänen ylpeytensä. Hän alkoi syytää heille solvauksia. Hän sylki vaahtoa ja väänteli ruumistaan merihirviön tavoin, jota rannalla tapetaan, ennustaen heille, että he tulevat kuolemaan vielä kamalammalla tavalla kuin hän ja että hänen kuolemansa kostetaan.

Se olikin jo tapahtunut. Toisella puolen kaupunkia, josta nyt nousi tuliliekkejä ja savupatsaita, vääntelehtivät palkkasoturien lähettiläät kuolintuskissa.

Muutamat, jotka ensin olivat pyörtyneet, virkosivat raittiissa tuulessa; mutta leuka painui rintaa vasten ja ruumis painui hiukan alas, vaikka käsien naulat olivatkin päätä korkeammalla; jaloista ja käsistä tihkui hitaasti suuria veripisaroita kuten puun oksilta kypsiä hedelmiä, -- ja Karthago, golfi, vuoret ja tasanko, kaikki näytti pyörivän heidän silmissään jättiläissuuren pyörän tavoin; toisinaan maasta nouseva tomupilvi kietoi heidät pyörteesensä; heitä poltti kamala jano, kieli vääntyi heidän suussaan, ja he tunsivat kylmän hien valuvan ruumiista sielun hitaasti erkaantuessa siitä.

Äärettömän syvällä alapuolellaan he näkivät katuja, marssivia sotilaita, heiluvia miekkoja; ja taistelun pauhina osui epämääräisenä heidän korviinsa, kuten meren pauhina haaksirikkoisille, jotka kuolevat laivan mastoon. Italialaiset, jotka olivat muita rotevampia, huusivat vielä; lakedaimonilaiset olivat vaiti ja pitivät silmiään ummessa; Zärxas, joka ennen oli ollut niin voimakas, taipui nyt kuin katkaistu kaisla; hänen vieressään taivutti etiopialainen päänsä taapäin, ristin poikkipuun yli; Autharitos pyöritti liikkumattomana silmiään; hänen pitkä tukkansa oli tarttunut puun rakoon ja nousi hänen otsaltaan suoraan pystyyn, ja korina, joka nousi hänen rinnastaan kuului vihan karjunnalta. Spendiuksessa oli herännyt outo uljuus; nyt hän halveksi elämää, kun hän varmasti tiesi sen melkein kohta loppuvan ikuisesti, ja hän odotti väliäpitämättömänä kuolemaa.

Vaikka tajuttomuus jo alkoi heissä saada vallan, niin toisinaan he vavahtivat kun siivet siuhkuivat heidän suutaan vastaan. Suuret siivet loivat varjoaan heidän ympärilleen, rääyntää kaikui ilmassa; ja kun Spendiuksen risti oli korkein, niin sille istahti ensimäinen korppikotka. Silloin hän käänsi päänsä Autharitoksen puoleen ja sanoi hänelle hitaasti oudon hymyn levitessä hänen huulilleen:

-- "Muistatko leijonia Siccan tien varrella?"

-- "Ne olivat meidän veljiämme!" vastasi gallialainen ja heitti henkensä.

Tällä välin oli suffeetti puhkaissut muurin ja saapunut kaupungin linnan juurelle. Äkkiä tuulen viima vei sauhun pois ja seutu näkyi Karthagoon asti; hän oli näkevittään ihmisiäkin katselemassa Eshmunin temppelin katolta; sitten kääntäessään päätään hän näki vasemmalla, järven rannalla, kolmekymmentä tavattoman suurta ristiä.

Tehdäkseen ne vielä peloittavimmiksi olivat barbarit nimittäin rakentaneet ne yhteen jatketuista telttojen pylväistä; ja kolmenkymmenen Vanhimman ruumiit näkyivät hyvin korkealla ilmassa. Heidän rinnassaan oli kuten valkoisia perhosia; ne olivat alhaalta ammuttujen nuolien sulkia.

Korkeimman ristin päästä liehui pitkä, loistava kultanauha; se riippui ristillä olevan olkapäällä; siltä puolelta puuttui käsivarsi, ja Hamilkar saattoi töin tuskin tuntea Hannon. Hänen pehmenneet luunsa eivät kestäneet nauloja, ja osia hänen jäsenistään oli pudonnut pois, -- eikä ristillä ollut muuta kuin kamalat jätteet muistuttaen metsämiesten oven päälle naulattuja eläinten jätteitä.

Suffeetti ei ollut voinut saada minkäänlaisia tietoja: hänen edessään oleva kaupunki oli kokonaan peittänyt häneltä sen, mitä sen takana tapahtui; ja molemmat alipäälliköt, jotka perätysten oli lähetetty kummankin johtajan luo, eivät olleet palanneet. Silloin saapui pakolaisia, jotka toivat tiedon tappiosta, ja punilainen armeija seisahtui. Tämä onnettomuus, joka osui juuri keskelle heidän voittoaan lamautti heitä. He eivät enää kuulleet Hamilkarin määräyksiä.

Matho käytti sitä hyväkseen jatkaakseen verilöylyään numidialaisten joukossa.

Hävitettyään Hannon leirin hän oli uudelleen hyökännyt heihin. Nämät päästivät norsut liikkeelle. Mutta palkkasoturit sieppasivat tulikekäleitä muurista, lähestyivät pitkin tasankoa niitä heiluttaen, ja suuret eläimet syöksyivät kauhuissaan golfiin, jossa ne kamppaillen surmasivat toisensa ja hukkuivat raskaiden panssariensa painosta. Jo oli Narr' Havas syöksynyt ratsumiehineen esiin; kaikki heittäytyivät suulleen maahan; sitten kun hevoset olivat kolmen askeleen päässä heistä, he äkkiä hyppäsivät niiden vatsan alle ja puhkasivat sen tikariniskulla, ja puolet numidialaisista oli jo kaatunut, kun Barkas saapui avuksi.

Uupuneet palkkasoturit eivät voineet vastustaa häntä. He peräytyivät hyvässä järjestyksessä Kuumienlähteiden vuorelle asti. Suffeetti oli siksi viisas, ettei ajanut heitä takaa. Hän suuntasi kulkunsa Makarin suuta kohden.

Tunis oli hänen vallassaan; mutta se ei ollut muuta kuin höyryävä rauniokasa. Rauniot vyöryivät muurien aukoista tasangon keskelle asti; -- ja aivan perällä, golfin rantojen välissä lykkivät tuulen ajamat norsujen raadot toisiaan kuten saaristo mustia kallioita olisi uiskennellut veden pinnalla.

Jatkaakseen tätä sotaa oli Narr' Havas tyhjentänyt metsänsä, ottanut nuoret ja vanhat, koiraat ja naaraat, eikä hänen kuningaskuntansa sotavoima enää koskaan toipunut tästä tappiosta. Kansa, joka etäältä oli nähnyt heidän tuhonsa, oli siitä aivan epätoivoissaan; miehet valittelivat kaduilla kutsuen heitä nimeltä kuten kuolleita ystäviään: -- "Oi! Voittamaton! Voitto! Salama! Pääskynen!" Ensimäisenä päivänä puhuttiin enemmän kuolleista norsuista kuin kaatuneista kansalaisista. Mutta seuraavana päivänä näkyivät barbarien teltat Kuumienlähteiden vuoren kukkulalla. Silloin oli epätoivo niin rajaton, että monet, varsinkin naiset syöksyivät pää edellä alas Akropoliilta.

Hamilkarin aikeista ei tiedetty mitään. Hän eli yksin teltassaan, hänen luonaan oli vain eräs nuori poika, eikä kukaan koskaan syönyt heidän kanssaan, ei edes Narr' Havas. Mutta tämä osoitti hänelle erikoisen suurta kunnioitusta Hannon tappion jälkeen; olihan Numidian kuninkaalla siksi tärkeätä päästä hänen pojakseen, että hänen koko aika täytyi olla varuillaan.

Tämä toimettomuus oli vain nerokkaiden toimien verhona. Kaikenlaisilla keinoilla lumosi Hamilkar kylien johtomiehet; ja palkkasotureita ajettiin pois, vainottiin ja vaanittiin kuin villipetoja. Heti kun he tulivat johonkin metsään syttyivät puut heidän ympärillään tuleen; kun he joivat lähteestä, oli se myrkytetty; luolat, joissa he nukkuivat yöllä, muurattiin umpeen. Väestö, heidän entiset kanssarikollisensa, jotka tähän asti olivat heitä puolustaneet, vainosivat nyt heitä; ja aina he tunsivat näiden joukkojen keskellä karthagolaisia asevarustuksia.

Useiden kasvot olivat punaisten ajosten syömiä; he luulivat saaneensa ne koskettaessaan Hannoon. Toiset kuvittelivat niiden syntyneen Salammbon kalojen syömisestä, ja tuntematta pienintäkään katumusta sen johdosta, he kuvittelivat vieläkin kamalampia pyhän raiskauksia, nöyryyttääkseen punilaisia jumalia mahdollisimman paljon. He olisivat tahtoneet tuhota ne kokonaan.

Siten kuljeksivat he kolme kuukautta pitkin itäistä rantaa, sitten Sellum-vuoren taakse ja erämaan hietikon rajalle asti. He etsivät jotain pakopaikkaa, vaikkapa millaista tahansa. Utica ja Hippo-Zarytus eivät olleet heitä pettäneet, mutta Hamilkar piiritti näitä molempia kaupunkeja. Palkkasoturit palasivat sitten umpimähkään pohjoiseen päin teitäkään tuntematta. Hätä ja puute oli hämmentänyt heidän järkensä.

He eivät tunteneet enää muuta kuin epätoivoista katkeruutta, joka yhä kasvoi; ja eräänä päivänä he saapuivat Cobuksen rotkoihin, vielä kerran Karthagon eteen!

Täällä tapahtui otteluja useammin. Onni suosi vuoroin kumpaakin puolta; mutta molemmat olivat siihen määrään uupuneita, että he toivoivat näiden kahakoiden sijasta suurta taistelua, kun se vaan olisi sitten viimeinen.

Mathon teki mieli itse viedä suffeetille tämä taisteluhaaste. Eräs libyalainen uhrautui siihen toimeen; Nähdessään hänen poistuvan kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän enää palaisi.

Hän palasi samana iltana.

Hamilkar otti haasteen vastaan. Seuraa vana päivänä auringon noustessa tuli heidän kohdata toisensa Rhadeksen kentällä.

Palkkasoturit tahtoivat tietää, eikö hän ollut sanonut sen enempää, ja libyalainen jatkoi:

-- "Kun minä jäin seisomaan hänen eteensä, niin kysyi hän, mitä minä odotin; minä vastasin: 'kuolemaani!' Silloin hän vastasi: 'Ei! lähde pois! sinä kuolet huomenna yhdessä toisten kanssa'."

Tämä jalomielisyys kummastutti barbareja; muutamia, se kauhistutti ja Matho suri sitä, ettei lähettiä oltu surmattu.

Hänellä oli vielä kolme tuhatta afrikalaista, tuhatkaksisataa kreikkalaista, tuhatviisisataa campanialaista, kaksisataa iberialaista, neljäsataa etruskilaista, viisisataa samniumilaista, neljäkymmentä gallialaista ja ryhmä naffureja, maita kiertäviä rosvoja, jotka hän oli tavannut taateliseuduilla, yhteensä seitsemäntuhatta kaksisataa yhdeksäntoista sotilasta, mutta ei ainoatakaan täydellistä syntagmaa. He olivat paikanneet panssariensa reijät eläinten olkaimilla ja laittaneet pronssikothurnien sijaan rääsysandaaleja. Kupari- tai rautalevyjä oli ommeltu heidän pukuihinsa; panssaripaidat riippuivat repaleisina heidän yllään ja arvet näkyivät kuten purppurajuovat käsivarsien karvojen välistä ja kasvojen parran keskeltä.

Heidän toverinsa kuoleman aiheuttama viha ylläpiti heidän sieluaan ja vahvisti heidän voimiaan; he tunsivat hämärästi olevansa sorrettujen rinnassa asuvan jumalan palvelijoita ja ikäänkuin yleisen koston pappeja! Sitä paitsi suunnattoman vääryyden tuska ja varsinkin etäältä näkyvä Karthago sai heidät raivoihinsa. He vannoutuivat taistelevansa toinen toisensa puolesta kuolemaan asti.

He teurastivat ja söivät vetojuhtansa saadakseen mahdollisimman paljon voimia; sitten he laskeutuivat levolle. Muutamat rukoilivat kääntyen eri tähtiryhmien puoleen.

Karthagolaiset saapuivat tasangolle ennen heitä. He hankasivat kilpien reunoja öljyllä, jotta nuolet helpommin liukuisivat pois; jalkaväki, jolla oli pitkä tukka, leikkasi sen varovaisuuden vuoksi edestä lyhyeksi; ja viidennellä tunnilla Hamilkar käski kaataa kaikki ruoka-astiat, tietäen, että oli epäedullista taistella vatsa liian täytenä. Hänen armeijassaan oli neljätoistatuhatta miestä, siis kaksi kertaa enemmän kuin barbarien joukkoja. Ei hän kuitenkaan koskaan ollut tuntenut itseään niin levottomaksi; jos hän jäi tappiolle, niin se oli tasavallan turmio ja hän itse joutui ristiinnaulittavaksi; jos hän sai voiton, niin silloin hän Pyreneitten, Gallian, Alppien yli pääsisi Italiaan ja Barkaksen valta oli kestävä ijankaikkisesti. Parikymmentä kertaa yössä hän nousi tarkastamaan itse kaikkea pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mitä karthagolaisiin tuli, niin heidän pitkällinen kauhunsa oli heidät vimmastuttanut.

Narr' Havas epäili numidialaistensa uskollisuutta. Sitä paitsi saattoivat barbarit voittaa heidät. Kumma heikkous sai hänessä vallan; tavan takaa hän joi pitkiä siemauksia vettä.

Mutta eräs outo mies avasi hänen telttansa ja laski maahan vuorisuolasta tehdyn kruunun, joka oli kirjailtu rikistä ja simpukankuoriruuduista tehdyillä symbooleilla; toisinaan lähetettiin sulhaselle hänen hääkruununsa; se oli rakkauden osoitus, jonkinmoinen kehoitus.

Hamilkarin tytär ei kuitenkaan tuntenut mitään hellempiä tunteita Narr' Havasta kohtaan.

Mathon muisto vaivasi häntä sietämättömällä tavalla; hänestä tuntui kuin tuon miehen kuoleman kautta hänen sielunsa vapautuisi, kuten kyykäärmeiden pistoksen parantamiseksi murskataan niitä haavaa vastaan. Numidian kuningas kuului hänelle; hän odotti kärsimättömänä häitä ja kun ne piti vietettämän voiton jälkeen, niin Salammbo antoi hänelle tämän lahjan yllyttääkseen hänen rohkeuttaan. Silloin pelko haihtui, eikä hän ajatellut muuta kuin onneaan saadessaan niin kauniin naisen omakseen.

Sama mielikuva oli herännyt Mathossakin; mutta hän torjui sen heti luotaan, ja hän omisti rakkautensa asetovereilleen. Hän helli niitä kuten osaa omasta olemuksestaan, vihastaan, -- ja hän tunsi ajatuksensa kirkkaammiksi, ruumiinsa voimakkaammaksi; koko hänen tehtävänsä oli hänelle nyt niin päivän selvää. Jos hän toisinaan huokasikin, niin hän muisteli Spendiusta.

Hän järjesti barbarit kuuteen yhtä pitkään riviin. Keskelle asetti hän etruskilaiset, jotka olivat sidotut toisiinsa pronssikahleella; ampujat olivat niiden takana, ja kummallekin sivustalle hän jakoi naffurit, jotka istuivat lyhytkarvaisten, kameelikurjen sulilla koristettujen kameelien selässä.

Suffeetti järjesti samoin karthagolaiset. Jalkaväen kummankin puolin, kepeäaseisten viereen hän asetti clinabarit ja sitten numidialaiset; auringon noustessa seisoivat he siten rivissä toinen toisiansa vastaan. Kaikki loivat etäältä vimmaisia katseita, toisiinsa. Ensin oli huomattavissa jonkunmoinen epäröiminen. Vihdoin lähtivät molemmat armeijat liikkeelle.