Part 23

Spendius piiloutui kreikkalaisten ympäröimänä erääsen halkeamaan; ja pelkuri kun oli hän levitti huhun kuolemastaan.

He olivat nyt kamalasti laihtuneet; sinertäviä täpliä ilmestyi ihoon. Yhdeksännen päivän iltana kuoli kolme iberialaista.

Heidän maanmiehensä vetäytyivät heti kauhuissaan loitommalle. Vaatteet riisuttiin heidän yltään; ja alastomat, valkoiset ruumiit saivat jäädä päivän paahteesen hiekalle virumaan.

Silloin alkoivat garamantit maleksia heidän ympärillään. He olivat yksinäisyyteen tottuneita miehiä, eivätkä kunnioittaneet mitään jumalia. Joukon vanhin viittasi kumartuen ruumiiden puoleen he leikkasivat niistä puukoillaan lihankappaleita; sitten he kyyryllään istuen söivät ne. Toiset katselivat etäältä; he kiljaisivat kauhusta; -- mutta monet sielunsa sisimmässä kadehtivat sittenkin heidän rohkeuttaan.

Keskellä yötä muutamat heistä lähestyivät ja peittäen haluaan he pyysivät pientä palaa vain maistaakseen, kuten he sanoivat. Rohkeammat liittyivät heihin; heidän lukunsa lisääntyi; kohta heitä oli suuri lauma. Mutta melkein kaikki tuntiessaan kylmän lihan huulillaan antoivat käsiensä vaipua alas; toiset sitävastoin ahmivat sitä nautinnolla.

Saadakseen esimerkin vaikuttamaan he yllyttivät toinen toisiaan. Sekin, joka alussa oli kieltäytynyt, meni katsomaan garamantilaisia eikä enää palannut. He paistoivat lihoja hiilien päällä miekan kärjellä; ne suolattiin tomulla ja paraista palasista riideltiin. Kun ei noista kolmesta ruumiista enää ollut mitään jälellä niin katseet kääntyivät tasangolle päin etsien uusia.

Mutta olihan heillä karthagolaisia, kaksikymmentä vankia, jotka oli otettu viimeisessä taistelussa, ja joita ei kukaan tähän asti ollut huomannut? Ne katosivat, se oli sitäpaitsi kostoa. -- Sitten, kun kerran täytyi elää, kun tämän ruuan nauttiminen oli tullut yleisemmäksi, kun muuten olisi kuoltu, niin surmattiin vedenkantajat, hevosrengit, kaikki palkkasoturien palvelijat. Joka päivä niitä tapettiin. Muutamat söivät paljon, saivat takaisin entiset voimansa, eivätkä enää olleet murheellisia.

Kohta tämäkin apulähde ehtyi. Silloin suuntautui halu haavoittuneihin ja sairaisiin. Koska he eivät voineet parantua, niin parasta oli vapauttaa heidät heidän tuskistaan; ja heti kun joku mies horjui, huusivat kaikki, että hän nyt on turmion oma ja hänen täytyi tulla toisten ravinnoksi. Heidän kuolemansa jouduttamiseksi turvauduttiin kavaluuteen; heiltä varastettiin viimeisetkin palat heidän inhottavaa ruokaansa; astuttiin kuten erehdyksestä heidän päälleen; kuolevat koettivat, saadakseen toiset uskomaan heidän voimiaan, nostaa käsiään, nousta, nauraa. Pyörtyneet heräsivät jylseän aseen sahatessa heidän jäseniään irti; -- usein tapettiin tarpeettomastikin, julmuudesta, raivon tyydytykseksi.

Raskas ja hiottava sumu, joka näillä seuduin ilmenee talven lopulla, painui neljäntenätoista päivänä armeijan yli. Tämä säänvaihdos aiheutti lukuisia kuolemantapauksia, ja mätäneminen tapahtui pelottavan pian siinä kosteassa kuumuudessa, joka pysyi vuoriseinien välissä. Hieno vihma, joka satoi ruumiiden päälle, pehmitti ne ja muodosti piankin tasangosta laajan haaskakasan. Valkoisia usvia leijaili sen yläpuolella; ne ärsyttivät nenää, tunkeutuivat ihoon, sokaisivat silmät; ja barbarit olivat näkevinään kuolleiden viimeisiä henkäyksiä, toverivainajien sieluja. Suunnaton inho valtasi heidät. He eivät enää voineet syödä, mieluimmin sitten kuolla.

Kaksi päivää myöhemmin selkeni ilma ja nälkä heräsi uudelleen. Toisinaan heistä tuntui kuin pihdeillä olisi kiskottu heidän sisälmyksiään. Silloin he kieriskelivät kouristuksissa maassa, heittivät suuhunsa kourallisia multaa, purivat käsivartensa ja purskahtivat mielipuolen nauruun.

Jano heitä vaivasi vieläkin enemmän, sillä heillä ei enää ollut pisaraakaan vettä, leilit kun jo yhdeksäntenä päivänä olivat tyhjentyneet täydellisesti. Pettääkseen janoaan he panivat kielelleen miekanhihnojen metalliliuskoja, norsunluunappeja, miekan teriä. Entiset karavaaninkuljettajat köyttivät nuorilla vatsansa kireälle. Toiset imeskelivät kivenpalasia. Juotiin vaskikypäreistä jäähtynyttä virtsaa.

Ja he yhä odottelivat Tuniksen armeijaa! Sen pitkä viipyminen sai heidät otaksumaan, että se hyvinkin pian saapuisi. Sitäpaitsi oli Matho kunnon mies, eikä varmaankaan hylännyt heitä. "He tulevat huomenna!" sanoivat he itsekseen; ja huomispäivä kului ohitse.

Alussa he olivat rukoilleet, tehneet lupauksia, turvautuneet kaikellaisiin manauksiin. Nyt he tunsivat jumaliaan kohtaan yksinomaan vihaa ja kostaakseen koettivat olla uskomatta heihin.

Kiivasluonteiset kuolivat ensiksi; afrikalaiset kestivät paremmin kuin gallialaiset. Zarxas makasi toimettomana pitkällään maassa balearilaisten keskellä pitkä tukka valuen käsivarren yli. Spendius löysi erään kasvin, jolla oli suuret runsasnesteiset lehdet, ja selitettyään toisille sen myrkylliseksi hän elätti sillä itseään.

He olivat liian heikkoja kiviä heittelemällä karkoittamaan lenteleviä korppeja. Toisinaan kun ruumiin päällä istuva suuri korppikotka oli jo kauvan nokkinut sitä, niin joku mies alkoi madella sitä kohden heittokeihäs hampaiden välissä. Hän nojautui toiseen käteensä ja tarkkaan tähdättyään heitti aseensa. Valkohöyheninen lintu havahtui toimestaan suhahduksen kuullessaan, taukosi, katsoi rauhallisena ympärilleen kuten merimetso kallionkielekkeellä, ja painoi keltaisen inhottavan nokkansa jälleen syvälle; ja epätoivoinen mies vaipui suulleen hiekkaan. Muutamien onnistui löytää kameleontteja ja käärmeitä. Mutta se joka piti heitä hengissä, se oli rakkaus elämään. Koko heidän sielunsa oli kohdistunut yksinomaan siihen ajatukseen, -- ja he tarraantuivat olemassa oloon tahdonvoimalla, joka jatkoi elämää.

Lujamielisimmät istuivat toistensa vieressä yhdessä kehässä keskellä tasankoa, siellä täällä, kuolleiden keskellä; ja viittoihinsa verhoutuneina he ääneti antautuivat surullisten ajatustensa valtaan.

Kaupungissa syntyneet muistelivat meluisia katuja, kapakoita, teattereita, kylpysaleja, ja parranajohuoneita, joissa kuunneltiin tarinoita. Toiset olivat näkevinään ilta-auringon valaisemia seutuja, miten keltainen vilja lainehti ja miten suuret härät kotimatkalla nousivat kunnaita ylös auran vannas niskassaan. Matkoilla olleet uneksivat vesisäiliöistä, metsämiehet metsistään, vanhat sotilaat taisteluistaan; -- ja painostavan uneliaisuuden vallassa välähtelivät nämät ajatukset yhtä hohtavina ja selvinä kuin unet. He saivat yht'äkkiä näköhäiriöitä; he etsivät vuoriseinästä ovea paetakseen ja koettivat päästä sen läpi. Toiset luullen olevansa myrskysäällä merellä huusivat laivan komennussanoja, tai peräytyivät kauhuissaan nähdessään pilvissä punilaisia joukkoja. Olipa sellaisiakin, jotka kuvittelivat olevansa jossain juhlassa ja lauloivat.

Useat joutuivat kummallisen hulluuden valtaan ja toistivat taukoamatta samaa sanaa ja tekivät saman liikkeen. Sitten nostaessaan päänsä ylös ja katsoessaan toisiinsa purskahtivat he tukahuttavaan itkuun nähdessään toistensa kamalasti surkastuneet kasvot. Muutamat eivät enää kärsineet ja saadakseen aikaa kulumaan, he kertoivat vaaroista, joista he olivat päässeet.

Heidän kaikkien kuolema oli varma, se saapui kohtakin. Kuinka monta kertaa he olivatkaan koettaneet avata itselleen tietä! Mitä siihen tulee että olisi rukoiltu voittajilta antaumisehtoja, niin eihän heillä ollut siihen mitään keinoa. Eiväthän he edes tietäneet, missä Hamilkar olikaan.

Tuuli puhalsi rotkon puolelta. Se viuhkoi ristikon ylitse taukoamatta hiekkaa, joka takertui barbarien viittoihin ja hiuksiin ikäänkuin maa olisi noussut heidän päälleen haudatakseen heidät alleen. Ei missään näkynyt liikettä; ikuinen vuoristo tuntui heistä joka aamu yhä korkeammalta.

Toisinaan lensi lintuparvi vinhaa vauhtia sinisellä taivaalla, vapaassa ilmassa. He sulkivat silmänsä voidakseen olla niitä näkemättä.

Ensiksi alkoivat korvat humista, kynnet mustuivat, vilu tuntui rinnassa; sitten pantiin kyljelleen maata ja sammuttiin vaikertelemattakaan.

Yhdeksäntenätoista päivänä oli kuollut kaksituhatta aasialaista, tuhat viisisataa arkipelagilaista, kahdeksantuhatta libyalaista, nuorimmat palkkasotureista ja kokonaiset heimot -- yhteensä kaksikymmentätuhatta sotilasta, puolet armeijasta.

Autharitos, jolla ei ollut enää muuta kuin viisikymmentä gallialaista aikoi jo surmata itsensä lopettaakseen kaiken, kun hän vastapäätä itseään kallion reunalla oli näkevinään miehen.

Ollessaan niin korkealla näytti tämä mies aivan kääpiöltä. Yhtäkaikki eroitti Autharitos hänen vasemmassa kädessään olevan apilanlehden muotoisen kilven. Hän huusi: "Karthagolainen!" ja heti paikalla tasangolla, ristikon edessä, lohkareiden juurella kaikki nousivat. Sotilas käveli kallion reunalla; alhaalta barbarit katselivat häntä.

Spendius sieppasi härän kallon; kietoi sen ympärille kahdesta vyöstä otsanauhan, pisti sen sarvet alaspäin seipään nenään rauhallisten aikeiden merkiksi. Karthagolainen poistui. He odottivat.

Kuten kivi, joka irtaantuu kalliosta, putosi vihdoin illalla ylhäältä miekankannatin. Se oli punaisesta nahasta tehty, ompeluksilla kirjailtu ja koristettu kolmella timanttitähdellä, ja keskellä oli Suuren Neuvoston merkki: hevonen palmun juurella. Se oli Hamilkarin vastaus, hänen lähettämänsä turvakirje.

Heidän ei tarvinnut mitään pelätä: jokainen onnen vaihdos lopetti heidän kärsimyksensä. Suunnaton ilo valtasi heidät. He syleilivät toisiaan, itkivät. Spendius, Autharitos ja Zarxas, neljä italialaista, yksi neekeri ja kaksi spartalaista tarjoutui välittäjiksi. Heidät hyväksyttiin heti. Mutta he eivät tietäneet, miten he pääsisivät solasta pois.

Mutta lohkareiden puolelta kuului pauketta; ja korkein heilahti ja vyöryi aivan alas. Vaikka niitä barbarien puolelta ei saanut liikkumaan, sillä olisi siinä tapauksessa täytynyt saada ne liukumaan loivaa pintaa myöten ylöspäin (ja sitäpaitsi ne olivat aivan ahtaan aukon suussa kiinni), niin toiselta puolen ei tarvinnut muuta kuin voimakkaasti lykätä saadakseen ne vyörymään alas. Karthagolaiset tyrkkivät niitä, ja päivän noustessa ne ulottuivat tasangolle kuten jättiläissuurten portaiden rauniot.

Barbarit eivät vielä voineet kavuta niitä ylös. Heille ojennettiin tikapuita; kaikki riensivät niitä kohden. Erään katapultin täysi lataus karkoitti heidät loitommalle; nuo kymmenen ainoastaan vietiin pois.

He astuivat klinabarien välissä nojaten kättään hevosen lanteesen pysyäkseen pystyssä.

Nyt kun ensimäinen ilo oli haihtunut, alkoivat he käydä levottomiksi. Hamilkarin vaatimukset olivat varmaankin julmat. Mutta Spendius rauhoitti heitä.

-- "Minä puhun!" ja hän kerskaili osaavansa puhua kauniisti koko armeijan pelastukseksi.

Joka pensaan takana he näkivät vartioita piilossa. Nämät kumarsivat miekankannattimelle, jonka Spendius oli pannut olalleen.

Kun he saapuivat punilaisten leiriin ympäröi sankka parvi heitä, ja he kuulivat kuisketta ja nauruja. Erään teltan ovi aukeni. Hamilkar oli teltan perällä, istuen rahilla matalan pöydän ääressä, jolla välkkyi paljas miekka. Hänen päällikkönsä seisoivat hänen ympärillään.

Nähdessään nuo kymmenen miestä hän ensin väistyi taapäin, sitten hän kumartui tarkastamaan heitä.

Heidän silmäteränsä näyttivät luonnottoman suurilta, ja silmien ympärillä oli suuri, musta kehä, joka ulottui aivan korvalehtien alareunaan asti; sinertävä nenä törrötti terävänä laihojen, syvien ryppyjen uurtamien poskien välissä; heidän nahkansa, joka velttona riippui, katosi tuhanvärisen tomun peittoon, huulet painautuivat keltaisia hampaita vasten; heistä levisi ilettävä löyhkä; olisi luullut heitä avautuneiksi haudoiksi, eläviksi ruumisholveiksi.

Keskellä telttaa oli matolla, jolle johtomiesten tuli istua, vadillinen höyryäviä kurbitsoja. Barbarien silmät kiintyivät siihen ja koko heidän ruumiinsa vapisi ja kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. Mutta he hillitsivät itseään.

Hamilkar kääntyi poispäin puhutellakseen erästä. Silloin he kaikki ryntäsivät maahan suulleen vadin kimppuun. Kasvot painuivat rasvaan ja ahmimisen läiskeesen yhtyi ilonnyyhkytys. Enemmän hämmästyksestä kuin säälistä sallittiin heidän lopettaa ateriansa. Kun he olivat nousseet, viittasi Hamilkar miekanhihnaa kantavaa miestä puhumaan. Spendius pelkäsi; hän änkytti.

Kuunnellessaan häntä pyöritti Hamilkar sormensa ympäri suurta kultasormusta, samaa, jolla oli painettu Karthagon leima miekankannattimeen. Hän pudotti sen maahan; Spendius nosti sen heti ylös; herransa edessä sai orja entiset tapansa. Toiset värisivät vimmasta suuttuen tästä nöyryydestä.

Mutta kreikkalainen korotti äänensä ja muistuttaen Hannon rikoksia, jonka hän tiesi olevan Barkaksen vihollisen, koetti hän kertomalla heidän kurjuudestaan ja muistuttaen heidän uskollisuudestaan saada Hamilkarin heltymään; hän puhui kauvan, nopeasti, vaanien, melkein kiivaasti; lopulla riisti hänen hehkuva älynsä hänet niin kokonaan mukaansa, että hän unohti surunsa.

Hamilkar vastasi hyväksyvänsä heidän puolustelunsa. Rauha oli siis solmittava, ja tällä kertaa lopullinen rauha! Mutta hän vaati, että hänen haltuunsa jätettäisiin kymmenen palkkasoturia hänen oman valintansa mukaan, aseitta ja vaatteitta.

He eivät odottaneet näin suurta lempeyttä; Spendius huudahti:

-- "Kaksikymmentä, jos tahdot, valtias!"

-- "Ei! kymmenen riittää minulle", vastasi Hamilkar lempeästi.

Heidän annettiin poistua teltasta neuvotellakseen. Kun he olivat yksin vastusti Autharitos kymmenen toverin uhraamista, ja Zarxas sanoi Spendiukselle:

-- "Miksi et surmannut häntä? hänen miekkansa oli pöydällä aivan edessäsi!"

-- "Surmata hänet!" sanoi Spendius; ja hän lausui useampaan kertaan: "Hänet, hänet!" ikäänkuin asia olisi ollut mahdoton ja Hamilkar kuolematon olento.

He olivat niin uupuneita, että he heittäytyivät maahan selälleen tietämättä, mitä he päättäisivät.

Spendius kehoitti heitä suostumaan. Lopulta he myöntyivät ja palasivat telttaan.

Silloin laski suffeetti kätensä vuoron perään kunkin kymmenen barbarin käteen puristaen heidän peukaloaan; sitten hän pyyhki kätensä pukuunsa, sillä barbarien tahmean ihon kosketus tuntui karkealta ja pehmeältä, ja hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Sitten hän sanoi heille:

-- "Tehän olette kaikki barbarien johtomiehiä ja olette vannoneet heidän puolestaan?"

-- "Niin!" vastasivat he.

-- "Vapaaehtoisesti, sydämen pohjasta ja aikoen pitää lupauksenne?"

He vakuuttivat palaavansa toisten luo pannakseen ne täytäntöön.

-- "No niin!" jatkoi suffeetti, "minun, Barkaksen, ja palkkasotureitten lähettiläitten välillä tehdyn sopimuksen mukaan minä valitsen teidät ja pidän teidät!"

Spendius kaatui pyörtyneenä matolle. Barbarit vetäytyivät lähemmäksi toisiaan aivan kuin hyljäten hänet; ei kuulunut sanaakaan, ei valitusta.

Heidän toverinsa odottivat heitä, ja kun eivät nähneet heidän saapuvan, luulivat tulleensa petetyiksi. Lähettiläät olivat epäilemättä menneet suffeetin puolelle.

He odottivat vielä kaksi päivää; kolmannen päivän aamuna he tekivät päätöksensä. He nuorien, kärkihakkujen ja nuolien avulla, joita oli kiinnitetty vaatekaistojen väliin niin että ne muodostivat ikäänkuin tikapuiden astimia, he onnistuivat kiipeämään lohkareiden yli; ja jätettyään heikoimmat jälkeensä, he noin kolmentuhannen miehen suuruisena joukkona lähtivät liikkeelle yhtyäkseen Tuniksen armeijaan.

Rotkon yläpuolella oli niitty, jolla kasvoi siellä täällä pensaita; barbarit söivät niiden lehtisilmukoita. Sitten he tapasivat papupellon; ja kaikki katosi aivan kuin parvi heinäsirkkoja olisi kulkenut sen yli. Kolme tuntia myöhemmin he saapuivat toiselle tasangolle, jota vihannoivat kukkulat ympäröivät.

Näiden kunnaiden välisissä laaksoissa he näkivät hopeanvärisiä lyhteitä välkkyvän vähän matkan päässä toisistaan; auringon sokaisemat barbarit näkivät epäselvästi niiden alapuolella suuria, mustia möhkäleitä, jotka kannattivat noita hopealyhteitä. Äkkiä ne nousivat aivan kuin olisivat auenneet Ne olivat peitsiä pelottavasti asestettujen norsujen selässä olevissa torneissa.

Paitsi rinnassaan olevaa kärkeä, pistorautoja hampaissaan, pronssilevyjä kyljissään ja tikareja polvisuojissaan; -- oli niillä kärsän päässä nahkarengas johon oli kiinnitetty suuren tikarin kahva; kun ne olivat yht'aikaa astuneet esiin tasangon perältä, astuivat ne tasaisesti joka sivulta eteenpäin.

Sanomaton kauhu sai barbarit aivan jähmettymään. He eivät koettaneet edes paetakaan. He olivat jo saarroksessa.

Norsut tunkeutuivat tähän ihmiskasaan; rintapiikit puhkoivat sen, hampaiden raudat viiltelivät sitä kuin auran vantaat; ne silpoivat, halkoivat, hakkasivat kärsänsä sirpeillä; tulinuolia täynnä olevat tornit näyttivät liikkuvilta tulivuorilta; ei näkynyt muuta kuin yksi ainoa laaja kasa, jossa ihmisliha muodosti valkoisia pilkkuja, pronssilevyt harmaita täpliä, veri punaisia suihkuja; nuo pelottavat eläimet raivasivat kulkiessaan keskelle kaikkea mustia vakoja. Hurjinta norsua ohjasi eräs numidialainen, jonka päätä koristi sulkadiademi. Hän sinkoi heittokeihäitä pelottavan nopeasti, päästäen tuon tuostakin pitkän kimakan vihellyksen; -- ja nuo suuret eläimet, jotka olivat tottelevaisia kuin koirat, käänsivät tämän teurastuksen aikana silmänsä häneen päin.

Heidän kehänsä supistui yhä enemmän; nääntyneet barbarit eivät enää tehneet vastarintaa; kohta olivat norsut tasangon keskellä. Niillä ei ollut tilaa liikkua. Ne kasaantuivat nousten puoleksi pystyyn, ja niiden hampaat sotkeutuivat yhteen. Äkkiä Narr' Havas rauhoitti ne, ja kääntyen ympäri ne palasivat juoksu jalkaa kukkuloiden luo.

Mutta kaksi syntagmaa sotilaita oli paennut oikealle erääseen notkoon, heittivät aseensa ja polvillaan he ojensivat kätensä punilaisten telttoja kohden rukoillen armoa.

Heidän jalkansa ja kätensä sidottiin; kun heidät sitten oli pantu maahan riviin toinen toisensa viereen, tuotiin norsut takaisin.

Rinnat rusahtivat kuten puulippaat, joita murskataan; norsun jokainen askel mursi kaksi miestä; niiden suuret jalat painuivat ruumiisiin, niin että näytti siltä kuin norsut olisivat ontuneet. He jatkoivat kulkuaan kunnes pääsivät rivin päähän. Tasangolla ei enää nähnyt liikettä. Yö saapui. Hamilkar iloitsi katsellessaan tätä kostonsa näytelmää; mutta äkkiä hän vavahti.

Hän ja muut näkivät kuudensadan askeleen päässä vasemmalla eräällä kukkulalla vielä barbareja! Neljäsataa voimakkainta etruskilaista, libyalaista ja spartalaista palkkasoturia oli jo heti alussa päässyt kukkulalle ja pysytellyt epäröiden paikallaan. Toveriensa teurastuksen jälkeen he päättivät tunkeutua karthagolaisten joukkojen läpi; he laskeutuivat jo tiheissä riveissä ihmeteltävällä ja pelottavalla tavalla.

Airut lähetettiin heti heidän luokseen. Suffeetti tarvitsi sotilaita; hän otti heidät ilman mitään ehtoja vastaan, niin suuresti hän ihaili heidän urhoollisuuttaan. He voivat, lisäsi karthagolainen, lähestyä hiukan ja mennä hänen osoittamaansa paikkaan, josta he löytäisivät ruokavaroja.

Barbarit riensivät sinne ja kuluttivat yön syömiseen. Silloin karthagolaiset alkoivat napista suffeetin palkkasotureita kohtaan osoittamaa puolueellisuutta vastaan.

Taipuiko hän tämän sammumattoman vihan vaatimuksiin, vai oliko kaikki täydellisintä kavaluutta? Seuraavana päivänä hän saapui itse avopäin, aseitta, clinabarien saattamana heidän luokseen ja ilmoitti, että kun hänellä oli liian suuret joukot ruokittavanaan, niin hänen aikomuksensa ei ollut pitää heitä kaikkia elossa. Mutta kun hän tarvitsi sotilaita, eikä tietänyt miten hän paraimmat valitsisi, niin saivat he keskenään taistella elämän ja kuoleman uhalla; sitten hän liittää voittajat omaan henkivartiostoonsa. Olihan se kuolema yhtä hyvä, kuin mikä muukin; -- ja silloin, käskien sotilaita siirtymään (sillä punilaiset liput estivät palkkasotureita näkemästä ympärilleen), hän heille näytti Narr' Havaksen sataa yhdeksääkymmentäkahta norsua, jotka seisoivat yhdessä ainoassa rivissä ja heiluttivat kärsillään pitkiä aseita, kuten jättiläiskädet olisivat heiluttaneet piiluja heidän päänsä päällä.

Barbarit katsoivat ääneti toisiinsa. Eivät he kalvenneet kuoleman pelosta, vaan siitä katalasta pakosta, jonka alaisiksi he nyt olivat joutuneet.

Heidän yhdessä vietetty elämänsä oli synnyttänyt heidän välilleen kestäviä ystävyysliittoja. Leiri korvasi useimmille isänmaan; eläen ilman perhettä he suuntasivat kaiken hellyyden tarpeensa johonkin toveriin, ja he nukkuivat vieretysten saman viitan alla tähtien tuikkeessa. Heidän harhaillessaan taukoamatta kaikenlaisten seutujen halki, läpi surmien ja seikkailujen, oli heidän välilleen muodostunut omituinen rakkaus, -- siveettömiä liittoja, jotka olivat yhtä vakavia kuin avioliitto, ja joissa vahvempi suojeli heikompaa taistelussa, auttoi häntä hyppäämään kuilujen yli, kuivasi hänen otsaltaan kuumeen hien, varasti hänelle ruokaa; ja toinen, tien varrelta löydetty lapsi, sitten palkkasoturiksi kehittynyt mies, korvasi tämän hellyyden aviovaimon tuhansilla huomaavaisuuksilla ja palveluksilla.

He vaihtoivat nyt kaulanauhoja ja korvarenkaita, lahjoja, jotka he ennen suuren vaaran jälkeen hurmauksen hetkinä olivat antaneet toisilleen. Kaikki tahtoivat kuolla, ei kukaan surmata. Siellä täällä näki jonkun nuoren sanovan harmaapartaiselle miehelle: "Ei! ei, sinä olet voimakkaampi! Sinä kostat meidän puolestamme, surmaa minut!" ja mies vastasi: "Minulla on lyhempi elämä edessä! Iske keskelle sydäntä, eläkä ajattele muuta!" Veljet katselivat toisiinsa kättä puristaen, rakastaja sanoi rakastajalle ikuiset jäähyväiset itkien hänen olkapäätään vastaan.

He riisuivat panssarit pois, jotta miekka tunkisi nopeammin lihaan. Silloin tulivat näkyviin ne suuret arvet, jotka he olivat saaneet taisteluissa Karthagon puolesta; ne näyttivät pylväihin kaiverretuilta kirjoituksilta.

Sitten he järjestyivät gladiaattorien tavoin neljään yhtä suureen riviin ja alkoivat arasti iskien taistella. Muutamat olivat sitoneet silmänsäkin ja heidän miekkansa halkaisivat ilmaa hapuillen, kuten sokean sauva. Karthagolaiset alkoivat kiljua ja solvaista heitä pelkureiksi. Barbarit kiihtyivät, ja kohta taistelu muuttui yleiseksi, kiihkeäksi, pelottavaksi.

Toisinaan kaksi taistelijaa taukosi aivan verissään, vaipuivat toistensa syliin ja kuolivat suudellen toisiaan. Ei kukaan väistynyt. He syöksyivät ojolla oleviin miekkoihin. Heidän raivonsa oli niin kiihkeä, että karthagolaiset etäällä pelkäsivät.

Vihdoin he taukosivat taistelusta. Rinnat läähättivät raskaasti koristen, ja silmät näkyivät pitkien hiusten takaa, jotka riippuivat alas, kuin purppurakylvystä nostettuina. Muutamat pyörivät nopeasti ympäri kuten otsaan haavoittuneet pantterit. Toiset katselivat liikkumattomina edessään olevaa ruumista; sitten he äkkiä repivät kynsillään kasvojaan, tarttuivat molemmin käsin miekkaansa ja painoivat sen vatsaansa.

Kuusikymmentä oli vielä jälellä. He pyysivät saada juotavaa. Heitä käskettiin heittämään miekkansa pois; ja kun he sen olivat tehneet, tuotiin heille vettä.

Juuri kun he joivat painaen päänsä ruukkuihin, syöksyi kuusikymmentä karthagolaista takaapäin heidän kimppuunsa ja tappoi heidät tikareilla.

Hamilkar oli tehnyt tämän noudattaakseen armeijan vaistoa ja sitoakseen tämän petoksen kautta heidät itseensä.

Sota oli siis loppunut; ainakin hän niin luuli; Matho ei voinut tehdä vastarintaa; kärsimättömänä käski suffeetti heti lähteä matkalle.

Hänen vakoojansa tulivat ilmoittamaan nähneensä matkueen kulkevan Lyijy vuorta kohden. Hamilkar ei välittänyt siitä. Kun kerran palkkasoturit olivat tuhotut, niin paimenkansat eivät enää häntä häirinneet. Pääasia oli nyt saada Tunis haltuunsa. Hän kulki pitkiä päivämatkoja pitäen sitä kohden.

Hän oli lähettänyt Narr' Havaksen Karthagoon viemään tietoa voitosta; ja Numidian kuningas, ylpeillen tästä menestyksestä, saapui Salammbon luo.