Part 22

Useat pyörtyivät; toiset seisoivat pyhässä innossaan jäykkinä ja herpaantuneina. Ääretön ahdistus täytti kaikki rinnat. Viimeisetkin huudot vaikenivat vähitellen, -- ja Karthagon kansa läähätti kauhunsa himon huumaamana.

Vihdoin Molokin ylimmäinen pappi pisti vasemman kätensä lasten huntujen alle, repäisi niiden otsalta tukon hiuksia ja heitti tuleen. Silloin punapukuiset miehet alkoivat laulaa pyhää ylistyslaulua:

-- "Kunnia sinulle, Aurinko! molempien taivaan äärien kuningas, itsestään sikiävä, luoja, Isä ja Äiti, Isä ja Poika, jumala ja jumalatar, jumalatar ja jumala!" Ja heidän äänensä hukkuivat soittokoneiden pauhinaan, jotka yht'aikaa alkoivat rämistä peittääkseen uhrien huudot. Kahdeksankieliset sheminithit, kymmenenkieliset kinnorit, ja kaksitoistakieliset nebalit helskyivät, vinkuivat, jyrisivät. Suunnattoman suuret mahkasäkit, joissa oli tiheässä torvia, saivat aikaan kimeän räminän, kaikin voimin lyödyt tamburiinit kaikuivat kumeasti ja nopeasti; ja torvien pauhinasta huolimatta rätisivät salsalimit kuten heinäsirkan siivet.

Pitkällä koukulla avasivat temppelinpalvelijat Baalin ruumiissa olevat seitsemän kemeroa. Ylimpään pantiin jauhoja; toiseen kaksi kyyhkystä; kolmanteen apina; neljänteen oinas; viidenteen uuhi; ja kun ei löytynyt härkää kuudetta varten, heitettiin sinne pyhätöstä otettu parkittu nahka. Seitsemäs aukko jäi auki.

Ennenkuin ryhdyttiin mihinkään, oli hyvä koetella jumalan käsivarsia. Hienot ketjut kulkivat kuvan sormista sen olkapäiden ylitse ja laskeutuivat selän taakse; vetäen niistä miehet saivat kädet nousemaan kyynärpäiden kohdalle asti, nuo molemmat avoimet kädet, jotka yhtyessään osuivat jumalan vatsaan; käsivarret liikkuivat useaan kertaan perätysten lyhyin, katkonaisin nykäyksin. Sitten soittokoneet vaikenivat. Tuli räiskyi.

Molokin papit kävelivät suurella kivilevyllä tarkastaen kansan joukkoa.

Tarvittiin nimittäin aivan yksilöllinen, vapaaehtoinen uhraus, jonka arveltiin riistävän toiset mukaansa. Mutta vielä ei ketään ilmestynyt, ja ne seitsemän käytävää, jotka aitauksesta johtivat kuvapatsaan luo, olivat aivan tyhjät. Silloin rohkaistakseen kansaa vetivät papit vyöstään pistimiä ja raatelivat niillä kasvojaan. Sitten sallittiin aitauksen takana maassa makaavien jumalalle vihkiytyneiden astua aitauksen sisäpuolelle. Heille heitettiin kimppu kauhistuttavia rautoja ja kukin heistä valitsi oman kidutusaseensa. He painoivat vartaita rintaansa; puhkaisivat poskensa; painoivat orjantappuraseppeleitä päähänsä; sitten he tarttuivat toistensa käsiin kiinni ja muodostivat lasten ympärille toisen suuren kehän, joka vuoroin laajeni ja supistui. He saapuivat aitausta vastaan, syöksyivät jälleen taapäin houkutellen huimaavan liikkeen, veren ja huutojen kautta kansaa yhä lähemmäksi.

Vähitellen astui ihmisiä aivan käytävien päähän; he heittivät liekkeihin helmiä, kultavaaseja, maljoja, soihtuja, koko rikkautensa; uhrit tulivat yhä loistavammiksi ja moninaisemmiksi. Ja vihdoin eräs mies, jonka kauhu teki kalpeaksi ja hirvittäväksi, lykkäsi horjuen lasta edellään; sitten näkyi kuvan käsien välissä pieni musta pilkku; se putosi höyryävään aukkoon. Papit kumartuivat suuren laatan reunaan, -- ja uusi laulu kajahti ylistäen kuoleman iloa ja uudesta syntymistä ikuisuudessa.

Hitaasti nousivat uhrit nyt ylös ja kun kiirivä sauhu muodosti korkeita pyörretupruja, näyttivät ne etäältä katsottuina katoavan pilveen. Ei ainoakaan liikahtanut. Niiden kädet ja nilkat olivat sidotut ja musta verho esti heitä mitään näkemästä ja teki heidät tuntemattomiksi.

Hamilkar seisoi, punaiseen viittaan verhottuna kuten Molokin papit, Baalin vieressä kuvan oikean jalan ison varpaan vieressä. Kun neljästoista lapsi tuotiin, niin voivat kaikki huomata, miten hän teki kauhua osoittavan liikkeen. Mutta pian hän palasi entiseen asentoonsa, pani käsivarret ristiin ja katsoi maahan. Kuvan toisella puolella seisoi Ylimmäinen Pappi yhtä liikkumattomana kuin hänkin. Hänen assyrialaisella mitralla verhottu päänsä oli kumarassa, ja hän tarkasteli povellaan olevaa ennustavilla kivillä koristettua kultalevyä, johon tulen liekit kuvastuivat sateenkaaren väreissä. Hän kalpeni hämmästyksestä. Hamilkar painoi päänsä alas; ja he olivat molemmat niin lähellä roviot, että heidän viittansa lieve tuon tuostakin hipaisi sitä.

Pronssikäsivarret liikkuivat nopeammin. Ne eivät enää tauonneet hetkeksikään. Joka kerta, kun uusi uhri laskettiin niille, niin Molokin papit ojensivat kätensä lapsen yli laskeakseen hänen päälleen kaikki kansan rikokset huutaen: "Ne eivät ole ihmisiä, vaan härkiä!" ja ympärillä oleva joukko kertasi: "Härkiä! härkiä!" Hurskaat huusivat: "Herra, syö!" ja Proserpinan papit mukautuivat kauhuissaan Karthagon tarpeen mukaan ja mutisivat tuota eleusilaista lausetta: "Anna sataa! synnytä!"

Tuskin olivat uhrit tulleet aukon suulle, kun ne katosivat kuten vesipisara kuumalle raudalle, ja valkoinen höyry nousi räikeän punaisien liekkien keskeltä.

Mutta jumalan nälkä ei tyyntynyt. Hän tahtoi yhä uutta ja uutta. Tyydyttääkseen häntä ladottiin lapset hänen käsilleen ja sidottiin raskaalla kahleella yhteen. Hurskaat ihmiset olivat alussa tahtoneet laskea vastasiko niiden lukumäärä aurinkovuoden päiviä; mutta yhä uusia ladottiin jumalan käsiin ja hirmuisten käsien huimaavassa liikkeessä oli mahdotonta niitä erottaa. Tätä jatkui kauvan, taukoamatta, iltaan asti. Silloin kuvan sisäseinät muuttuivat tummemmiksi. Erotti palavaa lihaa. Muutamat olivat näkevinään hiuksia, jäseniä, kokonaisia ruumiita.

Päivä laski; pilvet kerääntyivät Baalin yläpuolelle. Rovio, josta liekit olivat loppuneet, muodosti nyt hiilipyramiidin, joka ulottui kuvan polviin asti; hehkuvan punaisena kuin kokonaan verellä peitetty jättiläinen hän näytti pää taapäin painuneena horjuvan juopumuksensa painosta.

Jota enemmän papit kiirehtivät, sitä suuremmaksi kasvoi kansan pyhä vimma; uhrien lukumäärä väheni, toiset huusivat säästämään niitä, toiset vaativat lisää. Olisi luullut kansaa tulvillaan olevien muurien luhistuvan kauhun ja mystillisen hekuman ulvonnasta. Sitten harrasuskoiset tulivat käytäviä myöten laahaten lapsiaan, jotka tarrautuivat heihin, ja he löivät niitä saadakseen ne hellittämään kätensä ja antaakseen ne punapukuisten miesten käsiin. Soittokoneiden soittajat taukosivat toisinaan uupumuksesta; silloin kuuli äitien kirkunaa ja rasvan käristymistä kun se tippui tulisille hiilille. Villikaalijuoman juojat kulkivat nelinkontin patsaan ympäri karjuen tiikerien tavoin; Yidonimit ennustivat, jumalalle vihkiytyneet lauloivat halaistuilla huulillaan, aitaus oli särjetty, kaikki tahtoivat saada osan uhrauksesta; -- ja isät, joiden lapset olivat aikaisemmin kuolleet, heittivät tuleen niiden kuvia, leikkikaluja, säilytettyjä luita. Muutamat, joilla oli puukkoja mukanaan, syöksyivät toisten kimppuun. He surmasivat toinen toisensa. Pronssiseuloilla temppelinpalvelijat kokosivat kivilaatalle pudonnutta tuhkaa; ja he heittivät sitä ilmaan, jotta uhri sirottuisi kaupungin yli ja nousisi tähtimaailmaan asti.

Tämä kova melu ja suuret liekit olivat houkutelleet barbareja muurien luo; nähdäkseen paremmin he kiipesivät helepoliksen raunioille ja katselivat kauhusta jähmettyen tätä näkyä.

XIV.

PIILU-SOLA.

Karthagolaiset eivät vielä olleet ennättäneet palata kotiaan, kun pilvet alkoivat kerääntyä yhä tiheämpään taivaalle; ne, jotka nostivat päänsä suuren jumalankuvan puoleen, tunsivat raskaiden vesipisaroiden putoavan otsalleen, ja sade alkoi.

Sitä jatkui koko yön runsaasti, virtana; ukkonen jyrisi, se oli Molokin ääni; hän oli voittanut Tanitin; -- nyt jumalatar oli tehty hedelmälliseksi ja avasi taivaan laelta jättiläisrintansa. Toisinaan näki salaman kirkkaassa valossa hänen makaavan pilvivuoteellaan; mutta sitten synkät pilvet jälleen sulkeutuivat ikäänkuin hän vielä olisi ollut liian uupunut ja haluaisi nukkua uudelleen; karthagolaiset, -- joiden mielestä kuu synnytti veden, -- huusivat helpoittaakseen hänen synnytystuskaansa.

Sade virtasi penkereille ja valui niiltä joka taholle alas, muodosti pihoille järviä, portaille putouksia ja katujen kulmiin pyörteitä. Se valui raskaina lämpöisinä ryöppyinä tai tiheinä juovina; jokaisen rakennuksen kulmauksesta syöksyi suuria kuohua via virtoja alas; ja pitkin seiniä näkyi kuten hiljaa heiluvia valkoisia liinoja, ja huuhdotut temppelinkatot välkkyivät mustina salamien valossa. Vesi virtasi tuhansina puroina alas Akropoliilta; taloja luhistui aivan odottamatta; ja palkkeja, rappauksen paloja, huonekaluja ui virroissa, jotka syöksyivät pauhaten yli katukivien.

Ulkosalle pantiin ruukkuja, kannuja, kankaita; mutta soihdut sammuivat; otettiin kekäleitä Baalin roviosta, ja saadakseen juoda seisoivat karthagolaiset pää taaksepäin ojossa ja suu auki. Toiset makasivat mutaisten lammikoiden äärellä, upottivat niihin käsivartensa olkapäitä myöten ja ahmivat niin runsaasti vettä, että puhvelihärkien tavoin antoivat sen ylen. Vähitellen täytti viileys ilman; he hengittivät syvään raitista ilmaa oikoen jäseniään ja tämän hurmauksen vaikutuksesta heräsi heissä piankin suunnaton toivo. Kaikki kurjuus oli unohtunut. Isänmaa syntyi uudelleen vielä kerran.

He tunsivat ikäänkuin tarpeen saada purkaa muihin suunnatonta raivoaan, jota he eivät olleet voineet käyttää itseään vastaan. Sellainen uhraus ei saanut jäädä hyödyttömäksi; -- vaikka he eivät tunteneet omantunnonvaivoja, niin valtasi heidät se vimma, joka herää osanotosta sovittamattomiin rikoksiin.

Sade oli yllättänyt barbaarit heidän huonosti suljetuissa teltoissaan; ja seuraavana päivänä he vielä aivan märkinä kahlasivat kurassa etsien pilaantuneita ruokavarojaan sekä turmeltuneita ja hukkuneita aseitaan.

Hamilkar meni omasta alotteestaan tapaamaan Hannoa; ja kun hänellä oli täysi määräämisvalta, uskoi hän kaupungin ylijohdon hänelle. Vanha suffeetti epäröi hetkisen suuttumuksensa ja vallanhimonsa välillä. Hän suostui lopulta.

Sitten käski Hamilkar lykätä vesille galeerin, jonka kummassakin päässä oli katapultti, ja soudatti sen golfiin vastapäätä lauttaa; sitten hän vei paraimmat joukot käytettävissä oleviin laivoihin. Hän siis pakeni; hän suuntasi matkan pohjoiseen päin ja katosi meren usvaan.

Mutta kolme päivää myöhemmin (juuri kun aijottiin hyökätä uudelleen kaupunkia vastaan) saapui Libyanpuoleisia miehiä meluten leiriin. Barkas oli laskenut heidän rannoilleen. Hän oli kaikkialta koonnut ruokavaroja ja kulki yhä sisemmälle maahan.

Silloin barbarit vimmastuivat aivan kuin heitä olisi petetty. Ne, joita piiritys eniten ikävystytti, varsinkin gallialaiset, lähtivät muurien luota ja riensivät hänen jälestään. Spendius aikoi panna helepoliksen uudelleen kuntoon; Matho oli ajatuksissaan vetänyt teltastaan Megaraan asti viivan ja vannonut, kulkevansa sitä myöten; eikä ainoakaan heidän miehistään liikahtanut paikoiltaan. Mutta toiset, joita Autharitos johti, lähtivät pois jättäen muurin läntisen osan vapaaksi. Huolettomuus oli niin suuri, ettei edes ajateltukaan panna toisia heidän sijaansa.

Narr' Havas piti heitä etäältä vuoristosta silmällä. Hän vei yön aikaan väkensä laguunin ulommalle reunalle, meren rantaa myöten, ja tuli Karthagoon.

Hän ilmestyi sinne kuten pelastajana, tuoden mukanaan kuusituhatta miestä, joilla kaikilla oli jauhoja viittansa suojassa, ja neljälläkymmenellä norsulla oli selässään rehua ja kuivattua lihaa. Kaikki riensivät niiden luo; niille annettiin nimet. Näiden suurien, Baalille pyhitettyjen eläinten tulo riemastutti karthagolaisia vielä enemmän kuin niin suurien apujoukkojen saapuminen; olivathan norsut jumalan rakkauden merkki, todistus siitä, että hän vihdoinkin aikoi sekaantua sotaan puolustaakseen heitä.

Narr' Havas otti Vanhimpien kiitokset vastaan. Sitten hän nousi Salammbon palatsia kohden.

Hän ei ollut tavannut Salammbota sen jälkeen, kun hän Hamilkarin teltassa, viiden armeijan keskellä oli tuntenut hänen pienen, kylmän ja pehmeän kätensä lepäävän omassaan; kihlauksen jälkeen oli Salammbo lähtenyt Karthagoon. Narr' Havaksen rakkaus, joka oli saanut antaa tilaa muille, kunnianhimoisille ajatuksille, oli jälleen, herännyt; ja nyt hän aikoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan, naida hänet, ottaa hänet omakseen. Salammbo ei voinut käsittää, miten tuo nuori mies koskaan voisi tulla hänen herrakseen! Vaikka hän joka päivä rukoilikin Tanitilta Mathon kuolemaa, niin hänen kauhunsa libyalaista kohtaan väheni. Hän tunsi hämärästi, että siinä vihassa, jolla Matho oli häntä vainonnut, oli jotain melkein pyhää, -- ja hän olisi halunnut nähdä Narr' Havaksessa edes välkkeen tuosta väkivaltaisesta voimasta, joka yhä vieläkin häikäisi hänen mielensä. Tosin hän halusi lähemmin tutustua numidialaiseen, ja kuitenkin olisi hänen läsnäolonsa tuntunut tuskalliselta. Hän käski vastaamaan, ettei hän voinut ottaa numidialaista vastaan.

Sitä paitsi oli Hamilkar kieltänyt väkeään päästämästä numidialaisten kuningasta Salammbon luo; lykäten tämän palkinnon sodan loppuun asti toivoi hän paremmin pysyttävänsä hänet uskollisena; ja Narr' Havas vetäytyi pois peläten suffeettia.

Mutta Neuvoston suhteen hän osottautui korskaksi. Hän muutteli heidän määräyksiään. Hän vaati omille miehilleen etuoikeuksia ja asetti heidät tärkeimpiin paikkoihin; barbarit hämmästyivät suuresti nähdessään numidialaiset torneissa.

Karthagolaisten kummastus oli vielä suurempi, kun näkivät vanhalla punilaisella kolmisoutulaivalla palaavan neljäsataa heikäläistä, jotka olivat Sicilian sodan aikana joutuneet vangiksi. Hamilkar oli nimittäin salaa lähettänyt kvinteille niiden latinalaisten laivojen miehistön, jotka oli valloitettu ennen tyrilaisten kaupunkien luopumista; ja Rooma lähetti nyt vastapalkaksi ottamansa vangit takaisin. Sitäpaitsi hylkäsi Rooman kansa sardinialaisten palkkasoturien tarjoumukset ja kieltäytyi ottamasta vastaan uticalaisia alamaisikseen.

Hiero, Syracusan tyranni, seurasi tätä esimerkkiä. Säilyttääkseen valtionsa hän piti välttämättömänä, että nämä molemmat kansat olivat tasavoimaisia; kananealaisten pelastus oli siis hänelle tärkeä ja hän julisti olevansa heidän ystävänsä ja lähetti heille tuhannen kaksisataa härkää ja viisikymmentä kolmetuhatta nebolia puhdasta vehnää.

Oli olemassa paljoa painavampi syy, joka pakotti auttamaan Karthagoa, ymmärrettiin nimittäin, että jos palkkasoturit saavat voiton, niin kaikki, sotilaista astioiden pesijöihin asti nousevat kapinaan, eikä mikään hallitus, eikä mikään talo voi heitä vastustaa.

Sillä välin samoili Hamilkar itäisten seutujen halki. Hän pakoitti gallialaiset peräytymään ja lopulta näkivät barbarit olevansa melkein saarroksissa.

Nyt hän alkoi heitä ärsyttää. Hän läheni ja loittoni ja toistaen yhä tätä temppua sai hän heidät vähitellen siirtymään pois leiripaikoiltaan. Spendius oli pakotettu seuraamaan heitä; lopulta lähti Mathokin heidän jälestään.

Mutta hän ei mennytkään Tunista kauvemmaksi. Hän sulkeutui sen muurien sisään. Tämä itsepäinen teko oli hyvin viisas, sillä pian nähtiin Narr' Havaksen tulevan Khamonin portista norsuineen ja sotilaineen; Hamilkar kutsui hänet luokseen. Muut barbarit samoilivat jo pitkin maakuntia ajaen suffeettia takaa.

Clypeassa oli kolme tuhatta gallialaista liittynyt hänen joukkoonsa. Hän tuotatti hevosia Kyrenaikasta, aseita Brutuimista ja ryhtyi uudelleen sotaan.

Hänen neronsa ei vielä koskaan ollut osottautunut niin valtaavaksi ja hedelmälliseksi. Viisi kuukautta hän houkutteli palkkasotureita jälestään. Hänellä oli maali, jonne hän tahtoi heidät johtaa.

Barbarit olivat ensi aluksi koettaneet saartaa hänet jakamalla armeijansa pienempiin osastoihin; hän pääsi aina pakoon. He eivät enää erottautuneet. Heidän armeijansa oli noin neljänkymmenentuhannen miehen suuruinen, ja monta kertaa he ilokseen näkivät karthagolaisten peräytyvän.

Narr' Havaksen ratsuväki oli heidän alituisena vaivanaan! Toisinaan, päivän helteisimpinä hetkinä, kun kuljettiin tasankoa pitkin puoliksi nukkuen raskaan asetaakan alla, näkyi äkkiä pitkä tomurivi taivaan rannalla; kavioiden kopsetta kuului yhä lähempää ja keskeltä hiekkapilveä näkyi säihkyviä silmiä ja lensi nuolisade heitä kohden. Valkoisiin vaippoihin verhotut numidialaiset päästivät kovia huutoja, nostivat kätensä ylös, painoivat polvensa korskuvien ratsujensa kylkiin, kääntyivät äkkiä ja katosivat. Heillä oli aina jonkun matkan päässä dromedarien selässä peitsi varastoja, ja he palasivat entistään pelottavampina, ulvoivat kuin sudet, kiisivät pois kuin korppikotkat. Rivien reunoilla olevat barbarit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, -- ja sitä jatkui iltaan asti, jolloin koetettiin päästä vuoriston suojaan.

Vaikka se olikin norsuille vaarallista, niin uskalsi Hamilkar mennä vuoristoon. Hän seurasi pitkää vuorenharjannetta, joka Hermaeumin kallioniemestä ulottuu Zaguanin kukkulaan. Barbarit luulivat hänen siten salaavan joukkonsa pienuutta. Mutta se epävarmuus, jossa hän heitä piti koko ajan, sai heidät lopulta suurempaan raivoon kuin tappio olisi saanut. He eivät kuitenkaan kadottaneet rohkeuttaan, vaan kulkivat hänen jälessään.

Vihdoin eräänä iltana Hopeavuoren ja Lyijyvuoren välissä keskellä korkeita kallioita, erään solan suulla he äkkiä kohtasivat joukon kevytaseisia; ja armeija oli varmaankin kokonaisuudessaan näiden takana, sillä kuului astun taa ja torvien raikunaa; heti karthagolaiset pakenivat solaa myöten. Se johti tasangolle, joka oli piilun muotoinen ja oli korkeiden kallioseinien välissä. Saadakseen kepeäaseiset kiinni syöksyivät barbarit heidän jälestään; aivan solan perällä juoksevien härkien keskellä riensi toisia karthagolaisia hurjasti eteenpäin. He näkivät punaviittaisen miehen, se oli suffeetti, he huusivat toisilleen hänen nimensä, ja entistään suuremmalla vimmalla ja ilolla he syöksyivät eteenpäin. Muutamat, joko laiskuudesta tai huolimattomuudesta, olivat jääneet solan suulle. Mutta eräästä läheisestä metsiköstä syöksyi ratsu joukko, esiin ja ajoi heidät keihään pistoilla ja miekan iskuilla toisten jälestä ja pian olivat kaikki barbarit alhaalla tasangolla.

Kun tämä suuri ihmislauma oli jonkun aikaa liikkunut sinne ja tänne, pysähtyi se; he eivät löytäneet mitään tietä pois rotkosta.

Ne, jotka olivat lähinnä solan suuta palasivat taapäin; mutta aukko oli kokonaan kadonnut. Takaa huudettiin etunenässä olevia rientämään eteenpäin; he murskautuivat vuorta vastaan ja etäältä he haukkuivat tovereitaan, jotka eivät osanneet löytää paluutietä.

Tuskin olivat barbarit laskeutuneet tasangolle, kun kallioiden takana olevat miehet olivat nostaneet ne hirsien avulla ja pudottaneet ne alas; ja kun rinne oli jyrkkä, niin nuo suunnattomat lohkareet olivat sikin sokin vyöryessään alas kokonaan tukkineet ahtaan aukon.

Tasangon toisessa päässä oli pitkä, paikottain kallion halkeamien katkaisema kapea käytävä, se vei rotkoon, joka johti ylängölle, minne punilainen armeija oli asettunut. Tähän käytävään ja kallioseinää vastaan oli jo edeltäpäin pantu tikapuita; ja halkeamien mutkien suojaamina olivat kepeäaseiset, ennenkuin heihin ennätettiin, ehtineet päästä niiden luo ja kavuta ylös. Muutamat joutuivat itse rotkoon; heidät vedettiin sieltä köysien avulla ylös, sillä rinne oli tällä kohdin juoksuhiekkaa, ja oli niin jyrkkä, ettei polvillaankaan olisi voinut kömpiä sitä ylös. Barbarit saapuivat melkein heti kepeäaseisten jälestä sinne. Mutta ristikko, joka oli neljäkymmentä kyynärää korkea ja täytti tarkalleen kallioiden välin, laskeutui äkkiä heidän eteensä kuten taivaasta pudonnut valli.

Suffeetin laskelmat olivat siis onnistuneet. Ei yksikään palkkasotureista tuntenut vuoristoa, ja astuessaan kolonnien etunenässä he olivat riistäneet toiset mukaansa. Lohkareet, jotka olivat alipäästä kapeampia, olivat helposti kaatuneet ja kaikkien juostessa oli Hamilkarin armeija perällä huutanut kuten suuren vaaran uhatessa. Hamilkar olisi kyllä voinut menettää kaikki kepeäaseisensa, mutta puolet ainoastaan joutui hukkaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka kaksikymmentä kertaa enemmän saadakseen sellaisen tempun onnistumaan.

Aamuun asti kulkivat barbarit tiheinä joukkoina alanteen toisesta päästä toiseen. He tunnustelivat käsillään kallioita löytääkseen jonkun tien ulos.

Vihdoin päivä nousi; silloin he näkivät kaikkialla ympärillään korkean, äkkijyrkän, valkoisen kallioseinän. Eikä mitään pelastuksen mahdollisuutta tai toivoa ollut olemassa! Tämän umpikujan molemmat luonnon laatimat aukot olivat suljetut, toisella puolen oli ristikko, toisella kallioröykkiö.

Silloin kaikki katsoivat toisiinsa sanaakaan sanomatta. He lannistuivat tuntien jääkylmän väristyksen ruumiissaan ja lyijynraskaan painon silmäluomissaan.

He kokosivat voimansa ja syöksyivät kalliota vastaan. Mutta alimmat ylimpien painon alla olevat kivet eivät liikahtaneetkaan. He koettivat kavuta niitä myöten päästäkseen ylös tasangolle, mutta kuperissa lohkareissa ei ollut kädelle mihin olisi tarttunut. He aikoivat puhkaista maan solan kummankin puolen: heidän aseensa taittuivat. Telttojen pylväistä he tekivät suuren tulen; tuli ei kyennyt polttamaan vuorta.

He palasivat ristikon luo; siinä oli pitkiä nauloja, seipäiden paksuisia, ja teräviä kuin siilin piikit ja tiheämmässä kuin harjan jouhet. Mutta heidän raivonsa oli niin suuri, että he syöksyivät sitä vastaan. Naulat painuivat etumaisten selkärankaan asti, heidän takanaan olevat liukuivat toveriensa ruumiita myöten alas; ja kaikki peräytyivät jättäen jälkeensä kamalia ihmislihan kappaleita ja verisiä hiustukkoja.

Kun lamautuminen oli hiukan tyyntynyt, niin tarkastettiin paljoko heillä oli ruokavaroja. Palkkasotureilla, joiden kuormasta oli hukkunut, oli ruokaa tuskin kahdeksi päiväksi, ja toiset olivat aivan ilman muonavaroja, sillä he odottivat etelän kylien lupaamaa lähetystä.

Mutta härät, jotka karthagolaiset olivat ajaneet solaan houkutellakseen barbareja, kuljeksivat vapaina. Ne tapettiin keihäillä; ne syötiin, ja kun vatsa oli täynnä, niin ajatukset kadottivat osan synkkyydestään.

Seuraavana päivänä he teurastivat kaikki muulit, yhteensä noin neljäkymmentä. Sitten kalvettiin nahatkin, keitettiin sisälmykset, murskattiin luut, eivätkä he vielä vaipuneet epätoivoon; Tuniksessa oleva armeija oli varmaankin saanut tiedon heidän tilastaan ja oli tulossa.

Mutta viidennen päivän iltana tuli nälänhätä suuremmaksi; he pureskelivat miekkojen hihnoja ja pieniä sieniä, joilla kypärit olivat vuoratut.

Nämät neljäkymmentä tuhatta miestä olivat ahdetut yhteen kilpa-ajoradan tapaiseen, jonka ympärillä olevat vuoret muodostivat. Muutamat jäivät ristikon eteen tai lohkareiden juurelle; toiset makasivat sikin sokin tasangolla. Urhoolliset karttivat toisiaan, ja pelkurit etsivät voimakkaita, jotka eivät kuitenkaan voineet heitä pelastaa.

Löyhkän tähden haudattiin kepeäaseisten ruumiit heti; hautojen paikkaa ei enää erottanut.

Kaikki barbarit makasivat ikääntyneinä pitkin maata. Siellä täällä kuljeksi joku vanha soturi heidän riviensä välitse; ja he karjuen kiroilivat Karthagoa, Hamilkaria -- ja Mathoa, vaikka hän oli syytön heidän turmioonsa; mutta heidän mielestään olisi heidän tuskansa ollut pienempi, jos hän olisi ollut sitä jakamassa. Sitten he huokailivat; muutamat itkivät aivan hiljaa kuten pienet lapset.

He tulivat päällikköjensä luo ja pyysivät heitä antamaan jotain, joka vaimentaisi heidän kärsimyksiään. Toiset eivät vastanneet, -- tai, raivoissaan sieppasivat kiven Ja heittivät sen vasten heidän kasvojaan.

Muutamat säilyttivät huolellisesti jossain maankolossa pientä ruokavarastoa, muutamia kourallisia taateleita, hiukan jauhoja; ja he söivät niitä öisin pää viitan suojassa. Ne, joilla oli miekka, pitivät sitä paljaana kädessään; epäluuloisimmat seisoivat nojaten vuorta vastaan.

He syyttivät ja uhkasivat päälliköitään. Autharitos rohkeni näyttäytyä. Barbarin itsepäisyydellä, jota ei mikään saa horjumaan, hän kulki pari kymmentä kertaa päivässä lohkareita kohden, joka kerta toivoen näkevänsä niiden siirtyneen; ja hänen taljalla verhottujen vahvojen hartiainsa huojunta muistutti hänen tovereilleen karhua, joka keväällä lähtee luolastaan katsomaan, onko lumi sulanut.