Part 21

Hamilkar seisoi tällä hetkellä Melkarthin temppelin katolla. Hän oli laskenut, että helepolis tulisi suoraan häntä kohden päin muurin vahvinta osaa, jolla juuri sen vahvuuden vuoksi ei ollut vartioitakaan. Jo kauvan olivat hänen orjansa kantaneet vesileilejä vallikäytävälle, jonne he olivat savesta rakentaneet kaksi poikkiseinää ja siten muodostaneet jonkunmoisen vesisäiliön. Vesi valui vähitellen maavallille, ja ihmeellistä kyllä, Hamilkar ei näkynyt välittävän siitä.

Mutta kun helepolis oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä käski hän asettamaan lautoja katujen yli, talojen Välille, vesialtaista muurille asti; ja rivissä seisovat miehet kuljettivat kädestä käteen kypärejä ja ruukkuja, jotka tyhjennettiin yhtäpäätä. Karthagolaiset suuttuivat tästä veden tuhlaamisesta. Sillä välin särki oinas muuria; äkkiä puhkesi virta esiin irtautuneiden kivien välistä. Silloin tuo korkea pronssilla verhottu yhdeksänkerroksinen rakenne, jossa oli yli kolmetuhatta sotilasta, alkoi hiljaa heilahdella kuten laiva. Maavallille syöksynyt vesi oli uurtanut tien sen edessä; pyörät vaipuivat liejuun; ensi kerroksesta ilmestyi nahka-esirippujen välistä Spendiuksen pää puhaltaen täysin voimin norsunluutorveen. Vielä kerran liikahti suuri koneisto kuten suonenvedontapaisesti noin kymmenen askelta eteenpäin; mutta maa pehmeni yhä enemmän, pyörät vaipuivat akseliaan myöten liejuun ja helepolis pysähtyi, kallistuen pelottavalla tavalla toiselle puolelle. Katapultti liukui ylimmän lavan reunaan; ja raskaan vipunsa painosta putosi murskaten allaan olevat kerrokset. Aukkojen luona seisovat sotilaat putosivat syvyyteen tai pitelivät pitkien hirsien päistä kiinni ja lisäsivät siten painollaan helepoliksen kallistumista joka paukkui kaikissa liitteissään ja lopulta särkyi.

Toiset barbarit riensivät auttamaan. He tunkeutuivat yhteen suureen, tiheään röykkiöön. Karthagolaiset laskeutuivat muurilta alas ja iskien heihin takaapäin tappoivat heitä vastustusta tapaamatta. Mutta barbarien viikatevaunut kiisivät paikalle. Ne ajoivat tämän kihermän ulkoreunaa pitkin; ja joukko nousi jälleen muureille; yö saapui; vähitellen barbarit vetäytyivät pois.

Tasangolla ei näkynyt enää muuta kuin jonkinmoinen musta kihermä, sinertävästä golfista aina valkoiseen laguuniin asti; ja järvi, jonne Verta oli virrannut, levisi kauempana ikäänkuin purppuralaimiska.

Maavalli oli nyt niin täynnä kuolleita, että olisi luullut sen rakennetuksi ihmisruumiista. Sen keskellä oli pronssilevyillä verhottu helepolis; ja tuon tuostakin irrottautui siitä suuria kappaleita kuten kiviä särkyvästä pyramidista. Muurien sivuissa näkyi pitkiä sulaneesta lyijystä syntyneitä juovia. Siellä täällä paloi kaatunut puutorni; ja pimeään peittyvien talojen rajaviivat muistuttivat raunioiksi sortuneen amphiteatterin astimia. Raskaita savupilviä nousi kuljettaen mukanaan kipinöitä, jotka katosivat mustalle taivaalle.

Sillä välin karthagolaiset, joita jano alkoi vaivata, olivat rientäneet vesialtaiden luo. He särkivät portit. Altaiden pohjalla näkyi liejuinen muta.

Miten heidän nyt käy? Barbarien lukumäärä oli loppumaton, ja kun väsymys oli haihtunut, niin alkavat he varmasti uudelleen taistelun.

Kansa neuvotteli koko yön kaupunginosittani kadunkulmissa. Toiset sanoivat, että naiset, sairaat ja vanhukset olivat lähetettävät pois; toiset ehdoittivat hylkäämään kaupungin ja asettumaan asumaan loitommalle johonkin siirtokaupunkiin. Mutta laivoja puuttui, ja aurinko nousi, ennenkuin oli päästy mihinkään päätökseen.

Sinä päivänä ei laisinkaan taisteltu, kaikki olivat siksi uupuneita. Nukkuvat miehet näyttivät kuolleilta.

Kun karthagolaiset pohtivat syytä onnettomuuteensa, niin he muistivat, etteivät olleet laisinkaan lähettäneet vuotuista uhria Phoinikiaan Tyrilaiselle Melkarthille; ja suunnaton pelko valtasi kaikki. Epäilemättä jumalat olivat suuttuneet tasavaltaan ja aikoivat jatkaa kostoaan.

Heitä pidettiin julmina valtiaina, joita lauhdutettiin rukouksilla ja lahjottiin lahjoilla. Mutta kaikki olivat heikkoja Molok-tuhoojan rinnalla. Ihmisten olemassa-olo, heidän lihansakin kuului hänelle; ja sen vuoksi olikin karthagolaisilla tapana uhrata hänelle osa siitä lauhduttaakseen hänen vihaansa. Lapsien otsaa tai niskaa poltettiin palavalla villatukolla; ja kun tämä Baalin lepyttäminen tuotti papeille paljon rahaa, niin nämät neuvoivat aina sitä helpoimpana ja miellyttävimpänä uhrauskeinona.

Mutta tällä kertaa oli kysymys itse tasavallasta. Kun nyt jokainen etu oli ostettava jonkin menettämisen kautta, ja jokainen sopimus riippui heikomman tarpeesta ja vahvemman vaatimuksista, niin ei löytynyt mitään tuskaa, joka olisi kyllin suuri tämän jumalan edessä, joka iloitsi kaikkein kamalimmasta, ja jonka mielivallasta he nyt olivat riippuvaisia. Hänet oli siis suostutettava kokonaan. Esimerkit todistivat, että nämät keinot saivat vitsauksen poistumaan. Sitäpaitsi he luulivat, että tuliuhri puhdistaisi Karthagon. Kansan verenhimo oli jo herätetty edeltäpäin. Sitäpaitsi tuli valinnan osua yksinomaan suuriin perheisiin.

Vanhimmat kokoontuivat. Istuntoa kesti kauvan. Hannokin oli saapunut. Kun hän ei enää voinut istua, niin hän jäi oven luo makaamaan puoliksi suuren verhon hetaleiden peittoon; ja kun Molokin ylimmäinen pappi kysyi heiltä olivatko he suostuvaiset luovuttamaan lapsensa, niin hänen äänensä kaikui äkkiä hämärässä kuin jonkun pahan haltijan karjunta luolan pohjukasta. Hän sanoi surevansa sitä, ettei hän voinut luovuttaa omaa vertansa olevaa olentoa: ja hän katsoi Hamilkariin, joka istui salin toisessa päässä vastapäätä häntä. Suffeetti joutui tästä katseesta niin hämilleen, että hän loi katseensa maahan. Kaikki vuoron perään nyökkäsivät myöntävästi; ja pyhien menojen mukaisesti hänen tuli vastata ylimmälle papille: "Niin, se tapahtukoon." Silloin Vanhimmat päättivät uhrauksen pantavaksi toimeen käyttäen tavanmukaista kuvakieltä, -- sillä muutamista asioista on vaikeampi puhua kuin panna niitä täytäntöön.

Päätös tuli melkein heti tietyksi Karthagossa; kaupunki kaikui valitushuudoista. Kaikkialla kuuli naisten huutoja; heidän puolisonsa joko lohduttivat heitä tai herjasivat moittien heitä.

Mutta kolme tuntia sen jälkeen levisi vielä hämmästyttävämpi uutinen kaupungissa; suffeeti oli löytänyt rantajyrkänteen juurelta lähteitä. Kaikki juoksivat sinne. Hiekkaan kaivetuista kuopista näkyi vettä; ja jo muutamat makasivat suullaan maassa ja joivat.

Ei Hamilkar itsekään tietänyt, oliko se jumalien antama neuvo vai muistiko hän hämärästi isänsä ennen muinoin ilmaiseman salaisuuden; mutta neuvottelusta lähtiessään hän oli mennyt meren rannalle ja alkanut orjiensa kanssa kaivaa hietaa.

Hän jakoi vaatteita, jalkineita ja viiniä. Hän antoi kaiken jälellä olevan viljan pois. Hän päästi kansan palatsiinsakin ja avasi kyökit, varastot ja kaikki huoneet, -- Salammbon huonetta lukuunottamatta. Hän ilmoitti, että kuusituhatta gallialaista palkkasoturia oli tulossa, ja että Makedonian kuningas lähetti sotilaita.

Mutta jo toisena päivänä lähteet alkoivat kuivua; ja kolmantena päivänä ne olivat jo aivan ehtyneet. Silloin Vanhimpien päätös uudelleen kulki suusta suuhun, ja Molokin papit ryhtyivät toimeensa.

Mustapukuisia miehiä ilmestyi taloihin. Monet poistuivat sitä ennen muka jonkin kauppa-asian tai jonkun ostettavan herkun tähden; Molokin palvelijat saapuivat aivan odottamatta ja ottivat lapset. Toiset luovuttivat ne tylsämielisinä vapaaehtoisesti. Sitten vietiin ne Tanitin temppeliin, jossa papittaret saivat huvittaa ja ruokkia niitä juhlapäivään asti.

He saapuivat äkkiä Hamilkarin luo ja tapasivat hänet puutarhassaan:

-- "Barkas! me tulemme asioissa, jotka kyllä tiedät... noutamaan poikaasi!" He lisäsivät, että ihmiset olivat tavanneet hänet edellisessä kuussa eräänä iltana keskellä Mappalioita erään vanhuksen taluttamana.

Ensiksi suffeetti tunsi aivan kuin tukehtuvansa. Mutta pian hän huomasi, että kaikki kieltäminen oli hyödytöntä, Hamilkar nyökkäsi; ja hän vei heidät kauppataloon. Hänen viittauksestaan riensi muutamia orjia vartioimaan sen ympäristöä.

Hän tuli Salammbon huoneesen aivan mielettömänä. Hän tarttui toisella kädellään Hannibaliin, kiskaisi toisella kädellään lähellä olevan vaatteen reunanauhan, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pisti nauhanpään tukoksi hänen suuhunsa ja piiloitti hänet häränvuotavuoteen alle, vetäen aivan maahan asti leveän peitteen.

Sitten hän käveli edes takaisin huoneessa; hän nosti kätensä ilmaan, pyöri paikallaan ympäri, puri huuliaan. Sitten hän pysähtyi tuijottaen eteensä ja läähättäen kuin kuolemaisillaan.

Mutta hän löi kolme kertaa käsiään yhteen. Giddenem riensi sisään.

--"Kuule!" sanoi hän, "mene ottamaan orjieni joukosta kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikalapsi, jolla on musta tukka ja kupera otsa! Tuo poika tänne! riennä!"

Kohta Giddenem palasi tuoden pojan mukanaan.

Se oli heikon näköinen lapsi, samalla laiha ja pöhöttynyt. Hänen ihonsa näytti harmaalta kuten se ilettävä riepu, joka riippui hänen lanteellaan; hän veti päänsä olkapäittensä väliin ja käden selkäpuolella hieroi silmiään, jotka olivat täynnä kärpäsiä.

Mitenkä koskaan voisi luulla häntä Hannibaliksi! eikä aikaa ollut valita toista! Hamilkar katsoi Giddenemiin; hänen mielensä teki kuristaa tämä kuoliaaksi.

-- "Mene!" huusi hän; orjapäällikkö pakeni.

Siis onnettomuus, jota jo kauvan oli pelännyt, oli tullut, ja hän ponnisti ajatuksiaan löytääkseen jonkun keinon päästäksensä siitä.

Äkkiä Abdalonim puhui oven takaa. Suffeettia kysyttiin. Molokin palvelijat kävivät kärsimättömiksi.

Hamilkar pidätti huudahduksen kuten kuuma rauta olisi häntä polttanut; ja hän alkoi uudelleen kulkea pitkin huonetta kuten mielipuoli. Sitten hän vaipui kaidepuun viereen, kyynärpäät polvia vastaan ja pää nyrkkien välissä.

Porfyyriammeessa oli vielä hiukan kirkasta vettä Salammbon pyhiä pesuja varten. Taistellen inhoaan ja ylpeyttään vastaan suffeetti pisti lapsen sinne ja kuten orjakauppias hän alkoi lasta pestä ja hieroa harjoilla ja punamullalla. Sitten hän otti seinillä olevista laatikoista kaksi purppurakaistaa, pani toisen pojalle eteen, toisen taakse ja yhdisti ne olkapäillä kahdella timanttisoljella. Hän kaatoi hajuvettä hänen päähänsä; hän pani pojan kaulaan elektronkäädyt ja sitoi jalkaan sandaalit, joiden korot olivat helmillä koristetut, -- hänen tyttärensä omat sandaalit! Sitä tehdessään hän polki maata häpeästä ja vimmasta; Salammbo, joka oli rientänyt häntä auttamaan, oli yhtä kalpea kuin hänkin. Poika hymyili, sillä tämä loisto häikäisi häntä, ja kun hän tuli rohkeammaksi, niin alkoi hän taputtaa käsiään ja hypellä Hamilkarin taluttaessa häntä pois.

Hän piti lujasti pojan kädestä kiinni ikäänkuin peläten hänet kadottavansa; ja lapsi, jonka käteen se koski hiukan, itki juostessaan hänen rinnallaan.

Erään palmupuun alta orjavankilan läheltä kuului valittava ja rukoileva ääni. Se valitti: "Valtias! oi! Valtias!"

Hamilkar kääntyi ja näki vieressään inhottavan näköisen miehen, yhden noista onnettomista, jotka sattumalta elivät hänen talossaan.

-- "Mitä sinä tahdot?" kysyi suffeetti.

Orja, joka vapisi kamalasti, änkytti:

-- "Minä olen hänen isänsä!"

Hamilkar astui yhä eteenpäin; toinen seurasi häntä selkä köyryssä, polvet koukussa ja pää ojolla. Sanomaton tuska kuvastui hänen vääntyneissä kasvoissaan, ja hän oli tukehtua pidätettyyn itkuun, niin kovasti teki hänen mielensä kysellä ja huutaa: "Armoa!"

Lopulta hän uskalsi koskettaa Hamilkaria arasti kyynärpäähän.

-- "Aijotko hänet...?" Hänellä ei ollut voimia jatkaa, ja Hamilkar pysähtyi aivan hämmästyen tätä surua.

Hän ei koskaan ollut ajatellut, -- niin suuri oli heitä erottava juopa, -- että heidän kahden välillä voisi löytyä jotain yhteistä. Jopa se tuntui loukkaukseltakin, sekaantumiselta hänen etuoikeuksiinsa. Hän vastasi katseella, joka oli kylmempi ja raskaampi kuin pyövelin kirves; orja vaipui pyörtyneenä tomuun hänen jalkoihinsa. Hamilkar harppasi hänen ylitseen.

Nuo kolme mustapukuista miestä odottivat suuressa salissa seisoen kivilaattaa vastaan. Siellä Hamilkar repi vaatteensa ja heittäytyi katkerasti huutaen permantoliuskoille:

-- "Oi! pikku Hannibal parka! oi! minun poikani! minun lohdutukseni! minun toivoni! minun elämäni! Surmatkaa minutkin! Ottakaa minutkin! Voi onnettomuutta! onnettomuutta!" Hän raastoi kynsillään kasvojaan, repi hiuksiaan ja parkui kuten itkijänaiset hautajaisissa. "Viekää hänet siis pois! minä kärsin liian paljon! lähtekää! tappakaa minutkin kuten hänet." Molokin palvelijat ihmettelivät, että suurella Hamilkarilla oli niin heikko sydän. He melkein heltyivät.

Kuului avojalkojen lätinää ja lyhyttä läähätystä, kuten juoksevan villipedon hengitystä; ja kolmannen; käytävän kynnykselle norsunluupihtipielien väliin ilmestyi mies, kalmankalpea, pelottavana ojentaen kätensä; hän huusi:

-- "Minun lapseni!"

Yhdellä hyppäyksellä oli Hamilkar syöksynyt orjan kimppuun; ja tukkien kädellään hänen suunsa, hän huusi vieläkin kovempaa:

-- "Tämä vanhus on hänet kasvattanut! hän kutsuu poikaa lapsekseen! hän tulee surusta hulluksi! jo riittää! jo riittää!" ja lykäten hartioista pappia ja heidän uhriaan hän poistui heidän kanssaan ja jalallaan polkaisi oven takanaan kiinni'.

Hamilkar kuunteli muutaman hetken, peläten näkevänsä heidän palaavan. Sitten ajatteli hän ensin vapautua orjasta ollakseen aivan varma hänen vaitiolostaan; mutta vaara ei vielä ollut aivan ohitse, ja tämä kuolema, jos jumalat siitä suuttuivat, saattoi olla hänen pojalleen turmioksi. Sitten muutti hän mielipidettään ja lähetti Taanakin tuomaan orjalle kyökkinsä parhaita herkkuja: neljänneksen vuohta, papuja ja granaattiomenasäilykkeitä. Orja, joka ei ollut syönyt pitkään aikaan, ahmi ruokaa, ja hänen kyyneleensä valuivat vateihin.

Hamilkar palasi sitten Salammbon luo ja avasi Hannibalin siteet. Kiukustunut poika puri häntä käteen niin että veri valui. Hamilkar lykkäsi hänet hellällä liikkeellä syrjään.

Saadakseen hänet pysymään alallaan aikoi Salammbo pelottaa häntä Lamialla, Kyrenaikan ihmisiä syövällä kummituksella.

-- "Missä hän on!" kysyi poika.

Kerrottiin sitten hänelle, että rosvot tulevat pistämään hänet vankeuteen. Hannibal huudahti: -- "Tulkoot vaan, niin minä tapan heidät!"

Hamilkar silloin kertoi hänelle koko kamalan totuuden. Mutta Hannibal suuttui isälleen, joka hänen väitteensä mukaan kyllä voisi tuhota koko kansan, sillä olihan hän Karthagon valtias.

Vihdoin hän ponnistuksista ja vihasta uupuneena vaipui levottomaan uneen. Hän puheli unissaan maaten selällään kirkkaanpunaisella tyynyllä; hänen päänsä painui hiukan taapäin, ja hänen pieni kätensä, joka oli hiukan ojentunut ulospäin, jäi aivan suoraksi, käskevään asentoon.

Kun pimeä yö oli saapunut, niin Hamilkar nosti hänet hellästi syliinsä ja astui ilman soihtua galeeriportaita alas. Kauppahuoneesta hän otti korillisen rypäleitä ja maljan kirkasta vettä; lapsi heräsi Aleteen kuvapatsaan edessä, jalokivikammiossa; ja hän hymyili -- samoinkuin orjankin lapsi -- isänsä sylissä nähdessään ympärillään olevan loiston.

Hamilkar oli siitä varma, ettei häneltä voitaisi riistää hänen poikaansa. Tämä paikka oli löytämätön, oli yhteydessä rannan kanssa erään maanalaisen käytävän kautta, jonka hän yksinään tunsi, ja katsoessaan ympärilleen hän hengitti syvään. Sitten hän laski pojan penkille kultakilpien viereen.

Ei kukaan, nähnyt häntä nyt; hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään ja hän saattoi keventää sydäntään. Kuten äiti, joka löytää kadonneen esikoisensa, hän heittäytyi poikansa puoleen; hän painoi lapsen rintaansa vasten, nauroi ja itki vuorottain, mainitsi häntä hellimmillä nimillä ja peitti hänen kasvonsa suudelmillaan; pikku Hannibal pelästyi tätä intohimoista hellyyttä ja oli nyt vaiti.

Hamilkar palasi hiipien, hapuillen kädellään seiniä; ja hän saapui, suureen saliin, jonne kuu pilkisti kuvussa olevasta aukosta; keskellä makasi kyllikseen syönyt orja pitkinpituuttaan marmorilattialla. Hamilkar katseli häntä ja tunsi jotain sääliä häntä kohtaan. Kothurninsa kärjellä hän siirsi maton hänen päänsä alle. Sitten kohotti hän silmänsä ylös ja katseli Tanitia, jonka kasvava sirppi loisti taivaalla ja hän tunsi olevansa kaikkia Baaleja voimakkaampi ja halveksi heitä.

Uhrivalmistukset olivat jo alkaneet.

Molokin temppelin seinästä revittiin osa alas, jotta pronssinen jumalankuva saataisiin ulos koskematta alttarin tuhkaan. Heti auringon noustua lykkäsivät temppelin palvelijat sen Khamonin toria kohden.

Kuva liikkui takaperin alla olevilla keloilla; sen olkapäät ulottuivat muurien yli; nähtyään sen etäältä pakenivat karthagolaiset sukkelaan, sillä Baalia ei saanut katsella rankaisematta muuta kuin silloin, kun hän tyydytti vihaansa.

Suitsutusten haju leyhähti kaduille. Kaikki temppelit avasivat ovensa; ja niistä tuli pyhiä tabernaakkeleja joko vaunujen päällä tai pappien kantamilla paareilla. Suuret sulkatöyhdöt heiluivat niiden kulmissa, ja katosten kärjissä olevat kristalli-, kulta-, hopea- ja kuparipallot säihkyivät.

Ne olivat Kananealaiset Balimit, ylimmän Baalin monistukset, jotka nyt palasivat alkulähteensä luo nöyrtyäkseen sen voiman edessä ja kadotakseen sen majesteettiuden edessä.

Melkarthin katoksessa, joka oli hienoimmasta purppurakankaasta tehty, paloi vuoriöljylamppu; Khamonin katoksessa, joka oli punervan sininen, oli jalokivirenkaalla koristettu norsunluinen phallus; keskellä Eshmunin verhoja, jotka olivat siniset kuin taivas, makasi nukkuva käärme kehässä; ja Pataikit, joita papit kantoivat sylissään, näyttivät suurilta kapalolapsilta, joiden jalat hipaisivat maata.

Sitten tuli kaikenlaisia alempia jumaluusmuotoja: Baal-Salim, taivaan avaruuksien jumala; Baal-Peor, pyhien vuorien jumala; Baal-Zebub, turmeluksen jumala, sekä naapurimaiden ja sukulaisheimoisten kansojen jumalat: Libyan Iarbal, Kaldealaisten Adrammelek Syrialaisten Kijun; Derketo, neitsytkasvoineen ryömi uimaräpylöillään, ja Tammusin ruumis kannettiin paarilla soihtujen ja uhrattujen hiusten välissä. Saadakseen taivaanlaen kuninkaat palvelemaan aurinkoa ja estääkseen heidän erikoista vaikutustaan häiritsemästä auringon voimaa, heilutettiin pitkien sauvojen päässä olevia eri värisiä me talli tähtiä; kaikki olivat edustettuina, sekä musta Nebo, Merkuriuksen haltija, että kamala Rahab, joka kuvasi krokodiilin tähtiryhmää. Abaddirit, kuusta pudonneet kivet, heiluivat hopealankaisissa lingoissa; Cereksen papit kantoivat pieniä naisen kohdun muotoisia leipiä koreissa; toiset toivat letiskejään ja amulettejaan; unohtuneet epäjumalan kuvat tulivat näkyviin; laivoistakin oli irroitettu niiden uskonnolliset symboolit ikäänkuin Karthago olisi tahtonut koota kaikki voimansa kuoleman ja hävityksen ajatukseen.

Jokaisen tabernaakkelin edessä kulki mies kantaen päänsä päällä suurta ruukkua, josta pyhäinsavu hulmusi. Suitsutuspilvet liitivät siellä täällä ja keskeltä tätä höyryä näkyi pyhien katosten verhot, helyt ja ompelukset. Ne etenivät hitaasti suunnattoman raskautensa tähden. Toisinaan vaunujen akseli tarttui seinään; silloin uskovaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen koskettaakseen Balimeja vaatteillaan, joita he sitten säilyttivät pyhinä esineinä.

Pronssipatsas jatkoi kulkuaan Khamonin toria kohden. Rikkaat kantaen kädessään smaragdipäisiä sauvoja lähtivät Megaran perältä; Vanhimmat otsanauhat päässään, olivat kokoontuneet Kinisdoon, ja raha-asiain päälliköt, maakuntien hoitajat, kauppiaat, sotilaat, merimiehet ja lukuisa hautajaisissa käytetty joukko, -- kaikki arvonmerkkeineen tai ammattiinsa kuuluvine aseineen kulkivat katoksia kohden, jotka laskeutuivat Akropoliilta pappikuntien ympäröiminä.

Kunnioittaakseen Molokia olivat papit koristautuneet loistavimmilla koruillaan. Timantit välkkyivät mustilla puvuilla; mutta liian raskaat sormukset putoilivat laihtuneista sormista; -- ei mikään näyttänyt sen kammottavammalta kuin tuo vaitelias joukko, jonka korvarenkaat löivät kalpeita poskia vastaan ja kultatiarat ympäröivät kamalan epätoivon uurtamia otsia.

Vihdoin Baal saapui aivan keskelle toriani Hänen pappinsa muodostivat metalliristikoista kehän sen ympärille pitääkseen kansanjoukon loitolla, ja jäivät itse sen ympäri kuvan jalkojen juureen.

Khamonin papit kellertävissä villapuvuissaan seisoivat rivissä temppelinsä edessä pylväistön alla; Eshmunin papit liinaisissa viitoissaan, terävine päähineineen ja kaulaketjuineen, joista riippui kukuphan päitä, astuivat Akropolin portaille; Melkarthin papit sinipunervissa tunikoissa asettuivat läntiselle puolelle; Abaddirien papit frygialaisiin silkkisiteisiin kiedottuina järjestyivät itäiselle puolelle, ja etelän puolelle asetettiin tatueerauksilla kokonaan peitetyt vainajain manaajat, paikattuihin viittoihin verhotut ulvojat, pataikien palvelijat ja yidonimit, jotka ennustaakseen tulevaisuutta ottivat kuolleen luun suuhunsa. Cereksen sinipukuiset papit olivat viisaasti kyllä pysähtyneet Satheb-kadulle ja veisasivat matalalla äänellä megaralaisella murteella thesmophorionia.

Aika ajoin saapui aivan alastomia miehiä rivissä kädet levällään ja pidellen toisiaan hartioista kiinni. He vetivät syvältä rinnastaan käheän ja onton huudon; tomupilven läpi näki heidän kiiluvien silmiensä tuijottavan kuvapatsaaseen, ja he huojuttivat säännöllisesti yhtaikaa ruumistaan aivan kuin sama liike olisi heitä järkyttänyt. He olivat sellaisessa raivossa, että temppelinpalvelijoiden täytyi palauttaaksen järjestyksen kepeillä lyöden pakoittaa heidät suulleen maahan kasvot pronssiaitaukseen päin.

Tällä hetkellä lähestyi torin perältä valkopukuinen mies. Hitaasti hän kulki joukon halki, joka hänet tunsi Tanitin papiksi -- hän oli ylimmäinen pappi Shahabarim. Äänekäs pilkkahuuto kajahti, sillä tänä päivänä valtasi miehinen tyrannia kaikkien tietoisuuden, ja jumalatar oli niin unohtunut, että ei kukaan ollut huomannut hänen pappiensa olevan poissa. Mutta hämmästys kasvoi, kun nähtiin hänen avaavan yhden niistä ristikkoaitaisista porteista, jotka olivat määrätyt yksinomaan uhraajia varten. Molokin papit luulivat, että hän aikoi häväistä heidän jumalaansa; kiivain liikkein he koettivat häntä pidättää. Nämät polttouhrien lihalla ravitut, kuninkaan tavoin purppuraan puetut miehet, joilla oli päässään kolmikerroksiset kruunut, sylkivät kalpeaa, lihankidutuksesta nääntynyttä eunukkia vasten kasvoja, ja vihan vimmainen nauru tärisytti heidän auringon muotoon rinnalle levitettyä partaansa.

Vastaamatta mitään jatkoi Shahabarim kulkuaan; ja kuljettuaan askel askeleelta aituuksen halki hän saapui kuvan jalkojen juureen ja kosketti häntä ojennetuin käsin molemmilta puolin; se oli jumalan kunnioittamisen juhlallinen muoto. Rabbet kidutti häntä jo liian kauvan; ja epätoivoissaan, ja ehkä siksi, ettei hän löytänyt täydellisesti hänen ajatuksiaan tyydyttävää jumalaa, hän lopulta päätti antautua tämän turviin.

Kauhistuen tätä luopumista hänen entisestä jumalattarestaan, kansa puhkesi pitkälliseen mutinaan. Viimeinenkin side, joka liitti sielut lempeään jumaluus voimaan, tuntui nyt katkeavan.

Mutta ruumiillisen puutteellisuutensa vuoksi ei Shahabarim voinut ottaa osaa Baalin palvelukseen. Punapukuiset miehet lykkäsivät hänet aitaukselta pois; tultuaan ulkopuolelle hän kiersi vuoron perään kutakin pappiskuntaa, ja vastaiseksi jumalaa vaille jäänyt pappi katosi kansan joukkoon. Se väistyi tieltä hänen lähestyessään.

Sillä välin oli sytytetty aloe-, seeteri- ja laakeripuinen rovio kuvan jalkojen väliin. Kuvan pitkät siivet koskettivat kärjillään liekkejä: ja rasva, jolla se oli voideltu, valui kuin hiki sen pronssisia jäseniä pitkin. Sen pyöreän levyn ympärillä, jolla kuva jaloillaan seisoi, muodostivat lapset mustiin huntuihin verhottuina liikkumattoman kehän; ja kuvan luonnottoman pitkät käsivarret ojensivat kämmenensä niihin asti ikäänkuin tarttuakseen tähän seppeleesen ja nostaakseen sen taivaasen.

Rikkaat, Vanhimmat, naiset, koko kansanjoukko tungeksi pappien taakse ja talojen katoille. Suuret maalatut tähdet eivät enää pyörineet; tabernaakkelit olivat lasketut maahan; ja suitsutusmaljojen sauhu nousi pystysuoraan ilmaan kuten jättiläispuut, jotka levittelivät sinertäviä oksiaan taivaan kuulakkaasen ilmaan.