Part 18

Suffeetti oli tarjonnut kaikille vangiksi saaduille luvan astua hänen joukkoonsa palvelemaan. Muutamat olivat häikäilemättä hyljänneet ehdotuksen; ja kun hän oli päättänyt olla elättämättä heitä ja luovuttamatta Suuren Neuvoston käsiin, hän oli päästänyt heidät pois kieltäen heitä taistelemasta enää koskaan Karthagoa vastaan. Mutta niille, jotka kidutuksen pelko oli tehnyt myöntyväisiksi, jaettiin vihollisen aseita; ja nyt he näyttivät itseään voitetuille, eivät niin paljon houkutellakseen heitä joukkoonsa, kuin tyydyttääkseen ylpeyttään ja uteliasuuttaan.

Ensiksi he kertoivat suffeetin hyvästä kohtelusta; barbarit kuuntelivat katein mielin, samalla halveksien heitä. Mutta kuullessaan ensimäisen moittivan sanan nuo pelkurit joutuivat raivoihinsa; etäältä he näyttivät heille heidän omia miekkojaan, haarniskojaan, ja vaativat loukkaavin sanoin heitä tulemaan ottamaan ne pois. Barbarit sieppasivat kiviä; kaikki pakenivat; eikä vuoren kukkulalla näkynyt muuta kuin keihäiden kärjet vallituksen reunan takaa.

Silloin barbarit valtasi suru, joka painoi heitä enemmän kuin nöyryyttävä tappio. He ajattelivat, miten hyödytöntä heidän rohkeutensa oli. He tuijottivat eteensä purren hammastaan.

Heissä heräsi sama ajatus. He riensivät meluten karthagolaisten vankien kimppuun. Sattumalta suffeetin sotilaat eivät olleet niitä löytäneet, ja kun Hamilkar oli poistunut taistelukentältä, niin olivat he vielä entisessä syvässä kuopassaan.

Heidät pantiin riviin tasaiselle paikalle. Vartijat muodostivat kehän heidän ympärilleen, ja naiset päästettiin sisään, kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan. Voidakseen käyttää hyväkseen saamaansa lyhyttä aikaa he juoksivat toisen luota toisen luo epävarmoina ja vimmasta läähättäen; sitten, kumartuen noiden raukkojen puoleen he löivät heitä kämmenillään kuten poukunpesijättäret poukkuja; karjuen miestensä nimiä he repivät heitä kynsillään; he puhkoivat heidän silmänsä hiusneuloillaan. Sitten tuli miesten vuoro, ja he kiduttivat heitä alkaen jaloista, jotka he hakkasivat nivelien kohdalta poikki, otsaan asti, josta ne nylkivät nahkaseppeleitä pannakseen oman päänsä ympäri. Saastaisten-ruokien-syöjät olivat erittäin kekseliäitä julmuuksissaan. He myrkyttivät haavat ajaen niihin tomua, etikkaa ja ruukunsiruja; toiset odottivat heidän takanaan vuoroaan; veri virtasi ja he iloitsivat kuten viininkorjaajat höyryävien sammioiden ääressä.

Matho istui sillä aikaa yhä vielä maassa, samalla paikalla, jonne hän oli jäänyt taistelun päätyttyä, kyynärpäät polvien nojassa ja pää käsien välissä; hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ei ajatellut mitään.

Joukon ilosta kiljuessa hän kohotti päätään. Hänen edessään tankoon kiinnitetty kankaan kaistale, joka valui maahan asti, peitti puoliksi koreja, mattoja, leijonan taljan. Hän tunsi oman telttansa; ja hänen silmänsä tuijottivat siihen kohtaan aivan kuin Hamilkarin tytär hävitessään olisi vaipunut maan alle.

Repeytynyt kangas liehui tuulessa; toisinaan sen pitkät kaistaleet hipaisivat hänen huuliaan, ja hän näki punaisen aivan kuin kädellä painetun kuvion. Se oli Narr' Havaksen käsi, heidän liittonsa merkki. Silloin Matho nousi. Hän otti maasta hehkuvan kekäleen ja heitti sen halveksien teltan jätteisiin. Sitten lykkäsi hän kothurninsa kärjellä hajallaan olevat esineet loimuaviin liekkeihin, jotta mitään ei jäisi jälelle.

Äkkiä ilmestyi Spendius, eikä kukaan voinut aavistaa, mistä hän ilmaantui.

Entinen orja oli sitonut reiteensä kaksi peitsen pirstaa; hän ontui surkeasti ja valitellen.

-- "Heitä nuo vain pois", sanoi Matho hänelle, "tiedänhän minä, että sinä olet sankari!" Sillä jumalien vääryys oli hänet niin masentanut, että hän ei tuntenut itsessään kyllin voimaa suuttuakseen ihmisiin.

Spendius viittasi hänelle ja johti hänet erään yksinäisen kukkulan luolaan, jossa Zarxas ja Autharitos olivat kätkössä.

Molemmat olivat paenneet samoin kuin orjakin, vaikka toinen oli julma ja toinen urhoollinen. Mutta kuka olisi voinut odottaa, sanoivat he, Narr', Havaksen kavallusta, libyalaisten leirin paloa, zaimphin menettämistä, Hamilkarin äkillistä hyökkäystä, ja varsinkaan hänen sotatemppuaan, jonka avulla hän pakoitti heidät palaamaan rotkon pohjalle suoraan karthagolaisten iskujen alaisiksi? Spendius ei tunnustanut pelänneensä ja pysyi siinä väitteessään, että hän oli taittanut jalkansa.

Nuo kolme päällikköä ja shalishim tuumivat nyt, mitä heidän oli päätettävä.

Hamilkar sulki heiltä tien Karthagoon; he olivat joutuneet hänen sotilastensa ja Narr' Havaksen maakuntien väliin; tyrilaiset kaupungit liittyivät varmaankin voittajiin; heidät tungetaan merta kohden ja silloin heidät tuhotaan yhteisvoimin. Se on ehdottomasti heidän kohtalonsa.

Ei siis tarjoutunut mitään keinoa välttääkseen sotaa. Heidän täytyi siis pakostakin sitä jatkaa. Mutta miten voi saada kaikki nuo rohkeutensa menettäneet miehet, joiden haavat vielä vuotivat verta, ymmärtämään, että sellainen loputon taistelu oli välttämätön?

-- "Minä pidän siitä huolen!" sanoi Spendius.

Kaksi tuntia myöhemmin Hippo-Zarytuksesta päin tuleva mies juoksi vuoristoa pitkin. Hän heilutti vahatauluja kädessään, ja kun hän huusi kovasti, kerääntyivät barbarit hänen ympärilleen.

Sardiniassa olevat kreikkalaiset sotilaat olivat lähettäneet nuo taulut. He neuvoivat niissä Afrikassa olevia tovereitaan vartioimaan tarkkaan Giskoa ja muita vankeja. Samolainen kauppias, eräs Hipponax, joka oli tullut Karthagosta, oli kertonut heille, että valmistettiin salaliittoa heidän pakoon auttamisekseen, ja barbareja kehoitettiin senvuoksi ryhtymään varokeinoihin; tasavalta oli voimakas.

Spendiuksen juoni ei alussa luonnistunut hänen toiveittensa mukaan. Uuden vaaran tieto ei yllyttänytkään raivoa, vaan herätti pelkoa; he muistivat Hamilkarin sanoman, jonka hän kerran vuodalle kirjoitettuna oli heittänyt heidän keskeensä, he aavistivat jotain odottamatonta, joka samalla olisi kamalaa. Yö kului suuressa pelossa ja kauhussa; useat heittivät jo pois aseensakin lepyttääkseen suffeettia hänen saapuessaan.

Mutta seuraavana päivänä, kolmannen vartion aikana, tuli toinen viestintuoja, vielä enemmän läähättäen ja mustana tomusta. Kreikkalainen sieppasi hänen käsistään papyruskääryn, joka oli täynnä foinikialaista kirjoitusta. Siinä kehotettiin palkkasotureja olemaan kadottamatta rohkeuttaan; Tuniksen sankarit olivat tulossa suuren apujoukon kera.

Spendius luki ensin kirjeen kolme kertaa perätysten; ja kahden kappadokialaisen olalla istuen hän antoi kuljettaa itsensä paikasta toiseen, ja luki sen yhä uudelleen. Hän puhui seitsemän tuntia taukoamatta.

Hän muistutti palkkasotureille Suuren Neuvoston lupauksia; afrikalaisille voutien julmuuksia; kaikille barbareille Karthagon tekemiä vääryyksiä. Suffeetin lempeys oli vain juoni saadakseen heidät valtaansa. Ne, jotka antautuivat, myydään orjiksi; voitetut saavat kuolla kidutuksiin. Minne he pakenisivat, mitä tietä? Ei ainoakaan kansa halunnut ottaa heitä vastaan. Jos he sitä vastoin jatkoivat ponnistuksiaan, niin saavuttivat he samalla vapauden, koston, ja rahaa! Eikä heidän tarvinnut kauvaa odottaa, sillä Tuniksen miehet, koko Libya riensi heidän avukseen. Hän näytti heille avattua kääryä: -- "Katsokaahan! lukekaa! tässä ovat heidän lupauksensa! Minä en valehtele."

Koiria juoksenteli mustat kuononsa aivan punaisina verestä. Päivä paahtoi paljaisiin päihin. Ilettävä löyhkä nousi huonosti haudatuista ruumiista. Useat näkyivät vatsaa myöten haudastaan. Spendius kutsui heitä todistamaan hänen sanojansa tosiksi; sitten nosti hän nyrkkinsä Hamilkarin leiriin päin.

Hän tiesi Mathon pitävän häntä silmällä, ja peittääkseen raukkamaisuuttaan, hän teeskenteli vihaa, joka vähitellen sai hänet valtaansa. Pyhittäen itsensä jumalille hän syyti kirouksia Karthagon yli. Vangittujen surmaaminen oli lapsenleikkiä. Miksi he siis niitä säästivät ja suotta kuljettivat mukanaan noita tarpeettomia olentoja! -- "Ei! tästä on tehtävä loppu! heidän aikeensa ovat tulleet ilmi! yksi ainoakin heistä voi aiheuttaa turmiomme! pois sääli! Oikeamieliset meistä tuntee jalkojen nopeudesta ja lyöntien voimasta!"

Silloin he palasivat vangittujen luo. Muutamat elivät vielä; heidän päivänsä päätettiin painamalla kantapäällä vasten suuta, tai lävistämällä heidät peitsen kärjellä.

Sitten muistivat he Giskon. Häntä ei näkynyt missään; levottomuus valtasi heidät. He tahtoivat samalla saada varmuuden hänen kuolemastaan ja ottaa siihen osaa. Lopulta kolme samniumilaista paimenta löysi hänet viidentoista askeleen päässä paikasta, jossa ennen oli ollut Mathon teltta. He tunsivat hänet hänen pitkästä parrastaan ja huusivat toiset koolle.

Viruen selällään, käsivarret sivuissaan kiinni ja polvet yhdessä, hän näytti kuolleelta, joka oli valmis haudattavaksi. Mutta hänen laihat kylkensä nousivat ja laskivat, ja suuret silmät aivan avoinna kesken kalman kalpeita kasvoja tuijottivat sietämättömän terävästi.

Barbarit katsoivat ensin häneen suuresti hämmästyneinä. He olivat melkein unohtaneet hänet siitä asti, kun hän oli elänyt kuopassa; vanhat muistot vaivasivat heitä, he pysyivät etäällä eivätkä uskaltaneet tarttua häneen.

Mutta takana olevat mutisivat ja tyrkkivät toisiaan eteenpäin, kunnes eräs garamantilainen tuppautui joukon läpi; hän heilutti viikatetta; kaikki tajusivat hänen aikeensa; heidän kasvoilleen levisi puna ja häveten raukkamaisuuttaan he karjuivat: "Niin! niin!"

Käyräaseinen mies lähestyi Giskoa. Hän tarttui tämän päähän, laski sen polveaan vastaan ja leikkasi sen muutamalla nopealla liikkeellä irti; pää putosi alas; kaksi suurta verivirtaa loi reijät hiekkaan. Zarxas sieppasi pään ja nopeammin kuin leopardi juoksi karthagolaisten leiriä kohden.

Kun hän oli kavunnut liaksi kolmannesta vuoren rinnettä ylös, veti hän Giskon pään poveltaan, tarttui sen partaan, heilutti nopeasti käsivarttaan usean kerran ympäri, -- ja siten heitetty pää teki pitkän kaaren ja katosi punilaisten vallituksen taakse.

Kohta ilmaantui vallituksen harjalle kaksi ristiin pantua lippua, se oli sovittu merkki ruumiiden noutamisesta.

Silloin neljä airutta, joiksi oli valittu laajarintaisimmat miehet, astui suurine torvineen esiin ja puhuen pronssisuppiloihin selitti, että tästä lähin ei karthagolaisten ja barbarien välillä ole oleva uskoa, ei sääliä, ei jumalia, että he jo edeltäkäsin hylkäsivät kaikki neuvottelut ja että välittäjät lähetetään kädet katkottuina takaisin.

Heti sen jälkeen lähetettiin Spendius Hippo-Zarytukseen hankkimaan ruokavaroja; tyrilainen kaupunki lähetti niitä jo samana iltana. He söivät ahnaasti. Sitten, ravittuaan itsensä, he nopeasti kokosivat tavaroittensa jätteet ja katkenneet aseensa; naiset asettuivat joukon keskeen ja välittämättä jälelle jätettyjen haavoittuneiden itkusta he lähtivät meren rantaa kohden, nopeasti kuin poistuva susilauma.

He kulkivat Hippo-Zarytukseen päin lujasti päättäen valloittaa sen, sillä he tarvitsivat kaupunkia.

Nähdessään heidät etäällä, Hamilkar joutui epätoivoon, vaikka hän ylpeilikin nähdessään heidän pakenevan hänen tieltään. Heihin olisi pitänyt hyökätä heti uusin joukoin. Vielä yksi sellainen päivä, ja sota olisi päättynyt! Jos taistelu lykkääntyi, niin barbarit palasivat entistään voimakkaampina; tyrolaiset kaupungit liittyivät heihin; hänen lempeydestään voitettuja kohtaan ei ollutkaan ollut mitään hyötyä. Hän päätti olla säälimätön.

Samana iltana hän lähetti Suurelle Neuvostolle dromedarin, jolla oli kantamuksena kuolleiden käsivarsista otettuja rannerenkaita, ja käski heitä kamalasti uhaten lähettämään hänelle uuden armeijan.

Kaikki olivat jo kauan sitten luulleet hänen olevan hukassa; siksi he kuullessaan voitosta tunsivat hämmästystä, joka samalla oli melkein pelkoa. Zaimphin palauttaminen, josta huhu kertoi, täydensi ihmeen. Jumalien mahti ja Karthagon voima näytti siis nyt olevan hänen käsissään.

Ei kukaan hänen vihamiehistään uskaltanut lausua valitusta tai syytöstä häntä vastaan. Ja toisten innostuksen ja toisten, pelkuruuden vuoksi oli viiden tuhannen miehen suuruinen armeija ennen määräaikaa valmiina.

Se asettui heti Utican luo suojatakseen suffeettia selän puolelta, samalla kun kolme tuhatta miestä parasta väkeä nousi laivoihin lähteäkseen Hippo-Zarytukseen, lyödäkseen siltä puolelta barbarit takaisin.

Hanno oli ottanut ylijohdon käsiinsä; mutta hän uskoi maa-armeijan alipäällikkönsä Magdassanin huostaan johtaakseen itse maallenousujoukkoja, sillä hän ei enää sietänyt kantotuolin sysäyksiä. Hänen tautinsa, joka oli syönyt huulet ja sieramet häneltä pois, oli muodostanut hänen kasvoihinsa suuren, mustan aukon; kymmenen askeleen päästä näki aivan hänen kurkkunsa pohjaan, ja hän tiesi olevansa niin inhottavan näköinen, että hän verhosi naisten tavoin kasvonsa hunnulla.

Hippo-Zarytus noudatti yhtä vähän hänen vaatimuksiaan kuin barbarienkaan; joka aamu asukkaat laskivat koreissa näille ruokavaroja, ja huutaen torneista puolustivat itseään tasavallan vaatimuksilla ja rukoilivat heitä poistumaan. Merkkien avulla he tekivät samoja vakuutuksia karthagolaisille, jotka olivat merellä.

Hanno tyytyi sulkemaan sataman uskaltamatta tehdä hyökkäystä. Mutta hän taivutti Hippo-Zarytuksen tuomarit majoittamaan luokseen kolme sataa sotilasta. Sitten hän kääntyi Rypäleitten niemeä kohden ja teki pitkän kaarroksen saartaakseen barbarit, toimenpide, joka oli tarpeeton jopa vaarallinenkin. Kateus esti häntä rientämästä suffeetin avuksi; hän pidätti hänen vakoilijansa, häiritsi häntä hänen aikeissaan, paljasti kaikki hankkeet. Lopulta Hamilkar kirjoitti Suurelle Neuvostolle ja vaati sitä vapauttamaan hänet Hannosta, ja Hanno palasi Karthagoon raivoissaan vanhimpien halpamaisuudesta ja virkaveljensä hulluudesta. Siis niin monien toivojen jälkeen oltiin entistään surkeammassa asemassa; mutta kaikki koettivat olla sitä ajattelematta, siitä puhumattakaan.

Ikäänkuin onnettomuutta ei jo olisi ollut kylliksi yhdeksi kertaa, saatiin tietää että Sardiniassa olevat palkkasoturit olivat ristiinnaulinneet johtajansa, anastaneet linnoitetut paikat ja kaikkialla surmanneet kananeanrotuiset miehet. Rooman kansa uhkasi nousevansa heti sotaan tasavaltaa vastaan, ellei tämä maksanut tuhattakahtasataa talenttia ja luovuttanut koko Sardinian saarta. Se oli suostunut liittoon barbarien kanssa, ja lähetti heille matalapohjaisia laivoja täynnä jauhoja ja kuivattua lihaa. Karthagolaiset ajoivat heitä takaa ja ottivat viisisataa miestä vangiksi; mutta kolme päivää myöhemmin Bysacenasta tuleva laivasto, joka toi ruokavaroja Karthagoon, kärsi myrskyssä haaksirikon. Jumalat nousivat silminnähtävästi tasavaltaa vastaan.

Silloin Hippo-Zarytuksen asukkaat aiheettoman hälyytyksen avulla houkuttelivat Hannon kolme sataa miestä muureille; sitten hyökäten heihin takaa tarttuivat heidän jalkoihinsa ja heittivät heidät äkkiä muurin reunan yli alas. Muutamia, jotka eivät kuolleet, ajettiin takaa ja ne hukkuivat mereen.

Utica kärsi sotilaista, sillä Magdassan oli tehnyt samoin kuin Hanno ja piiritti hänen käskystään kaupunkia kuulematta Hamilkarin rukouksia. Näille annettiin mandragoralla sekoitettua viiniä, ja sitten ne unessa kuristettiin. Samaan aikaan saapuivat barbarit, Magdassan pakeni, kaupungin portit avattiin; ja siitä alkaen molemmat tyrilaiset kaupungit osoittivat uusille ystävilleen järkähtymätöntä uskollisuutta ja vanhoille liittolaisilleen selittämätöntä vihaa.

Tämä luopuminen punilaisista oli kehotuksena, esimerkkinä muille. Vapautuksen toiveet virkosivat eloon. Tähän asti arkailevat kansakunnat eivät enää epäröineet. Kaikki alkoi horjua. Suffeetti sai sen kuulla, eikä hän enää odottanut mitään apua. Hän oli nyt ehdottomasti tuomittu perikatoon.

Hän päästi heti luotaan Narr' Havaksen, jonka tuli varjella kuningaskuntansa rajoja. Hän itse päätti puolestaan palata Karthagoon, koota uusia sotajoukkoja ja alkaa sodan uudestaan.

Hippo-Zarytuksen luo asettuneet barbarit näkivät hänen armeijansa laskeutuvan vuoristosta alas.

Minne karthagolaiset aikoivat mennä? Nälkä epäilemättä ajoi heitä; ja kärsimyksistään raivoissaan ja heikkoudestaan huolimatta he aikoivat ryhtyä taisteluun. Mutta he kääntyivätkin oikealle: he siis pakenivat. Heidät voi ennättää, tuhota kokonaan. Barbarit riensivät ajamaan heitä takaa.

Virta pidätti karthagolaisia. Se oli tällä kertaa paisunut, eikä länsituuli ollut puhaltanut. Toiset kulkivat sen yli uimalla, toiset kilpensä varassa. He jatkoivat matkaansa. Yö saapui. Heitä ei enää näkynyt.

Barbarit eivät seisahtuneet; he kulkivat rantaa pitkin löytääkseen kapeamman paikan. Tunisilaiset riensivät avuksi; he riistivät uticalaisetkin mukaansa. Joka askeleella heidän joukkonsa karttui; ja karthagolaiset kuulivat maaten maassa pimeässä heidän askeltensa kopinan. Pidättääkseen heitä antoi Barkas tuon tuostakin lennättää nuolisateen taakseen; useita kuoli siihen. Päivän noustessa he olivat Ariadne-vuoristossa siinä kohdalla, missä tie tekee polven.

Silloin Matho, joka marssi etunenässä, oli taivaan rannassa näkevinään jotain viheriäistä erään kukkulan harjalla. Sitten maa loiveni alaspäin, ja obeliskeja, kupukattoja taloja näkyi! se oli Karthago. Hän nojautui erääsen puuhun, jotta ei kaatuisi niin kiivaasti löi hänen sydämensä.

Hän muisteli, mitä kaikkea hän oli saanut kokea sen jälkeen, kun hän viimeksi kaupungin näki! Hänet valtasi ääretön hämmästys, huumaus. Sitten täytti hänen sielunsa suunnaton ilo hänen ajatellessaan saavansa nähdä Salammbon. Hänelle johtui kyllä mieleen, että hänellä oli täysi syy kirota Salammbota; mutta hän karkoitti pian sen ajatuksen. Vavisten ja silmät selällään hän katseli Eshmunin temppelin takana olevaa palatsia, joka kohosi palmujen yläpuolelle; hurmauksen hymyily kirkasti hänen kasvojaan, aivan kuin suuri valkeus olisi osunut häneen; hän avasi sylinsä, hän heitti suudelmia aamutuuleen ja kuiskasi: "Tule! tule!" syvä huokaus nousi hänen rinnastaan ja kaksi kyyneltä, pitkää kuin helmet, valui hänen partaansa.

-- "Mikä sinua pidättää?" huudahti Spendius. "Riennä! Eteenpäin! Suffeetti pääsee meidän käsistämme! Mutta polvesihan horjuvat ja sinä katsot minuun kuin juopunut!"

Hän polki kärsimättömänä jalkaansa; hän joudutti Mathoa eteenpäin! ja vilkuttaen silmiään aivan kuin lähestyen kauvan vainottua saalista hän sanoi:

-- "Ah! täällä nyt olemme! Täällä nyt olemme! Minä saan heidät käsiini!"

Hän näytti niin varmalta ja voitokkaalta, että Matho tunsi vapautuvansa huumauksestaan ja innostuvansa. Nuo kreikkalaisen sanat osuivat juuri silloin kun hän oli eniten murheellinen, yllyttivät hänen epätoivoaan kostoon, näyttivät hänen vihalleen saaliin. Hän juoksi erään kuormastossa olevan kameelin luo, sieppasi sen marhaminnan; pitkällä köydellä hän molemmin käsin pieksi hidastelevia; ja hän juoksi vuoroin oikealle ja vasemmalle armeijan takana kuten laumaa ajava koira.

Jyrisevän äänensä kaikuessa miesten rivit liittyivät lujemmin yhteen; ontuvatkin kiiruhtivat kulkuaan; keskellä kannasta alkoi välimatka lyhetä. Ensimäiset barbarit marssivat karthagolaisten tomussa. Molemmat armeijat lähestyivät toisiaan, olivat töytäymäisillään yhteen. Mutta Malquan portti, Tagastain portti ja Khamonin suuri portti avasivat puoliskonsa. Punilaisten neliö hajaantui; kolme kolonnia syöksyi sisään ja tulvehti holvien alle. Kohta liian tiukkaan pusertunut joukko ei enää päässytkään eteenpäin; peitset kalskahtivat toisiinsa ilmassa, ja barbarien nuolet singahtivat muureihin.

Khamonin portin kynnyksellä näkyi Hamilkar. Hän kääntyi ja huusi miehiään astumaan syrjään. Hän laskeutui hevosensa selästä; ja pistäen kädessään olevan miekkansa ratsun lanteesen hän ajoi sen päin barbareja.

Se oli oringilainen orit, jota ruokittiin jauhopalloilla ja joka notkisti polvensa päästääkseen herransa satulaan nousemaan. Miksi hän lähetti sen pois? Oliko se uhraus?

Kookas hevonen laukkasi keskellä peitsiä, kaatoi miehiä, sotkeutui riippuviin sisälmyksiinsä, kaatui, nousi jälleen vimmatusti hyppien; ja sillä aikaa kun he väistivät, koettivat pysäyttää sitä tai katselivat sitä hämmästyneinä, olivat karthagolaiset jälleen järjestyneet; he astuivat kaupunkiin; jysähtäen sulkeutui suuri portti heidän takanaan.

Se ei antanut myöten. Barbarit syöksyivät raivoissaan sitä vastaan; -- ja muutaman minuutin ajan näkyi pitkin armeijaa lainehtiminen, joka tuli yhä heikommaksi ja lopulta katosi.

Karthagolaiset olivat asettaneet sotilaita vesijohdon päälle, ne alkoivat heittää kiviä, kuulia, palkkeja. Spendius selitti barbareille, että itsepäisyydestä ei ollut mitään hyötyä. He asettuivat etäämmäksi lujasti päättäen piirittää Karthagoa.

Mutta huhu sodasta oli levinnyt punilaisen valtakunnan rajojen ulkopuolellekin: ja Herkuleen patsaista Kyrenaikaan asti uneksivat paimenet laumaansa kaitsiessaan siitä, ja karavaanit puhelivat siitä öisin tähtien tuikkiessa. Löytyi siis miehiä, jotka uskalsivat nousta tuota suurta Karthagoa, merien valtiatarta vastaan, joka oli säteilevä kuin aurinko ja pelottava kuin jumala! Jo monta kertaa oli ennustettu sen sortuvan; ja kaikki olivat uskoneet sitä, sillä kaikki sitä toivoivat: sen ikeenalaiset kansakunnat, veroa maksavat kyläkunnat, liittoutuneet maakunnat, riippumattomat paimenparvet, kaikki, jotka vihasivat sitä sen tyranniuden tähden, tai kadehtivat sen valtaa tai himoitsivat sen aarteita. Rohkeimmat olivat heti liittyneet palkkasotureihin. Makarin tappio oli kyllä pidättänyt kaikkia muita. Mutta lopulta he olivat jälleen rohkaisseet mieltään, tulivat vähitellen edemmäksi, lähemmäksi; ja nyt majoittui itäisten seutujen miehiä Clypean särkille, golfin toiselle puolelle. He astuivat esiin heti kun näkivät barbarien saapuvan.

Ne eivät olleet Karthagon lähistön libyalaisia; nämä muodostivat jo aikoja sitten kolmannen armeijan; vaan Barkan ylängön paimenia, Phiscus-niemen, Dernen vuoriniemen, Phazzanan ja Marmarican rosvoja. He olivat kulkeneet erämaan halki sammuttaen janoaan kameelinluista muurattujen kaivojen suolaisella vedellä. Kameelikurjen sulilla koristetut Zuaekit olivat saapuneet nelivaljakoillaan; mustiin harsoihin verhotut garamantit taapäin istuen maalatuilla oriillaan; toiset aasien, onagerien, sebrojen, puhvelihärkien selässä; ja muutamat toivat perheensä, epäjumalansa ja veneenmuotoiset majojensa katot mukanaan. Joukossa näki ammonilaisia, joiden nahan lähteiden kuuma vesi vetää ryppyyn; atarantteja, jotka kiroavat aurinkoa; troglodyteja, jotka nauraen hautaavat kuolleensa puiden oksien alle; ja inhoittavia ausealaisia, jotka syövät heinäsirkkoja; akyrmakideja, jotka syövät kirppuja, ja sinnoberilla maalattuja gysantilaisia, jotka syövät apinoita.

Kaikki olivat sijoittuneet meren rannalle pitkään, suoraan riviin. He kulkivat sitten eteenpäin kuin tuulen nostattamat hiekkapyörteet. Kannaksen keskellä heidän joukkonsa seisahtui; heidän edessään, muurien juurelle asettuneet palkkasoturit eivät tahtoneet liikkua paikoiltaan.

Sitten tuli Ariadnen vuorien puolelta lännen miehiä, numidialaista kansaa. Itse asiassa näet Narr' Havas hallitsi ainoastaan massylialaisia; ja sitäpaitsi salli vanha tapa heidän vastoinkäymisen sattuessa luopua kuninkaastaan, he olivat siis kokoontuneet Zainen luo ja olivat heti Hamilkarin peräytyessä kulkeneet, sen poikki. Ensiksi riensivät leijonan vuotiin puetut Malethut-Baalin ja Garaphosin metsästäjät, jotka ohjasivat pieniä, laihoja, pitkäharjaisia hevosiaan peitsiensä varrella; sitten marssivat getulialaiset käärmeenahka-varustuksissaan; sitten pharusialaiset, vahasta ja pihkasta tehdyt kruunut päässään; lopuksi kaunit, makarit, tillabarit, kullakin kaksi heittokeihästä ja pyöreä virtahevon vuodasta valmistettu kilpi. He pysähtyivät katakombien alapuolelle laguunin äärimmäisille särkille.