Part 13

Spendius vavahti tämän nimen kuullessaan. Hän sanoi läähättäen: "Hamilkar! Hamilkar!" ja Matho oli poissa! Mitä hänen tuli tehdä? Ei ollut mitään keinoa päästä pakoon! Tämä äkkinäinen tapaus, suffeetin pelkonsa ja varsinkin nopean päättämisen välttämättömyys sai hänet päästä pyörälle; hän näki jo itsensä tuhansien miekkojen lävistämänä, teloitettuna, kuolleella. Mutta kaikki huusivat häntä; kolmekymmentätuhatta miestä odotti hänen määräyksiään; hänessä heräsi raivo omaa itseään vastaan; hän takertui taas voiton toivoon, sehän lupasi hänelle kaiken mahdollisen onnen, ja hän luuli itseään Epaminondasta rohkeammaksi. Peittääkseen kalpeuttaan hän värjäsi kasvonsa cinnoberilla, sitten hän sitoi sääryssuojukset kiinni, otti haarniskan ylleen, siemasi pikarillisen puhdasta viiniä ja kiisi joukkonsa jälestä, joka riensi liittymään Utican joukkoon.

Ne kohtasivat niin pian toisensa, että suffeetilla ei ollut aikaa edes järjestää miehiään sotarintamaan. Hän hidastutti vähitellen marssin vauhtia. Norsut pysähtyivät; ne heiluttivat raskasta kameelikurjen sulilla koristettua päätään ja löivät kärsällään niskaansa.

Aukkojen kautta näkyivät kevytalaisten kohortit, edempänä klinabarien suuret kypärit, päivässä välkkyvät miekat, asepaidat, sulkatöyhdöt, liehuvat liput. Mutta karthagolaisten armeija, jossa oli yksitoistatuhatta kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi miestä, ei näyttänyt niin suurelta, sillä se muodosti pitkän suunnikkaan, jolla oli kapeat sivut ja jossa sotilaat seisoivat hyvin lähekkäin.

Kun barbarit näkivät heidät niin heikkoina valtasi heidät aivan mieletön ilo; Hamilkaria ei näkynyt. Hän oli ehkä jäänyt Karthagoon? Mitä se muutoin heitä liikutti! Heidän rohkeuttaan lisäsi se halveksiminen, jota he tunsivat noita kauppiaita kohtaan; ja ennenkuin Spendius oli antanut käskynsä, niin olivat kaikki sen jo ymmärtäneet ja suorittivat sen.

He muodostivat pitkän suoran rivin, joka ulottui punilaisen armeijan siipien sivuitse, voidakseen täten kokonaan saartaa sen. Mutta kun he olivat kolmensadan askeleen päässä heistä, niin norsut, sen sijaan että olisivat astuneet eteenpäin, peräytyvätkin; sitten tekivät klinabarit kokokäännöksen ja seurasivat niitä; ja palkkasoturien hämmästys kasvoi kun näkivät kaikkien jousimiesten ja linkomiesten juoksevan heidän jälestään. Karthagolaiset siis pelkäsivät, pakenivat! Pelottava pilkkahuuto kuului barbarien joukosta, ja dromedarinsa selästä huusi Spendius: -- "Tiesinhän minä sen! Eteenpäin! eteenpäin!"

Yht'aikaa lensi nyt peitsiä, heittokeihäitä, linkokuulia läpi ilman. Norsut alkoivat juosta nopeammin nuolien osuessa heidän selkäänsä; suuri tomu pilvi nousi ja ne katosivat kuin varjot pilveen.

Mutta taempaa kuului kovaa jalanastuntaa, jonka yli vimmalla kaikuvien torvien räikynä kajahti. Tuo barbarien edessä oleva paikka, joka oli täynnä tomua ja liikettä veti kaikkia kuin pyörre puoleensa; muutamat syöksyivät siihen. Jalkaväkikohortit astuivat esiin; ne liittyivät jälleen yhteen; ja samalla muut näkivät jalkaväen ja ratsuväen rientävän saapuville.

Hamilkar oli nimittäin käskenyt falangia avaamaan rivinsä; norsujen, kepeiden joukkojen ja ratsuväen tuli tästä aukosta peräytyä ja viipymättä järjestyä molemmille sivuille, ja hän oli niin tarkoin laskenut välimatkan, että kun molemmat rintamat syöksyivät yhteen, niin karthagolaisten armeija muodosti yhtäpitkän suoran rivin kuin palkkasoturienkin.

Keskellä seisoi falangi, joka oli muodostettu syntagmeista eli täysneliöistä, jonka joka sivulla oli kuusitoista miestä. Jokaisen joukkueen etumaiset miehet seisoivat pitkien terävien kärkien välissä, jotka eri pitkälle ulottuivat heidän eteensä, sillä kuusi ensimmäistä miesriviä pujotti keihäänsä ristiin tarttuen niihin keskeltä kiinni, ja kymmenen taempaa riviä nojasivat niitä edessään olevien tovereittensa olkapäihin. Kaikkien kasvot peittyivät puoliksi silmiristikon taakse; pronssiset säärisuojukset suojelivat oikean jalan; suuret, puoliliereät kilvet ulottuivat polviin asti; ja koko tämä pelottava, neliskulmainen ryhmä liikkui kiinteänä kokonaisuutena eteenpäin, näytti elävän kuin peto ja toimivan kuin kone. Kaksi norsukohorttia suojasi säännöllisesti heidän sivujaan; pudistaen ruumistaan pudottivat ne mustaan nahkaansa tarttuneita nuolensiruja. Indialaiset, jotka kyyryllään istuivat niiden niskassa kameelikurjensulka-töyhtöjen keskellä, pidättivät niitä harppuunin väkäkoukulla ja norsujen selässä olevista torneista näkyi hartioihin asti piilossa olevia miehiä, jotka suurilla jousilla lennättivät palavilla rohtimilla kiedottuja rautavärttinöitä. Norsujen oikealla ja vasemmalla puolen liikkuivat linkomiehet, linko vyöllään, toinen päässään ja kolmas oikeassa kädessään. Sitten tulivat klinabarit, joiden jokaisen vieressä oli neekeri, ja pistivät peitsensä hevostensa korvien välistä esiin; ratsut olivat kullalla verhotut kuten ratsastajatkin. Heidän viereensä olivat ryhmittyneet kepeäaseiset; heillä oli ilveksennahkaiset kilvet, joiden yli pisti esiin heittokeihäät, joita kantoivat vasemmalla kädellä; ja tarentinilaiset, jotka kuljettivat varahevosta ratsunsa vieressä päättivät kummallakin sivulla tämän sotilasmuurin.

Sitävastoin barbarien armeija ei ollut voinut ylläpitää järjestystä. Sen liian pitkään rintamaan oli muodostunut mutkia, aukkoja; kaikki läähättivät hengästyneinä juoksusta.

Falangi lähti raskaasti liikkeelle pistäen kaikilla keihäillään; tämän suunnattoman painon alla barbarien liian heikko rintama alkoi piankin keskeltä painua.

Nyt ojentautuivat karthagolaisten siivet saartaakseen heidät; norsut seurasivat jälestä. Viistoon asetetuilla peitsillään kikkasi falangi barbarien rintaman kahtia; molemmat jättiläispuolikkaat liikkuivat kiivaasti sinne ja tänne; mutta karthagolaisten siivet ajoivat heidät jälleen falangia vastaan. Päästäkseen tästä ahdingosta olisi tarvittu ratsuväkeä; mutta heillä oli ainoastaan kaksi sataa numidialaista, jotka hyökkäsivät klinabarien oikeanpuolista ratsujoukkoa vastaan. Muut olivat saarretut eivätkä päässeet vastustajan riviä väistämään. Vaara oli uhkaava ja nopeaa päätöstä tarvittiin ehdottomasti.

Spendius käski hyökkäämään yhtaikaa falangin molempiin sivuihin murtaakseen sen sillä tavoin. Mutta sen kapeammat rivit astuivat pitempien taakse ja palasivat paikalleen, ja falangi oli yhtä peloittava suunnatessaan barbareja vastaan sivunsa kuin äsken eturintaman.

He koettivat miekoilla katkoa keihäiden varsia, mutta takana oleva ratsuväki herpaisi heidän hyökkäystään; ja norsuihin nojautuen falangi supistui ja laajeni, muodosti neliön, keilan, vinokaiteen, trapetsin, pyramiidin. Kaksinkertainen sisäinen liikunta tapahtui taukoamatta sen etu- ja takarivien välillä; sillä ne, jotka seisoivat joukkueen takaosassa, tunkeutuivat taukoamatta eturiveihin, ja toiset joko uupuneina tai haavottuneina väistyivät taemmaksi. Barbarit tungettiin falangia vastaan. Falangin oli mahdotonta päästä eteenpäin; olisi luullut näkevänsä meren, jossa lainehtivat punaiset kypäritöyhdöt ja pronssiset panssarisuomukset, samalla kun kirkkaat kilvet vyöryivät kuten hopeinen vaahto. Toisinaan kulki äärestä toiseen leveitä virtauksia, ne palasivat jälleen, ja keskellä raskas ryhmä pysyi hievahtamatta. Peitset laskivat ja nousivat vuorotellen. Sitäpaitsi heilui paljaita miekkoja niin vinhaan, että niiden kärjet vain näkyivät, ja ratsuväen hyökkäykset tekivät joukkoon laajempia kehiä, jotka taas pyörteisinä sulkeutuivat niiden jälkeen.

Johtajien huutojen yli kaikui torvien ääni ja lyyrojen helske, lyijykuulat ja savi pallot kiisivät vinkuen ilman halki, lennättivät miekat käsistä ja puhkoivat päitä. Haavottuneet panivat kilven suojakseen päälleen ja ojensivat kalpojaan tukien niiden kahvaa maata vasten, ja toiset keskellä verilaimiskoita kääntyivät iskeäkseen hampaansa vihollisten nilkkoihin. Kihermä oli niin tiheä, tomu niin taaja, melu niin ankara, että oli mahdotonta mitään eroittaa; pelkurien ääntä, kun ne tahtoivat antautua, ei kuulunutkaan. Kun aseet olivat hukkuneet taisteltiin ruumis vasten ruumista; rinnat rauskuivat panssareita vastaan ja kuolleiden päät riippuivat kuristavissa käsivarsissa taapäin. Polvikinteret lujasti jännitettyinä, peitsi silmien edessä, järkkymättöminä ja hampaitaan purren kuusikymmentä umbrialaista pakoitti kaksi syntagmaa yhtaikaa peräytymään. Epirolaiset paimenet juoksivat klinabarien vasemmanpuolisen ratsujoukon kimppuun, tarttuivat hevosten harjaan ja heiluttivat sauvojaan; hevoset heittivät ratsastajansa selästään ja pakenivat pitkin tasankoa. Sinne tänne hajaantuneet punilaiset lirikomiehet tulivat neuvottomiksi. Falangi alkoi järkkyä, päälliköt juoksivat hääntyneinä, taemmat rivit lykkäsivät sotilaita eteenpäin ja barbarit olivat jälleen järjestyneet; he palasivat hyökkäämään; voitto kääntyi heidän puolelleen.

Silloin kuului kiljahdus, kamala kiljahdus, tuskan ja raivon karjunta: seitsemänkymmentäkaksi norsua hyökkäsi kahdessa rivissä eteenpäin, sillä Hamilkar oli vaan odottanut sitä hetkeä, jolloin palkkasoturit olivat kasaantuneet yhteen paikkaan, ajaakseen ne heidän kimppuunsa; indialaiset olivat pistäneet niitä niin kovin, että veri virtasi niiden suurille korville.

Norsujen mönjällä maalatut kärsät olivat pystyssä kuin punaiset käärmeet; niiden rinnassa oli pitkä piikki, selässä panssari, hampaat jatketut miekan tavoin käyristetyillä rautaterillä, -- ja saadakseen ne raivoisemmiksi, olivat ne huumatut pippurin, puhtaan viinin ja suitsutuksen sekaisella juomalla. Ne ravistivat kulkus-kaulanauhojaan ja karjuivat; ja ohjaajat painoivat päänsä alas välttääkseen tulinuolia, jotka alkoivat sataa heidän ylitseen torneista.

Paremmin vastustaakseen syöksyivät barbarit niitä vastaan tiheänä joukkona; mutta norsut heittäytyivät raivoissaan heidän keskeensä. Rinnassa olevat piikit jakoivat kuten laivan keula kohortteja, jotka väistyivät suurina kiherminä. Kärsällään ne kuristivat vastustajansa, tai nostivat ne maasta ylös ja heittivät ne ylhäällä tornissa oleville sotilaille; hampaillaan ne puhkoivat sotilaita, heittivät ne ilmaan, ja suolet riippuivat niiden pitkissä hampaissa kuin köydet mastosta. Barbarit koettivat puhkoa niiden silmät, hakata poikki niiden polvikinteret; toiset ryömivät niiden alle ja pistivät miekkansa kahvaa myöten niiden vatsaan ja murskautuivat niiden alle; uhkarohkeimmat tarrautuivat niiden hihnoihin; tulinuolien, kuulien ja peitsien lennellessä ne leikkasivat hihnat poikki ja pajusta punotut tornit sortuivat kuin kivitornit. Äärimpänä oikealla olevista pillastui neljätoista haavoistaan ja syöksyi toista riviä kohden; indialaiset sieppasivat vasaransa ja talttansa ja pannen sen kallon liitteen kohdalle löivät voimiensa takaa.

Suuret eläimet horjahtivat ja kaatuivat toistensa päälle. Siitä syntyi kuten vuori; ja keskellä haaskojen ja aseiden kukkulaa _Baalin raivo_ niminen jättiläissuuri norsu, jonka jalka oli takertunut kahleisiin, karjui nuoli silmässä iltaan asti.

Mutta toiset voittajien tavoin, jotka iloitsevat tuhosta, kaatoivat, murskasivat, tallasivat ja repivät ruumiita ja raunioita. Häätääkseen lippukuntia, jotka kehässä niitä saarsivat, pyörivät ne takajaloillaan yhä vain tunkien eteenpäin. Karthagolaiset tunsivat voimiensa karttuvan ja taistelu alkoi uudestaan.

Barbarit väsyivät; kreikkalaiset hopliitit heittivät aseensa, kauhu valtasi toiset. Spendiuksen nähtiin kumarassa dromedarinsa selässä kannustavan sitä kahdella peitsellä juoksuun. Silloin kaikki syöksyivät siiville ja juoksivat Uticaan päin.

Klinabarit, joiden hevoset olivat uupuneet, eivät koettaneetkaan heitä ajaa takaa. Janoon nääntyvät ligurialaiset huusivat haluavansa päästä virralle juomaan. Mutta keskellä syntagmeja olevat karthagolaiset, jotka olivat vähimmin kärsineet, polkivat levottomina maata ja vaativat taistelun jatkamista nähdessään vihansa esineiden pääsevän pakoon; he jo riensivät ajamaan palkkasotureita takaa; Hamilkar ilmestyi.

Hän pidätti hopeaohjaksilla täplikästä, vaahtoavaa hevostaan. Hänen kypärinsä sarviin kiinnitetyt nauhat lieskehtivät tuulessa hänen takanaan, ja hän oli vasemmalle reidelleen kiinnittänyt soikean kilpensä. Kolmikärkisen peitsensä viittauksella hän pysäytti armeijan.

Tarentilaiset hyppäsivät nokkelasti hevoseltaan vararatsulle ja ajoivat oikealle ja vasemmalle virtaa ja kaupunkia kohden.

Falangi tuhosi tyyneesti ne, jotka barbareista olivat jääneet jälelle. Kun miekat lähenivät, niin he ojensivat kurkkunsa sulkien silmänsä. Toiset puolustautuivat vimmoissaan; ne tapettiin etäältä heittämällä kiviä kuten raivoisat koirat. Hamilkar oli käskenyt ottamaan vankeja. Mutta karthagolaiset tottelivat häntä vastenmielisesti, sellaisella nautinnolla he tahtoivat pistää miekkansa barbarien ruumiisen. Kun heidän tuli liian kuuma, he alkoivat paljain käsivarsin huitoa kuten niittomiehet; ja kun he hetkeksi taukosivat hengittääkseen, niin he katselivat, miten kentällä ratsumies ajoi juoksevan sotilaan jälestä. Hän tarttui toisen tukkaan, piteli hetkisen siitä kiinni, sitten iski hänet tapparallaan kuoliaaksi.

Yö saapui. Karthagolaiset ja barbarit olivat kadonneet. Pakoon lähteneet norsut vaelsivat etäällä tuleen syttyneet tornit selässään. Ne paloivat hämärässä siellä täällä kuten puoliksi usvaan peittyneet majakat; eikä tasangolla huomannut muuta liikettä kuin virran laineet; se oli tulvillaan ruumiita ja kuljetti niitä merta kohden.

Kaksi tuntia myöhemmin Matho saapui. Hän näki tähtien väikkeessä pitkiä epätasaisia kasoja maassa.

Ne olivat barbarien rivejä. Hän kumartui; kaikki olivat kuolleita. Hän huusi; kukaan ei vastannut.

Samana aamuna hän oli lähtenyt Hippo-Zarytuksesta sotilaineen marssiakseen Karthagoa kohden. Kun hän saapui Uticaan, oli Spendiuksen armeija juuri poistunut ja kaupungin asukkaat alkoivat polttaa piirityskoneita: Kaikki olivat taistelleet vimmatusti. Mutta kun sillan luota kuuluva pauke käsittämättömällä tavalla kasvoi, niin Matho oli rientänyt lyhintä tietä, vuoriston yli, ja kun barbarit pakenivat tasankoa pitkin, niin ei hän tavannut ketään.

Hänen edessään kohosi pieniä pyramiidin tapaisia kasoja pimeässä, ja vielä lähempää, virran toiselta puolen näkyi maassa palavia rovioita. Karthagolaiset olivat nimittäin vetäytyneet sillan toiselle puolelle ja suffeetti oli pettääkseen barbareja sytyttänyt toiselle rannalle lukuisia vartiotulia.

Eteenpäin kulkiessaan Matho oli näkevinään punilaisia taistelumerkkejä, sillä ilmassa näkyi liikkumattomia hevosen päitä, ne olivat kiinnitetyt näkymättömiin peitsikimppuihin; ja etäältä hän kuuli kovaa melua, laulun ääniä ja maljojen kilinää.

Kun hän ei tiennyt, missä hän oli tai miten löytäisi Spendiuksen, niin syöksyi hän levottomuuden valtaamana, kauhuissaan, pimeään eksyneenä, vielä nopeammin takaisin samaa tietä, jota hän oli tullut. Aamu vaikeni; hän näki vuoren harjalta kaupungin ja liekkien mustaamat piirityskoneet, jotka ikäänkuin jättiläisten luurangot nojasivat muureihin.

Kaikki lepäsi tavattoman hiljaisuuden ja uupumuksen vallassa. Sotilaiden joukossa, telttojen vieressä, nukkui melkein alastomia miehiä selällään, tai pää käsivartta vasten, joka piteli panssaria. Muutamat irroittivat verisiä siteitä sääristään. Kuoleman kielissä olevat liikuttivat hiljaa päätään; toiset matelivat maassa ja toivat heille juotavaa. Ahtailla leirikujilla astelivat vartijat lämpimikseen, tai seisoivat katsellen taivaan rantaan päin, peitsi olallaan, tuiman näköisinä.

Matho tapasi Spendiuksen istumassa kangaskaistaleen alla, joka oli kiinnitetty kahteen maahan pystytettyyn seipääseen, hänen kätensä lepäsivät polvien ympäri, pää oli kumarassa.

He olivat kauvan sanaakaan sanomatta.

Vihdoin Matho mutisi: -- "Voitetut!"

Spendius vastasi synkällä äänellä: -- "Niin voitetut!"

Ja kaikkiin kysymyksiin hän vastasi epätoivoisilla liikkeillä.

Mutta huokauksia ja korinaa kuului sinne asti. Matho lykkäsi kankaan syrjään. Silloin sotilaiden näky muistutti hänelle toista tappiota, jonka oli kärsinyt samalla paikalla ja purren hammasta hän sanoi:

-- "Konna! jo kerran ennen..."

Spendius keskeytti:

-- "Et sinä silloinkaan ollut saapuvilla."

-- "Se on minun kiroukseni!" huudahti Matho. "Mutta kerran minä vielä hänet tapaan, voitan hänet, surmaan hänet. Jospa minä olisin ollut täällä..." Se ajatus, että hän oli ollut poissa taistelusta, kalvoi häntä vielä enemmän kuin tappio. Hän sieppasi miekkansa ja heitti sen maahan. "Mutta miten karthagolaiset voittivat teidät?"

Entinen orja alkoi kertoa taistelun vaiheita. Matho oli ne näkevinään ja kiihottui. Utican armeijan, sen sijaan että se juoksi siltaa kohden, olisi pitänyt hyökätä Hamilkariin takaapäin.

-- "Kyllä minä sen tiedän", sanoi Spendius!

-- "Sinun olisi pitänyt tehdä rintama kaksi kertaa syvemmäksi, ei olisi saanut asettaa kevytaseisia falangia vastaan, eikä jättää aukkoja norsuja varten. Viime hetkellä olisi voinut kaikki vielä voittaa; ei mikään pakottanut pakenemaan."

Spendius vastasi:

-- "Minä näin hänen ajavan ohitse suureen, punaiseen viittaansa verhottuna, kädet ojolla, yläpuolella tomupilveä, kuten kotka, joka lensi kohorttien sivustaa pitkin; ja hänen päänsä viittauksesta ne tihenivät ja hyökkäsivät eteenpäin; taistelun tuoksina vei meidät lähelle toisiamme; hän katsoi minuun; minä tunsin kuten kylmän raudan osuvan sydämeeni."

-- "Hän oli varmaankin valinnut juuri tämän päivän?" sanoi Matho aivan hiljaa itsekseen.

He kyselivät itseltään koettaen päästä selville siitä, mikä oli tuonut suffeetin sinne juuri kaikkein epäedullisimpana hetkenä. Sitten puhuivat he nykyisestä asemasta, ja joko heikontaakseen omaa syyllisyyttään tai rohkaistakseen jälleen itseään Spendius väitti, että toivoa oli vielä olemassa.

-- "Ja vaikka ei olisikaan, niin mitä siitä!" sanoi Matho; "minä jatkan sotaa vaikka ypöyksinäni!"

-- "Niin minäkin!" huudahti kreikkalainen syöksyen ylös; hän käveli pitkin askelin edes ja takaisin; hänen silmänsä säkenöivät ja outo hymy rypisti hänen shakaalikasvojaan.

-- "Me alamme uudestaan, elä vain enää jätä minua! minä en ole luotu taistelemaan kirkkaalla päivällä; miekkojen väike häikäisee minua; se on sairautta, minä olen liian kauvan elänyt vankilassa. Mutta pane minut kiipeämään muurien yli yöllä, ja minä tunkeudun linnoituksiin, ja ruumiit ehtivät kylmetä ennenkuin kukko kiekuu! Osoita minulle joku, jotain, joku vihamies, joku aarre, joku nainen;" hän toisti sen kerta vielä: "joku nainen, vaikka hän olisi kuninkaankin tytär, niin tuon minä himoitsemasi olennon elävänä jalkojesi juureen. Sinä moitit minun menettäneen taistelun Hannoa vastaan, mutta minä voitin sen kuitenkin uudelleen. Myönnä se! minun sikaparveni hyödytti enemmän kuin spartalainen falangi." Ja kun hänessä heräsi tarve ylistää itseään ja hankkia itselleen puolustusta, niin hän luetteli, mitä kaikkea hän oli tehnyt palkkasoturien hyväksi. "Minä se suffeetin puistossa yllytin gallialaista! Myöhemmin sain Siccassa kaikki raivoihinsa tasavaltaa vastaan! Gisko selitti heille asioita, mutta minä en tahtonut antaa tulkkien puhua. Ah! kuinka kieli riippui heidän suustaan! muistatko? Minä vein sinut Karthagoon; minä varastin zaimphin. Minä vein sinut Salammbon luo. Minä teen vielä enemmänkin; sen saat nähdä!" Hän purskahti kuin hullu nauramaan.

Matho katseli häntä silmät selällään. Hän tunsi jotain vastenmieleistä tuon miehen edessä, joka samalla oli niin pelkuri ja niin pelottava.

Kreikkalainen jatkoi iloisella äänellä napsauttaen sormiaan:

-- "Evoe! Sateen jälkeen paistaa päivä! Minä olen tehnyt työtä vuorikaivoksissa ja olen juonut massilaista viiniä omalla laivallani kultaisen katoksen alla kuten Ptolemseus. Onnettomuus tehköön meidät taitavammiksi. Työn voiman kautta saa onnen taipumaan. Se rakastaa valtioviisaita. Lopulta se suostuu meihin!"

Hän palasi Mathon luo ja tarttui hänen käsivarteensa:

-- "Valtias, nyt karthagolaiset ovat varmoja voitostaan. Sinulla on kokonainen armeija, joka ei ole ollut taistelussa, ja sotilaasi tottelevat sinua. Aseta ne etunenään; kyllä minun mieheni seuraavat kostaakseen. Minulla on vielä kolmetuhatta karilaista, tuhat kaksisataa linkomiestä ja jousimiehiä kokonaisia kohortteja! Voimme muodostaa vaikka falangin. Kääntykäämme!"

Tappion huumaamana Matho ei tähän asti ollut vielä miettinyt mitään pelastuskeinoa. Hän kuunteli suu avoinna, ja pronssiliisteet, jotka ympäröivät hänen vartaloaan kohosivat hänen sydämensä kiivaasti sykkiessä. Hän sieppasi miekkansa huutaen:

-- "Seuraa minua, lähtekäämme!"

Mutta vakoojat, jotka olivat palanneet, ilmoittivat, että kuolleet karthagolaiset olivat korjatut pois, silta raunioina ja Hamilkar kadonnut.

IX.

SOTARETKELLÄ.

Hamilkar oli ajatellut, että palkkasoturit odottaisivat häntä Utican luona tai marssisivat häntä vastaan; ja, kun hänellä ei mielestään ollut kyllin suuria sotavoimia hyökätäkseen tai torjuakseen hyökkäyksen, hän oli virran oikeanpuolista rantaa pitkin Vetäytynyt etelään ja oli siten turvannut itsensä kaikkia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan.

Hän tahtoi ensin, heittämällä huomioon ottamatta niiden kapinan, houkutella kaikki heimot erilleen barbareista; sitten kun barbarit olisivat aivan erillään maakuntien keskellä, niin hän hyökkäisi heidän kimppuunsa ja tuhoisi heidät.

Neljässätoista päivässä hän rauhotti sen maa-alueen, joka oli Thuccaberin ja Utican välillä, Tignikabahin, Tessurahin ja Vaccan kaupungit ynnä vielä muita lännen puoleisia. Vuoristoon rakennettu Zunghar, temppelistään kuuluisa Assuras, katajista rikas Djeraado, Thapitis ja Hagur lähettivät hänen luokseen lähettiläitä. Maalaisväki tuli kädet täynnä ruokavaroja, rukoilivat hänen suojelustaan, suutelivat hänen ja sotilaiden jalkoja ja valittivat barbarien julmuutta. Muutamat toivat hänelle säkillisiä muka surmaamiensa palkkasotureiden päitä, jotka he olivatkin leikanneet ruumiista; sillä monet olivat pakoretkellä joutuneet hukkaan ja heitä tavattiin kuolleina siellä täällä oliivien ja viiniköynnösten alta.

Häikäistäkseen kansaa Hamilkar lähetti heti voiton jälkeisenä päivänä Karthagoon kaksituhatta taistelukentällä otettua vankia. Ne saapuivat pitkissä sadan miehen suuruisissa joukkioissa, kädet sidotut selän taakse pronssiseen niskasta riippuvaan tankoon, ja haavoittuneetkin juoksivat verisinä, sillä ratsumiehet ajoivat heitä piiskaniskuilla eteenpäin.

Se oli hurjan ilon päivä! Kaikki kertoivat toisilleen, että kuusituhatta barbaria oli kuollut; toiset eivät voisi enää jatkaa taistelua, sota oli loppunut; syleiltiin kaduilla, ja kiitokseksi voideltiin kaneelilla ja voilla Pataikien kuvat. Ja jumalankuvat, joilla oli suuret silmät, suuri vatsa ja olkapäille kohotetut käsivarret, näyttivät elävän uudelleen maalauksen vaikutuksesta ja ottavan osaa kansan riemuun. Rikkaat avasivat ovensa palatseihinsa; kaupunki kaikui tamburiinien pärinästä; temppelit olivat kaiken yötä valaistut, ja jumalattaren palvelijattaret, jotka olivat tulleet alas Malquaan, rakennuttivat katujen kulmiin sykomoripuisia vuoteita, joilla he antautuivat. Äänestyksen kautta lahjoitettiin maata voittajille, uhria Melkarthille, kolme sataa kultakruunua suffeetille, ja hänen puoluelaisensa ehdottivat hänelle annettavaksi uusia etuoikeuksia ja kunniavirkoja.

Hän oli vaatinut vanhimpia ryhtymään neuvotteluun Autharitoksen kanssa vanhan Giskon ja muiden hänen kanssaan vankina olevien karthagolaisten vaihtamisesta vaikka kaikkia barbareja vastaan. Libyalaiset ja paimentolaiset, jotka muodostivat Autharitoksen armeijan, tuskin tunsivatkaan italialaista tai kreikkalaista rotua olevia palkkasotureita; ja kun tasavalta tarjosi niin monta barbaria niin harvasta karthagolaisesta, niin se johtui siitä että edelliset olivat aivan arvottomia ja jälkimäiset kallisarvoisia. He pelkäsivät siinä piilevän jonkin ansan. Autharitos hylkäsi ehdotuksen.

Silloin Vanhimmat päättivät mestata vangit, vaikka suffeetti oli kirjoittanut heille, ettei niitä saisi tappaa. Hän aikoi liittää paraimmat heistä armeijaansa ja sen kautta yllyttää muitakin palkkasotureita karkaamaan. Mutta viha voitti kaikki järkisyyt.