Part 12

Ja edeskäyvät, kellariorjat, tallirengit, juoksijat, kantotuolinkantajat, kylpyorjat ja vaimot lapsineen järjestyivät puutarhaan yhteen ainoaan riviin, joka kauppahuoneesta ulottui villipetojen puistoon asti. He seisoivat henkeään pidättäen. Tavaton hiljaisuus täytti Megaran. Aurinko oli laguunin kohdalla katakombien juurella. Riikinkukot piipittivät. Hamilkar astui hitaasti eteenpäin.

-- "Mitä minä noilla vanhoilla teen?" sanoi hän; "myy ne! Täällä on liiaksi gallialaisia, ne ovat juoppoja! ja liiaksi kretalaisia, ne valehtelevat! Osta minulle kappadokialaisia, asialaisia ja neekerejä."

Hän kummasteli lasten pientä määrää. -- "Joka vuosi, Giddenem, täytyy talossa syntyä lapsia! Jätä sen vuoksi kammiot öiksi auki, jotta he vapaasti voivat liittyä toisiinsa."

Sitten antoi hän osoittaa itselleen varkaat, laiskat ja vastahakoiset. Hän määräsi rangaistuksia ja moitti samalla Giddenemiä; ja Giddenem painoi kuten härkä alas otsansa, jossa leveät silmäkulmat liittyivät yhteen.

-- "Katso, Baalin silmä," sanoi hän osoittaen kookasta libyalaista, "tämä tavattiin nuora kaulassaan".

-- "Vai niin! sinä tahdot siis kuolla?" lausui suffeetti halveksivaisesti.

Ja orja vastasi pelottomasti:

-- "Tahdon!"

Silloin, välittämättä antamastaan esimerkistä tai rahallisesta tappiosta, Hamilkar sanoi palvelijoille:

-- "Viekää hänet pois!"

Ehkä hänen mielessään oli aikomus siten tehdä uhri. Siten hän tuotti itselleen vahinkoa väistääkseen jonkun kamalamman onnettomuuden.

Giddenem oli kätkenyt vialliset toisten taakse. Hamilkar huomasi heidät:

-- "Kuka sinun käsivartesi on katkaissut?"

-- "Sotilaat, Baalin silmä."

Sitten eräälle samniumilaiselle, joka ontui kuin haavoitettu haikara:

-- "Ja kuka sinulle tuon on tehnyt?"

Se oli ollut tarkastaja, joka rautatangolla oli lyönyt hänen jalkansa poikki.

Tämä mieletön julmuus suututti suffeettia; ja riistäen Giddenemin käsistä hänen gagatiketjunsa hän karjaisi:

-- "Kirottu olkoon koira, joka haavoittaa laumaansa. Katkoa orjilta jäsenet, kautta Tanitin hyvyyden! Sinä tuotat valtiaallesi häviötä! Tukahuttakaa hänet tunkioon. Ja ne, jotka puuttuvat? Missä ne ovat? Oletko ne surmannut yhdessä sotilaitten kanssa?"

Hänen kasvojensa ilme oli niin pelottava, että kaikki naiset pakenivat. Orjat peräytyivät ja muodostivat laajan piirin heidän molempien ympärille; Giddanem suuteli kiihkeästi hänen sandaalejaan; Hamilkar seisoi hänen edessään nyrkit koholla.

Tuolla henkisellä selvyydellä, joka taistelun kuumimmassa tuoksinassa oli ylimmillään, muisti hän tuhansia vastenmielisiä tapauksia, häpeällisiä seikkoja, joita hän tähän asti ei ollut ottanut huomioon; ja vihansa valossa, kuten salamien hohteessa, hän näki taas kaiken häviönsä yhdellä kertaa edessään. Maatilojen valvojat olivat paenneet peläten sotilaita, ehkä olivat niiden kanssa samassa juonessakin, kaikki häntä pettivät, liian kauvan hän jo oli hillinnyt itseään.

-- "Tuokaa ne tänne," huusi hän, "ja leimatkaa niihin pelkurien merkki kuumalla raudalla otsaan!"

Silloin tuotiin ja kasattiin keskelle puistoa nuoria, kaularautoja, puukkoja, kahleita kaivoksiin tuomittuja varten, jalkapuut, joihin puserrettiin jalat, numelloja, joita pantiin hartioita pusertamaan, ja skorpioneja, kolmisiimaisia piiskoja, jotka päättyivät pronssikoukkuihin.

Kaikki orjat asetettiin aurinkoon päin, kaikki nielevää Molokia kohden, selälleen tai suulleen maahan, ja piiskaamiseen tuomitut seisomaan puita vasten, kaksi miestä kunkin viereen, joista töinen laski ja toinen löi.

Hän löi molemmin käsin; hihnat vinkuivat ja repivät kuoren plataaneista. Veri sinkoili sateena lehtiin ja punaiset lihamöhkäleet vääntelehtivät parkuen puiden juurella. Ne, jotka taottiin kahleihin, repivät kynsillään kasvojaan. Puisten ruuvien natina kuului; kumeita lyöntejä kaikui; joskus kimakka kiljahdus lensi ilman halki. Kyökin puolella oli vaatesiekaleiden ja leikattujen hiuksien välissä kyyryllään miehiä viuhkoja löyhyttämällä sytyttämässä hiiliä, ja palaneen lihan käry nousi ilmaan. Piiskatut pyörtyivät, mutta käsien siteiden kannattamina pysyivät pystyssä ja antoivat päänsä pudota olalleen ja sulkivat silmänsä. Toiset alkoivat katsellessaan kauhusta kirkua, ja leijonat, muistellessaan ehkä juhlaa nousivat haukotellen luolien reunaa vasten.

Silloin ilmestyi Salammbo penkereensä tasolle. Hän juoksi kauhuissaan nopein askelin edes ja takaisin. Hamilkar huomasi hänet. Hänen mielestään kohotti Salammbo häntä kohden käsivartensa kuten armoa anoakseen; kauhua kuvaavan liikkeen tehden Hamilkar kääntyi menemään norsujen puistoon.

Nämät eläimet olivat suurien punilaisten perheiden ylpeys. Ne olivat kantaneet selässään esi-isiä, voittaneet sodissa, ja niitä kunnioitettiin auringon suosikkeina.

Megaran norsut olivat vahvimmat koko Karthagossa. Hamilkar oli ennen lähtöään vaatinut Abdalonimilta valan, että hän vartioisi niitä. Mutta ne olivat silpomisen seurauksista kuolleet; kolme ainoastaan oli jälellä maaten tomussa tarhan keskellä särjettyjen seimiensä edessä.

Ne tunsivat Hamilkarin ja tulivat hänen luokseen.

Eräällä oli korvat kamalalla tavalla säpäleinä, toisella polvessa ammottava haava, ja kolmannella kärsä oli poikki.

Ne katselivat murheellisina aivan kuin järjelliset olennot Hamilkaria; ja se, jolla ei enää ollut kärsää, taivutti suuren päänsä alas ja notkistaen polviaan koetti hiljaa hyväillä häntä kärsänsä inhoittavalla tyngällä.

Eläimen häntä näin hyväillessä kaksi kyyneltä vieri Hamilkarin silmistä. Hän syöksyi Abdalonimia kohden.

-- "Konna! ristiin! ristiin!"

Pyörtyneenä Abdalonim vaipui selälleen maahan.

Purppura tehtaiden takana, joista kepeät siniset sauhupilvet kohosivat taivasta kohden, kuului shakaalin kiljunta; Hamilkar seisahtui.

Ajatus pojastaan rauhoitti hänet äkkiä, kuten jumalallinen kosketus. Hän näki siinä voimansa jatkuvan, oman persoonallisuutensa loputtoman kehityksen, eivätkä orjat ymmärtäneet, mistä tämä rauha tuli hänen ylitseen.

Mennessään purppuratehtaita kohden hän kulki vankilan ohi, joka oli mustista kivistä neliskulmaisen kuopan ympärille rakennettu pitkä talo. Sen ympäri kiersi pieni käytävä ja sen jokaisessa neljässä nurkassa oli portaat.

Iddibal odotti epäilemättä yötä ennenkuin hän antoi merkin kokonaisuudessaan. Ei vielä ollut kiirettä, ajatteli Hamilkar ja hän astui vankilaan. Muutamat huusivat hänelle: "Palaa"; uskaliaimmat seurasivat häntä.

Avonainen ovi liikehteli tuulessa. Ilta-aurinko loisti kapeista akkunoista, ja sisällä näkyi seinillä katkotulta kahleita.

Siinä oli kaikki, mitä oli jälellä sotavangeista!

Silloin Hamilkar tuli kalman kalpeaksi, ja ne jotka ulkoa kumartuivat katsomaan kuopan sisään näkivät hänen estävän itseään kaatumasta nojautumalla seinään.

Mutta shakaali kiljaisi kolme kertaa perätysten. Hamilkar nosti päänsä pystyyn; hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään. Sitten, kun aurinko oli kokonaan laskeutunut, hän katosi piikkipensasaitauksen taakse, ja illalla Rikkaiden kokouksessa Eshmunin temppelissä hän sanoi sisään astuessaan:

-- "Baalien valot, minä otan vastaan punilaisten sotavoimien johdon barbarien armeijaa vastaan!"

VIII.

MAKARIN TAISTELU.

Heti seuraavana päivänä hän otti syssiteiltä kaksisataa kaksikymmentä kolme kikaria kultaa ja määräsi jokaisen Rikkaan maksamaan neljätoista shekeliä veroa. Naisetkin suorittivat veroa; maksettiin lapsista ja, ennenkuulumaton teko karthagolaisten käsitteiden mukaan, hän pakoitti pappiskunnatkin maksamaan rahaa.

Hän vaati itselleen kaikki hevoset, kaikki muulit, kaikki aseet. Muutamat koettivat salata rikkauksiaan; heidän omaisuutensa myytiin, ja peloittaakseen toisten ahneutta hän antoi kuusikymmentä asevarustusta ja tuhat viisisataa gommoria jauhoja, omasta puolestaan yhtä paljon kuin Norsunluuyhtiö yhteensä.

Hän lähetti Liguriasta värväämään sotilaiksi kolmetuhatta vuoristoasukasta, jotka olivat tottuneet taistelemaan karhujen kanssa; heille maksettiin kuuden kuukauden palkka etukäteen, neljä minaa päivältä.

Mutta hän tarvitsi armeijan. Siitä huolimatta hän ei hyväksynyt kaikkia kaupungin asukkaita kuten Hanno. Hän hylkäsi ensin istuvassa työssä olleet miehet, sitten ne, joilla oli liian suuri vatsa tai jotka olivat pelokkaannäköisiä; mutta hän hyväksyi kunniattomat, Malquan roistoväen, barbarien pojat ja vapautetut orjat. Palkaksi lupasi hän uusille karthagolaisille täydet kansalaisoikeudet.

Hänen ensi huolenaan oli legionan uudestaan muodostaminen. Noilla kauniilla nuorilla miehillä, jotka pitivät itseään tasavallan sotaisen voiman esikuvana, oli itsehallinto. Hän erotti heidän upseerinsa; hän kohteli heitä ankarasti, pakoitti juoksemaan, hyppäämään, kiipeämään yhdellä hengähdyksellä Byrsan jyrkännettä ylös, heittämään heittokeihäitä, taistelemaan ruumis ruumista vastaan, nukkumaan öisin torilla. Heidän omaisensa kävivät heitä katsomassa ja säälittelemässä.

Hän tilasi lyhempiä miekkoja ja vahvempia jalkineita. Hän määräsi palvelijoiden luvun ja vähensi kuormaston; ja kun Molokin temppelissä säilytettiin kolmeasataa roomalaista pilumia, niin hän otti ne ylimmäisen papin vastustuksista huolimatta.

Uticasta palanneista ja yksityisten omistamista norsuista muodosti hän falangin, jossa oli seitsemänkymmentä kaksi norsua ja varusti ne. Hän antoi niiden kuljettajille vasaran ja taltan, jotta he voisivat puhkaista niiden kallon, jos ne taistelun tuoksinassa alkaisivat pillastua.

Hän ei sallinut Suuren Neuvoston valita alijohtajia. Vanhimmat koettivat huomauttaa hänelle lain määräyksiä, hän polki ne; kukaan ei uskaltanut enää vastustaa, kaikki taipuivat hänen voimakkaan neronsa alaisiksi.

Hän yksinään huolehti sodasta, hallituksesta ja raha-asioista, ja välttääkseen syytöksiä pyysi hän tiliensä tarkastajaksi suffeetti Hannon.

Hän korjautti ulkomuuria, ja kun kiviä tarvittiin, hävitti hän vanhat sisämuurit, jotka nyt oli tarpeettomia. Mutta varallisuuden eroavaisuus, joka oli astunut rotu-arvoasteikon sijaan, erotti voitettujen pojat valloittajien pojista; patrisiot katsoivat myös karsain silmin raunioiden hävittämistä, jota vastoin rahvas, tietämättä oikeastaan miksi, iloitsi siitä.

Aseellisia joukkoja kulki aamusta iltaan kaduilla; joka hetki kuuli torvien toitotuksia; kärryillä kuljetettiin kilpiä, telttoja, keihäitä; pihat olivat täynnä naisia, jotka liinaa riipivät; innostus tarttui toisesta toiseen; Hamilkarin sielu täytti koko tasavallan.

Hän oli jakanut sotilaansa tasalukuisiin riveihin, ja pitänyt siitä huolen, että rintamassa seisoi rinnatusten vahva ja heikko mies, jotta heikompaa tai arempaa miestä kaksi samalla vei eteenpäin. Mutta kolmestatuhannesta ligurialaisesta ja Karthagon paraimmasta miehistöstä saattoi hän muodostaa vain yksinkertaisen falangin, johon kuului neljätuhatta yhdeksäkymmentäkuusi hopliittia, joilla oli pronssikypärit, ja neljätoista kyynärää pitkät saarnikeihäät.

Kahdellatuhannella nuorella miehellä oli lingot, tikari ja sandaalit. Hän vahvisti heidän joukkonsa kahdeksallasadalla soturilla, jolla oli pyöreä kilpi ja roomalainen miekka.

Raskaan ratsuväen muodosti tuhat yhdeksänsataa miestä, loput legionasta, ja he olivat kuten assyrialaiset klinabarit kullattuihin pronssilevyvarustuksiin puetut. Sitäpaitsi oli hänellä neljäsataa ratsastavaa jousimiestä, jollaisia kutsuttiin tarentinilaisiksi; niillä oli kärpännahkaiset päähineet, kaksiteräinen piilukirves ja nahkamekko. Lopuksi tuhat kaksisataa karavaanikorttelin neekeriä yhdessä klinabarien kanssa sai juosta ratsujen vieressä nojaten toisella kädellään hevosen harjaan. Kaikki oli valmiina, eikä Hamilkar kuitenkaan lähtenyt liikkeelle.

Usein poistui hän yksin yöllä Karthagosta ja kulki laguunia etäämmälle Makar-virran suulle asti. Aikoiko hän liittyä palkkasotureihin? Mappalioihin majoitetut ligurialaiset ympäröivät hänen taloaan.

Rikkaiden arvelut näyttivät oikeutetuilta, kun eräänä päivänä nähtiin kolmesataa barbaria lähestyvän muureja. Suffeetti avasi heille portit; he olivat karkulaisia; he saapuivat sotaherransa luo joko pelon tai, uskollisuuden ajamina.

Hamilkarin paluu ei ollut lainkaan hämmästyttänyt palkkasotureita; heidän mielestään ei sellainen mies voinutkaan kuolla. Hän saapui täyttämään lupauksensa, eikä siinä toivossa ollut mitään järjetöntä, sillä niin syvä oli kuilu Isänmaan ja Armeijan välillä. Sitäpaitsi he eivät laisinkaan pitäneet itseään syyllisenä; juhla oli unohtunut.

Kiinniotetut vakoilijat selittivät heille toisin. Se herätti riemua vimmastuneissa; miedotkin miehet joutuivat raivoihinsa. Molemmat piiritykset tuntuivat heistä ikäviltä, ei päästy sen pitemmälle; parempi oli taistella! Monet miehet erkanivat joukoista ja harhailivat pitkin seutua. Kuultuaan Karthagon varustuksista he palasivat; Matho hypähti ilosta. "Vihdoinkin! vihdoinkin!" huusi hän.

Suuttumus, jota hän tunsi Salammbota kohtaan, kääntyi nyt Hamilkariin. Hänen vihansa löysi nyt määrätyn uhrin, ja kun koston mahdollisuus näytti helpommalta, niin oli hän jo pitävinään sen käsissään ja iloitsi siitä. Samalla yhä suurempi hellyys sai hänessä vallan, yhä kiihkeämpi himo kalvoi häntä. Vuoroin hän oli näkevinään itsensä sotilaiden keskellä heiluttaen keihään nenässä suffeetin päätä, vuoroin purppuravuoteisessa kammiossa sulkevinaan immen syliinsä, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja käsillään sivellen hänen pitkää mustaa tukkaansa; tämä ajatus, jonka hän tiesi mahdottomaksi toteuttaa, tuotti hänelle tuskia. Hän vannoi, koska toverinsa olivat hänet valinneet shalishimiksi, johtavansa sotaa; ja vakaumus, ettei hän siitä koskaan palaa, sai hänet tekemään sen täydelliseksi tuhosodaksi.

Hän saapui Spendiuksen luo ja sanoi hänelle:

-- "Kokoa sinä väkesi! Minä tuon omani tänne! Ilmoita Autharitokselle! Me olemme hukassa, jos Hamilkar hyökkää kimppuumme! Ymmärrätkö! Nouse!"

Spendius hämmästyi tätä käskevää ääntä. Matho antoi tavallisesti johtaa itseään, ja jos hän joskus olikin yltynyt, niin oli se pian tasaantunut. Mutta tällä hetkellä näytti hän tyynemmältä ja pelottavammalta; ylpeä tahto säihkyi hänen silmistään kuten uhritulen liekit.

Kreikkalainen ei kuunnellut hänen perustelmiaan. Hän asui karthagolaisessa helmihetaleisessa teltassa, joi jäähdytettyjä juomia hopeamaljasta, leikki kottabosta, antoi hiustensa kasvaa ja johti piiritystä hitaasti. Sitäpaitsi oli hän hankkinut itselleen kaupungista erityisiä tiedonantajia, eikä tahtonut lähteä, sillä hän oli varma siitä, että kaupunki kohta avaisi porttinsa.

Narr' Havas, joka kuljeskeli kaikkien kolmen armeijan välillä, oli silloin paraillaan hänen teltassaan. Hän tuki hänen mielipidettään, jopa moittikin libyalaista, joka huimapäisenä tahtoi tehdä heidän alkamansa yrityksen tyhjäksi.

-- "Lähde pois jos pelkäät!" huusi Matho; "sinä lupasit meille pikeä, rikkiä, norsuja, jalkaväkeä ja hevosia! missä ne ovat?"

Narr' Havas muistutti tuhonneensa Hannon kohortit; -- mitä norsuihin tulee, niin niitä pyydystettiin paraillaan metsissä, jalkaväkeä asestettiin, hevoset olivat matkalla; ja numidialainen siveli olalle laskeutuvaa kameelikurjensulkaa, pyöritti silmiään kuin nainen ja hymyili ärsyttävällä tavalla. Matho seisoi hänen edessään eikä osannut mitään vastata.

Mutta eräs tuntematon mies astui sisään, hiestä märkänä, kauhistuneena, jalat verissä ja vyö auki; hän läähätti niin että olisi luullut hänen laihojen kylkiensä pakahtuvan, ja haastaen sekavaa murretta hän tuijotti ikäänkuin kertoen jostain taistelusta. Kuningas syöksyi ulos ja kutsui ratsuväkensä koolle.

Ne järjestyivät tasangolle muodostaen piirin hänen ympärilleen. Ratsun selässä istuva Narr' Havas painoi päänsä alas ja puri huuliaan. Lopulta hän jakoi joukkonsa kahtia ja käski toisen puolen odottaa häntä; ja käskevällä liikkeellä antaen merkin lähtöön hän katosi toisen puolen kanssa taivaan rantaa kohden vuoristoon päin.

-- "Valtias!" mutisi Spendius, "en pidä noista odottamattomista seikoista, suffeetin paluusta, Narr' Havasin poistumisesta."

-- "Mitä siitä?" sanoi Matho halveksivaisesti.

Tämä syy joudutti vain yhtymään Autharitoksen kanssa, jotta ennätettäisiin ennen Hamilkaria. Mutta jos kaupunkien piiritys heitetään sikseen, niin niiden asukkaat lähtevät liikkeelle, hyökkäävät heihin takaapäin ja edessä ovat karthagolaiset. Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin, ja pantiinkin ne heti täytäntöön.

Spendius lähti viidentoistatuhannen miehen kanssa Makarin yli rakennetun sillan luo, kolmentuhannen askeleen päähän Uticasta; sillan kulmat vahvistettiin neljällä korkealla katapulteilla varustetulla tornilla. Puunrungoilla, kallionlohkareilla, orjantappurakimpuilla ja kiviröykkiöillä tukittiin kaikki vuoristotiet ja solat; kukkuloille koottiin ruohoja, jotka voitaisiin sytyttää merkkituleksi, ja loitos näkemään tottuneita paimenia sijoitettiin sinne tänne niiden viereen.

Nähtävästi Hamilkar ei kulkenut kuten Hanno Kuumienlähteiden vuorten yli. Hänen täytyi otaksua, että Autharitos, joka piti sisämaan hallussaan, telkee häneltä tien. Sitäpaitsi heti sodan alussa saatu tappio tuhoisi hänet, jota vastoin voitto voitaisiin uudelleen helposti saada, kun palkkasoturit olivat joutuneet kauvemmaksi. Hän saattoi kyllä laskea maihin Rypäleiden niemelle ja sieltä marssia jompaakumpaa kaupunkia kohden. Mutta sitten joutuisi hän molempien armeijoiden väliin, ja siihen ajattelemattomaan tekoon ei hän voinut vähälukuisella joukollaan ryhtyä. Hän saattoi siis vain kulkea ariadnelaisen vuoriston reunoitse, kääntyä sitten vasemmalle välttääkseen Makarin suuta ja marssia suoraan siltaa kohden. Siellä Matho olisi häntä odottamassa.

Hän valvoi yöllä soihtujen valossa kaivoksien luojia. Hän riensi Hippo-Zarytukseen tarkastamaan töitä vuoristossa, palasi eikä levännyt. Spendius kadehti hänen voimiansa; mutta vakoojien opastuksessa, vartijoiden valinnassa, koneiden rakentamisessa ja kaikissa puolustuskeinoissa kuunteli Matho nöyrästi toverinsa neuvoja; eivätkä he enää puhelleet Salammbosta, -- toinen ei häntä enää muistanutkaan ja häpy sulki toisen suun.

Usein hän kulki Karthagoon päin nähdäkseen Hamilkarin joukot. Hän kiinnitti katseensa taivaan rantaan, ja makasi suullaan ja suoniensa sykkiessä luuli kuulevansa armeijan astun taa.

Hän sanoi Spendiukselle, että jollei Hamilkar kolmen päivän kuluessa saavu, niin hän menee kaikkine miehineen häntä vastaan haastaakseen hänet taisteluun. Kului vielä kaksi päivää. Spendius pidätti häntä, kuudennen päivän aamuna hän läksi.

Karthagolaiset odottivat yhtä kärsimättöminä kuin barbaritkin sotaa. Teltoissa ja taloissa vallitsi sama toive, sama rauhattomuus; kaikki kyselivät itseltään, mikä saattoi Hamilkaria viivyttää.

Tavan takaa hän nousi Eshmunin temppelin kupukatolle, kuun ilmoittajan viereen, ja tarkasteli tuulta.

Eräänä päivänä, se oli kolmas päivä Tibbykuuta, nähtiin hänen kiireellisin askelin laskeutuvan Akropoliilta. Mappalioissa syntyi suuri hälinä. Pian syntyi liikettä kaduilla, ja kaikkialla sotilaat alkoivat varustautua keskellä itkeviä naisia, jotka heittäytyivät heidän rintaansa vasten; sitten he juoksivat nopeasti Khamonin torille asettuakseen riveihin. Heitä ei saanut seurata, ei edes puhutella, eikä lähestyä vallituksia; muutaman minuutin ajan oli kaupungissa hiljaista kuten suuressa haudassa. Sotilaat nojautuivat miettivinä peitsiinsä, ja toiset taloissa huokailivat.

Auringon laskiessa lähti armeija lännenpuoleisesta portista; mutta sen sijaan että se olisi kulkenut Tuniksen tietä tai pyrkinyt vuoristoon Uticaan päin, niin se jatkoikin matkaansa meren rantaa pitkin; pian saavuttivat he laguunin, jossa pyöreät, kokonaan valkoisella suolalla täyttyneet paikat kuulsivat kuin suuret rannalle unohtuneet hopeavadit.

Sitten ilmestyi yhä tiheämpään vesilätäkköjä. Maa kävi yhä pehmeämmäksi, jalka vajosi siihen. Hamilkar ei kääntynyt takaisin. Hän kulki yhä etunenässä; ja hänen hevosensa, joka oli keltatäpläinen kuin lohikäärme, sylki vaahtoa suustaan ja kulki kannuksien pakoittamana yhä pitemmälle liejuun. Tuli yö, pimeä yö. Muutamat huusivat heidän joutuvan perikatoon; hän riisti niiltä aseet ja antoi ne palvelijoille. Muta tuli yhä syvemmäksi. Täytyi nousta vetojuhtien selkään; toiset takertuivat hevosten häntään; voimakkaimmat auttoivat heikompia, ja ligurialaisten joukko ajoi jalkaväkeä peitsien kärjillä eteenpäin. Pimeys yhä karttui. Oli eksytty tieltä. Kaikki pysähtyivät.

Silloin suffeetin orjat kulkivat edeltä etsien paaluja, joita hänen käskystään oli sijoitettu välimatkojen päähän. He huusivat pimeässä, ja etäällä armeija seurasi heitä.

Vihdoin tuntui taas vankka maa jalan alla. Sitten näkyi hämärästi valkohohtava käyrä uoma, ja he olivat Makarin rannalla. Kylmästä ilmasta huolimatta tulia ei sytytetty.

Keskiyöllä nousi tuulenpuuskia. Hamilkar herätti sotilaansa, mutta ainoakaan torvi ei soinut: johtajat löivät heitä hiljaa olkapäähän.

Eräs pitkä mies astui veteen. Se ei ulottunut vyöhön asti; virran yli voi siis kulkea.

Suffeetti määräsi, että kolmekymmentäkaksi norsua oli asetettava virtaan sata askelta ylemmäksi, jota vastoin muut norsut asetettiin alemmaksi pidättämään virran viemiä miesriviä; ja kaikki, kantaen aseitaan ylhäällä päänsä päällä, kulkivat Makar virran yli kuin kahden muurin välitse. Hän oli huomannut, että länsituuli, puhaltaessaan hiekkaa, tukki virran ja muodosti siihen poikittain luonnollisen padon.

Nyt hän oli vasemmalla rannalla vastapäätä Uticaa ja avoimella kentällä, joka oli edullinen norsuille, hänen armeijansa päävoimalle.

Tämä nerokas temppu sai sotilaat haltioihin. Heihin palasi ehdoton luottamus häneen. He tahtoivat heti syöksyä barbarien kimppuun; suffeetti antoi heidän levätä kaksi tuntia. Heti auringon noustua järjestyttiin tasangolle kolmeen riviin: ensiksi norsut, sitten kepeä jalkaväki, ja ratsuväki heidän taakseen ja sitten falangi.

Utican luo majoittuneet barbarit ja sillan luona olevat viisitoistatuhatta miestä näkivät hämmästyksekseen maan etäällä aaltoilevan. Vinhasti puhaltava tuuli lennätti hiekkapilviä; ne nousivat kuin maasta irti, kohosivat suurina, kellertävinä siekaleina, hajaantuivat ja muodostuivat uudelleen peittäen palkkasotureilta punilaisen armeijan. Kypäreiden reunaan kiinnitettyjen sarvien vuoksi luulivat muutamat näkevänsä härkälauman; toiset, liehuvien viittojen pettäminä, väittivät näkevänsä siipiä, ja ne, jotka olivat paljon matkustelleet, kohottivat olkapäitään ja selittivät kaiken kangastukseksi. Mutta jotain suunnatonta läheni yhä lähemmäksi. Pienet höyrypilvet, kepeät kuin suusta tuleva henkäys, kiisivät pitkin erämaan pintaa; ylemmäksi noussut aurinko loisti kirkkaammin, räikeä, värähtelevä valo työnsi taivaan edemmäksi, ja ikäänkuin tunkien esineiden läpi loi välimatkan mittaamattomaksi. Ääretön tasanko leveni silmäkannon taakse joka taholle; ja tuskin huomattavat maapinnan epätasaisuudet ulottuivat äärimäiseen taivaanrantaan asti, joka päättyi siniseen pitkään viivaan, jonka tiesi mereksi. Molemmat teltoistaan lähteneet armeijat katselivat; Utican asukkaat kiipesivät valleille paremmin nähdäkseen.

Vihdoin erottautui useita poikkipäin olevia rivejä, joista kohosi tasaisia kärkiä. Ne tulivat vähitellen pitemmäksi ja tiheämmiksi; mustia kukkuloita liikahteli; sitten näkyi äkkiä neliskulmaisia pensaikkoja; ne olivat norsuja ja peitsiä; yksi ainoa kiljahdus kuului: -- "Karthagolaiset!" ja, odottamattakaan käskyä riensivät Utican sotilaat ja sillalla seisovat sikin sokin eteenpäin syöksyäkseen Hamilkarin kimppuun.