Part 4

HAAKSIRIKKOINEN. Kas, purje näkyy, hiljaa, jo se lähestyy Ja laskee sinne, minne hänet jätettiin, Nyt kaiu ääneni kuin jyry ukkoisen! Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa!

LEONTES. Nuo sanat kertoi äsken vaimo sokea. Mies nuori, kenen suusta olet saanut ne? Ma sinuun tartun, herää, seikka selvitä! Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN. Haa, sä yksin olet, silmäni Mua pettäneekö? Orja, miss' on kumppalis? Sun yksin nään.

LEONTES. Et pety, yksin olen vaan.

HAAKSIRIKKOINEN (nousten ylös) Siis kuole!

LEONTES. Kauttasi? Sä hullu, henkesi Pelastajata noinko kiität, palkitset?

HAAKSIRIKKOINEN. Voi teitä jäseneitä kunnottomia, Miss' on nyt voimanne?

LEONTES. Sua kiittämätöintä Mä rangaisisin ellen katsois käytöstäs Jumalten suomaks, tähden järkes puutteisen.

HAAKSIRIKKOINEN. Oletko muita, etkä noita rasvoja? Mun silmän' aukenee ja muisti heräjää. Mä enkö äsken aaltoin kanssa taistellut? Miss' ovat toiset saman hädän alaiset? En ketään huomaa.

LEONTES. Meren aalto säälittä On kaikki niellyt.

HAAKSIRIKKOINEN. Kaikki, kaikki, sanot sä.

LEONTES. En vastausta parempaa sull' antaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN. Ei jäänyt ketään? Kerro kerran vieläkin Tuo sulo sana: kaikki.

LEONTES. Julma oot! Kov' onni kumppalies sua miellyttää.

HAAKSIRIKKOINEN. Zeus, ota kiitos sydämmeni vastahan. On päivän valo silmilleni suloinen, Ja vihatulla elollan' on arvonsa Niin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää, Ett' ovat kovat vaivani nyt kostetut.

LEONTES. Käy kohtalosi mulle aina oudommaks Ja synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN. Olen vieras haaksirikkoinen, Pyhällä oikeudellansa kysyvä: Maan minkä rantaan olen pelastettuna?

LEONTES. Sä jouduit maahan, jonka maine kauaksi On kuulunut, tää Salamis on mainio.

HAAKSIRIKKOINEN. Maa, kallis maa!

LEONTES. Hän kasvoillensa lankeaa Ja huulillansa vaaleilla hän suutelee Maan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan, Ja joka kerta kun hän päänsä kohottaa Nään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan. Mit' ajatella tästä?

HAAKSIRIKKOINEN. Terve isäin maa! Mun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa! Sun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?

LEONTES. Mua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.

HAAKSIRIKKOINEN. Mun aatosteni ikävöimä satama, Sä, jonne toivoni on aina lentänyt, Mun autuuteni koti olet Salamis, Sä saari, jonka nimeä mun kieleni Samahan aikaan lausumahan oppi kuin Isän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun, Mä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi, Mä sitä syleilen ja nyt sen omistan. Sä olet mun, ei kenkään meitä eroita.

LEONTES. Oi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?

HAAKSIRIKKOINEN. Maan tämän lapsi, nuorukainen, olet myös, Siis polves notkista ja kiitä armoa Zeus jumalan, kun pelastajakseni on Sun valinnut ja ensimmäiseks kaikista Sun kuningastas tervehtimään maassansa.

LEONTES. Mahdollisuus nyt liekkö rajans' au'aissut, Mahdottomuuden vallan vienyt, koska nyt Voi tapahtua mik' ei ennen saattanut? Vai valtikkansa kadottanut tuoni lie, Ja haamunsa taas päässeet ruumiillisesti Vaeltamahan elävinä kuoltuaan?

HAAKSIRIKKOINEN. Puhettan' etkö ymmärtänyt koska noin Sä vaivut aatoksiin, ja etkä riemuitse, Vaikk' olet jälleen saanut oman kuninkaas?

LEONTES. Hän Aiaan näköinen on, sanoi isäni, Ja oma kielensä, kun taannoin tunnoton Hän uneksien näki äiti raukkansa Luodolla seisovan, ja vihanvimmansa Ja avunhuutonsa, ne kaikki yhtehen Tekmessan kertomuksen kanssa sopivat. Ei! mahdotonta! Kuollut on Eurysakes, Ei kuolo heitä saalistaan. Jos miekkani Juur heti huolet päättäisi ja pettäjän Nyt rangaisisi rohkeasta valheestaan! (ääneen) Maan tämän kuningas siis olet, sanot sä, Mik' ompi nimes.

HAAKSIRIKKOINEN. Vieras tahi orja vaan Sä lienet tässä maassa, joll'et tietäne Mut kysyt, kuinka Aiaan poikaa kutsutaan.

LEONTES. Mitenkä taidat todistaa ett' olet hän?

HAAKSIRIKKOINEN. Sen todistavat kasvoni. Ei unhota Zeus hallitsija-sinettiään istuttaa Otsalle kuninkaaksi syntyneen.

LEONTES. Ei vaan Se otsan merkki aina riitä, jos niin ois, Mun myöskin kuninkahan pojaks tuntisit.

HAAKSIRIKKOISEN. Siis olet vieras täällä niin kuin arvasin. Jos totta puhut sä, jos juoksee suonissas Niin jalo veri, terve, terve meille siis! Kuin tuntee nuori kotka, vuoren kasvatti, Veikkonsa luonnon, lento-tavan rohkean, Niin toisiamme tuntekaamme, auttakoon Siis toinen toistaan. Työhön kiinni käykäämme! Mult' ihmiset ja aallot vaatteet ryöstivät Ja alastonna seison valtakunnassani. Se sopimatont' on. Siis linnaan kiiruhda Nyt pian Aiaan entisehen asuntoon, Ja käske linnan ja sen aarteen hoitajaa Lähettämähän mulle kaikkein kauniimman Ja kallihimman asepuvun isäni. Myös tulkoot orjattaret mua huuhtomaan Ja voitamahan, että suolavedestä Noin jähmettynyt ruumiini taas virkistyis. Mua sitten seuraa kansan kokouksehen, Ja katso silloin, ainoastaan sanoissa Olenko Aiaan poika, täällä kuningas. Sä katso saaren harmaapäitä urhoja, Jotk' ovat nähneet isäni. Jos eivät he Mun nähden riemukyyneleitä vuodattais, Ois pettääksensä maininnut mun äitini Nimeä Aiaan, Salaminin urhot ois Mua suotta muinoin kilvillänsä kantaneet.

LEONTES. Nyt kaikki yhdistyy sen todeks näyttämään, Jot' olen peljännyt ja jot'en kuitenkaan Voi estää. Mutta vielä keinon käyttänen, Ennenkuin kokonaan mä jätän toivoni. Sokea vaimo tulee tuolla.

HAAKSIRIKKOINEN. Mietitkö Pitäiskö antaa apu anottu vai ei. Jos niin, oot työstäs palkkaa saamaan tottunut Ja väärin kutsut itses pojaks kuninkaan.

LEONTES. Odota joku hetki vielä tyynenä. Käy selväks kaikki, kun vaan ennätän Mä puhutella sokeata vaimoa.

HAAKSIRIKKOINEN. Mi pilkkaava on näkö yhtäläisyyden! Pois käännän kasvoni ja tammen tuuhean Mä taakse kätkeyn ja suljen silmäni Jott'ei se kuva, jonka, etääll' ollen, hän Mun nähdä suopi, muuttuisi ja hälveneis, Kun lähemmä hän lähestyy. Oi äitini! Sua saanenko ma koskaan nähdä hengissä Niinkuin nyt näen haamusi?

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Tekmessa, (mukana.) SAATTAJA.

SAATTAJA. Käy tänne päin, Oi kuningatar, täss' on paikka.

TEKMESSA. Kuuleeko Leontes jos mä häntä täältä tervehdin?

LEONTES. Edessäs on hän.

TEKMESSA. Terve, nuori ruhtinas! Miss' ompi avunpuutteinen?

LEONTES. Kuink' alttiisti, Jalosti astut, itse huolen alainen, Lievittämähän muitten huolia! Mist' on Se suuri taito sulla, muitten haavoja Omilla kärsimisilläsi parantaa, Sen kukan lailla, joka taitettunakin Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?

TEKMESSA. Mun murheistani ällös puhu, ruhtinas; Nyt olen onnellisempi kuin ennen, ei Mua murheet paina, kuollut on Eurysakes.

LEONTES. Käy puhe hänen kuolostaan, se kuitenkin On epäiltävä. Mutta tuota vierasta Nyt itse puhuttele, äsken tointui hän; Hän ehkä tietää enemmän.

TEKMESSA. Oi miss' on hän?

LEONTES. Niin kaukana ei ole, ettei huutoas Hän kuulisi.

TEKMESSA. Sä vieras tänne lähesty!

HAAKSIRIKKOINEN. Hän on se!

TEKMESSA. Ääni!

EURYSAKES. Äitini!

TEKMESSA. Eurysakes!

EURYSAKES, Sä elät!

TEKMESSA. Sydämmesi sykkii, lapseni! Mä tunnen sinun hengitykses lämpimän Mun kasvoillani.

LEONTES. Hän se ompi. Outo tää On kuolon kolkko rauha, jonka tunnen nyt, Kun kovan kohtaloni mitta täysi on.

TEKMESSA. Oi silmäni, nyt vasta kaipaan valoasi!

EURYSAKES. Valoksi silmäs muinoin mua mainitsit; Nyt sit' et kaipaa, olen luonasi.

TEKMESSA. Niin kyllä, vaan oon sokea, en sua nää.

EURYSAKES. Oi kauheata, milloin tulit sokeaks?

TEKMESSA. Maailma pimeni kun sinut kadotin.

EURYSAKES. Oi kosto, kosto, toivossa jo suloinen, Kun todeks tulet, kuinka lienet makea! Iloitse äiti, kohta kova onnemme On vainoojaimme päälle lankeava; nyt On hetki minun, nyt on minun kosto myös.

TEKMESSA. Oi lapseni, ei uhata vaan rukoilla Sun tulee tilassas.

EURYSAKES. Ja miksi? Kuningas Mä enkö ole maassa esi-isien, Jot' ai'on mä, kuin hekin ennen, hallita? Sopiiko hallitsijan ketään rukoilla?

TEKMESSA. Sua kohtaan, jalo ruhtinas, mä rukoillen Mun käteni nyt nostan; sulje korvasi, Ett'ei ne kuulis hänen rohkeutensa Lapsellisesti vilpitöntä puhetta. Hän kalttaisensa isän, Aiaan poika on. Noin Aias vapaana ja rohkeana myös Ain' astui tietään, kunnes joutui turmioon. Sä ole poikaa kohtaan laupiaampi kuin Ol' Aias-isällensä Hellaan ruhtinaat, Ja vaatimuksiansa älä turmioks Hänelle käännä. Hälle suo, jos valtaa et, Tok' ilmaa, päivää, metsän vehreyttä ees Isäinsä maassa: täällä elää kanssani Suo hänen, jonka hengen äsken pelastit.

LEONTES. Hän kuninkaani on; sä hänen henkeään Et paremmin voi varjella kuin mä; vahv' on Velvollisuuden side niin kuin lemmenkin. Velvollisuus, tuo pyhä, vaatii minua Ei ainoastaan hänet rauhaan jättämään, Vaan häntä puoltamaan ja hältä poistamaan Jokaisen vaaran, joka häntä uhkailee. Mä tiedän kyllä uhraavani onneni Ja enemmänkin Diiken alttarille nyt. Mut mitä painaa kaikki mitä mulla on, Mit' ollut on, ja mitä voisin kadottaa, Kun Diiken käskyn rinnalla ne punnitaan? Siis, Aiaan poika, vaikka onkin turmios Mun pelastuksen' ainoa, mä varoittaa Sua tahdon syöksymästä omaan turmioos. Siis tiedä ett' on sulla tällä saarella Enemmän mahtavia vihollisia Kuin niitä, jotka ystävikses yhtyvät. Jos joku vihollisistasi aavistais Sun sukuperääs, oisi turhaan säälinyt Sua meri, eihän sääli nämät ihmiset. Siis sulje suusi ettei sanaa yhtäkään Varomatonta pääsisi sen sulusta Sua ilmaisemaan. Näytäte vaan semmoisiin Kuin olet, haaksirikkoisena kurjana, Ja hiljaa seuraa äitiäsi kotiinsa. Ehk' aika muuttuu pareinmaks, sit' odota. Sä nuori olet, vanhuus häntä painaa jo, Jot' enin on sun peljättävä. Odota Siks kunnes luonto kohta vaatii velkansa; Kun astut sitten esiin Aiaan poikana, Saat kieltämättä valtikan.

EURYSAKES. Tuo puhuja Hän onko vihollinen taikka ystävä?

TEKMESSA, Ei vihollinen varoittaisi noin kuin hän. Hänt' opi tuntemaan. Vaikk' on hän poika sen, Jok' isäs valtikkaa nyt pitää täällä, ei Hän tahdo sua turmella vaan varjella. Sä vaadit hänen isältänsä valtikkaa, Hält' itseltänsä vastaisuuden loistehen; Ei ole hällä vihollista pahempaa Kuin olet sä, ja kuitenkin hän sinua Nyt tahtoo pelastaa, ei katsoin itseensä Mut siihen mik' on jumalten ja ihmisten Edessä oikea. Siis seuraa neuvoaan. Ei voisi hän, jok' edestäs nyt vapisee, Ei voisi äitis parempaa nyt antaa neuvoa. Nyt mennään!

EURYSAKES. Jumalat, siis onko semmoinen Tää suku maailmassa, teidän johtama, Ett' avosilmin julki tietään astua Ei kenkään saa, mut salaisesti hiipiä Vaan sinne, minne viepi häntä sallimus. Mä luulin viekkauden, valheen löytyvän Vaan Iiliossa, luulin yksin Odysseun Ja Atreun pojat ilkitöihin tottuneiks. No, valmis olen kaikkiin, mull' on tarkoitus, Johon mä pyrin, jota vielä tavoitan, Jos niinkuin jalopeura julki astunen Tai maassa matelen kuin käärme myrkkyinen. Sen tarkoituksen tähden, tähden kostoni, En henkeni, mä aaltoin kanssa taistelin. Mut äiti, äiti, täytynenkö polkuja, Joit' Aias sankar-aseissaan on astunut, Mä, hänen poikans', aseetonna hiipiä, Ja ryysypukuun peittää kuninkuuteni! Mut olkoon! kaikki tahdon kantaa, kärsiä. On työni tehtävä, mun täytyy elää. Pois Nyt menkäämm', äiti!

TEKMESSA (Saattopojalleen.) Poika, mennään kotiini, Ja muista, jos on sulle kallis henkemme, Ett'et sä julkaise mit' olet nähnyt nyt.

NELJÄS NÄYTÖS.

(Maisema saaren sisemmäsaä. Laaksoja ja viljeltyjä maita. Lähempänä syrjässä louhinen kallioseinä. Taajempana Eubulon maja lehtojen suojassa. Samalta puolelta siintää meri.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Eubulos. Hyllos.

EUBULOS. Luo lapiolla vielä, poika. Syvemmäks On hauta tehtävä, niin syväks että se Kuin tuonen yö sen kätkee mitä saanut on.

HYLLOS. Tää kenen rakkaan luille, isä, kaivetaan? On rakkahasi täällä pian luetut, Ja nekin harvat, vielähän ne elävät.

EUBULOS. Ne elää, laps, jos elää se ku henkii vaan.

HYLLOS. Ken epäileepi henkiväisen elävän?

EUBULOS. Kun poistetaan mit' elossa on rakkainta Ja rakkaudelle jää kaihon tyhjyys vaan, Kun olennoss' on yö ja päivä sydämmen On laskenut ja aamun toivo hukkunut. Ei silloin eletä, jos kohta hengitään.

HYLLOS. Noin paljastettu kenen sydän olla voi?

EUBULOS. Se on sun isäs, onnettomaks syntyneen.

HYLLOS. Sun? Eikö sua omaisesi rakasta?

EUBULOS. Kuin kuori simpukan, jost' ompi matanut Jo henki, tyhjä olen, ihmisraunio.

HYLLOS. En voi sun kummaa puhettasi ymmärtää. Äl' aatteitasi kääri tummiin kuvihin; Mik' on näin kovin sydämmeesi koskenut Ett' ompi, vaikka elät, halu elämän, Sen toivo tuiki sammunut?

EUBULOS. Mik' eloni Ja vanhuuteni toivo oli ainoa? Mik' oli päivän työssä ajatukseni, Yön helmoissa mun maatessani uneni? Sit' etkö muista, etkö kuullut?

HYLLOS. Oli se Ett' Aiaan suku täällä vielä kukoistais, Ja kuninkaana vallitseis Eurysakes.

EUBULOS. Se toivo sammui, kuollut on Eurysakes.

HYLLOS. Hän milloin, miten kuoli? Hänet surmasi Apollon nuoliko, vai käsi ihmisen?

EUBULOS. Voi, kuollut on hän. Sen vaan tiedän. Kuninkaan Nyt äsken tulleet lähetit sen kertoivat.

HYLLOS. Siis nöyrry alle tahdon suurten jumalten; Tee hälle hauta, kutsu lepoon haamunsa Jos hautaamaton ois hän maassa vieraassa. Et enää muuten taida häntä palvella.

EUBULOS. Noin kylmä olet, järkevä, ja kuitenkin Noin nuori vielä. Lämpimillä huulillas Jokainen sana on kuin järven jää, kuin ois Se harmaapäisen suussa ammoin jäätynyt. Voi nuorukaisen osaa, joka niinkuin sä On nykyisehen Salaminiin syntynyt. Oi talvitaimi raukat synnyinmaassanne! Ei leuto kesäns' ole teille loistanut, Se katos Aiaan kanssa, eikä palaja. Te tänne synnyitte, mut ette kukkimaan, Vaan tutaksenne väkivallan myrskyjä, Petoksen pimeyttä, vihan kylmyyttä. Mi jumaloille, ihmisille armaint' on: Ilo ja rauha, hurskaus ja vapaus Ja tahto yhteinen; et niitä ole sä Eik' ikäkumppalisi täällä nauttineet, Me vanhat vaan.

HYLLOS. Sun sanas ovat outoja, Sä hourit, isä.

EUBULOS. Hourin! En, mä näytän vaan Syys-perhoselle synkän syksyn, sanoen: Myös täällä kesä kukoisti.

HYLLOS. Nyt onko jo Tää hauta kyliin syvä?

EUBULOS, Kyllin kätkemään Tään Salaminin muinaisloisteen jäännöksen.

HYLLOS. Nyt saanen mennä tiedustamaan onkohan Tekmessa vieraan herättänyt kuolosta?

EUBULOS. Et vielä. Köyhä hauta, kas, nyt rikastuu.

HYLLOS. Oi isä, Aiaan pojalle jos teetit sen, On tyhjä haamu oleva sen rikkaus.

EUBULOS. Näät, Hyllos, kallion tuon jyrkän, korkean, Jok' ompi mustiin kappaleihin haljennut. Nyt lapiosi heitä, sieppaa kirveesi. Tuon louhen reunalla näät pensaan tuuhean. Se pois on raivattava.

HYLLOS. Miksi, isäni? Ja mitä varten ai'ot sitä hävittää? Se lapsuudestani on saanut höystyä.

EUBULOS. En salli muiden eteheni ennättää. Mut joudu ettei kenkään työtäs keksisi.

(Hyllos menee.)

TOINEN KOHTAUS.

EUBULOS (Yksin.) Nyt päivään nostetaan mi muinoin kätkettiin Ja taas on kätkettävä ajaks ikuiseks. Jos hauta synkkä on, on loiste saaliinsa Sen kirkkahampi ollut, nyt se sammukoon. Siis kätke, maa, se kallis lahja poveesi, Jok', ennen laina, nyt jää omaisuudekses. Se kätke, varjele niin huolellisesti Yö-vuoteessansa alla kukka-katoksen, Ett' ihmis-silmä ei sit' enää nähdä saa. Mut katso, Rhaistes saapuu.

KOLMAS KOHTAUS.

Eubulos. Rhaistes.

RHAISTES. Hyvä että mä Sun täällä tapasin. Et niiden joukossa Siis ollut, jotka sorti rauhaa kuninkaan. En niitä uskonunna, jotka vannoivat Ett'et sä ollut siellä, omin silmin siis Mä tahdoin nähdä.

EUBULOS. Mene siis kun nyt sen näit.

RHAISTES. Viel' on mun kysyttävä; miss' on poikasi? Ett' oli hän, sun opettamas kapinaan, Myös siellä, todistaapi rahvaan rohkeus, Kun sitä kuninkaamme koki hillitä.

EUBULOS. Ja joko kansa asettui?

RHAISTES. Se väistyi pois, Kun lähettien lausehet se kuulla sai.

EUBULOS. Niin väisty sinäkin nyt täältä!

RHAISTES. Missä on Sun poikasi, se sano, sitten väistyn mä.

EUBULOS. Hän äsken kaivoi tämän haudan, sitten hän Läks kotihimme tuonne, jossa nyt hän on.

RHAISTES. Hän jääkö sinne taikka tänne palajaa?

EUBULOS. Hän tulee kohta.

RHAISTES. Siis mä viivyn nähdäksen' Ett' olet, niinkuin luulen, valhetellut sä.

EUBULOS. Mä oisin sua roistomaisempi, jos en Edessäs rohkenisi totta puhua.

RHAISTES. On ylpeyteen, pilkkaan kieles tottunut. Mut jos mä sulta kysyn, kelle hautaa teet, Niin kyllä osaat kiertää kysymykseni; Et tunnustaisi todeks että olet sen Sä tehnyt kuninkaasi pojan haamulle.

EUBULOS. Ken muu siis hälle haudan suojan suonut ois? Kas, tuoss' on Hyllos. Oonko totta puhunut?

RHAISTES. Oi Zeus! hän tulee, mutta kirves kädessä. Mua aikoneeko murhata tuo hurja mies? Hänt' estä siitä, niin mä rauhaan jätän sun.

(Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Eubulos. Hyllos.

EUBULOS. Ei tuota miestä kavalampi maatamme Lie polkenut, ei pelkuria arempaa. Ei palaja hän kohta tänne takaisin, Se tästä käynnistään on hyvä voittoni.

HYLLOS. Kyykäärme, Rhaistes, eikö täällä käynyt taas?

EUBULOS. Hän tuli, meni, hetken täällä viipyi vaan.

HYLLOS. Mit' etsi hän, mik' asiansa kavala?

EUBULOS. Hän kävi tutkimassa oisimmeko me Myös olleet kapinassa, jota äskettäin Leiokritoa vastaan kansa yritti.

HYLLOS. Herääkö viimein into, viha syttyykö Tulehen, joka monen sydämmessä on Jo kuohunut? Josp' oisin ollut siellä myös!

EUBULOS. On kaikki loppunut ja turhaan rauennut. On sama kuka Aiaan vallan perii nyt, Kun sukuns ompi sammunut. Käy työhösi.

HYLLOS. Raosta louhen synkkä syvyys näytäksen, Pimeä luola. Mutta mitä keksin mä? Metallin loiste, isä, sieltä välkkyvi.

EUBULOS. Käy alas luolaan, sisällys sen esiin tuo.

HYLLOS. Kas, vaski-kypäri, ja sfinksi kultainen Sen harjalla, oi taide-työtä kaunista!

EUBULOS. Se anna tänne, poika. Vanha silmäni, Sä ällös synkisty, vaan kyynel pidätä, Mi nousta tahtovi nyt sydämmestäni, Ett'ei se sua näkemästä estäisi. Oi kypäri, on kirkkautes tummennut, Ja vaskes homehtunut, kultas kiiltää vaan, Uskollisuuden kuva, jota murtaa ei Voi mitkään vaihtelevan onnen kohtalot.

HYLLOS. Isäni, ota haarniska tää mainio Ja kilpi, miekka. Ihmettelen kuvaillen Tuon ase-puvun väkevätä kantajaa.

EUBULOS. Jo heikontunut olen paljon sitten kuin Tuon haarniskan mä nostin, huolet heikontaa. Se tuntuu raskahalta vaikka tyhjä on, Ehk' enin tyhjyytensä tähden. Muinoin se Sisälsi sydämmen, joss' oli yhteinen Kotinsa koko Salaminin kansalla. Oi kilpi, miekka, todistajat arvokkaat Tuhosta monen miehen, loppui aikanne. Nyt ketään koskematta maassa ruostukaa. Pois tule, poika, luola ompi tyhjä jo.

HYLLOS. Mit' ai'ot tehdä, isä, tällä aarteella?

EUBULOS. Sen mielin haudata, sentähden hauta tuo.

HYLLOS. Noin kaunihita aseita, joit' ihminen Ei tehdä taida, haudan helmaan hävität. Ne mulle anna taikka myö ne kultahan.

EUBULOS. Niit' ompi kuninkaamme Aias kantanut, Tuo poika Telamonin. Tältä saarelta Kun purjehti hän Troian sotaan, huostaani Hän antoi ne. Niit' ai'on myöskin varjella. Siis upota ne hautaan.

HYLLOS. Sua tottelen, Vaikk' ensi kerran murhemielin tottelen. Siis maineetonna lepää tuossa haarniska, Ja ruostukaa te, kilpi, miekka, kypäri! Oi ett' ois mulle suotu teihin puetun Tään kurjan kansan pelastajan nähdäksein. Mut kas, Tekmessa saattajoineen lähestyy, Ja vieras myös; oi jumalat, hän henkiin taas On herätetty ihmeen kautta.

EUBULOS. Joudu vaan! Ja taita lehdon oksia ja hautahan Ne syydä päälle aseitten niin kosolta, Ett'ei vois nähdä silmä jonkun kavalan Mit' ompi niiden alla.

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Tekmessa (mukana) Saattaja. Eurysakes.

TEKMESSA. Ihmisääniä Mä kuulen. Hiljaa, liekkö meidät huomattu?

SAATTAJA. On, kuningatar.

TEKMESSA. Seiso! Montako aiell' on?

SAATTAJA. Eubulos vaan ja Hyllos, muita en mä nää.

TEKMESSA. Nyt katso vielä tarkemmin, Eurysakes, On silmäs tottuneempi, katso, mitä näät?

EURYSAKES. Kaks miestä näen, toinen niistä nuori on Ja toinen vanha, köyhänlaiset kumpikin Ja aseettomat molemmat.

TEKMESSA. Ei vaaraa siis, Lähemmä mennään. Kuulevatko ääntäni?

EUBULOS. Oi kuningattareni, terve tultuas, Tuolt' avunteostasi! Jos oikein arvannen, On tämän vieraan pelastus sun palkkasi.

TEKMESSA. Eubulos, katso häneen, kenen näköinen Hän ompi? sano!

EUBULOS. Kuningatar, kenenkä?

TEKMESSA. Sä kysyt. Oi kun muinoin silmilläni mun Viel' oli näköns', oli suurin riemuni Tuot' yhdennäköisyyttä katsella.

EUBULOS. Siis näit Jo ennen nuorukaisen?

TEKMESSA. Synnyinhetkestään.

EUBULOS. Mua kummastutat. En mä hänen vaatteistaan Voi päättää muuta kuin ett' on hän syntyään Niin köyhä, kurja ett'et hänt' ois huomannut.

TEKMESSA. Kas tuota muotoansa, eikö ole se Sen näköinen, jonk' ennen onnen päivinä Sä näit ja etkä unhota?

EUBULOS. Niin, muoto tuo Pitemmän ajan huolia se ilmoittaa Kuin ikävuosia lie tällä vieraalla, Se kaunis ollut on, mut tuska kauhea Sen lienee sortanut.

TEKMESSA. Oi poika raukkani!

EUBULOS. Ellei ois hänen uhkuvia huuliaan Jo kalma kalventanut, oisko kasvoillaan Viel' elon karva, tulen kiilto silmissään Mä ehkä näkisin -- -- --

TEKMESSA. Oi kenen näkisit?

EUBULOS. Mä näkisin -- -- -- ken mahdotonta nähdä voi?

TEKMESSA. Ehk' ei niin mahdotonta kuin se näytäksen.

EUBULOS. Ma katsoisin tään vierahan, oi ihmettä, Sen näköiseks', jok' ennen ol' -- -- -- en rohkene Niin suurta nimeä, jok' oli hänellä, Nyt mainita ja häntä tähän verrata.

TEKMESSA. No sano hänet suoraan Aiaan näköiseks.

EUBULOS. No niin, hän totta ompi Aiaan näköä, Mut niinkuin aamupuhde päivän rinnalla.

TEKMESSA. Täst' aamupuhteesta voi päivä syntyä, Siis riemuitse, tää kuninkaasi poika on.

EUBULOS. Ei mahdollista, kuningatar; erehdyt. Sun kovan onnes täyteläiseen maljahan Sä ällös lisää pettäväistä riemua.

EURYSAKES. Äitini todistusta tohdit epäillä.

TEKMESSA. Mä enkö tuntis ääntä oman lapseni? Sokea vaikk' on silmäin, kuulee korvani.

EUBULOS. Ei mahdollista! taitaa ääni pettää niin Kuin korvat.

EURYSAKES. Loppuu mielestäni maltti jo.

TEKMESSA. Mä pian hänet tunsin, minut tunsi hän Myös samassa, ja sydäntemme todistus Tuhannet epäilykset ompi voittava.

EUBULOS. Oletko tullut, vieras, meitä pettämään?

EURYSAKES. Mä pettämäänkö?

TEKMESSA. Vanhus, ken sun sokaisi?

HYLLOS. On kaikki selvää, voitko, isä, epäillä?

EUBULOS. Oi ihmeellistä! Kuollut on Eurysakes, Ja tuoni, kuningatar, pitää saaliinsa, Se haamuja vaan päästää, tuo ei haamu oo.

EURYSAKES. Nyt onko häijy suusi kyllin puhunut? Oon kyllin kärsinyt. Nyt saanko puhua? Siis kuule, epäilijä kurja, hävytön, Sä mato maan, sä kunniaton orja vaan, Sä koiran silmä!

TEKMESSA. Jumalat! Oi malta, laps'!

EUBULOS. Oi kuningatar, hiljaa, vaiti ole vaan.

EURYSAKES. Sä tylsä ihmiskuva, epäluuloinen, Jos mull' ois miekka halkaisisin otsasi Ett' älyisit mun olevan Eurysakeen.

TEKMESSA. Sä valo silmäni, sä jälleen löydetty Mun sydämmeni turva, ällös raivoa, Vihasi hillitse! Sä uskollisinta Harvoista ystävistämme nyt uhkailet.

EUBULOS. Vait' ole, kuningatar! Pauhaa, vieras, vaan! On kauniin näky mulle, kun mä sinut nään Noin vihaan syttyvän. Mun vielä katsella Suo silmäs säteitä ja muotos hohtoa! Siis pauhaa!

EURYSAKES. Hullu olet, surkuteltava Pikemmin kuni rangaistuksen alainen, Kun minun vihaani et pelkää ensinkään.