Part 3

ADAMASTOR. Kohtauksemme Tällainen oli: Kohta esihuoneesta Ma vietiin saliin, jossa ystävinensä Hän istui, äsken retkiltänsä tultuaan, Nyt surutonna atrioiden pöydässään. Mun nähtyänsä heti kohta istuimen Minulle vierellensä käski asettaa, Ja minut syöttää, juottaa ylen runsaasti. Kun olin syömä-, juomahalun täyttänyt, Hän silloin vasta kysyi: ken ja kusta on Tää vieras, mistä syystä on hän saapunut? Kun nimen ilmoitin ja että kotimaan' On Salamis ja että sieltä tulin mä, Pimeni kasvot kuninkaan kuin pyhä yö Ja mua kohtaan silmästään lens' salama. Mä vapisin mut asiani toimitin. Mä lausuin että olin lähetettynä Tään saaren haltijalta, että yhteinen On teillä viha vasten Aiaan sukua, Ja että pyydät hänen kanssaan liittoa. Kirkastui silloin kasvonsa ja silmistä Pois lensi uhkauksen varjo, leppyen Hän antoi vastauksen ystävällisen.

LEIOKRITOS. Hän pimeni kun sanoit täältä tulevas, Viel' eläneekö joku, jota pelkää hän?

ADAMASTOR. Oi kuninkaani, kuule! Kun hän leppyi taas, Mä varovasti sovitellen puheeni Eurysakeesen kysymyksen johdatin; Ja sivumennen huolistasi mainiten, Ett' ehkä joku voisi pyytää valtaasi, Sun riitaveljestäsi suoraan kysäsin, Hänestä oisko mitään kuullut kuningas. Atridi silloin hymyellen maljansa Ain' ääriin asti täytti. Katso, sanoi hän, Niin huoletonna vihamiehen' pojasta Kuin maljani mä tyhjennän, niin voipi myös Omansa kuninkaasi tyhjentää. Vaikk' on Mont' epävarmaa, varmahan ei tarvitse Kenenkään peljät' enää Aiaan sukua.

LEIOKRITOS. Noin lausui Menelaos, Spartan kuningas?

ADAMASTOR. Sä kuulit mitä hänen suustaan kuulin mä.

LEIOKRITOS. Oi mik' on voima teillä sanat, kepeät Kuin tuulonen, mun sielun' avaruudesta Nyt siihen kootut huolten pilvet poistamaan! Mut suo mun kuulla, mitä vastas jumala Ja palvelija temppelinsä ennusti, Sill' ihmissana ompi ihmissana vaan, Ja sallimus voi oikealla kädellään Hyväillä, vasemmallaan surmaa tarjoten.

ADAMASTOK. Niin käypi. Tok' ei tällä kertaa taitane Jumalan lause sallimusta syytellä Kaksmielisyydestä. Nyt, Medon, lausu sä.

LEIOKRITOS. Mä kuuntelen.

MEDON. Siis kuningas, mä kerron nyt, Mit' olen matkallani tarkoin tutkinut, Ja tiedän toivees tulleen hyvin täytetyks, Mä tulin Delphoon, saavuin pyhään luolahan Parnasson juureen, temppeliin; naispappi sen Siell' istui, tietäjä tuo tulevaisuuden! Siin' unelmissaan tullessani istui hän Niin lempeä, käs' otsan alla valkean. Mut antimesi kun mä juureen jalkansa Sain lasketuks ja esittelin asias, Kas, muuttui muoto pyhän neitsyen. Hän nous Nyt istuimeltaan, lausuin: vaiheitanne miks Te heikot kuolevaiset tiedustatte, vaikk' Iloineen, huolineen on lyhyt elonne?

LEIOKRITOS. Hän turmiota ennustava oliko?

MEDON. No kuule! Lähtehelle nyt Kastaalian Hän meni, palasi ja, puhdistettuna Edellisen ja nykyajan tiedoista, Hän taitti lehvän laaker-puusta pyhästä Ja söi sen saadaksensa hengen jumalan. Hän kohta liikutetuks' luolan höyrystä Ja vavistukseen joutui, huulet vapisi Ja tukka pystyyn nousi, pyhä houraus Se kauheana loisti hänen silmistään, Niin aivan kuin ois noussut sydämmestä maan Kaikk' ilot, kauhut, tuskat tulevaisuuden, Naispapin hengen kautta ilmi tunkien. Hän virkkoi viimein vavisten: sun kuninkuus Siis tahtoo tietää kohtalonsa kauttani; Siis kuule, tiedä, päätä: siks kun kaatunut Isänsä miekan kautta on Leontes, siks Leiokritos on Salaminin kuningas.

LEIOKRITOS. Noin kuuluivatko sanat, Delphon jumalan?

MEDON. Naispappinsa ne omat sanat olivat.

LEIOKRITOS. Siis oikein, Adamastor, onnelliseksi Sä lausuit lähetystänne, ja ilolla Mä teitä kuninkaallisesti palkitsen. Mut ensin toinen työ on mulla tehtävä, Juur äsken haaksirikko liki rantaamme On tapahtunut, kaikk' on pelastettava. Siis Xuthos vuoren rantaan joutuun rientäkää Ja nimessäni mun nyt kansaa käskekää Vesille kiirein venheet kaikki laskemaan. Rukoilkaa kansaa, pyytäkää sit' auttamaan. Jos saatte jonkun noista onnettomista Pelastetuksi maalle, älkää epäilkö Jos oiskin henkensä jo sammumaisillaan, Niin häntä henkiin jälleen saada pyytäkää.

(Lähettiläät menevät).

KYMMENES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Mit' onnessani, ylpeintä mi toivoan' On suurempi, mun ensin tehdä tulisi, Ellei nyt kiittää teitä, kuolemattomat, Jotk' ihmis-onnen keskenänne päätätte. On helpot ehtonne. On varma valtani, Ellei Leontes kaadu kautta miekkani. Mun miekkani? Leontes poikani? Jos en Mä surmaa lastani, on varma valtani. Jos hänen kuoloons' onneni mun perustuis, Jos mulle säätty oisi hänet surmata Tai itse hukkua, mä onnen, valtikan Ja hengestänsä henkeni ain' antaisin. Ja nyt, nyt saan mä kaikki nämät omistaa, Jos vaan mä tahdon säästää hänen henkeään. Mut kenen edest' olen vaivaa kärsinyt, Ja vallastani kovat sodat kestänyt? Juur hänen edestään. Mä itse tuonelaan Koht' olen lähtevä, sen ikän' ilmoittaa. Mut hän on nuori, häness' elän uudestaan Ja vallitsen, ja työni, kunniani taas On hänen kauttaan jääpä suvun perinnöks. Mä häntä kohtaan nostaisinko miekkani? Jos elää hän, ei kuolo ole loppuni, Mut hänettä jo elo ompi kuolemaa. Mä kiitän teitä myöskin siitä että saan Nyt olla kuningas, en hallitsija vaan, Ja täyttää oman sydämmeni toivoja. Mut katso, kalastaja lähestyypi. Hän Mua väistää. Niin on tapahtunut ennenkin. Ei enää niin saa olla. Joudu luokseni, Eubulos, sua kutsuu kuninkaas.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Leiokritos. Eubulos.

EUBULOS. Mlk' on Sun tahtos?

LEIOKRITOS. Lausu, riennätkö sä rannalta, Kuss' alus tuntematoin hukkui äskettäin?

EUBULOS. Mä saavun sieltä.

LEIOKRITOS. Minkä sanoman sä tuot?

EUBULOS. Sen sanoman, jok' ei lie sulle suloinen.

LEIOKRITOS. Kaikk' onko auttamattomasti hukkunut?

EUBULOS. Yks pelastettiin, vaikk' ei sulle mieluinen.

LEIOKRITOS. Ken on se?

EUBULOS. Nuorukainen, jonka pelasti Mun poikan' aalloin kuohusta ja maalle toi.

LEIOKRITOS. Ken olevansa sanoo hän ja mistä myös?

EUBULOS. On suunsa suljettu ja niin myös silmänsä, Ja hiukan henkeä vaan enää häness' on.

LEIOKRITOS. Ja meren kuohuun hukkuneet on kaikki muut?

EUBULOS. Uip' aaltoin harjoilla nyt pirstaleita vaan.

LEIOKRITOS. Oi kova onni! Miks' en ennen tietänyt, Nyt minkä tiedän? Tok' on pelastettu yks. Ken hoitaa nuorukaista? Koetellaanko Taas hengen kipunata häneen herättää?

EUBULOS. Leontes, ollen läsnä, hänet korjasi.

LEIOKRITOS. Ei huolta siis; on hällä hyvä hoitaja.

EUBULOS. Jos mulle lupa sallitaan, oi kuningas, Mä kysymyksen tekisin.

LEIOKRITOS. Se sallitaan.

EUBULOS. Siis sano, koska ihmisyyttä ilmoitat Nyt puheessas ja muodossasi, valheko Vaan oli puhe Rhaistehen tuon heittiön, Kun nimessäs hän kielsi avun rannalla?

LEIOKRITOS. Voi kaikki muuttaa silmänräpäys; en se, Mik' olin ennen, enää olla tarvitse.

EUBULOS. Kuin niin?

LEIOKRITOS. Its', ukko, olet myös sen tunteva. Jo ohitse on aika, jona rannalla Sun täytyi ylenkatsottuna, köyhänä Ja peljäten kuin lokki aaltoin kuohusta Töin tuskin niukkaa saalistasi pyydellä, On ohitse se aika, vanhus, eikä taas Se palaja, niin voipi kaikki muuttua.

EUBULOS. Voi!

LEIOKRITOS. Maasi entisen saat kohta takaisin, Omilla juhdillas saat kyntää peltosi, Ja omat laihos leikata.

EUBULOS. Voi kuningas!

LEIOKRITOS. Sä vihaat Rhaistesta ja pelkäät että hän On sulta ryöstävä, mit' olet saanut taas; Saat olla huoleti, nyt olen turvasi, Ja suurempi lie valtani kuin hänen on.

EUBULOS. Voi mitkä mustan murheen pilvet nousevat!

LEIOKRITOS. Mä tiedän ettei sua oma kohtalos Niin huoleta kuin hänen, jok' on turvissas. Tekmessan tähden pelkäät, jätä pelko pois! Hän kadotettunsa on saapa minussa. Vaikk' onkin Aias kuollut, jos hän huolehtii Eurysakesta, kuningas mä olen myös Ja voin ja tahdon häntä hoitaa hellästi Ja kohtalonsa keventää.

EUBULOS. Mä äsken näin Lähettilääs kun palasivat luotasi. Oi onneni, oi toivoni, jää hyvästi!

LEIOKRITOS. En, vanhus, ymmärrä sun turhaa puhettas. Sä vaikeasti valitat ja huudat "voi" Kun sulle hyvää muutosta mä ennustan. Sinua turmiollako mä uhkailen? Siis onko paha rikastua köyhästä Ja kurjuudesta päästä armoon kuninkaan Ja nähdä kohtalonsa kukoistavan taas? Vai luuletko sä että asuu viekkaus Mun lupauksissan' ja että valheilla Mä turvatonta tilaas tahdon pilkata? Oi Zeusin kautta! Onnetonta polkemaan En syntynyt. Jos olin kova kohtaasi Mä ennen, olin pakosta, en halusta. Mua ymmärrä.

EUBULOS. Jo liiaks sua ymmärrän. Se juuri että suoraan totta puhut nyt, Se mua huolettaapi, sillä, kuningas; Se näyttää ettet pelkää enää ketäkään.

LEIOKRITOS. Siis onneani pelvotonta kadehdit? Sä peität itses syviin arvoituksihin.

EUBULOS. Ne, kuullen kysymykseni, ehk' ymmärrät: Viel' onko elossa Eurysakes, vai ei?

LEIOKRITOS. Ei ole. Perusta siis toivos toisehen, Eurysakeessa turvaa etsit turhaa vaan.

EUBULOS. Oi ilkityötä! Eikö kosto jumalten Noit' ole kukistava, jotka murhaavat Mit' isäin maa on synnyttänyt jalointa? Ei löytyne siis sallimuksen johtajaa? Mä elän, Telamon on kuollut, kuollut on Myös Aias, ompi murhattu Eurysakes. Mä mato ryömin vielä päivän valossa Ja heitä peittää yö! No, äsken lupasit Sä onneani edistää; nyt miekkasi Mun sydämmeeni pistä. Se on ainoa Työ hyvä, josta tahdon kiittää sinua. Mä eläisinkö nähdäkseni valtaasi, ja maineen kuullaksen' Atridin voitoista, Kun olen kaiken rakkauden puutteessa, Ja tulevaisuus kieltää koston nautinnon. Mun vereni nyt jalkais juureen vuodata. Mä soisin että Nesson myrkyn lailla se Sun päälles vuodattaisi kaiken vihansa Ja sinut korventais.

LEIOKRITOS. Sä olet katkera, Mut murhe katkeroittaa, itse katkera. Jos oikein tahi väärin vihaat minua, Sen päättäköhön Zeus, mä annan anteeksi. En onneani ansaitseva ois, jos en Mä tuntisi myös ett' on parhain lahjansa Ett' armias ja suopea nyt olla saan. Mua vihaat. Viha, ei se pysy ainiaan, Ei enemmän kuin talven lumi vuorilla: Se sulaa kun vaan hyvyys kevät-ilmallaan Sit' uupumatta päiväkaudet hautelee. On aika tuleva, sä jolloin ymmärrät Ett' Aiaan suku yksinään ei ansaitse Sun rakkauttas, eikä yksinänsä myös Sit' omista. Siks pane jääsi vastaani, Sen lempeyden auringolla sulatan.

(Eubulos menee pois.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Hän menee pois, ei viitsi edes vastata. Vaan en voi vihastua. Milloin, jumalat, Noin rakkaana mun sukuani pidetään? Jos saarellan' ois joku tunne, jossa ois Noin jalo itu höystyvä, mä siemeneks Mun sydämmeni kappaleiksi hakkaisin Ja kostuttaisin verelläin. Oi rakkaus, Uskollisuus! Oi teidät vielä löydän mä, On mulla tahto, eikä löydy ketäkään Nyt enää, jota pelkään, olen kuningas.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Aukea ranta. Kaukana merellä luotoja ja karia. Rannalla venheitä ja laivan kappaleita. Hiekalla, lähellä tuuheata, väärää puuta makaa hengetönnä haaksirikkoon joutunut nuorukainen.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Leontes. Hyllos.

HYLLOS. Pois käskit kansan, käskit meidät jättämään.

LEONTES. Mit' auttaa meitä tyhjä uteliaisuus?

HYLLOS. Mun käskit jäämään, olen huono auttaja.

LEONTES. Sä tahdot auttaa sä, sen tekos todistaa.

HYLLOS. Myös muut niin tehneet ois, jos ois vaan tohtineet.

LEONTES. Kai tuulen, meren myrsky heitä säikytti.

HYLLOS. Ei ne, mut isäs viha meitä uhkaava.

LEONTES. On tämän nuorukaisen hengen kipuna Kai syvään nukkunut, jos ei sit' aalto lie Jo sammuttanut. Mene, vuode valmista Puun suojaan tuohon, jossa hän saa levätä Siks kunnes hänen herättävät jumalat, Me turhaan koemme.

HYLLOS. Nyt kuule, ruhtinas, Mun ajatukseni, vaikk' et sä tahtone Sun isästäsi kuulla mitään. Vihattu Leiokritos on täällä. Eipä yksikään Hänelle sydämmestään soisi onnea; Toist' ahneus ja toista pelko pakottaa. Ei rakkauskaan kuninkaihin entisiin Vihamme syynä häneen ole; isät vaan He Aiaan ynnä Telamonin muistavat. Me nuoret hänen tekojansa vihaamme, Juur' julmaa, väärää väkivaltaisuuttansa. Myös sinun täytyy varmaan niitä vihata. Mut sano sana vaan, me sua seuraamme Jos minne käsket; tule kuninkaaksemme. Sua rakastamme, suosimme ja tunnemme Myös mitä sydammessäs kätket. Tekosi On todistanut jalouttas ylevää. Siis ota valtikka ja poista häpeä. Jok' isäin maata painaa: väkivalta vaan Se täällä vallitsee, ja ihmisapua Nyt täällä hädänalaiselta kielletään. Me sinuun turvaamme.

LEONTES. Eubulos onpiko Sun isäs, kalastaja, jonka puolesta Sä äsken vasten väkivaltaa taistelit?

HYLLOS. Miks' kysyt, ruhtinas? Ei tuntematonta Lie sullo ett' Eubulon poika olen mä.

LEONTES. On mulla myöskin isäni, Leiokritos.

HYLLOS.

Maan oman pojiks' itsemme me katsomme, Me nuoret, niin myös sunkin tehdä tulisi. On Salaminin käsky meille kallihin; Ja jos se huutaa ankaralla äänellä: Kukista hirmu-haltia, maan sortaja; Ei silloin kenkään meistä viivy epäillen, Mut meitä johtaa tulee sinun.

LEONTES. Hurja mies! Mua etkö ymmärrä, vai halveksitko sä Mun hellää varoitustani, kun rohkenet Kapinan huutoa nyt vielä uudistaa? Jos vielä tuota kieltä käyttää uskallat, Mä tällä kaksiteräisellä miekallani Sun pääsi häijyn kieles juureen halkaisen. Sä ymmärrätkö nyt mun mielipiteeni?

HYLLOS. On selvä puheesi, mä sua tottelen, Sen teen mä rakkaudesta, en pelosta.

LEONTES. Mä luulen hukkunut tuo kättään liikutti.

HYLLOS. En aatoksissani mä sitä huomannut.

LEONTES. Oi eikö täällä lääkäriä parempaa Meit' ole? Eikö taito ruohoin voimalla Vois tuottaa apua?

HYLLOS. Suo tänne kutsua Sokea vaimo; vaikka onkin sokea Hän tietää, näkee enemmän kuin näkevä.

LEONTES. No, nouda hänet!

HYLLOS. Häntä tänne johdattaa Voi ehkä saattajansa. Jos hän saapuu, pois Mä mennä saanen.

LEONTES. Kas, mun isän' lähestyy. Nähnenkö unta, onko tuo Leiokritos, Niin muuttunut, niin tyyni nyt ja iloinen Kuin äsken synkkä, suruinen. Oi jumalat! Mit' on nyt tapahtunut? Muuttaneetko on Lähettiläät, vast'ikään tänne saapuneet, Hyvillä sanomilla hänen mielensä. Mä heiltä ihmetellen kuulin, ett' ois hän Pelastamahan käskenynnä kaikkia. Nyt ihme suurin kun nään hänen tuommoisna.

TOINEN KOHTAUS.

Leiokritos. Leontes.

LEIOKRITOS. Leontes, jalo poikani! Kuink' edistyy Sun jalo työsi ihmis-avun annossa?

LEONTES. Yks, näät, on pelastettu meren vallasta Mut kuolon ei.

LEIOKRITOS. Hän näkyy syvään nukkuneen, Ja paha ol' ett' apuamme viivytti Nuo asiat ja pahin niitten suhtehen, Jotk' aallot nieli. Ehkä kansalaisia, Helleniläisiä ne oli. Orja vaan On tää ja jos vaan katsoo hänen vaatteitaan, On muukalainen, ostettu tai ryöstetty.

LEONTES. Pukunsa, pedon pikemmin kuin ihmisen, Sen luulon todistaa; mut katse kasvojaan, Oi isä, liekkö Hellaan maassa syntynyt Tuon valjun nuorukaisen kuvaa kauniimpaa?

LEIOKRITOS. Haa!

LEONTES. Mikä jalous on tuolla otsalla!

LEIOKRITOS. Mi näky!

LEONTES. Noiden silmäin kanssa sammuneet On varmaan monet salamat.

LEIOKRITOS. Oi ihmettä!

LEONTES. Nuo huulet, uhkaavaiset vielä kuolossa, Ja kuinka hellät kuitenkin! Hän varmaan on Helleniläinen, vaikk' on kova onnensa Hänt' asettanut halpaan tilaan.

LEIOKRITOS. Olit laps Kun Trojaan riensi sankarimme. Muistatko Sä kilpiurost' Aiasta?

LEONTES. On silmissäin, Kuin öinen näky, laivasto ja sankarit; Mä muistan lähdön riemut, valitukset myös; Jaloa sankaria, joukon johtajaa En muista.

LEIOKRITOS. Tuohon nuorukaiseen silniäs luo. Juur semmoinen ol' Aias, vähän vanhempi Ehk' oli hän, mut kasvoiltansa pulskempi Ja loistavampi voimissansa nuoruuden, Vaan muuten kaikin puolin yhden näköinen, Niin että hämmästyin kun hoidettavas näin.

LEONTES. Voi, isä, meitä, voi, jos oisi sallimus Eurysakeen nyt rantahamme saattanut.

LEIOKRITOS. En tiedä minkä turmion hän meille tois, Kun makais kuolleena kuin nuorukainen tää.

LEONTES. Hän näyttää kuolleelta, mut elpyis uudestaan Jos häntä taitavasti hoidettaisiin vaan.

LEIOKRITOS. Tääll' onko ketään taitavata hoitajaa?

LEONTES. Sokea vaimo kalastajan majassa On toivoni, mä tänne hänet kutsutin.

LEIOKRITOS. Mut jos hän Aiaan pojan henkiin herättää?

LEONTES. Se oisi onnensa, mut meille turmio.

LEIOKRITOS. Huoletta ole, auta häntä minkä voit. Ken ikään lienee hän, ei vaan Eurysakes Hän ole, syvään nukkuu Aiaan suku jo Eik' ihmistaito sitä enää herätä.

LEONTES. Oi ilosanomaa! Mä oikein lienenkö Sua, isä, ymmärtänyt.

LEIOKRITOS. Aika surkea On kadonnunna, jona pelvon orjana Mun täytyi poveen peittää parhaat toiveeni. Nyt kuninkaana olla saan, saan tahtoni Ja työni yhteen sovittaa. Ei horju, ei, Mun valtikkan', on kuollut kilpailijani.

LEONTES, Ja miten, missä? Ken toi ilosanoman?

LEIOKRITOS. Sen Spartan kuninkaalta, Menelaolta, Toi lähettini äsken. Missä, mitenkä Eurysakes on kuollut, en mä tutkinut, Ja tutkia en huoli; todeks kuolonsa On ilmoitettu minulle, se kyllin on.

LEONTES. Oi suuret jumalat! nyt loppui huoleni, Jok' ilopäivää nuoruuteni pimitti Ja sorti elon innon. Nyt se loppui siis. Nyt kirkas tulevaisuus mua odottaa Ja pitkä ikä, Moirain langan lupaama.

LEIOKRITOS. Nyt vasta valtikkani mulle iloks on, Kun saan sen jättää perinnöksi miehelle, Jok' ymmärtää sen arvoa, kun havaitsen Miten jo miellyttää se sua toivossa. Sä ennen olit kylmä; valtaa, kunniaa, Noit' elon kultalahjoja, sä halveksit. Nyt onnellinen olen, täys' on toivoni, Kun onneni myös sinä tunnet, tahdot myös Siin' osaa ottaa.

LEONTES. Nyt siis olet kuningas; Ja oikeutta Salaminin hallintoon Ei kellään ole suurempaa kuin sulla on.

LEIOKRITOS. Viel' elää Teukros entis-suvun sukua, Mut hältä puuttuu ystäviä, voimia.

LEONTES. Jos tuliskin hän sotajoukkoineen, mi siis? Miekalla oikeutta miekan vastataan, Muut' oikeutta ei oo hällä. Telamon, Isänsä, hänet hylkäs jo ja vihassaan Pois ajoi kodistansa, Salaminista. Hän miekkaan vaan ei oikeuteen luottaa voi. Ken häntä pelkää?

LEIOKRITOS. Sua siis Eurysakes Peloitti oikeudellansa valtikkaan?

LEONTES. Ol' oikeudessansa voima verraton.

LEIOKRITOS. Niin, jos se oisi tunnustettu, muuten ei.

LEONTES. Se kiellettynä kauheampi ollut ois Mun silmissäni.

LEIOKRITOS. Nyt sä lasket leikkiä!

LEONTES. En isä. Kuninkaana jos Eurysakes Ja tunnustettuna ois tänne tullut, sä Häll' oisit kieltämättä vallan antanut. Mut jos hän ois vaan valtaoikeudellaan Ja yksin ystävittä tullut vaatimaan Taas valtikkaa, jok' oli ollut isänsä, Oi silloin.

LEIOKRITOS. Miekkani ois riidan ratkaissut.

LEONTES. Mä sitä, isä, pelkäsin, mut ensin ois Tuo miekkas meidän välillämme päättänyt.

LEIOKRITOS, Hänt' olisitko puolustanut hengelläs?

LEONTES. Ja oikeuttaan miekallani, vaatinut Velvollisuus sit' oisi.

LEIOKRITOS. Isääs vastaan myös Sua ryntäämähän vaatinunna puolesta Tuon muukalaisen?

LEONTES. Kuule, mitä aina oon Ma kauhistunut tulevaista miettien Ja muistaissani mikä tapahtua vois; Mun alakuloisuuteni nyt ymmärrä. Mä vaivoissani aattelin, ja nukkuen, Kun joskus sylihinsä armas unetar Mun sulki säälivästi, aina uneksin, Ett' Aiaan poika ehkä tänne saapuisi Ja valtikkansa anastetun vaatisi. Mä silloin välillänne oisin seisonut Ja nähden isän tuossa, tuossa ruhtinaan, Mun oisi tullut valita.

LEIOKRITOS. Haa, vaikea Tuo vaali sangen!

LEONTES. Eipä juur niin vaikea Kuin raskas sekä sydäntäni särkevä, Kun päätökseni tein jo.

LEIOKRITOS. Kuinka kuuluu se?

LEONTES. Mua rakkaus sun avuksesi vaatii, mut Velvollisuus mun kuningastan' auttamaan. Jos semmoisna hän vaatii turvaa käteni, Sen nostan sua vastaan, vasten kaikkia.

LEIOKRITOS. Kuin miettiväinen tieto-viisas unhotat Sä aatteen tyhjän tähden luonnon kaikki lait Ja tosi-olot. Suuttunenko, poikani, Vai nauranenko? Hyv' on, ettei sallimus Suo houreillesi tilaa työhön ryhtymään. Unohtukoon se. Aika uusi alkaa nyt.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA. Hyv' ompi että löysin sinut, kuningas, Sua kauvan turhaan etsin.

LEIOKRITOS. Miksi?

SANANSAATTAJA. Kutsumaan Sua heti asuntoosi.

LEIOKRITOS. Heti lausut sä; Mi pikaisuutta vaatii?

SANANSAATTAJA. Oma onnesi.

LEIOKRITOS. On vakaa onneni.

SANANSAATTAJA. Sun linnas, kuningas, On rahvas piirittänyt. Yhä lisäytyy Väkeä. Huhu kertoo Aiaan suvun nyt Eurysakeessa ikipäiviks sammuneen, Ja kansa tahtoo tietää kussa, kuinka on Hän, Aiaan poika, kuollut. Vasten toisiaan Kaks puoluetta seisoo. Rhaistes puolellaan Hän kiljuu kovasti, ja rahvas toisella Niin huutaa ettei eri ääntä kuulla voi. Mut sua kaikki nimittää ja sulta vaan He vaatii, toiset turvaa, toiset selkoa. Siis joudu. Kiviä jo heitetään, ehk' on Jo kohta miekat paljastetut.

LEONTES. Isäni, Jää tänne, minä riennän, pian miekkani On rauhaan asettava kansan kapinan.

LEIOKRITOS. Sä jää, mä riennän, olen itse kansani Mä hillitsevä. Levätköhön miekkasi; Miekalla tehty rauha on kuin hiljaisuus Välillä ukon salaman ja jyrinän.

LEONTES. Mut millä keinoin noita valapattoja Sä mielit hillitä?

LEIOKRITOS. Mun huolen' olkoon se.

LEONTES. Siis mennään molemmat.

LEIOKRITOS. Ei, yksin menen nyt, Mä sinut tunnen, sinä vihaan vimmastut. On varmin rauhan rakentaja laupeus.

LEONTES. Oi kummaa eri-mieltä! Mitä suhteita Mä säälin, niitä poljet sä, ja rikoksiin, Mä joita rangaisisin, et sä vihastu. Ken antaa vallan sokealle rahvaalle Sua vastaukseen vaatimahan kuolosta Eurysakeen? Hän kuollut on, se kyllin on. Sä olet kuningas.

LEIOKRITOS. Ja siis mä laupias Voin olla. Hyvästi!

LEONTES. Käyt yksin, enkö saa Mä olla apunas jos rahvaan vimmassa Mua tarvitsisit?

LEIOKRITOS. Vertasi ei tippaakaan Näy miekallan', ei huolta siis, jää hyvästi!

(Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Leontes. Haaksirikkoinen.

HAAKSIRIKKOINEN. Hoi, odota!

LEONTES. Hän herää, kieli Hellaan on.

HAAKSIRIKKOINEN. Oi viivy, viivy hetki, hurja!

LEONTES. Hämärtää Nyt uni hänen mielessään.

HAAKSIRIKKOINEN. Mies, sanon ma, Luodosta pidä kiinni.

LEONTES. Toverillensa Hädässä noin hän huutaa.

HAAKSIRIKKOINEN. Äiti, äiti, oi!

LEONTES. Hän äitiänsä mainitsee, hän lieneekö Myös hädässä, vai hyvästikö äidilleen Hän huutanee? Oi kuink' on sulo äänensä! Hän nuori on; ja nimi kallein kaikista Ei vielä ole kuollut hänen huulillaan.

HAAKSIRIKKOINEN. Sun pelastan, ei huolta! Haa, sä pettäjä, Nyt kuole! Voi!

LEONTES. Hän mielessänsä taistelee, Vaikk' ei nyt toimeen pysty kuollut kätensä. Mä tahdon häntä puhutella. Nuori mies, Sä pelastettu olet, lepää.

HAAKSIRIKKOINEN. Jumalat! Hän luodolla on yksin, turvaton. Oi kuin Hän huutaa: armoa!

LEONTES. Ken on tuo turvaton?

HAAKSIRIKKOINEN. Maa, syöksy Hadeen hautaan, ettei löytäisi Zeus ketään, jota salamansa peljättäis, Kun sen hän tänä hetkenä on säästänyt.

LEONTES. Mies nuori, silmäs aukaise ja toinnu taas. Oi mitkä näöt kauheat nyt herättää Näin suuren raivon?

HAAKSIRIKKOINEN. Surmaa minut koska et Suo mulle voimaa kukistamaan kaikkea. Voi äiti, äiti, en voi sua pelastaa.

LEONTES. On suuri tuskansa, kun mereen hukkuvan Hän näkee kalliimpansa, eikä auttaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN. Sä kuningas, noin ihmisien kiittämä Ja kuitenkin noin rietas; eikö milloinkaan Sua kosto kohdanne?

LEONTES. Mua hirvittää kun noin Hän kauheasti soimaa ehkä Zeusiä.

HAAKSIRIKKOINEN. Sua kansain ylikuninkaaksi kutsutaan, Sua kuulee rahvas, kavala kuin sinäkin. Edestäs, konna, vuoti Hellaan veri siis.

LEONTES. Hän vasten ketä ihmistä tai jumalaa Vihassaan raivoaa?

HAAKSIRIKKOINEN. Te rosvot, laskekaa! En syntynyt mä orjankahleen kantajaks, Mut pojaks kuninkaan.

LEONTES. Kai sammuttaneet on Jo meren aallot valon hänen järkensä.