Part 2

TEKMESSA. Sä tunnet taistelun Akilleen aseista Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa. Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä. Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan. Ei valitusta huuliltani lähtenyt. Näin usein ylpeyden riemun loistavan Odysseun ja Atreun poikain silmistä, Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan. Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista, Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan Ei paljas viha ollut mutta pelko myös, Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa, Ja siitä kuningaita vielä moittivat Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät. Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes Ol' mukanani. Sotaväki palasi Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta. Me ääntämättä joukon kesken astuimme. Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen. Rivistä silloin syöksi vanha soturi Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa! Samassa nosti pojan käsivarsilleen Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti. Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja: Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä Hän näkyi leijailevan päällä kilpien, Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain. Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä, Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet. Samana yönä töytäsi mun telttaani Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan Mun seuraamahan pakotti.

LEONTES. Atridein luo?

TEKMESSA. Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun. Me siihen astuimme ja kauvan merellä Me purjehdimme, minne, emme tietäneet. Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin. Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio, Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen ja satamaton, purjehtijan kauhistus. Se kodiksemme joutui.

LEONTES. Suuret jumalat! Noin kauhistava julmuus onko miehillä, Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?

TEKMESSA. Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä. Elimme tällä surkealla saarella. Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä, Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät. Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni, Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä, Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin. Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut, Peritty miehuus oli parhain oppinsa. Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa Sylihin meren heittäytyä vuorelta Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa. Se oli harjoituksensa ja huvinsa. Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme, Ois saatu elää!

LEONTES. Sallimuksen kautta, vai Omasta tahdostanne muutos tapahtui?

TEKMESSA. Jo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä Ei yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi Ja rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko Nyt silmäin yötä hälventäisi säteillään Ja meren, maan ja taivaan taas mä näkisin, Sulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon. Eurysakesta huusin mä ja rantahan Me ehätimme; Hellaan kieli helähti Nyt korvihimme; monin kerroin autuas Mä polvillani laivan vierus-vuorella Rukoilin meille molemmille apua. Se luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi Jo laivan kannelle ja mua auttamaan Sylinsä avas' -- silloin, aivan äkkiä Juur silloin laivan päämies laivan lykkäsi Ja laski rannalta. Oi kuin Eurysakes Nyt voitettuna raivosi, mä raivosin Myös itse turhaan. Huusin aivan hurjana Mä sekä taivaan armoa ett' ihmisten. Ei vihdoin muu mun silmihini näkynyt Kuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla. Kun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle, Ja tainnuksihin mennen kaikki unhotin. En tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö Vai monta päivää viivyin tuossa tilassa. Kun viimein toinnuin, sieluni kun selveni, Ol' silmäin valo kyyneleihin sammunut Ja kaiku vaan mun huutohoni vastasi.

LEONTES. Ken sinut tuosta hädästäsi pelasti?

TEKMESSA. Kun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo, Mun pelasti Faiakit saareen saapuneet.

LEONTES. Se kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään Ei kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.

TEKMESSA. He kertoilivat Paros-salmen välillä Ja Hellesponton kohdanneensa etelään Menevän laivan. Sivutessa olivat He äänen kuulleet laivasta näin huutavan: Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.

LEONTES. Tuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.

TEKMESSA. Se tervehdyksens' oli mulle viimeinen.

LEONTES. Ja tuota tottelivat miehet hurskaasti?

TEKMESSA. He hurskaimpia ihmisiä olivat.

LEONTES. Et siitä asti ole kuullut pojastas, Et ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?

TEKMESSA. En varmaan, mutta ellei petä luuloni, On Menelaos matkaan saattanut sen työn.

LEONTES. Mi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?

TEKMESSA. Hän pelkäs että autiossa saaressa Ois kasvanunna Aiaan suvun kostaja.

LEONTES. En tiedä onko luulos tosi; ainakaan Ei ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.

TEKMESSA. Eurysakes, oi poika, murhe äitisi, Oi jos se lohdutus ois mulla, että nyt Sun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla, Tai märkäneisi jollakulla rannalla. Mä haudan sulle tähän saareen kaivaisin Ja haahmos siihen lepäämähän kutsuisin. Mut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea Mik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana Sä julmain vihollisten pilkan alaisna, Sidottu kahleisiin ja päivän puutteessa Noin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.

LEONTES. Tekmessa, monet murheen muistot kätket sä Sun olentosi yöhön; suru suurempi Sun surujasi mua kohtais hetkenä, Jon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.

TEKMESSA. Voi, täytynenkö sinuakin peljätä?

LEONTES. Ei vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile Sä äidinsydämmesi ahkeruudella Pojalles pelastusta, hänen paluutaan; Se on sun jalo, kaunis kutsumuksesi. Jos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus Eurysakeesi jälleen antaa hengissä, Iloitse onnellisna, mulle murheet suo. Nyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen: On myrsky läsnä.

TEKMESSA. Poika, kotiin käykäämme.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

LEONTES (Yksin.) Hän menee. Säälisin vai kadehtisinko Mä häntä. Ehk' on kumma tämä kysymys, Kun kohtalonsa tunnen. Kysyn kuitenkin. Hän murheita on määränsä jo kärsinyt, On häneen käyneet kaikki nuolet kurjuuden, Hän, elon katkeruuden pohjaan vajonnut, Ei syvempään voi upota, vaan nousta voi. Mut minä? No, ei huolta nyt! Eurysakes Ei ole Salaminissa, ei saavukkaan Hän tänne, jos hän vallassa on Atridin. Mut vapisen ja tunnen veren' jäätyvän, Kun mietin tehtävääni, jos mun isäni Ja hänen kesken valtariita syttyisi. Sä Diike, jonka alttarilla monesti Mä olen uhrannut! Nyt ota uhrini. Sen sulle pyhitän mä tällä rannalla, Jonk' ovat vuoret vahvat niinkuin sääntösi. Kaikk' ompi vaiheenalaista ja pettävää, Vaan oikeus on muuttumaton ainiaan.

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama seutu kuin viime näytöksessä.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS. Nään tuossa äsken valmistetun alttarin, Ja tulen sytytetyn, uhriteuraan myös Jo sidotun, kaikk' ompi varustettuna, Poiss' on vaan uhraaja. Sä taannoin tähänkö Leonteen jätit ynnä vaimon vierahan?

RHAISTES. Juur tähän.

LEIOKRITOS. Varmaankin se ompi poikani, Jok' aikoo jumalalle jollekulle nyt Taas uhrata. Hän outomainen, miettivä Ja ylen hurskas näihin aikoin ollut on. En tiedä mistä syystä, senpä tiedän vaan Ett' enemmän kuin muu tää mua huolettaa. Mut missä lie hän nyt?

RHAISTES. Hän meidät nähnyt lie.

LEIOKRITOS. Se meit' ei häntä näkemästä estäisi.

RHAISTES. Hän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti Pois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.

LEIOKRITOS. Sä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään, Et yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.

RHAISTES. Mun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt Nyt sua kohdata.

LEIOKRITOS. Se usein tapahtuu Ettei se pelkää, jonka tulis peljätä.

RHAISTES, Se tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.

LEIOKRITOS. No kyllin. Mene etsimään Leontesta; Hän lienee lähellä, mä täällä odotan.

RHAISTES. Jos oikein arvaan, kohta kohdattava on Hän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.

TOINEN KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Sä halpa, viekas konna, onko järjelläs Niin kierot silmät että oman itses vaan Ne näkevät, kun kehnoutes mukahan Sä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi? Ja ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo, Kuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa Kaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan; Hän pelkäisikö mitään, minut nähdessään Hän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti Mä töissän' ollut epäilevä, peljäten Jaloa, hairahtamatonta älyään? Mut osa valtiaan on usein suosia Mik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas Tylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. -- Mä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani Niin vakaantunut täällä että hyljätä Saan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle Se riemu että, pitkäin sotain jäljestä. Tään kukistetun kansan tunnustamana Ja pelkäämättä entis-vallan sukua, Mä saisin sydämmeni antaa vallita? Niin kauvan kuin on toinen vallan perijä Viel' ehkä hengissä ja ensitilassa Jo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa Sydämmeheni kenkään nähdä, johtava On kylmä järki vaan mun askeleitani. Se huoleni on nykyinen, mut siitä juur Voi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin Synkästä yöstä syntyy päivän valkeus. Leontes lähestyy.

KOLMAS KOHTAUS.

Leiokritos. Leontes. Hyllos.

LEONTES. Hyllos, mulle tuo Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä Tuot vettä.

LEIOKRITOS. Nuorukainen, ai'ot uhrata.

LEONTES. Se aikomuksen', isä, on.

LEIOKTITOS. Ja varmahan Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään Näyt palvelevan.

LEONTES. En mä häntä yksinään, Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.

LEIOKRITOS. Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.

LEONTES. On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä On se, jonk' apua me enin kaivataan.

LEIOKRITOS. Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt, Sun osas tuleva on laumaa ylevää Ja kansojasi nerollasi hallita. Olympon jumalista ketä semmoisna Sun ensin tulis etsiä ja palvella, Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa Maailman kansat, jumalatkin kumartaa? Hän antaa voiman, neron, itse kuningas, Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan. Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun. Hän varovasti kiertäin karttaa estehet Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva. Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei Suloa kukan katso mut sen hyötyä, Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen. Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset? Et oikeutta, mutta järjestystä vaan, Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois, Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet Sinua syyttää siitä loukkauksesta. Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus. Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa. Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta! Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu. Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses. Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu. Leontes, koska Teukros tällä rannalla Väkemme äsken karkotti ja surmasi, Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa Kukistit, voitonsankarinkin pakotit Pakohon voitettuna kiirein rientämään. Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan, Sun osas siten menettää, ett' epäilet Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten? Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa, Myös siinä että katsot kaikki suuresti.

LEONTES. Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt. Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä Jumalten peittää mutkat mielten sokeain. Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat. Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa. Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan Maa niellyt merta eikä meri näljissään Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa. Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan, Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen; Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä. Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko. Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan, Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä? Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö, Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän, Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan? Jos kohta on hän jalointakin aikonut Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa, Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän Monasti pettynyt kuin unen näössä; Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan? Ja tuohon tuntemattomahan määrähän, Jok' ompi aivan toista saavutettuna, Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!

LEIOKRITOS. Ne arveluja.

LEONTES. Arveluilla totuuden Jos ostat, ei se ole kallishintainen.

LEIOKRITOS. Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää, Mut hallitsijaks' en.

LEONTES. Niin munkin luulon' on. Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä, Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.

LEIOKRITOS. On kuninkaankin täytyminen hallita.

LEONTES. Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!

LEIOKRITOS. Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.

LEONTES, Suo minun suoraan puhua ja kuuntele Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus, Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus, Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen Jokaista siihen viepää tietä oikeaks. Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon: On rauhas rauennut, on päiväs huolinen, Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä, Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt. Se onko onnes? Kansaas olen katsonut Ja miten jalomielisiä poljetaan, Uskollisuus ja totuus kauas kätketään Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt; Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan. Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana Avusta oston-alaisien ystäväin? Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt. On kuningasten entisten kaikk' ystävät Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta Saat vallita. Mut mahdollista onko se? Voit vainuella villipetoin jälkiä, Mut miten rakkautta vainuta, jok' on Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten? Ei auta siinä vainu koiran tarkimman. Ja jos sä vuosisatojakin kokisit Et koskaan voisi varmasti sä sanoa: Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.

LEIOKRITOS. Oi hulluutta!

LEONTES. No, varo ett'et myöhään vaan Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.

LEIOKRITOS. Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun Pois heittää valtikkani, jonka ostanut Kalliisti olen, lunastanut kaikella Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla Ja murheettoman elonikin onnella? Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?

LEONTES. Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä Jumalana hän pidetään ja palvellaan. Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta Onnesta saada olla turva kansojen Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan, Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea On jumalten ja ihmisien mielestä, Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus. Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä; Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä; Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta Elämän kunnia ja sielu viatoin.

LEIOKRITOS. On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita, Vähintä loukkausta välttää, hän on juur Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova, Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa. Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua Omistamaan, on toinen laki hänellä. Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin, Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja. Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän; Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin; Et käsitä sä mitään muuta aatosta Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt, Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää Ett'et mun päätöksiini sotke omias Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.

LEONTES. Oi isä, kuinka katkera on osasi, Jos muakin sun täytyy peljätä.

LEIOKRITOS. Jos niin Sä mietit, päästä mua tästä murheesta! Leontes, kauvan ei tää tila pysyne, Jok' eroittaapi meidät.

LEONTES. Milloin muuttunee?

LEIOKRITOS. Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Rhaistes.

RHAISTES. Sun käskyäskö, kuningas, nyt seurataan?

LEIOKRITOS, Mik' ompi tapahtunut?

RHAISTES. Kuule! Laaksossa Kun olin turhaan etsinyt Leontesta, Katsastamahan nousen Xuthos-vuorelle. Ei myrskystä juur paljo tunnu laaksossa Mut vuorella se raivoaapi hurjasti, Se taittaa, kaataa puut ja rannan karille Luop' etelästä vaahtopäitä aaltoja. Mä katson merelle ja kaksi laivaa nään Sodassa aaltoin kanssa; toinen tunnettu Tuo tänne sanansaattajias Spartasta, Ja myötätuuleen pääsee suojaan sataman. Mut toinen tuntematoin, tullen idästä, Päin Pelopsia laskee, kiertäin Kreitonin Salaista karia ja pyrkii sivuitse Galastor-luodon päästä; silloin repaleiks Lyö myrskytuuli purjeen, vasten luotoa Nyt laiva, syösten niinkuin kaarna, särkeytyy. Samassa kalastajan poika rohkea Maamiesten joukon kanssa rantaan kiiruhtaa Ja aluksista vedetyistä rannalle Kahdeksan-hankaisen he valitsevat jo Ja vesille sen työntävät. Nyt riennän mä Ja auttamasta heitä kiellän nimessäs. Mua toiset nurkuin tottelevat, Hyllos vaan Hän käskee, uhkaa, rukoilee, ja viimein kun Ei kenkään häntä kuule, ottaa raivossa Hän venheen, kaataa minut, joka estää koin. Ja lähtee yksinään.

LEONTES. Sä roisto, rohkenet Tät' ilkityötäs kuninkaalles ilmoittaa.

LEIOKRITOS. En moiti Rhaistesta. Hän täytti käskyni.

LEONTES. Sanasi kerro, isä! Sit' en tajunnut.

LEIOKRITOS; En salli vieraan saarellemme saapua. On mereltä, niin tietäjä mull' ennusti, Mun turmioni kerran vielä tuleva. Jos joku vieras jumaloiden vihaama Siis ajautuisi saareemme, ei kenkään saa Jumalten tahtoon tarttua, se käskyn' on. Jos tahtoo toiset lepytetyt jumalat Hädässä olevalle antaa apunsa, Hän ihmisavuttakin pelastua voi. Niin mietin.

LEONTES. Suuri Diike, älä vihastu Ett' uhritules pyhän nyt mä sammutan. Kun ihmisrakkautta, vieraan hoitoa, Sun pyhimpiä sääntöjäsi poljetaan, On itse maa ja ilma täällä saastainen, Ja uhri, sulle säätty, oisi pilkka vaan.

LEIOKRITOS. Käyt pois?

LEONTES. Pois.

LEIOKRITOS. Minne?

LEONTES. Jossa hätä, jalous Mun apuani vaatii.

VIIDES KOHTAUS.

Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS. Rhaistes, poikaani Sä älä jätä silmistäs, ja tarkasta Jos joku vaara uhkaa, mutta varo vaan Ett'et sä häntä suututa. Ei kovasti Saa jousta jännittää. Mä rakkauteensa Ain' turvaudun. Sä ole katsoja, ei muu. Ja kaikki tehtävä sä jätä minulle. Siis käy ja tänne saata sanansaattajat.

RHAISTES. Sä ollos huoleti, (menee pois.)

KUUDES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Zeus, kaikkivaltias! Tää tahdon ynnä täytymisen taistelu, Näin tuskainen ja tyhjä, kolkko, riemutoin Ja tuima orjantappurainen elämä, Jonk' okaat kauhistuttavina kasvavat, Kun täytyminen, talvi-ilmaa kylmempi, Se lehden idun, kukan hengen kuolettaa: Tää riemutoin ja korpikylmä elämä, Niin vähän kiitettävä kuin on kiitetty, Tää onko kuninkaana olla? Miksi en Mä ennen päässyt arvoasi tuntemaan, Sä valta kuninkaan, sä patsas korkea Mun autuuteni haudan päälle nostettu? Mut mik' on autuus? Olemusta onkohan Niin paljo sillä että tuhkaks muuttua Se vois, jos sitä poltettaisiin? Autuus kai On olematoin, on vaan uni unelman, On uni uneksitun onnen saannista, On päivän koite aamuruskon pilvillä, Joit' ajaa tuuli. Kun se katoo, mikä siis? Mut kuningas mä olen.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Leiokritos. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA. Kuningas!

LEIOKRITOS. Se soi! Sä mitä tahdot?

SANANSAATTAJA Lähettilääs, kuningas, Nyt äsken tulleet, mua luokses käskivät. Jos täällä heitä odotat, he tulossa Jo ovat tänne, kohta saapuvat; jos taas Sä toisen paikan määräät puhutellakses Mä käskylläsi heidän tykö palajan.

LEIOKRITOS. Oletko heidät nähnyt?

SANANSAATTAJA. Puhutellut myös.

LEIOKRITOS. He mitä virkkoivat?

SANANSAATTAJA. Mit' äsken ilmoitin.

LEIOKRITOS. Näit heidät. Näetkö kun katsot ihmiseen Hänellä onko riemuja vai huolia?

SANANSAATTAJA. Yö ompi surujen, päiv' ilon muoto on.

LEIOKRITOS. Ja muotonsa?

SANANSAATTAJA. Kuin päivä.

LEIOKRITOS. Sanomia siis He hyviä nyt tuovat. Tulkoot tänne vaan! Mut mikä sua huvittaa kun kasvoillas On päivä myös? Kai äsken lienet saanunna Sä jonkun toivees täytetyksi.

SANANSAATTAJA. Jumalat Ain' auttaa mua.

LEIOKRITOS. Mahtavampi minua, Sun kuningastas, olet siis. Mik' ammattis?

SANANSAATTAJA. Mä vuohiasi paimennan.

LEIOKRITOS. Ja toiveesi, Joit' aina täyttää jumalat, mitk' ovat ne?

SANANSAATTAJA. Ne ovat: lähteen juoma, ruoka karjastain.

LEIOKRITOS. Noin vähästäkö päivä loistaa kasvoillas?

SANANSAATTAJA Ei riitä mikään, enemmän jos tarvitaan.

LEIOKRITOS. Äl' itse koettele puhees totuutta.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Siis hetki tullut ompi, jona kohtalon' On mulle ilmestyvä, sitä tervehdin Mä halulla, jos tois se turmionikin. Ei mikään tieto, vaikka kuinkin surkea, Voi sydäntä niin murtaa, voimaa särkeä Kuin tämä tuskan heiluminen, heittävä Mun vuoroin toivon, vuoroin pelvon povehen. Jos kuninkuuskin multa kielletään, mi siis? Viel' alamainen olla voin kuin ennenkin, Mut pois tuo epäilys! Mun täytyy hallita Itsenkin tähden mut Leonteen enemmän. Voin hälle kerran jättää lujaks perinnöks Vakaisen valtikan, se oiv' on kehoitus! Hän rikoksitta on sen kantava, hän on Sen riemuja vaan tunteva, ei huolia. Mä hänen kunniansa tähden taistelen; Mä kuorman kannan, palkan hän on kantava. Mut katso, lähettiläät lähestyvät jo.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Leiokritos. Adamastor. Medon.

LEIOKRITOS. No, terve tultuasi, Adamastor sä, Ja poika Likhaan, sinä Medon! Sanoman Nyt hyvän vaiko pahan tuotte myötänne? Te toimituksistanne suoraan kertokaa, Ei peittäin pahaa säälistä, ei lisäten Mun mielikseni, hyvä jos on sanoma.

ADAMASTOR. Iloa kyllin paljas totuus, kuningas, On kaunistelematta sulle antava.

LEIOKRITOS. Sua kiitän tuosta ilosanomastasi, Sen vakuutukseks ilmoita nyt onneni.

ADAMASTOR. Mitenkä myötä-, miten vastatuulessa Sun asioissas purjehdimme merellä, Se koskee meitä vaan. Nyt täällä olemme. Mä tulen Menelaon luota Spartasta, Tää Medon Delphosta. Niin erimatkoilla Sun käskyjäsi kävimme ja yhdyimme Taas aluksessa, joka meitä odotti. Nyt ota ensin Menelaon terveiset. Hän valta-oikeutes täällä tunnustaa Ja tarjoomaasi liittoon suostuu mielellään. Mä ilokseni sanojansa kuuntelin, Kun urhoa tuot' uljasta mä katselin, Jaloa, Hellaan häväistyksen kostajaa.

LEIOKRITOS. Sua ystävällisestikö hän tervehti Tavalla esi-isäin?