Part 13

Hänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun, julkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin lokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi turvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka sen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla jyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka olivat tapailleet miltei ylevyyttä.

Edellinen oli hänen purkauksensa papistoa vastaan.

Jälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat olivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.

Mirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi kummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut luontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.

Nämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi odottamaan.

Kuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtelemästä:

»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille, että te olette valmis liittymään meihin.»

Mirabeau kumarsi myöntymyksen merkiksi.

Kuningatar jatkoi:

»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte ministeriösuunnitelmalla.»

Mirabeau kumarsi toistamiseen,

»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma ei voinut onnistua.»

»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta liiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa kuninkuuden hyväksi.»

»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous. Kuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän on toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset. Ympärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin meidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen jäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu esimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka suuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia ystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan puolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin päivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki kolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän luoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen miehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät ystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin... Kaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme. Käännyin taakseni... tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen päässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin tuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen perheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken uhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan; vallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen saapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar päätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita miehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin ansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»

Ja huokaisten kuningatar nosti nenäliinan silmilleen.

»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta onnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko taitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle kuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä, »puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin yksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä vielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä ajatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka herätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun myrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta, vaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä kuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt siis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän majesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni velvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen», jatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen kuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin että tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties valinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen, jolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan punaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»

»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan olleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat tapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain sillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana. Komitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä suinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»

»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen julkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana en tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä hallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen hallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin hän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän kansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä oli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni tallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten verivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi kuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille emigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta sitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on tosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden kahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty kuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun kuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä oli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa lupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa hallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»

»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin, joilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan... joilla häneltä riistetään kunnia?»

»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi Mirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa yksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta. Tällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja parlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut herra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien vuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta ei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on mahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei liittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin parlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle kuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen. Papiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun politiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan arvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on kuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu hänelle, hylätköön sen.»

»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn säteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta tiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra kreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon päämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon kiitollisena.»

Mirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka tunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli, ellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.

Voitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili mitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.

»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan. Mutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me voimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan poistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan suojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän kuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska kuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»

»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä — eikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.

»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että vallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin lahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat ylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille antiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä vallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan alamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana henkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame, minä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä siitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin vallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin sanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö kuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen valtaistuimeen?»

»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat kuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa näkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen piirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte kokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»

»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas tukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä jalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän majesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»

»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että useampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan hallitsijasuku... seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka Pharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja jotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»

»Tunnen tehtäväni laadun, madame. Tiedän, että se on suunnaton. Mutta se ei ole suurempi kuin minun tahtoni, se ei ole minun alttiuttani voimakkaampi. Kun olen varma kuningattareni harrastuksesta ja kuninkaani luottamuksesta, käyn työhön käsiksi.»

»Ellei muusta ole kysymys, herra de Mirabeau, vakuutan, että tulette saamaan molemmat.»

Ja hän tervehti Mirabeauta sillä lumoavalla hymyllä, joka hänelle valloitti kaikkien sydämet.

Mirabeau oivalsi, että vierailu oli päättynyt.

Politiikan miehen ylpeys oli tyydytetty, muttei aatelismiehen turhamaisuus.

»Madame», sanoi hän kunnioittavan ja rohkean kohteliaasti, »kun teidän korkea äitinne, keisarinna Maria Teresia, soi jollekin alamaiselleen kunnian päästä hänen vieraakseen, ei hän lausunut milloinkaan hyvästiä sallimatta tämän suudella hänen kättänsä».

Ja hän jäi odottamaan.

Kuningatar silmäili tätä kahlehdittua leijonaa, joka ei muuta pyytänyt kuin saada heittäytyä hänen jalkoihinsa. Huulilla voitonriemuinen hymy hän sitten ojensi hitaasti kauniin kätensä, joka oli kylmä kuin alabasteri ja miltei yhtä kuultava kuin sekin.

Mirabeau kumartui painamaan huulensa tälle kädelle ja kohottaen sitten ylpeänä päänsä hän sanoi:

»Madame, tämä suudelma on pelastanut kuninkuuden!»

Ja hän poistui ylen liikutettuna, ylen iloisena, uskoen, tuo nero-poloinen, vastikään lausumansa ennustuksen toteutumiseen.

XIX

Paluu maatilalle

Marie-Antoinetten lohdutellessa kärsivää sydäntänsä uudella toivolla ja unohtaessa hetkeksi naisen tuskat koettamalla pelastaa kuningatarta, Mirabeaun uneksiessa voivansa Alkidamas-jättiläisen lailla kannatella yksinään sortumaisillaan olevaa yksinvallan holvia, joka kaatuessaan uhkasi murskata hänetkin — Opastakaamme näin paljosta politiikasta väsynyt lukija takaisin vähäpätöisempien henkilöitten pariin ja raikkaampaan ilmapiiriin.

Olemme nähneet, että Pitou oli herättänyt pahoja aavistuksia Billotissa tämän toistamiseen pistäytyessä pääkaupunkiin ja että no aavistukset olivat kehoittaneet maanviljelijää palaamaan tilalleen tai oikeammin isää tyttärensä luokse. [Kts. _Kreivitär de Charny_, 15. luku.]

Nämä aavistetut eivät olleetkaan liioiteltuja.

Paluu tapahtui pari päivää sen merkittävän yön jälkeen, jolloin oli sattunut kolme seikkaa: Sebastien Gilbertin pako, varakreivi Isidor de Charnyn lähtö ja Catherinen pyörtyminen Villers-Cotteretsin ja Pisseleun välisellä tiellä.

Eräässä toisessa edellisen kuvauksemme luvussa on kerrottu, että Pitou toimitettuaan Catherinen maatilalle ja kuultuaan tämän kyynelten ja nyyhkytysten lomassa kertovan, että häntä kohdannut isku oli johtunut Isidorin äkillisestä lähdöstä, oli palannut Haramontiin tämän tunnustuksen musertamana, löytänyt kotoaan Sebastienin kirjeen ja rientänyt heti Pariisiin.

Pariisissa olemme nähneet hänen odottelevan tohtori Gilbertiä ja Sebastienia niin kärsimättömästi, että oli vallan unohtanut kertoa Billotille, mitä maatilalla oli tapahtunut.

Vasta kun oli päässyt varmuuteen Sebastienin kohtalosta nähdessään hänen isänsä kanssa palaavan Saint-Honorén kadulle, vasta kun oli kuullut pojan itsensä kertovan matkansa vaiheet — että hän oli tavannut varakreivi Isidorin ja tullut Pariisiin hänen mukanaan — vasta silloin hän oli muistanut Catherinen, maatilan ja emäntä Billotin sekä puhunut Billotille huonosta sadosta, yhtämittaisista sateista ja Catherinen pyörtymisestä.

Olemme maininneet, että tämä pyörtyminen oli erikoisesti koskenut Billotiin ja saanut hänet pyytämään Gilbertiltä lomaa, jonka tämä oli hänelle suonutkin.

Koko pitkän matkan kuluessa Billot oli kysellyt Pitoulta tämän pyörtymisen yksityisseikkoja, sillä tuo kelpo maanviljelijä rakasti kyllä maatilaansa, tuo kunnon aviomies rakasti kyllä vaimoaan, mutta yli kaiken hän rakasti tytärtään Catherinea.

Ja kuitenkin hänen vankkumaton kunniantuntonsa, hänen horjumaton käsityksensä oikeasta tekisivät hänestä tilaisuuden tullen yhtä taipumattoman tuomarin kuin hän oli hellä isä.

Pitou vastaili hänen kysymyksiinsä.

Hän oli löytänyt Catherinen maantieltä ja luullut tyttöä kuolleeksi. Epätoivoissaan hän oli nostanut hänet käsivarsilleen ja laskenut hänet polvilleen. Silloin hän oli huomannut tytön vielä hengittävän ja oli juoksujalkaa kantanut hänet maatilalle, missä hän emäntä Billotin avulla oli pannut hänet sänkyyn.

Emännän voihkiessa ja voivotellessa hän oli rajusti viskannut vettä Catherinen kasvoille. Kylmä, raikas vesi pani tytön avaamaan silmänsä. Nähtyään hänen tointuneen, — oli Pitou lisännyt, — hän oli arvellut, ettei häntä kaivattu maatilalla, ja oli palannut kotiinsa.

Lopun, toisin sanoen Sebastienia koskevat uutiset, oli ukko Billot jo kerran kuullut, ja se kerta oli hänelle riittänyt.

Siitä johtui, että Billot palasi ehtimiseen Catherineen ja jännitti kaikki ajatuksensa tyttöä kohdanneeseen tapaturmaan ja sen mahdollisiin syihin.

Tämä ajatustoiminta kiteytyi Pitoulle esitettyihin kysymyksiin, joihin Pitou vastasi valtioviisaasti: »En tiedä».

Pitoulle on luettava ansioksi tämä vastaus: »en tiedä», sillä, kuten muistamme, oli Catherine julman avomielisesti tunnustanut hänelle kaikki, joten Pitou siis kyllä _tiesi_.

Hän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen sydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli hänet löytänyt.

Mutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä maanviljelijälle.

Vertauksia tekemällä hän oli päätynyt syvästi säälimään Catherinea.

Pitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme varemmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja etenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa sydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.

Mutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa kirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan saanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria tuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet milloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.

Loogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen kysymyksen kolmeen osaan:

»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että pyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria syvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen luotansa lähtiessäni.»

Tästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän rakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän kuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»

Tästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen, sitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui lähtökohtaansa:

»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en pyörry.»

Se puolestaan selittää Pitoun syvän säälin ja Catherinen asioita koskevan äänettömyyden, kun hän vastaili Billotille. Tämä äänettömyys taas oli omiaan yhä enemmän huolestuttamaan Billotia, ja mitä huolestuneemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se kävi esille niissä ruoskaniskuissa, joita herkeämättä sateli hänen Dammartinista vuokraamansa hevosen lautasille. Niinpä jo kello neljä iltapäivällä hevonen, rattaat ja niillä istuvat kaksi matkamiestä pysähtyivät maatilan portin eteen, missä koirien kova haukku heti ilmoitti heidän tulonsa.

Tuskin rattaat olivat pysähtyneet, kun Billot hypähti maahan ja kiiruhti taloon.

Mutta muuan odottamaton este sulki häneltä tien tyttären makuusuojan kynnyksellä.

Se este oli tohtori Raynal, jonka nimi muistaaksemme on jo mainittukin näiden kuvaustemme kehittyessä. Hän selitti, että Catherinen silloisessa tilassa kaikkinainen mielenliikutus olisi ei vain vaarallista, vaan ehkä kuolemaksikin. Se oli uusi isku ja se tyrmistytti Billotin.

Hän oli selvillä ainoastaan itse pyörtymistapauksesta. Mutta siitä hetkestä, jolloin Pitou oli kertonut nähneensä Catherinen avaavan silmänsä ja tulleen tajuihinsa, hän oli aprikoinut, jos niin voi sanoa, vain tämän pyörtymisen moraalisia syitä ja seurauksia.

Ja nyt oli onneton kohtalo säätänyt näiden moraalisten syiden ja seurausten lisäksi vielä ruumiillisenkin seuraamuksen.

Tänä ruumiillisena seuraamuksena oli aivokuume, joka oli puhjennut edellisenä aamuna ja uhkasi muuttua mitä vaikeimmaksi sairaustapaukseksi.

Tohtori Raynal oli koettanut masentaa tämän aivokuumeen kaikilla niillä keinoilla, joihin vanhan lääkärikoulun oppilaat turvautuivat tällaisissa tapauksissa, suoneniskulla ja sinappihauteella.

Mutta niin tehokas kuin tämä hoitotapa yleensä onkin, oli se toistaiseksi niin sanoaksemme vain sivunnut potilasta. Sairauden ja lääkkeen välinen taistelu oli tuskin vielä alkanutkaan. Aamusta pitäen oli Catherine ollut ankaran hourailun kynsissä.

Ja houraillessaan nuori tyttö oli varmaankin puhunut omituisista asioista, sillä turvautuen verukkeeseen, että sairas oli suojeltava mielenliikutuksilta, oli tohtori Raynal jo karkoittanut huoneesta äidin, kuten hän nyt yritti pitää loitolla isääkin.

Emäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää käsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua eikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan isännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.

Hän kohotti päänsä, aukaisi silmänsä, tuijotti Billotiin ja huudahti:

»Kas, ukkoseni on tullut!»

Ja hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden ja heittäytyi tämän rinnoille.

Isäntä tuijotti häneen hämmästyneenä ikäänkuin tuntematta vaimoaan.

»No», kysyi hän sitten tuskan hien kihotessa hänen otsalleen.

»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että tyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun ihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä ja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».

»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtori Raynal? Kuoleeko siihen?»

»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä Billot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei kuole.»

»Ihanko totta, tohtori?»

»Vastaan hänestä, mutta sitä varten on ehdottomasti välttämätöntä, ettei pariin kolmeen päivään tästä päivästä lukien hänen huoneeseensa saa astua kukaan muu kuin minä tai ne, joille minä annan luvan.»

Billot huokasi.. Näytti jo siltä, että hänet oli voitettu. Mutta hän yritti vielä viimeisen kerran.

»Enkö pääse häntä edes katsomaan?» kysyi hän kuin lapsi, joka anoo viimeistä armonosoitusta.

»Jos saatte nähdä hänet ja syleillä häntä, jätättekö minut kolmeksi päiväksi rauhaan mitään kyselemättä?»

»Vannon sen, tohtori.»

»No niin, tulkaa.»

Hän avasi Catherinen huoneen oven ja isäntä Billot sai nähdä tyttärensä, jonka otsaa peitti jääkylmään veteen kastettu kääre ja jonka silmissä asui tylsä, tuijottava katse ja poskilla hehkui kuumeinen puna.

Hän jupisi katkonaisia sanoja ja kun Billot painoi valjut, vapisevat huulensa hänen kostealle otsalleen, oli hän näistä tolkuttomista sanoista eroittavinaan Isidorin nimen.

Kynnykselle olivat ryhmittyneet emäntä Billot kädet ristissä, Pitou, joka oli noussut varpailleen voidakseen paremmin nähdä maanviljelijän olan yli, ja pari kolme palkollista, jotka kerran sisälle tultuaan halusivat itse nähdä, kuinka heidän nuori emäntänsä jaksoi.

Kuten oli luvannut, lähti Billot huoneesta sitten kun oli syleillyt tytärtään. Mutta hän poistui kulmat kurtussa, katse synkkänä ja itsekseen jupisten:

»Niin, niin, oli tosiaankin jo aika minun palata kotiin.»

Ja hän meni keittiöön, minne hänen vaimonsa koneellisesti seurasi häntä ja minne Pitoukin olisi mennyt perässä, ellei tohtori olisi nykäissyt häntä nutunhihasta ja sanonut:

»Älä lähde talosta, minulla on sanottavaa sinulle jotakin.»

Pitou pyörähti kummissaan takaisin ja aikoi tiedustella tohtorilta, mihin häntä tarvittaisiin, mutta salaperäisen näköisenä tohtori kohotti vaitiolon merkiksi sormen huulilleen.

Pitou seisoi paikallaan keittiössä hievahtamattomana ja muistutti tavallaan, pikemmin naurettavasti kuin runollisesti, niitä antiikin ajan jumalia, jotka jalka maahan juuttuneena oli pantu naapuritilusten rajapyykeiksi.

Viiden minuutin kuluttua Catherinen huoneen ovi aukeni jälleen ja sisältä kuului Pitouta kutsuvan tohtorin ääni.

»No, mitä nyt?» kysyi poika havahtuen siitä syvästä uinailusta, johon hän näytti vaipuneen. »Mitä haluatte, herra Raynal?»

»Tule auttamaan matami Clémentia ja kannattelemaan Catherinea, kun minä isken hänestä suonta kolmannen kerran.»

»Kolmannen kerran!» sopersi emäntä Billot. »Hän aikoo iskeä tyttärestäni suonta kolmannen kerran! Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!»

»Vaimo, vaimo», mutisi Billot vakavasti, »tätä ei olisi sattunut, jos olisit paremmin vartioinut lastasi».

Ja hän meni omaan huoneeseensa, josta hän oli ollut poissa: kolme kuukautta. Pitou, jonka tohtori Raynal oli korottanut lääkärinapulaisen arvoon, astui Catherinen makuusuojaan.

XX

Pitou sairaanhoitajana