Part 11

Tuntematon ja hänen oppaansa olivat tällöin eräänlaisella porrastasokkeella ja heidän oli nyt laskeuduttava toinen porraskerros. Tuntematon pysähtyi, upotti katseensa pimeän käytävän syvyyksiin ja tultuaan varmaksi, että pimeys oli yhtä yksinäinen kuin mykkäkin, hän kysyi:

»Te olette vartija Louis?»

»Niin olen», vastasi vartija.

»Amerikkalaiseen looshiin kuuluva veli?»

»Niin.»

»Teidät toimitti tänne viikko sitten muuan salaperäinen käsi suorittamaan täällä erään tuntemattoman tehtävän?»

»Juuri niin.»

»Ja te olette valmis siihen tehtävään?»

»Olen valmis.»

»Teidän piti saada määräykset eräältä mieheltä...?»

»Niin, messiaalta.»

»Mistä teidän tuli tuntea tuo mies?»

»Kolmesta paidanrintaan ommellusta kirjaimesta.»

»Minä olen se mies... ja tässä näette ne kolme kirjainta.»

Tämän sanottuaan vieras aukaisi röyhelökauluksensa ja osoitti paidanrintaan ommeltua kolmea kirjainta — samoja kirjaimia, jotka näiden kuvaustemme kehittyessä ovat useammin kuin kerran vaikuttaneet perin tehokkaalla tavalla: L.P.D.

»Mestari», virkkoi vartija kumartaen, »tottelen käskyjänne».

»Hyvä. Avatkaa herra de Favrasin kopin ovi ja olkaa valmis noudattamaan muita käskyjäni.»

Vartija kumarsi mitään vastaamatta, lähti kulkemaan edellä valaistukseen tietä ja pysähtyi matalan oven eteen.

»Olemme perillä, mutisi hän.

Tuntematon nyökkäsi. Lukkoon työnnetty avain narahti kahdesti ja ovi aukeni.

Vaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin varmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä jalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu jonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode ja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja, lisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu puolustuspuheen valmistelua varten.

Sammutettu lamppu oli keskellä.

Nurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka olivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta. Seinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta laukusta.

Markiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa, tuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun entisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei havahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.

Tuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän alakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja vaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän laski kätensä nukkuvan olkapäälle.

Vanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on tapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään uutiseen.

»Rauhoittukaa, herra de Favras», sanoi tuntematon. »Olen ystävä.»

Markiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme, joka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään kahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.

Sitten hän äkkiä muisti jotakin ja huudahti:

»Ah, herra parooni Zannone...»

»Minä itse, hyvä markiisi.»

Favras katseli hymyillen ympärilleen ja osoittaen paroonille muuatta rahia, jolla ei ollut kirjoja eikä vaatteita, hän sanoi:

»Suvainnette, istuutua.»

»Hyvä markiisi», vastasi parooni, »aion ehdottaa teille erästä asiaa, joka ei salli pitkää keskustelua, ja koska meillä ei ole aikaa tuhlata...»

»Mitä aiotte minulle esittää, hyvä parooni? Toivottavasti se ei koske lainaa?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Koska takeet, jotka voisin teille antaa, tuntuvat minusta vain keskinkertaisen varmoilta.»

»Se ei olisi minulle mikään syy, markiisi, ja minä päinvastoin olisin valmis tarjoamaan teille miljoonan.»

»Minulle?» sanoi Favras hymyillen.

»Teille juuri. Mutta koska ette kuitenkaan hyväksyisi ehtojani, en edes esitä tarjoustani.»

»No, koska mainitsitte asianne olevan kiireellistä laatua, hyvä parooni, niin siirtykää siihen.»

»Tiedättehän, että teidät tuomitaan huomenna, markiisi?» »Tiedän, olen kuullut mainittavan jotakin sellaista», vastasi Favras.

»Tiedättekö, että tuomarit, joiden eteen teidät viedään, ovat samoja, jotka ovat vapauttaneet Augeardin ja Besenvalin?»

»Tiedän.»

»Tiedättekö, että nämä miehet vapautettiin vain hovin kaikkivoivalla välityksellä?»

»Tiedän», vastasi Favras kolmannen kerran eikä hänen äänensä ollut kertaakaan värähtänyt näiden kolmen vastauksen aikana.

»Varmaankin toivotte, että hovi tekee hyväksenne saman, mitä edeltäjiennekin hyväksi?»

»Ne henkilöt, joiden kanssa minulla on ollut kunnia työskennellä sen hankkeen hyväksi, joka on tuonut minut tänne, tietävät mitä heidän on tehtävä minun suhteeni, herra parooni. Mitä he tekevät, on hyvin tehty.»

»He ovat jo ilmaisseet kantansa teihin nähden, herra markiisi, ja minä voin sanoa teille, mitä he ovat tehneet.»

Favras ei näyttänyt olevan halukas sitä kuulemaan.

»Kuninkaan veli», jatkoi vieras, »on käynyt kaupungintalossa ja selittänyt, että hän tuskin tuntee teitä, että te tulitte vuonna 1772 hänen sveitsiläiskaartinsa palvelukseen, erositte vuonna 1775 ja sen koommin hän ei ole tavannut teitä.»

Favras nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

»Kuningas puolestaan ei ole ainoastaan herennyt ajattelemasta pakoa, vaan on lisäksi tämän kuun neljäntenä liittynyt kansalliskokoukseen ja vannonut valan hallitusmuodolle.»

Favrasin huulilla väikkyi hymy.

»Epäilettekö sitä?» kysyi parooni.

»En sano sitä enkä tätä», vastasi Favras.

»Kuten huomaatte, markiisi, ei Monsieuriin ole luottamista, eikä kuninkaaseenkaan voi luottaa...»

»Asiaan, herra parooni.»

»Te joudutte siis tuomarienne eteen...»

»Minulla on ollut kunnia kuulla teidän jo maininneen siitä.»

»Teidät tuomitaan...»

»Todennäköisesti.»

»Kuolemaan...!»

»Se on mahdollista.»

Favras kumarsi kuin mies, joka on valmis ottamaan vastaan minkälaisen iskun tahansa.

»Mutta», jatkoi parooni, »tiedättekö, minkälaiseen kuolemaan, hyvä markiisi?»

»Onko kuolemia kaksi, hyvä parooni?»

»Ah, niitä on kymmenen, on häpeäpaalu, silpominen, silmukka, teiliratas, hirsipuu, mestauspölkky... tai oikeammin, viime viikolla vielä olivat kaikki nämä kuolintavat. Tänään, kuten sanoitte, niitä on vain yksi: hirsipuu.»

»Hirsipuu!»

»Niin. Julistettuaan ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä on kansalliskokous pitänyt kohtuullisena julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi myöskin kuolemassa. Ylhäiset ja alhaiset lähtevät tästä maailmasta saman portin kautta, heidät hirtetään, markiisi.»

»Ah, ah!» huudahti Favras.

»Jos teidät tuomitaan kuolemaan, teidät hirtetään... hyvin ikävää aatelismiehelle, joka ei pelkää kuolemaa — olen siitä varma — mutta jota hirsipuu kuvottaa.»

»Ah, herra parooni», virkkoi Favras, »oletteko tullut tänne vain kertoaksenne kaikista näistä hyvistä uutisista vai onko teillä vielä jotakin parempaa sanottavaa?»

»Olen tullut ilmoittamaan teille, että kaikki on valmista pakonne varalta, ja sanomaan teille, että jos haluatte, olette kymmenen minuutin kuluttua vankilanne ulkopuolella ja neljänkolmatta tunnin kuluttua poissa Ranskasta.»

Favras tuumi hetken eikä paroonin esitys näyttänyt aiheuttaneen hänessä vähäisintäkään mielenliikutusta. Sitten hän kysyi haastattelijaltaan:

»Tuleeko tämä tarjous hänen kuninkaallisen korkeutensa taholta?»

»Ei, herra markiisi, sen teen minä yksityisesti.»

Favras silmäili paroonia.

»Te, herra?» sanoi hän. »Entä miksi?»

»Koska olette herättänyt minussa mielenkiintoa, markiisi.»

»Mitä mielenkiintoa minä voin teissä herättää, herra parooni?» uteli Favras. »Olette tavannut minut kahdesti.»

»Miestä ei tarvitse tavata edes kahta kertaa tunteakseen hänet, hyvä markiisi. Nähkääs, oikeat aatelismiehet ovat harvinaisia, ja minä haluan säilyttää niistä yhden, en Ranskalle, vaan ihmiskunnalle.»

»Eikö teillä ole muuta syytä?»

»On kyllä, herra markiisi, se näet, että hankkiessani teille kahden miljoonan lainan ja varustaessani teidät rahoilla olen valmistanut teille keinon mennä tänään paljastetussa hankkeessanne pitemmälle kuin muutoin olisitte voinut ja että minä siis tietämättäni olen osallistunut teidän kuolemaanne.»

Favras hymähti.

»Ellette ole tehnyt muuta rikosta kuin sen, nukkukaa rauhassa», sanoi hän, »annan teille synninpäästön».

»Mitä!» huudahti parooni. »Kieltäydyttekö pakenemasta?»

Favras ojensi hänelle kätensä.

»Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, herra parooni», vastasi hän. »Kiitän teitä vaimoni ja lasteni nimessä, mutta minä kieltäydyn...»

»Koska kenties arvelette suunnitelmani huonosti laadituksi, markiisi, ja koska pelkäätte, että epäonnistunut pakoyritys vain pahentaa juttuanne.»

»Uskon, herra parooni, että olette älykäs mies, vieläpä uhkarohkeakin, koska itse ehdotatte minulle tätä pakoa, mutta sanon teille toistamiseen, etten halua paeta.»

»Varmaankin te, herra markiisi, pelkäätte, että pakotettuna poistumaan Ranskasta joudutte jättämään vaimonne ja lapsenne sinne kurjuuteen... Olen ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, herra markiisi, ja voin tarjota teille tämän salkun, jossa on satatuhatta frangia pankkiseteleinä.»

Favras silmäili paroonia ihailevin ilmein.

Sitten hän ravisti päätänsä ja sanoi:

»Se ei ole sitä, hyvä herra. Sanaanne luottaen ja teidän tarvitsematta antaa minulle tuota salkkua olisin lähtenyt Ranskasta, jos aikomukseni olisi ollut paeta. Mutta vielä kerran, olen tehnyt päätökseni: minä en pakene.»

Parooni silmäili miestä, joka näin epäsi hänen tarjouksensa, ikäänkuin olisi arvellut, ettei tämä ollut täysijärkinen.

»Päätökseni kummastuttaa teitä, herra parooni», sanoi Favras omituisen juhlallisesti, »ja te kysytte itseltänne uskaltamatta, kysyä minulta, mikä on saanut minut tekemään tämän omituisen päätöksen kulkea tietäni loppuun saakka ja kärsiä kuolemantuskat, olkootpa ne mitä laatua tahansa.»

»Olette oikeassa, herra markiisi.»

»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten niiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa. Minun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä herra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa tai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia. Jos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut pakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani. Ja Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja kuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka haihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun niillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani kuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja tulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»

»Mutta ajatelkaa toki teitä odottavaa kuolintapaa, markiisi!»

»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on uhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»

»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos kuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen kuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin raskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen, kykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»

»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja epäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto, minä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt velvollisuuteni.»

»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te kuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»

»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa vihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän hyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi häpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee...»

»Herra markiisi», intti parooni, »en pidä itseäni vielä lyötynä...»

Hän otti esille kellonsa. Hän huomasi sen osoittavan kolmea aamulla.

»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän ääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen tunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»

Siirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia, aukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.

»Hyvää yötä, herra parooni!» sanoi Favras.

Ja hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä tuumiskella.

Lukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi kuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi vuodetta.

Mutta hän sai odottaa kauan: Favras ei kääntynyt.

Parooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys todisti hänen nukkuvan.

— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole vielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä...

Ja koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän perästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti tyhjälle paperiliuskalle:

»Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan, kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: '_Olen päättänyt paeta_!' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.

Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta, missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta, tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: '_Haluan pelastua_!' ja hänet pelastetaan.

_Cagliostro_.»

Tämän tehtyään vieras otti lampun, lähestyi toistamiseen vangin vuodetta todetakseen, oliko markiisi herännyt, ja huomattuaan hänen yhä nukkuvan siirtyi, kääntymättä enää taakseen, kopin ovelle, jonka takana vartija Louis seisoi liikkumattomana ja alistuvana kuten ainakin opetuslapsi, joka on valmis kaikkiin uhrauksiin suorittaakseen loppuun saakka hänen osakseen pannun suurtyön.

»No, mestari», tiedusti hän, »mitä minun on tämän jälkeen tehtävä?»

»Jäätävä vankilaan ja toteltava herra de Favrasin määräyksiä.»

Vartija kumarsi, otti lampun Cagliostron käsistä ja astui kunnioittavasti hänen edellään, kuten kamaripalvelija, joka valaisee tietä isännälleen.

XVI

Cagliostron ennustus toteutuu

Samana päivänä kello yksi iltapäivällä Châteletin vankilasihteeri tuli neljän aseellisen miehen seurassa markiisi de Favrasin koppiin ilmoittamaan, että hänen oli lähdettävä tuomariensa eteen.

Favras oli kuullut asiasta yöllä Cagliostrolta ja kello yhdeksän tienoissa aamulla Châteletin apulaispäälliköltä.

Jutun yleinen käsittely oli alkanut kello puoli kymmenen aamulla ja sitä jatkui vielä kello kolme iltapäivällä.

Kello yhdeksästä alkaen oli istuntosali ollut täynnä uteliaita, jotka kylki kyljessä odottivat näkevänsä miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin.

Sanomme miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin, koska kukaan ei epäillyt, ettei syytettyä tuomittaisi syylliseksi.

Poliittisissa salahankkeissa on aina mukana muutamia poloisia, jotka jo ennakolta on määrätty uhreiksi. Jokainen tuntee, että tarvitaan sovitusuhria ja että juuri nämä ihmis-rukat on kohtalokkaasti merkitty tällaiseksi uhriksi.

Neljäkymmentä tuomaria oli ryhmittynyt puoliympyrään salin peräpäähän. Puheenjohtaja istui katoksen alla. Hänen takanaan seinällä riippui ristiinnaulittua Jeesusta esittävä kuva ja häntä vastapäätä salin toisessa päässä oli kuninkaan muotokuva. Jono kansalliskaartilaisia reunusti tuomioistumen aluetta sisä- ja ulkopuolelta. Neljä miestä seisoi ovella vartijoina.

Neljännestä yli kolmen tuomarit antoivat määräyksen, että syytetty oli tuotava istuntosaliin.

Kaksitoistamiehinen sotilasosasto, joka kivääri jalalla odotteli keskellä salia tätä määräystä, lähti liikkeelle.

Siitä hetkestä alkaen kaikki päät, vieläpä tuomarienkin, olivat suuntautuneina ovelle, josta markiisi de Favras astuisi sisälle.

Arviolta kymmenen minuutin kuluttua nähtiin neljän kaartilaisen ilmestyvän saliin.

Heidän takanaan asteli markiisi de Favras.

Loput kahdeksan kaartilaista seurasivat häntä.

Vanki astui siihen peloittavaan hiljaisuuteen, joka syntyy, kun kaksituhatta samaan huoneeseen sulloutunutta henkilöä huomaa hetken tulleen, jolloin lopultakin yleisen odotuksen kohde — henkilö tai asia — tulee esille.

Vangin piirteet olivat täysin tyynet. Hän oli pukeutunut hyvin huolellisesti. Hänen yllänsä oli heleänharmaalla kirjailtu silkkinuttu, valkoiset satiiniliivit ja samanväriset housut kuin takkikin, silkkisukat, solkikengät ja napinreiässä Pyhän Ludvigin ritarikunnan risti.

Tukkansa hän oli suorinut harvinaisen komeilevasti, jauhoittanut valkoiseksi, _eikä yksikään hius ollut loista pitempi_, kuten eräässä vallankumouksen historiassa mainitaan.

Sinä lyhyenä aikana, jonka markiisi de Favras tarvitsi edetäkseen ovelta syytettyjen penkille, pidättelivät kaikki hengitystään.

Kului pari sekuntia syytetyn saapumisesta puheenjohtajan ensimmäisiin sanoihin.

Lopulta hän teki tutunomaisen — tällä kerralla tarpeettoman — liikkeen kädellään kehoittaakseen tuomareita hiljaisuuteen ja aloitti liikutuksesta värähtelevällä äänellä:

»Kuka olette?»

»Olen syytetty ja vanki», vastasi Favras perin rauhallisesti.

»Nimenne?»

»Thomas Mahi, markiisi de Favras.»

»Missä olette syntynyt?»

»Eloisissa.»

»Mikä on yhteiskunnallinen arvonne?»

»Olen eversti kuninkaan palveluksessa.»

»Missä asutte?»

»Place Royalen numero yhdessäkolmatta.»

»Kuinka vanha olette?»

»Kuudenviidettä ikäinen.»

»Istukaa.»

Markiisi noudatti kehoitusta.

Vasta silloin kuulijakunta näytti voivan jälleen hengittää. Ilmaa halkoi hirveä suhina, koston henkäys.

Syytetty ei erehtynyt sen luonteesta. Hän silmäili ympärilleen. Kaikkien katseet kiiluivat vihan tulta, kaikki nyrkit olivat uhkaavasti koholla. Tunsi, että tämä kansa, jonka käsistä juurikään oli riistetty Augeard ja Besenval, vaati uhria, tämä kansa, joka yhtenään hoilasi, että prinssi Lambesc oli hirtettävä — kuvaannollisesti edes.

Näiden kiihtyneitten kasvojen, näiden tulta liekehtivien katseitten joukossa syytetty huomasi yöllisen vieraansa tyynet piirteet ja ystävällisen katseen.

Hän tervehti tätä huomaamattomin elein ja jatkoi sitten tarkasteluaan.

»Syytetty», sanoi puheenjohtaja, »valmistukaa vastaamaan».

Favras kumarsi.

»Käskekää, herra presidentti», sanoi hän.

Nyt alkoi toinen kysymyssarja, jonka syytetty kesti yhtä tyynesti kuin edellisenkin.

Sitten seurasi syyttäjän todistajien kuulustelu.

Favras, joka kieltäytyi pelastamasta itseään paolla, halusi puolustaa elämäänsä vastaväitteillä ja oli haastattanut neljätoista vapauttavaa todistajaa.

Kun syyttäjän todistajien kuulustelu oli päättynyt, odotti hän näkevänsä omien todistajiensa astuvan esille. Mutta silloin puheenjohtaja lausui seuraavat sanat:

»Hyvät herrat, kuulustelu on päättynyt.»

»Anteeksi, herra presidentti», huomautti Favras kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, »unohdatte yhden seikan, vähäpätöisen tosin, unohdatte kutsuttaa paikalle minun haastattamani neljätoista todistajaa».

»Oikeus on päättänyt», vastasi puheenjohtaja, »ettei heitä kuulustella ollenkaan».

Syytetyn otsalla väikkyi pilventapainen varjo, sitten hänen silmissään välähti kirkas salama.

»Minä luulin olevani Pariisin Châteletin tuomittavana», virkkoi hän. »Erehdyin. Minut tuomitsee, kuten näyttää, espanjalainen inkvisitsioni.»

»Viekää syytetty pois», käski oikeuden puheenjohtaja.

Favras vietiin takaisin vankikoppiinsa. Hänen tyyneytensä, sulavuutensa ja rohkeutensa olivat eräällä tavalla tehonneet niihin kuuntelijoihin, jotka olivat saapuneet paikalle ennakkoluulottomina.

Mutta heitä oli kourallinen. Favrasin lähtöä saattoivat huudot, uhkailut ja vihellykset.

»Ei armoa, ei armoa!» kirkui viisisataa suuta hänen astellessaan salista.

Nämä huudot seurasivat häntä vankikopin oven taakse saakka.

Silloin hän mutisi kuin itsekseen puhellen:

»Tällaista on vehkeillä ruhtinasten kanssa!»

Kun syytetty oli poistunut, ryhtyivät tuomarit tekemään päätöstä.

Tavalliseen aikaansa Favras meni makuulle.

Kello yksi aamuyöllä joku astui hänen koppiinsa ja herätti hänet.

Tulija oli vartija Louis.

Hän oli valinnut asiakseen tuoda vangille pullon bordeauxviiniä, jota tämä ei ollut pyytänyt.

»Herra markiisi», sanoi hän, »tuomarit julistavat paraikaa tuomiotanne».

»Hyvä ystävä», virkkoi Favras, »jos olet senvuoksi minut herättänyt, olisit yhtä hyvin voinut antaa minun nukkua rauhassa».

»Herra markiisi, olen herättänyt teidät kysyäkseni, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa henkilölle, joka kävi teitä tapaamassa viime yönä.»

»Ei mitään.»

»Miettikää tarkoin, herra markiisi. Kun tuomio on julistettu, joudutte yhtämittaisen silmälläpidon alaiseksi ja niin voimakas kuin mainittu henkilö onkin, voi mahdoton kenties kahlita hänen tahtoaan.»

»Kiitos, hyvä ystävä», sanoi Favras, »mutta minulla ei ole häneltä mitään pyydettävää, ei nyt eikä myöhemmin».

»Siinä tapauksessa», virkkoi vartija, »olen pahoillani, että herätin teidät. Mutta teidät olisi kuitenkin hetken perästä herätetty...»

»Arvelet siis», sanoi Favras hymyillen, »ettei minun kannata enää mennä makuulle vai kuinka?»

»Päätelkää itse», vastasi vartija. »Kuunnelkaa.»

Ylemmistä kerroksista kuului tosiaankin melua, ovia anottiin ja suljettiin, pyssynperät kolahtelivat permannolla.

»Ah», huudahti Favras, »minunko takiani kaikki tämä hälinä?»

»Teille tullaan lukemaan tuomionne, herra markiisi.»

»Hitossa! Huolehtikaa siitä, että herra sanantuoja suo minulle aikaa vetää housut jalkaani.»

Vartija poistui ja työnsi oven perässään kiinni.

Sillaikaa markiisi de Favras pani jalkaansa silkkisukat, solkikengät ja housut.

Näin pitkällä oli hänen pukeutumisensa, kun ovi aukeni.

Hän päätteli, ettei kannattanut jatkaa pitemmälle ja jäi odottamaan. Hän oli tällä hetkellä hyvin kaunis, pää takakenossa, hiukset puoleksi suorittuina, röyhelökaulus avoimena rinnalla.

Sanantuojan astuessa koppiin hän käänsi paidankaulusta olkapäitten yli.

»Kuten huomaatte, hyvä herra», sanoi hän sanantuojalle, »odotin teitä taisteluvalmiina».

Ja hän kohotti käden paljaalle kaulalleen, joka oli valmis aatelisen miekan katkaistavaksi tai aatelittoman silmukan kuristettavaksi.

»Puhukaa, hyvä herra», jatkoi hän, »minä kuuntelen».

Sanantuoja luki tai oikeammin sopersi tuomion.

Markiisi oli tuomittu kuolemaan. Hänen oli tehtävä julkinen katumus Notre-Damen edustalla ja sitten hänet hirtettäisiin Grève-torilla.

Favras kuunteli tätä lukemista tuiki rauhallisena eikä rypistänyt edes kulmakarvojaan kun mainittiin sana »hirtettäisiin», tuo aatelismiehen korvassa ilkeältä vaikuttava sana.

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sentään sanoi sanantuojalle:

»Ah, hyvä herra, valitan syvästi, että teidän on täytynyt tuomita kuolemaan mies sellaisten todistusten nojalla.»

Sanantuoja vältti vastauksen huomauttamalla:

»Hyvä herra, te tiedätte, ettei teillä ole jäljellä muuta lohdutusta kuin uskonnon tarjoama.»

»Erehdytte, hyvä herra», vastasi kuolemaantuomittu, »minulla on jäljellä lisäksi se lohtu, jonka omatunto antaa».

Markiisi tervehti sanantuojaa. Tällä ei ollut enempää tehtävää ja hän poistui.

Ovella hän sentään kääntyi ja kysyi kuolemaantuomitulta:

»Haluatteko, että lähetän luoksenne rippi-isän?»

»Rippi-isän niiden taholta, jotka tappavat minut? Ei, herra, se olisi minusta vastenmielistä. Minä haluan kyllä luovuttaa teille henkeni, mutta sieluni autuuden pidätän itselleni... Pyydän luokseni Saint-Paulin kirkkoherran.»

Kahta tuntia myöhemmin se kunnianarvoisa hengenmies, jota hän oli pyytänyt, oli hänen luonansa.

XVII

Grève-tori

Nämä kaksi tuntia oli käytetty hyvin.

Sanantuojan perässä oli koppiin tullut kaksi miestä, molemmat synkännäköisiä, yllä teloittajan asu.

Favras oli ymmärtänyt joutuvansa nyt asioimaan kuoleman edeltäjien, pyövelin etuvartijajoukon kanssa.

»Seuratkaa meitä!» oli toinen miehistä sanonut.

Favras oli kumartanut myöntymyksen merkiksi.

Sitten hän osoitti tuolilla olevia vaatekappaleita ja kysyi:

»Suotteko minulle aikaa pukeutua?»