Part 1

SALALIITTOLAISET

Romaani Ranskan vallankumouksesta

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

I. Kuningatar II. Kuningas III. Vanhoja tuttuja IV. Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on pysynyt entisellään V. Oidipos ja Lot VI. Gainain näyttää, että hän todella on mestarin mestari, kaikkien mestari VII. Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista VIII. Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia IX. Mitä on sattuma X. Tohtori Guillotinin kone XI. Iltaseurustelu Flora-paviljongissa XII. Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Tavernayn linnassa kaksikymmentä vuotta takaperin XIII. Ruumiin ja sielun lääkäri XIV. Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan hallitusmuodolle XV. Aatelismies. XVI. Cagliostron ennustus toteutuu XVII. Grève-tori XVIII. Kuninkuus on pelastettu XIX. Paluu maatilalle XX. Pitou sairaanhoitajana XXI. Pitou uskottuna XXII. Pitou maantieteilijänä XXIII. Pitou varusmestarina XXIV. Apotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta mielialastaan XXV. Ihmisoikeuksien julistus XXVI. Ikkunan alla XXVII. Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle XXVIII. Haukka ja kyyhky XXIX. Väijytys XXX. Myrskyn jälkeen XXXI. Mirabeaun suuri petos XXXII. Elämäneliksiiri

I

Kuningatar

Kenraali de Lafayette ja kreivi Louis de Bouillé nousivat Marsan-paviljongin pikkuportaita ja ilmoittautuivat ensimmäisen kerroksen huoneistossa, missä kuningas ja kuningatar asuivat. [Romaani on suoranaista jatkoa »Kreivitär de Charnylle». — Suom.]

Kaikki ovet avautuivat Lafayettelle. Vartiosotilaat tekivät kunniaa kivääreillään, kamaripalvelijat kumarsivat, sillä he tunsivat helposti kuninkaan palatsin hovimestarin, kuten Marat sanoi.

Kenraali opastettiin ensin kuningattaren luo; kuningas oli työpajassaan ja hänen majesteetilleen mentiin ilmoittamaan heidän tulostaan.

Kreivi de Bouillé ei ollut nähnyt Marie-Antoinettea kolmeen vuoteen.

Näiden kolmen vuoden aikana olivat valtiosäädyt kokoontuneet, Bastilji oli vallattu, ja lokakuun 5 ja 6 päivä oli eletty.

Kuningatar oli ehtinyt neljänteenneljättä ikävuoteensa, »liikuttavaan ikäkauteen», sanoo Michelet, »jota Van Dyck on niin mielellään maalannut, kypsyneen naisen, äidin ikäkauteen ja Marie-Antoinettesta puhuttaessa erikoisesti kuningattaren ikäkauteen».

Kuluneitten kolmen vuoden aikana oli kuningatar saanut tuta sydämen ja mielen suruja, kokea lemmen ja itserakkauden tuskia. Nämä neljäneljättä ikävuotta ilmenivät tässä naispoloisessa silmien seutuvilla lievinä, sinertävinä helmiäisvivahduksina, jotka juoruavat vuodatetuista kyynelistä, unettomista öistä ja jotka paljastavat räikeimmin sen syvän sielunsairauden, josta nainen — kuningatar tai kuka muu tahansa — ei parane, jos se on häneen iskenyt.

Vangittu Maria Stuart oli samanikäinen, kun hänen voimakkaimmat intohimonsa heräsivät, kun Douglas, Mortimer, Norfolk ja Babington rakastuivat häneen, uhrautuivat ja kuolivat hänen hyväkseen.

Nähdessään tämän vangitun, vihatun, soimatun ja uhatun kuningattaren — lokakuun 5 päivä oli osoittanut, etteivät nämä uhkailut olleet pelkkiä sanoja — tunsi nuori Louis de Bouillé ritarillisessa sydämessään syvää sääliä.

Naiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät miehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan ihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin Marie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja luotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.

Siitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa, ennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi tämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen tavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:

»Ah, herra de Bouillé!»

Piittaamatta kenraali Lafayettesta hän ojensi kätensä nuorelle miehelle.

Kreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista suosionosoitusta todeksi.

Kuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle polvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.

Kuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä suosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan kreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut milloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan ja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa ystäväkseen.

Kohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen sanoi Lafayette:

»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät hänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin voisitte esitellä minut.»

Kuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista, joihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi sydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli jo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja rakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin ja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla:

»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten te. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin perustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää siis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka, osoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka kenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille...»

Ja kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori tyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan te, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.

»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt kuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun kunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu minulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»

Ja hän kumarsi.

Kuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran oli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän oli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään huomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.

»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle anteeksi».

»Olisiko minun annettava teille anteeksi, madame? Entä mitä?»

»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua kaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä nuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko hänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen välityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»

Lafayette kumarsi jälleen.

»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo kädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».

Ja hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin.

Lafayette tarttui hitaasti ja kylmästi kuningattaren käteen ja sanoi:

»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen, madame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun kuudenteentoista.»

»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi hänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»

Ja hän heittäytyi takaisin sohvalle kuin mielenliikutuksen murtamana.

»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän minua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa tapahtunut.»

Lafayettella oli nyt tilaisuus kostaa ja hän käytti sitä hyväkseen.

»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen kansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka ihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut kiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle valmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman kuninkaan suostumusta.»

»Muuan vanhus?» toisti kuningatar hajamielisenä.

»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä, satakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen jälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen aitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän asetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista aikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä seitsemänkymmentä vuotta!»

»Mitä kansalliskokous teki sen miehen hyväksi?»

»Se nousi seisaalleen ja pakotti hänet istumaan ja panemaan lakin päähänsä.»

»Ah!» huudahti kuningatar äänellä, joka oli ominainen vain hänelle. »Kohtaus oli varmaankin hyvin liikuttava. Mutta minä en ollut siellä. Te, hyvä kenraali, tiedätte paremmin kuin kukaan muu», lisäsi hän hymyillen, »etten voi aina olla missä haluan».

Kenraali teki eleen, joka merkitsi, että hän aikoi vastata, mutta kuningatar jatkoi sallimatta hänen sanoa mitään:

»Minä olin sensijaan täällä ja otin vastaan vaimo Françoisin, kansalliskokouksen onnettoman leipurin leski-poloisen, jolta kansalliskokous antoi miehen murhata ovellaan. Mitä teki kansalliskokous tuona päivänä, herra de Lafayette?»

»Madame», vastasi kenraali, »puhutte onnettomuudesta, joka on mitä syvimmin pahoittanut Ranskan kansanedustajien mieltä. Kansalliskokous ei voinut ehkäistä murhaa, mutta se on toki rangaissut murhaajia.»

»Niin, mutta se rangaistus ei ole lohduttanut vaimo-parkaa, minä vakuutan, ettei ole. Hän on ollut tulemaisillaan hulluksi ja hänen pelätään synnyttävän kuolleen lapsen. Jos lapsi jää eloon, olen luvannut ruveta sen kummiksi. Ja jotta kansa näkisi, etten ole niin tunteeton kuin väitetään minun olevan sitä kohdanneille onnettomuuksille, pyydän, herra kenraali, teidän suostumustanne siihen, että kastetoimitus saataisiin pitää Notre-Damessa.»

Lafayette kohotti kätensä kuin henkilö, joka on valmistautunut pyytämään puheenvuoroa ja on nyt mielissään, kun se on hänelle myönnetty.

»Madame, lyhyen ajan kuluessa olette jo kahdesti viitannut oletettuun vankeuteenne, jossa haluatte saada uskolliset palvelijanne luulemaan minun teitä pitävän. Madame, minä kiiruhdan sanomaan serkkuni läsnäollessa, toistan sen, jos on tarvis, Pariisille, Euroopalle, koko maailmalle, kuten eilen kirjoitin herra Mounierille, joka Dauphinén peräkulmilta saakka huokailee kuninkaallisen vankeuden takia — madame, olette vapaa. Minä toivon, suorastaan rukoilen, että te todistaisitte sen, kuningas ryhtymällä jälleen metsästelemään ja matkustelemaan ja te, madame, lähtemällä hänen mukanaan.»

Kuningatar hymyili epäuskoisen henkilön hymyä.

»Lupauksenne ruveta leski-poloisen orpolapsen kummiksi todistaa, että kuningatar on noudattanut niitä hyvän sydämen vaistoja, joita jokainen hänen lähellään oleva on oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kun kastetoimituksen aika koittaa, valitkoon kuningatar kirkon, jossa hän haluaa sen pidettäväksi. Kuningatar antakoon määräykset ja niiden määräysten mukaan kaikki tapahtuu. Ja nyt», jatkoi kenraali kumartaen, »minä odotan määräyksiä, joilla teidän majesteettinne suvaitsee kunnioittaa minua tänään».

»Tänään, hyvä kenraali», vastasi kuningatar, »ei minulla ole esittää teille muuta pyyntöä kuin kutsua serkkunne, jos hän vielä jää pariksi päiväksi Pariisiin, saapumaan kanssanne rouva de Lamballen iltakutsuihin. Tiedättehän, että hän ottaa vastaan sekä omasta että minun puolestani?»

»Ja minä, madame», vastasi Lafayette, »käytän hyväkseni tätä kaksinkertaista kutsua ja pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että mikäli minua ei ole niissä piireissä varemmin nähty, on se johtunut siitä, että olette unohtanut mainita haluavanne nähdä minut niissä.»

Kuningattaren vastauksena oli pään nyökkäys ja hymy.

Se oli hyvästely.

Kumpikin otti siitä oman osansa:

Lafayette kumarruksen, kreivi Louis hymyn.

Molemmat vetäytyivät ovelle, toinen entistäkin katkeroituneempana, toinen vieläkin alttiimpana.

II

Kuningas

Kuningattaren huoneistosta poistuessaan vieraat tapasivat oven ulkopuolella kuninkaan kamaripalvelijan, François Huen, joka odotteli heitä.

Kuningas oli — niin selitti kamaripalvelija — aloittanut erään hyvin tärkeän lukkotyön ja pyysi senvuoksi herra de Lafayettea nousemaan hänen luokseen pajaan.

Saapuessaan Tuileries-palatsiin oli Ludvig XVI heti tiedustellut, oliko talossa pajaa, ja saatuaan kuulla, että Katariina de Medicin ja Philibert de Lormen rakennuspiirustuksista oli tykkänään unohdettu tämä hänen mielestään tuiki välttämätön työhuone, oli hän valinnut toisesta kerroksesta, makuusuojansa yläpuolelta tilavan ullakkohuoneen, johon pääsi sekä ulko- että sisäportaita myöten.

Kaikkien niiden vakavien puuhien ohella, jotka viiden viikon aikana Ludvig XVI:n muutettua Tuilerieihin olivat kasaantuneet hänen hoidettavakseen, hän ei ollut hetkeksikään unohtanut pajaansa. Siitä oli tullut hänen keppihevosensa. Hän itse oli valvonut sen sisustamista, määrännyt palkeitten, ahjon, alasimen, viilapenkin ja työkalupöydän paikan. Edellisenä iltana oli paja saatu kuntoon: pyöröviilat, sekaviilat, kääntöviilat, talttaviilat, kouruviilat olivat paikoillaan, takovasarat, ristivasarat, moukarit riippuivat nauloissaan, laakapihdit, pyöröpihdit, sudenpitopihdit, ottimet, näpistimet olivat käden ulottuvilla. Ludvig XVI ei jaksanut kauempaa pidättäytyä, vaan oli jo varhain aamulla käynyt käsiksi tähän työhön, joka oli hänelle niin suurta rattoa ja jossa hän olisi voinut päästä mestariksi elleivät, kuten olemme nähneet, mestari Gamainin haikeaksi pettymykseksi sellaiset öykkärit kuin Turgot, Calonne ja Necker olisi häirinnet häntä tässä jalossa puuhassa puhumalla hänelle ei vain Ranskan asioista, mikä mestari Gamaininkin mielestä oli paikallaan, vaan myöskin ja ihan suotta Brabantin, Itävallan, Englannin, Amerikan ja Espanjan asioista.

Tämä seikka siis selittää, miksei Ludvig XVI, joka oli päässyt parhaaseen työnvauhtiin, ollut mennyt alas Lafayettea tapaamaan, vaan oli pyytänyt kenraalia tulemaan ylös hänen luokseen.

Ehkä hän lisäksi halusi osoittaa kansalliskaartin päällikölle majesteettia lukkoseppänä osoitettuaan hänelle varemmin heikkoutta kuninkaana?

Koska kamaripalvelija ei katsonut sopivaksi opastaa vieraita kuninkaan huoneiston kautta ja yksityisportaita myöten kuninkaalliseen pajaan, ohjasi hän kenraalin ja kreivi Louisin käytävien kautta ja isoja portaita myöten, mikä pidensi heidän matkaansa aika lailla.

Tämä poikkeaminen lyhimmästä tiestä antoi nuorelle kreiville sopivan tilaisuuden tuumailla.

Hän siis tuumaili.

Niin mielissään kuin olikin hänen osakseen tulleesta ystävällisestä vastaanotosta huomasi hän kuitenkin, ettei kuningatar ollut häntä odottanut. Ei sanaakaan, joka olisi ilmaissut salaisen ajatuksen, ei ainoatakaan salaperäistä elettä, joka olisi merkinnyt, että kuninkaallinen vanki, joka hän väitti olevansa, tiesi mihin toimeen hänet oli valittu ja kaikkein vähimmin arveli hänen tulleen pelastamaan häntä vankeudesta. Se oli muuten täysin sopusoinnussa Charnyn väitteen kanssa, että näet kuningas oli pitänyt kaikilta, yksinpä kuningattareltakin salassa, mikä oli hänen matkansa tarkoitus.

Vaikka kreivi Louis olikin mielissään saadessaan jälleen nähdä kuningattaren, arveli hän kuitenkin, ettei saisi tältä selville tehtävänsä ratkaisua.

Hänen täytyisi nyt kuninkaan sanoista ja eleistä, jotka olisivat tarkoitetut vain hänen tajuttavikseen, tehdä johtopäätöksensä, että Ludvig XVI olisi tarkemmin kuin kenraali Lafayette selvillä hänen Pariisin-matkansa varsinaisesta tarkoituksesta.

Pajan oven edessä kamaripalvelija kääntyi ja, koska ei tuntenut herra de Bouilléta, kysyi:

»Kenet ilmoitan?»

»Ilmoittakaa kansalliskaartin ylikenraali. Minä itse aion esitellä tämän herrasmiehen hänen majesteetilleen.»

»Kansalliskaartin herra ylikenraali», sanoi kamaripalvelija avattuaan oven.

Kuningas kääntyi.

»Ahaa», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, herra de Lafayette? Suokaa anteeksi, että olen kutsuttanut teidät tänne ylös, mutta lukkoseppä vakuuttaa, että olette tervetullut hänen pajaansa. Miilunpolttaja sanoi esi-isälleni Henrik neljännelle: 'Miilunpolttaja on isäntä omassa talossaan.' Minä puolestani sanon teille, herra kenraali: Te olette isäntä sekä sepän että kuninkaan talossa!»

Kuten huomaamme, aloitti Ludvig XVI keskustelun melkein yhtä hyökkäävästi kuin Marie-Antoinettekin.

»Sire», sanoi kenraali, »minkälaisissa olosuhteissa minulla onkin kunnia päästä kuninkaan puheille, missä kerroksessa ja minkälaisessa asussa hän ottaakin minut vastaan, on kuningas sittenkin aina kuningas, ja se, joka tällä hetkellä kumartaa hänelle mitä nöyrimmin, on alati hänen uskollinen alamaisensa ja altis palvelijansa».

»Sitä en epäilekään, markiisi. Mutta ette tule yksin? Oletteko vaihtanut ajutanttia? Onko tuo nuori upseeri anastanut Gouvionin tai Romeufin paikan?»

»Tämä nuori upseeri, sire, — ja minä pyydän teidän majesteetiltanne lupaa esitellä hänet teille, — on minun serkkuni, kreivi Louis de Bouillé, Monsieurin ratsuväen kapteeni.» [Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna _Monsieur_ tarkoittaa kuninkaan lähintä veljeä, kuten lukija muistanee. — Suom.]

»Ah!» huudahti kuningas ääni lievästi värähtäen, minkä nuori aatelismies huomasi. »Vai niin, kreivi Louis de Bouillé, Metzin komentajan, markiisi de Bouillén, poika.»

»Vallan oikein, sire», vastasi nuori mies vilkkaasti.

»Ah, kreivi Louis de Bouillé, suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti; olen likinäköinen... Entä milloin lähditte Metzistä?»

»Viisi päivää sitten, sire, ja koska olen tullut Pariisiin asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoisluvalla, olen pyytänyt sukulaistani, herra de Lafayettea, hankkimaan minulle kunnian tulla esitellyksi teidän majesteetillenne.»

»Herra de Lafayettea! Siinä olette tehnyt järkevästi, herra kreivi. Kukaan muu ei olisi voinut esitellä teitä minä hetkenä tahansa eikä tämä esittely olisi ollut kenenkään toisen toimittamana minulle niin mieluista kuin hänen.»

Sanat _minä hetkenä tahansa_ ilmaisivat, että Lafayettella yhä oli oikeus päästä kuninkaan huoneisiin, kuten Versaillesissa.

Ludvig XVI:n sanat olivat muuten riittäneet ilmaisemaan nuorelle miehelle, että hänen tuli olla varuillaan. Kysymys: »Milloin lähditte Metzistä?» merkitsi: »Lähdittekö Metzistä senjälkeen kuin kreivi de Charny sinne saapui?»

Sanantuojan vastaus puolestaan oli riittävä kuninkaalle. »Lähdin Metzistä viisi päivää sitten ja olen Pariisissa asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoissuostumuksella» merkitsi: »Niin, sire, olen tavannut herra de Charnyn, ja isäni on lähettänyt minut neuvottelemaan teidän majesteettinne kanssa ja saamaan varmuuden, että kreivi liikkuu kuninkaan asioilla.»

Lafayette silmäili uteliaana ympärilleen. Monet olivat käyneet kuninkaan työhuoneessa, hänen neuvottelusalissaan, hänen kirjastossaan, vieläpä hänen rukoussuojassaankin, mutta vain harvojen oli sallittu käväistä pajassa, missä kuningas oli oppilas ja missä todellinen kuningas, todellinen mestari oli Gamain.

Kenraali huomasi sen mallikelpoisen järjestyksen, johon kaikki työkalut oli pantu — mikä ei muuten ollutkaan merkillistä, koska kuningas vasta tänä aamuna oli aloittanut työnsä.

Hue oli auttanut häntä ja painanut palkeita.

»Teidän majesteettinne», aloitti Lafayette hieman hämillään, kun joutui keskustelemaan kuninkaan kanssa, joka otti hänet vastaan paitahihasillaan, viila kädessä ja nahkaesiliina vyötäisillä, »teidän majesteettinne on ryhtynyt tärkeään työhön?»

»Niin olen, kenraali. Yritän lukkosepän mestarinäytettä: lukkoa! Sanon sen teille, jotta voisitte vastata Maratille, jos hän saatuaan kuulla minun laitattaneen kuntoon työpajan väittää minun takovan kahleita Ranskaa varten, voisitte vastata, että hänen väitteessään ei ole perää... Ette ole kisälli ettekä mestari, herra de Bouillé?»

»En, sire. Mutta olen oppilas ja jos voisin jotenkuten auttaa teidän majesteettianne...»

»Niin, tosiaankin, hyvä serkku», keskeytti Lafayette hänet, »imettäjänne mies oli lukkoseppä vai kuinka? Ja eikö isänne, joka oli _Emilen_ kirjoittajan melko maltillinen ihailija, sanonut, että jos hän olisi kasvatuksessanne noudattanut Jean-Jacquesin ohjeita hän olisi teistä tehnyt lukkosepän?»

»Vallan oikein, monsieur, ja senvuoksi äsken uskalsinkin sanoa hänen majesteetilleen, että mikäli hän tarvitsisi oppilasta...»

»Oppilas ei suinkaan olisi hyödytön, monsieur», sanoi kuningas, »mutta tällä haavaa minä tarvitsisin mestaria».

»Minkälaista lukkoa teidän majesteettinne siis valmistelee?» kysyi nuori kreivi, puolittain tuttavallisesti; kuninkaan työpuku ja paikka, jossa hän nyt oli, muka oikeuttivat hänet esiintymään tutunomaisesti. »Kaksoissalpalukkoako, tiirikoimatonta lukkoako, patenttilukkoako, yhdistelmälukkoako vaiko kestävyyslukkoa?»

»Jopa peräti, serkku hyvä!» huudahti Lafayette. »En tiedä, mihin kelpaatte käytännön miehenä, mutta teoreetikkona tunnutte olevan asioista selvillä, en sano ammattiasioista, koska muuan kuningas on sen ammatin jalostanut taiteeksi.»

Ludvig XVI oli kuunnellut ilmeisesti hyvillään nuoren aatelismiehen esitystä lukkolajien nimistöstä.

»Ei», vastasi hän, »siitä tulee yksinkertaisesti salalukko, niin sanottu Bernhardin lukko, jonka voi avata molemmilta puolilta. Mutta minä pelkään, että työ ylittää voimani. Ah, olisipa täällä nyt Gamain-poloinen, hän, joka sanoi itseään mestarin mestariksi, kaikkien mestariksi!»

»Onko se kunnon mies siis kuollut, sire?»

»Ei», vastasi kuningas ja loi nuoreen mieheen syrjäsilmäyksen, joka oli ilmaisevinaan: — Ymmärtäkää puolesta sanasta. — »Ei, hän on Versaillesissa Réservoire-kadun varrella. Se kelpo mies ei uskalla tulla katsomaan minua tänne Tuilerieihin.»

»Miksei, sire?» kysyi Lafayette.

»Koska hän pelkää maineensa pilaantuvan. Ranskan kuninkaan kanssa ei ole nykyisin hyvä seurustella, hyvä kenraali. Todistuksena siitä on, että kaikki ystäväni ovat mitkä Lontoossa, mitkä Koblenzissa tai Torinossa. Mutta, hyvä kenraali», jatkoi kuningas, »ellette pidä sopimattomana, että hän tulisi oppilaansa kanssa minua hieman auttamaan, lähettäisin hänelle jonakin päivänä kutsun saapua tänne».

»Sire», vastasi Lafayette kerkeästi, »teidän majesteettinne tietää hyvin, että olette vapaa kutsumaan tänne kenet hyvänsä ja ottamaan vastaan kenet haluatte».

»Niinpä kyllä, mutta vain sillä ehdolla, että vartijasotilaanne tutkivat tulijat kuten rajalla tutkitaan salakuljettajia. Gamain-poloinen luulisi olevansa hukassa, jos hänen työkalupussiaan pidettäisiin panoslaukkuna ja hänen viilojaan puukkoina!»

»Sire, enpä tosiaankaan tiedä, kuinka pyytäisin anteeksi teidän majesteetiltanne, mutta minä olen vastuussa kuninkaan hengestä Pariisille, Ranskalle, koko Euroopalle enkä voi olla kyllin varovainen säilyttääkseni tämän kallisarvoisen hengen. Äsken mainitun kelpo miehen suhteen taas kuningas voi itse antaa haluamansa määräykset.»

»Hyvä on. Kiitos, herra kenraali. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä. Vasta kahdeksan, kymmenen päivän perästä tarvitsen häntä», lisäsi hän ja loi kreivi de Bouilléhen syrjäsilmäyksen, »häntä ja hänen oppilastaan. Lähetän hänen luokseen kamaripalvelijani Dureyn, joka on hänen ystäviään.»

»Ja hänen tarvitsee, sire, vain esittäytyä päästäkseen kuninkaan puheille. Hänen nimensä pätee tunnussanaksi. Jumala varjelkoon, sire, minua joutumasta nimitettäväksi vanginvartijaksi, ovenvartijaksi, avainkimpun haltijaksi! Milloinkaan ei ole kuningas ollut niin vapaa kuin te nyt olette. Minä tulinkin rukoilemaan teidän majesteettianne ryhtymään jälleen metsästyksiinne ja retkeilyihinne.»

»Oh, metsästyksiini! Ei, kiitos! Ja kuten huomaatte, minulla on nyt muuta mielessä. Retkeilyjeni laita on toinen; Versaillesista Pariisiin tekemäni matka on parantanut minut retkeilykuumeesta, ainakin niin isossa seurassa tehtävien retkeilyjen.»

Ja kuningas loi jälleen syrjäsilmäyksen nuoreen kreiviin, joka räpäyttämällä silmäluomiaan ilmoitti ymmärtäneensä kuninkaan sanojen tarkoituksen.