Part 9

"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia ruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli tullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin konsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini eli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen jälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle miehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä perheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään ja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa avioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen lyhyeksi.

"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana. Sitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli aivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui kovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni saada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me päätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en saattanut jättää, otimme hänen mukaamme.

"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja Syyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä lähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.

"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti tuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä, sitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren kansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas, seisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein mahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan, ettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan läheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt suunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin olisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani ja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen Jumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä vahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten, leikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin salaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä äänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys, tuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin käsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan hämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden uiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat ylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni kultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella, johon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi ääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä, maininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein minut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden liikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja Angelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan; -- se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani mahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi minulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle, seisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut. Merimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon valkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon ympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie koskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella vaivalla saamaan minut laivalle.

"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita matkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään, kilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta kohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua kohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava vanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa maalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta hukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään muun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin koettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani; heidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan löytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden laineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt melkein kokonaan masenti minut; mutta -- toivon että Jumalan armon kautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin perheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä minua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka silloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona, tuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle vieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet kauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon ainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä rakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä, etteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset jäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan, jossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä asti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole koskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon ryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky niin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan odottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö totta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen ajan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä sydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne."

Kreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä tyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja kiiruhti ulos huoneesta.

"Oi Kaarle, Kaarle!" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan suustaan, "olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole Jumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon, vaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta uskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?"

Tohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään varovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän vakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa tuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan nähdä heitä.

Sykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui sohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä onneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja puolen vuotta sitten?

"Niin, silloin se tapahtui", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä häneen.

"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N----n majakka?"

"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!"

Hän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää mitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.

"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä", sanoi tohtori, tavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä oli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin rauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin perästä tiesi hän kaikki.

"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.

"Rakas Eleonore", sanoi hän, "mene valmistamaan Elsaa tähän häntä odottavan onneen, ja tuo hän tänne."

Neiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin, joka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa kädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville aalloille.

"Elsa!" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä pois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.

"Rakas neiti, mitä se on?" huudahti hän, "näytätte niin vaalealta ja liikutetulta, onko jotain tapahtunut?"

"Niin, lapseni", vastasi neiti Edelstedt, "jotakin on todellakin tapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on tapahtunut."

"Oi, sanokaa, mitä se on?" huudahti Elsa; "onko kuulunut?..."

Hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään aavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän löytäisi vanhempansa.

"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt," vastasi neiti Edelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.

"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi, mutta äitisi --"

"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka hän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä tietämättömyyttä!"

"Tule, lapseni", sanoi neiti Edelstedt, "minä vien sinut hänen luoksensa."

Hän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka kovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän lävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna seisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen. Elsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan lehti.

"Elsa", sanoi neiti Edelstedt, "tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä on tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle ollut! Jumala siunatkoon teitä molempia."

Silmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.

"Niin, hänellä on Fernandon silmät!" huudahti hän. "Oi kauan kaivattu lapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa; tule, oi tule äitisi syliin!"

Hän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.

"Tällaiset hetket ovat pyhiä", sanoi tohtori hiljaa. "Tule, rakas sisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista; sinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä", ja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Florensissa.

Iloinen oli se seura, joka sinä iltana kokoontui kreivinna d'Osoglion huoneisin. Elsa, tahi Angela, joksi nyt saamme nimittää häntä, ei tiennyt, mitenkä olisi osoittanut onnellisuuttaan. Välin makasi hän kuten pieni lapsi äitinsä sylissä, välin laski hän polvilleen neiti Edelstedtin viereen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, välin hyväili hän rakasta tohtoriansa; eipä isä Pajatsokaan jäänyt osaansa paitsi tässä yleisessä ihastuksessa. Alussa oli hän vähän ujoksissa, sillä hän luuli ettei "la contessina" milloinkaan enää mitään huolisi köyhästä naurattajamestarista ja hänen Marketastaan, mutta kauaksi ei jäänyt hän tähän luuloon, sillä sekä Angela että hänen äitinsä kilpailivat keskenään osoittamassa Pajatsolle kiitollisuuttaan.

"Ensi tiistaina matkustamme kaikin Florensiin", sanoi kreivinna, "sitte tulemme tervehtimään teitä, rakas Crespini. Olette olleet lapselleni isänä, hänen ollessaan aivan yksinään maailmassa, ja olette olleet apuna pelastamassa henkeäni; siitä olen kyllä huolen pitävä ett'ette te eikä teidän perheenne mitään hätää kärsi niin kauan kun minä elän. Sitte matkustamme suoraan Roomaan, sillä minä ikävöitsen saada esitellä Fernandoni tyttären hänen iäkkäille vanhemmilleen."

Muutamana kirkkaana aamuna saivat matkustajamme nähdä ihanan Florensin, joka maailman mainioine kupooleineen ja huippuineen, kypressien ja poppelipuiden ympäröimine hymyilevine huviloineen ja kaikkine muhkeine rakennuksineen lepäsi heidän edessään.

Kohta heidän tänne tultuansa, pyysi kreivinna Crespiniä kiiruhtamaan kotiinsa; samana iltana aikoivat he käydä tervehtimässä häntä.

Ja sen he tekivätkin. He kulkivat useampia kapeita katuja, eivätkä ilman vaivatta, kunnes vihdoin löysivät tuon pienen asunnon. Se oli pihan sisässä, yhdessä noista hävinneistä palatseista, joissa Florensin uljaat aateliset muinen olivat asuneet. Hauskannäköiset sammalpeitteiset kiviportaat veivät eräälle rautaristikolla varustetulle portille, jonka ympärille viiniköynnös oli poimutellut loistavat kukkakiehkuransa, tuoksuva myrtti tunkeutui siellä täällä esiin kivien välistä ja heleät konvolvulus-kukat kiemurtelivat muutamien rikkeimien marmorikuvien ympärillä, jotka vielä olivat jälellä muinoisesta komeasta suihkulähteestä pihan keskellä.

Vaunujen tullessa esiin, aukesi ovi äkkiä ja Crespini seisoi siinä parhaassa juhlatakissaan, toisella puolellaan oli pieni iloisa akkansa ja toisella hoikka mustasilmäinen Marketa, joka seisoi punastuneena puhtaassa hienosti tärkätyssä pääliinassaan ja nypisteli ujostellen monivärisen esiliinansa nauhaa.

Kaikki tervehtivät, syvästi niiaten ja kumarrellen ja veivät nämät ylhäiset vieraat sisään huoneisinsa, jotka olivat hyvin pienet ja yksinkertaisimmilla huonekaluilla varustetut; mutta tässä yksinkertaisuudessakin tuntui olevan joku taiteellinen aisti. Yhdessä nurkassa oli Marketan mandoliinikantele ja pöydällä puolivalmis mosaikkiteos, sillä tämä nuori tyttö oli tullut hyvin taitavaksi tällaisten teosten valmistamisessa. Näkyipä siellä myöskin äidin nypläystyyny ja värttinä, ja kaikki todisti tuon köyhän kansan ahkeruudesta ja uutteruudesta.

Angela vei kohta Marketan erikseen ja lahjoitti hänelle sitävarten kirjaelemansa kauluksen ja kauniin korallikoristeen, jonka äitinsä oli tähän tarkoitukseen hänelle antanut. Marketa oli ihastuksissaan; hän näytti kuinka hän asetti kokoon pienet lasipuikkonsa mosaikiksi ja toivoi ettei neiti halveksisi hänen juuri nyt tehtävänään olevaa pientä rintasolkea, joka esitti kyyhkystä öljypuun oksa nokassa. Angelan mielestä oli se ihastuttava, hänellä ei ollut koskaan ollut mitään niin kaunista.

Sillä välin kysyi kreivinna Crespiniltä pitikö hän tästä yksinkertaisesta asunnostaan, tahi eikö hän mieluummin tahtonut muuttaa isompaan? Hän sanoi ei milloinkaan toivoneensa mitään parempaa, mutta isäntä oli hänen suureksi surukseen juuri sanonut heidät ylös, kun ei hän jaksanut maksaa korkeampaa hyyryä. Kreivinna pyysi saada puhua isännän kanssa, ja tämän tultua, suuresti kumarrellen ylhäiselle herrasväelle, sopi kreivinna hänen kanssaan niin että Crespini saisi asua siinä niin kauan kuin hän itse haluaisi, määrättyä vuokraa vastaan, jonka kreivinnan asiamies olisi vuosittain maksava. Hän vakuutti myöskin Crespinille pienen vuotuisen elinkoron ja määräsi summan rahaa, joka olisi Marketalle maksettava hänen hääpäivänään tahi kaikessa tapauksessa hänen täytettyänsä viisikolmatta vuotta. Kuka voi kuvata tämän pienen perheen iloa? Ei ainoastaan sen jäsenet olleet tavanneet toisensa monivuotisen erinänsä olon perästä, vaan tuntui kuin onni tahtoisi heille jakaa kaikki antimensa tänä päivänä! Neiti Edelstedt tilasi muutamia mosaikkiteoksia ja pitsejä, ja monta käden puistutusta toiselta puolen ja siunauksia toiselta puolen annettua, erkanivat matkustajamme vihdoin köyhistä ystävistään, jättäen iloa ja kiitollisuutta tuon pienen hauskan kodin jäsenten sydämiin.

He pysähtyivät Florensiin ainoastaan pariksi päiväksi, ja viettivät aikansa taulukokoelmien ja muiden arvollisten esineiden katselemisessa, niin paljon kuin neiti Edelstedtin heikot voimat myöden antoivat. Kreivinna d'Osoglion hieno taideaisti ja syvälliset tiedot olivat tässä erittäin hyvin paikallaan, sillä hän taisi aina osoittaa kaikki, mitkä parhaiten ansaitsivat katsomista, eikä tarvittu tuhlata aikaa mihinkään vähemmän arvollisiin.

Jälkimäisenä päivänä olivat he Palazzo Pitti'ssä ja katselivat juuri Rafaelin ihanaa Madonna della sediaa, kun Angela huomasi erään nuoren miehen, joka teki muutamia muistiinpanoja.

"Eikö hän ole Alpi Elgenströmin näköinen?" kuiskasi hän neiti Edelstedtille. Samassa kääntyi mies heitä kohden, se oli todellakin hän!

"Kuinka odottamaton ilo on minulla saadessani tavata niin hyviä ystäviä täällä", sanoi hän tohtorille ja hänen sisarelleen. "Ja onko mahdollista? onko tässä pieni mallini, joka on tullut niin suureksi ja komeaksi! Hän on koko nuori neiti, jota en saa enää kutsua Elsaksi."

"Ei, ette saakaan, se on totta se," vastasi tohtori hymyillen, ja nyt tapahtui yleinen selitys; Alpi esitettiin kreivinnalle nuorena ruotsalaisena taiteilijana, jonka sisaret olivat erittäin hyviä Angelan ystäviä ja Alpi kuulteli suurimmalla jännityksellä Angelan kummallisia kohtaloita. Kreivinna pyysi häntä käymään heidän luonaan Roomassa. Hänellä oli vielä jotakin teoksia valmistamatta Florensissa, mutta mielihyvällä lupasi hän tulla, kohta kun hän taas palajaisi taiteen pääkaupunkiin.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Ikuinen kaupunki.

Rooma! Kummallisin tuntein astuivat matkustajamme ensin tuohon maailman mainioon kaupunkiin, jossa on niin äärettömän paljon huomiota herättävää sekä sielulle että silmille. Kreivinna d'Osoglio meni kohta Angelan kanssa appivanhempansa luokse. Hänen mielensä paloi antaa heidän nähdä kuinka tyttö oli isänsä näköinen, tämä yhdenkaltaisuus miellytti yhä enemmän hellää äitiä. Angela oli nyt niin kiintynyt äitiinsä, että hän tuskin hetkeksikään tahtoi erota hänestä; hän kaiheksui vähän noita vanhoja isänvanhempiaan; tultuansa heidän komeaan huoneesensa, ja nähdessään tuon iäkkään pariskunnan loistavissa vanhanaikaisissa puvuissaan, istuvan kumpikin korkeassa nojatuolissaan, tykytti hänen sydämensä tuskallisesti ja hän olisi mielellään juosnut tiehensä, jos olisi saanut luvan. Mutta vanhukset nousivat hitaasti ja astuivat pari askelta miniäänsä vastaan, syleilivät häntä ja suutelivat hänen otsaansa.

"Tässä", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka oli piiloutunut hänen taaksensa, "tässä on Fernandoni tytär."

Vanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä hän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he itkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli niin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. "Ah niin, ihan hänen silmänsä", sanoi isän-äiti; "ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu hän hymyilee!" sanoi iso-isä, "niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei voi kukaan erehtyä."

Alussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän tottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut vanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä konvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.

Mutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin ja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä jalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla lepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet kärsimyksen koulun; he olivat "pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä valkaisneet", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden siteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän onnellinen.

Aamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa, jota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa kaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää. Ensin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi ja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika ylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas puukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta semmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien palatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma näkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko rakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot taulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne kokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita. Tämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri Edelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.

Nykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta Elgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän matkustanut kotiin tai niissä hän oli.

Eräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien taiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut muutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia akvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen luokseen, sanoen: "rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen nähnyt tuolla sisällä."

Hän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat näytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli saanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista naisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin, toivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen pientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet; odottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä kasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita uiskenteli merellä. "Palkittu" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen yläpuolella.

"Hämmästyttävä!" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.

"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?" kuului tuttu ääni sanovan heidän vieressään.

"Herra Elgenström!" huudahti Angela.

"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt päässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt sen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä mitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan katsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin."

Samassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat joutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää tapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi tarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin muodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi se oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi taiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman tilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien muiden enteenä; "mutta", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin, "alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää hyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä ennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä muistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat ollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!"

Neiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista lahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi hän ikäänkuin unelmasta heräten:

"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen täytyy teidän luvata minulle lisätä siihen."

"Ja se on?" kysäsi Alpi.

"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:

"On linna luja Jumala; Kaikessa hädäss' auttaja."

"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani kaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte toteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni."

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Jälleennäkeminen.

Tohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä loppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton nautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja jokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se viehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa, oli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.