Part 8

Seuraavana päivänä, hyvin levättyään hotellissa, saivat ystävämme ihailla erästä näytelmää, joka muistutti Venetsian muinaisista, loistavammista päivistä. Tämä oli kilpasoutu Canal grandella, joka pidettiin Venäjän keisarinnan siellä käynnin johdosta. Sadottain rikkaasti koristettuja gondooleja, joilla useilla oli soitantoa mukana, liukui edestakaisin välkkyvällä veden pinnalla. Gondoolein soutajat olivat puettuina muinais-ajan ihanteellisiin pukuihin -- muutamilla oli mustat puhkahihaiset samettitakit, ja valkeat höyhentöyhdöt lakeissaan, muutamat olivat vaaleansinisissä ja hopeisissa puvuissa, toiset sitävastoin loistivat kullankeltaisessa atlas'issa. Kun kansa tunsi jonkun puvun, joka kuului jollekin Venetsian vanhalle aateliselle perheelle, huudettiin nimiä "Foscari", "Manfrini" ynnä muita, ja näitä lemmikkigondooleja tervehdittiin vilkkailla hurraahuudoilla. Hetkisen kuluttua näkyi ruhtinaallinen seura, keisarinna runsaasti koristetussa, sisältä valkealla silkillä ja kullalla verhotussa gondoolissa; suuriruhtinattaren, joka seurasi häntä, loisti sinisessä ja hopeassa. Koko tämä kirjava värien koreus, kuvastuen selkeällä vedenpinnalla, kaikkien yli kaareutuvan taivaan ja noiden kanaalin varsilla kohoutuvien komeiden rakennuksien kanssa, muodosti ihanteellisimman taulun, ja omituiselta tuntui siten huomata itsensä siirretyksi keskiaikaan näkemään sen komeita päiviä kaikkine loistoineen ja väririkkauksineen.

Neiti Edelstedt oleskeli enimmiten gondooleissa; kiikkuminen veden päällä sopi erittäin hyvin hänen heikoille voimilleen. Sillä väliin kuljeskelivat tohtori ja Elsa kaikkialla katselemassa noita loistavia taulukokoelmia, ja saivat nähdä monta muistomerkkiä, jotka todistivat Venetsian muinaisesta voimasta ja ankaruudesta. Sala del Senatossa, Dogepalatsissa, nähtiin sama puhujaistuin, jolla nuo uljaat senaattorit olivat muinoin istuneet, vieläpä samat kynttiläjalatkin, joita he olivat käyttäneet, neuvottelujensa kestäessä myöhään yli puoliyön. Kymmenmiehistön salissa ei voinut vavistuksetta katsella niitä istuimia, kuluneine ja vaalistuneine punaisesta sahviaanista tehtyine tyynyineen, joilta niin monta peljättävää tuomiota oli julistettu. Vielä kauhistuttavampia muistoja herätti se pienempi sali, jossa kolmemiehistön neuvoskunta oli pitänyt salaperäisiä kokouksiaan; ei mitkään koristukset kaunistaneet huonetta, seinällä näkyi ainoastaan kapean käytävän suu, joka oli yhteydessä ulkopuolella olevien jalopeurain kitain kanssa; voi sitä, jota vastaan oli syytös tehty näihin julmiin kitoihin pistetyllä paperilapulla; hän katosi, hänen nimensä hävitettiin, hänestä ei enää koskaan kuultu puhuttavan. Scala d'oron (kultaisen portin) luona oli nähtävänä kaikki mitä on jälellä näistä jalopeuroista. Täältä tultiin Scala dei Gigantille, joka johti eräälle erittäin kauniille ruiskulähteelle, keskellä Dogepalatsin pihaa. Heidän katsellessaan selitti tohtori aina nuorelle kumppanilleen kaikki näihin esineihin yhdistyneet historialliset muistot, joten hän sai täydellisesti havainnollisen kuvan menneen ajan historiasta; sillä parempaa keinoa historian tapahtumien muistoon teroittamiseksi ei löydy, kuin olla itse samalla paikalla, jossa ne ovat tapahtuneet ja saada sellaisen oppaan kuin tohtori Edelstedt oli. Hänen kanssaan nousi Elsa myöskin Campanilen korkeaan kellotapuliin, jossa rappuset kiertelivät erään sisäisen tornin ympäri, joka useista kohdin oli jätetty avoimeksi. Elsasta tuntui peloittavalta katsoa sen sisäpuolelle, pimeään syvyyteen mutta hän käänsi silmänsä toisaalle, ja kerran onnellisesti tultuaan ylös korkeuteen, saivat he vaivastaan runsaan palkinnon tuossa komeassa näkyalassa, jossa Adrianmeren morsian heloittavine kanaaleilleen, kullattuine kupukattoineen ja minareetteineen lepäsi heidän jalkainsa juuressa.

Mutta ei tämän huvittavan kaupungin mikään paikka ihastuttanut matkustajiamme enempää kuin Markuskenttä. Sinne seurasi tavallisesti neiti Edelstedtkin heitä, sillä siellä sai hän istua noiden pienien pöytien ääressä, joilla kahvia ja jääkylmää vettä tarjottiin, sillä aikaa kun muut kävelivät ympäri katselemassa tämän kuuluisan paikan merkillisyyksiä. Täällä avautui koko Venetsian historia heidän nähtäväkseen. Dogien palatsi ja kappeli, noiden korkeiden virkamiesten asunnot, kamoittavat vankilat, joihin rikoksen-tekijät suljettiin -- kaikki, mikä puhui Venetsian uskonnosta, sen vallasta ja arvollisuudesta -- oli aivankuin samaksi kokonaisuudeksi tähän yhteen paikkaan kerättynä. San Markuskirkon kupoolit, sen välkkyvät harjat ja kultaiset mosaikit, nuo melkein elävät kalkkimaalaukset, pitkät loistavimmista väreistä hohtavat marmoriset pylväsrivit, nuo kuuluisat, kullatut pronssihevoset suurportin päällä, kaikki muodostavat täällä lumoavaisimmasti vaikuttavan taulun. Oikealle Dogepalatsissa, ei kaukana siitä, on kaksi korkeaa graniittipylvästä, toinen kannattaa apostoli Markuksen siivillistä jalopeuraa, toinen pyhän Theodorin kuvapatsasta; nuo kolme mastoa, joissa muinoin liehui tasavallan kolme lippua, mutta joissa siihen aikaan, josta nyt puhumme, nähtiin Itävallan punainen ja valkea viiri; vähän kauempana tuo vanha vakainen Campanile, ja lähimpänä tuomiokirkkoa tuo komea kellotorni, joka täydentää ryhmän, kullalta ja taivaan sinertävältä kimeltäväne kelloneen, jonka päällä kaksi suurta pronssikuvaa aimo vasaroillaan lyö tunteja välillään riippuvaan jättiläiskelloon, ja kaikkein yläpuolella selvä pilvetön taivas; ihastuttavampaa kuvaa ei olisi voinut ajatella ja matkustajamme nauttivat siitä täysin mielin.

Muutamana päivänä näkivät he omituisen näytelmän. He tulivat Piazzan luo juuri siihen aikaan kun oli ruokittava sinisiä kyyhkysiä, joita Venetsiassa pidetään pyhinä, jopa melkein kaupungin suojeluspyhimyksinä, sillä tapahtukoon mitä tahansa, ei niitä saa milloinkaan unohtaa; piiritys-aikoina, nälänhädässäkin, ihmisten ollessa aivan nääntymäisillään, saivat kyyhkyiset kuitenkin runsaan ravintonsa muinaisaikoina ja vieläkin hoidetaan niitä suurimmalla huolella.

Kello löi juuri kaksitoista, matkustajiemme tullessa Markuskentälle ja samassa tuli muuan mies esiin, suuri kori kädessään, hän vihelsi ja äkkiarvaamatta täyttyi ilma siivellisistä joukoista, jotka melkein himmentivät auringon; tuhansien siipien räpytys kuului kyyhkysten laskeutuessa maahan ja nopeasti nieleskellessä heille runsaasti riputeltuja jyviä. Elsalle oli sanomattoman hauskaa nähdä noita näppäriä lintuja, jotka noikkivat ja nokkivat, leikkivät ja riitelivät ja vihdoin lensivät tiehensä, koska ei enää löytynyt mitään noukittavaa. Mutta kuherruksen ja räpytyksen loputtua kuului lukematon paljous muita ääniä, jotka melkein tukkivat korvan. Miehiä, naisia ja lapsia kuljeskeli ympäri, tarjoellen jos jotakin tavaroita; millä oli limunaadia tahi jäätelyitä, millä melooneja ja muita hedelmiä, muutamilla oli näkinkenkiä; kilpikonnia tahi lintuja; täällä näkyi tanssiva apina, tuolla näytteli narrittelija temppujaan, mutta mikä enimmän kiinnitti Elsan huomiota, oli eräs ryhmä, ei kaukana siitä, jossa hän seisoi; useampia henkilöitä istui portailla tahi seisoivat nojautuen pylväihin, jännitetyllä tarkkuudella kuunnellen erästä runo- ja taruniekkaa, joka vilkkailla liikenteillä ja monimutkaisimmalla äänellä kertoi jotakin juttua heille. Hän käänsi selkänsä Elsaa kohden, mutta hänen liikkeissään oli jotakin, joka hämmästytti tyttöä. Juuri lopetettuaan kertomuksensa, kääntyi hän ympäri, samassa päästi Elsa äännähdyksen ja kiiruhti esiin miehen luokse.

"Signor Crespini!" huudahti hän. Mies katseli kummastellen ympärilleen ja Elsa vetäytyi vähän ujostuneena taaksepäin.

"Kuka nuori neiti se on, joka minua puhuttelee?" kysyi mies kohteliaasti.

"Isä Pajatso", kuiskasi Elsa, tuskin rohjeten katsahtaa ylös.

"Mitä? Kuka minua siksi nimittää? Voikohan se olla? Ah ei, eihän tämä hieno Signorina ole la mia povera Elsa!" sanoi taruniekka, katsellen ällistyneenä tuota nuorta tyttöä, kuuntelijainsa vähitellen hajautuessa.

"Tunnetteko tätä?" sanoi tyttö punastuen ja otti esiin Crespinin hänelle muistoksi antaman pienen karneoliristiu.

"Ai! la mia Marketani risti! Niin, nytpä tiedän! Voi, kun vielä piti elämän siihen päivään, jona saan jälleen nähdä rakkaan Titaniani, ihka elävänä ja niin hienona ja kauniina! Ja il Signor dottore, ja la Signora", sanoi hän, kumartaen ainakin kaksikymmentä keltaa, "tämä oli odottamaton ilo ja kunnia. Ja kas, tässä", jatkoi hän, ottaen vanhasta kukkarostaan esiin pienen emaljoidun medaljongin, "on la Signoran muistolahja joka on ollut kalliimpana aarteenani; en milloinkaan ole tahtonut siitä erota, kuinka suuri hätäni välin on ollutkin."

"Tulkaa nyt kanssamme tänne pieneen kahvilaan, rakas ystäväni" sanoi tohtori, "tulkaa kertomaan kuinka teille nyt menestyy; ei aivan hyvin, pelkään minä," lisäsi hän, samassa säälivästi katsellen Pajatsoraukan kuluneita vaatteita ja laihaa vartaloa.

He menivät erääsen erityiseen huoneesen kahvilassa, siellä kestittiin Crespiniä jääkylmillä juomilla, makaroonilla ja kaikella mikä tavallisesti enimmän miellyttää italialaista.

Vihdoinkin tarpeeksi syötyään, joka luultavasti ei ollut pitkiin aikoihin tapahtunut, rupesi hän kertomaan kohtaloitaan siitä asti kun hän erkani Elsasta. Silloin matkusti hän edelleen teaatterinjohtajan ja hänen seuransa kanssa; mutta he eivät olleet kauan yhdessä. Crespini ei saattanut unohtaa johtajan kovuutta Titania raukalle ja tämä oli syynä paljoon riitaan ja eripuraisuuteen heidän välillään. Tämä meni niin pitkälle, että Pajatso muutamana kauniina päivänä karkasi esimieheltään. Sen jälkeen oli hän koettanut onneaan monella eri tavalla. Pajatson osan näytteleminen tuli hänelle ajan pitkään ylen kiusalliseksi, välin matkusteli hän ympäri, näytellen apinaa, välin myi hän kipsikuvia, aikomuksessa koota niin paljon rahaa, että hän olisi voinut kääntyä takaisin Italiaan vaimonsa ja lapsensa luokse. Hän oli vihdoinkin saanut paikan matkapalvelijana eräälle herralle, joka aikoi käydä Venetsiassa. Tämä oli kuitenkin saanut matkalla tietoja, jotka pakoittivat hänen kääntymään takaisin kotiinsa, itse oli Crespini sairastunut ja hänen oli täytynyt kuluttaa kaikki kootut rahansa ennenkuin saattoi päästä kauemmaksi. Taas jotakin ansaitakseen oli hän nyt koettanut kykyään taruniekkana; ulkomaalla ei ollut hänellä tästä mitään hyötyä, sillä siellä ei ymmärretty häntä, mutta täällä sai hän kansan nauramaan eli itkemään aivan niinkuin hän tahtoi. Ja niin toivoi hän ettei kovin kauvan viipyisi ennen kuin hän saisi nähdä ihanan Florensinsa, vaimonsa ja rakkaan Marketansa.

Silloin sanoi tohtori Edelstedt, että hän luuli saattavansa Elsalle suuren ilon ja tekevänsä sekä Crespinille että heille kaikille palveluksen esittämällä erästä ehdotusta; Crespinille olisi vapaassa vallassa myöntyä siihen tahi ei. He aikoivat suoraan Venetsiasta Spezziaan, jossa sisarensa tulisi oleskelemaan jonkun ajan, saadakseen nauttia sen suloista meri-ilmaa. Sieltä aikoi hän tehdä pienen matkan Florensiin ja ottaa Elsan mukaansa; jos hänen sisarensa voisi jotenkin hyvin, noutaisi hän kenties myöhemmin hänenkin sinne. Nyt tahtoi hän ehdoittaa Crespiniä, joka niin hyvin tunsi maan ja kaikki sen olot, seuraamaan heitä apulaisena matkalla, ehkäpä viipyisi vähän kauemmin ennenkuin hän saapuisi kotiinsa, mutta sitten voisi hän samassa saattaa Elsan tuttavuuteen Marketansa kanssa, josta hän oli niin paljon puhunut. "Mitähän sanotte tästä, rakas Crespini?" sanoi tohtori lopuksi, "haluttaako teidän myöntyä tähän ehdotukseen?"

Haluttaisiko hänen? Mies raukka oli aivan mielettömänä ilosta. Niin, hän tahtoi tehdä vaikka mitä, -- vaikkapa tuo maksaisi hänen hengensäkin, tahtoi hän tehdä kaikki valmistaakseen heille tämän hauskan matkan! Sairas signora ei tulisi vähintäkään kärsimään; he saisivat katsoa kaikki mitä katsottavaa oli, tulematta vähintäkään väsyneiksi; ihastuksissaan ja etelämaisessa vilkkaudessaan lupasi hän niinhyvin mahdollisia kuin mahdottomiakin, hypellen ja juoksennellen ympäri huonetta niinkuin olisi ollut vähän hupsu.

Elsakaan ei ollut vähemmän iloinen, vaikk'ei hän osoittanut iloaan niin rajuilla liikenteillä.

"Ah!" sanoi tyttö, "minä olen niin kauan halunnut saada tehdä jotakin hyvän isä Pajatson avuksi, joka teki niin paljon hyvää minulle, silloin kun ei minulla ollut muuta ystävää maailmassa. Nytkään en kyllä voi mitään tehdä, mutta voin toki koettaa osoittaa kiitollisuuttani sanoilla jos en töillä."

Ja hän päätti käyttää kaikki säästörahansa ostaakseen Crespinille jotakin kaunista, ja sitäpaitsi kirjaella hienoimman pienen kauluksen Marketalle.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Matkustus.

Pari päivää sen jälkeen olivat matkustajat valmiit lähtemään, ja liikutetulla sydämellä jättivät he hyvästi meren morsiamen, tuon muinoin niin uljaan ja aina lumoavan Venetsian.

Siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä, ainakaan Italiassa, mutta tohtori Edelstedt oli hankkinut itselleen mukavat matkavaunut, ja jotta sisarensa olisi väsynyt niin vähän kuin mahdollista, kulkivat he hitaasti, ainoasti lyhyitä päivämatkoja. Crespini oli väsymätön toimittamaan kaikki parhain päin, niin että he saivat nähdä maan kauniimmat paikkakunnat; hän osoitti kaikki kohdat, jotka historiallisesti enimmän huvittivat ja myöskin ne kestikievaritalot, joissa nykyään oli tarjona parhaimmat yökortteerit.

Pietra Malan luona näkivät he omituisen luonnonilmiön, joka kutsutaan: "Fuoco di Legno." Kulettuansa kappaleen matkaa kylästä ja melkein pimeän tultua, saapuivat he erään irtonaisilla kivillä peitetyn ympyrän luo, joka oli korkeintaan kymmenen tahi kaksitoista jalkaa läpimitaten. Täällä nousi lukemattomia pieniä liekkejä ylös maasta, jotka väriltä ja ulkomuodolta sekä nopeilta liikkeiltään olivat palavan väkiviinan kaltaisia. Jotakin erittäin salaperäistä, jopa melkein yliluonnollista oli tuossa kirkkaassa, liekehtivässä pilkussa vuoren tummalla rinteellä, ja Elsan tuli tahtomattansakin mieleen ihmeellinen näytelmä, jonka hän oli nähnyt järvellä kohta sen jälkeen kun hän oli paennut vanhasta kodistaan, ja sydämessään kiitti hän Jumalaa, joka niin hellästi oli johdattanut häntä hänen teillään tuosta kovan onnen päivästä asti. Niin, Hänen päällensä tahtoi hän uskaltaa, mikä hyvänsä kohtalokseen tulisikin.

Pian tulivat matkustajamme enemmän jylhille ja kolkoille vuoriseuduille, jossa Apenninni-vuoriston haarat ulottuvat pitkälle sisämaahan. Synkät laaksokäytävät kiertelivät metsäisten ylänköjen välitse, kohisevat vuorivirrat juoksivat alas jyrkkiä rinteitä myöten. Luonnon hymyily oli kadonnut, tuntui siltä kuin nyt nähtäisiin ainoastaan sen ryppyinen otsa.

Illalla tultiin pieneen "osteriaan", eli kestikievaritaloon, joka oli, aivankuin linnun pesä, sijoitettu vuorten väliin. Tohtori Edelstedt ei pitänyt tästä paikasta, ympärillä oleva kansa näytti hänestä epäilyttävältä, oli kuultu puhuttavan paljon rosvoamisista vuoristossa, matkustajien päälle oli hyökätty ja ryöstetty maantiellä ja tohtori arveli mahdollisesti ennen pimeän yön tuloa ennätettävän parempaan yökortteeriin.

Mutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli pysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi; he voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne täytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja kaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli ja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää Crespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla, viritetty pistoli kädessään.

Seuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä panemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan alotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli vyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen, läpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien kastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon majesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin luikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion lohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä. Keskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien ja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi alas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän matkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä. Matkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen, saadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa kuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä ääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein, vaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken aika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt hän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä lauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion kanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja oli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman sukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa pienessä "osteriassa" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan lähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä, mutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli yksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän kokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki ja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna, kunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen huutaa apua.

Crespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten etsiessä kreivinnaa.

"Täällä hän on!" huusi Elsa, "mutta oi, hän on varmaan kuollut!"

Tohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen vieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo muotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty, sormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta luultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.

"Onko hän kuollut?" sanoi Elsa.

"Oi!" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille paikalle, jossa kreivinna makasi, "ovatko ne roistot ottaneet kreivin valokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen taas virotessa henkiin!"

Tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. "Hän ei ole kuollut," sanoi hän; "missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä, huuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo."

Kreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot, näytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa levätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui nauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. "Oi Fernando!" huusi hän epätoivoisena, "minä olen kadottanut sinut toisen kerran! Ennemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän valokuvan!"

Hän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti Crespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille tyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse, joita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat, tohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa vaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes ennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu vähitellen aukeni matkustajien katseille.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Spezzian lahdelma.

Matkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa, mitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan Spezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli kuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa, aaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä, uhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä miestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa, ikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui hän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli tohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka hyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet Spezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja sisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt, joka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.

Kun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna syvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen herättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät huomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän huoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.

Nyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli häntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka palkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta akkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille laineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.

Muutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen. Tohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä, toisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni aukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän katsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit, raittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla laivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä lumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän luuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä poispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: "Oi, ei, ei, tätä en voi katsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en voi jäädä, se on mahdotonta!" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului nyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.

Tohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli hän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän kreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten myöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan semmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu että ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.

Kreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi lääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta käytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa tointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn omituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria pitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt hänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori jätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.

Iltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä signoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan sohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset, mutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet hetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa kaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin puoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen oikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se häneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet, hän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. "Aukase, Rosina, akkuna, jotta raitis merituuli pääsee vahvistamaan minua", sanoi hän; "istukaa, ystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani."