Part 6

Muutama päivä sen jälkeen käveli Elsa kaupungin katuja aivan turvallisesti saman miehen rinnalla, jota hän niin suuresti oli pelännyt. He tulivat vihdoin erään suuren tumman kivirakennuksen luo, joka oli kaupungin ulkopuolella, sen vastakkaisessa päässä. Elsan sydän tykytti kovasti, kun hänen kumppaninsa meni suurelle mustalle rautaportille ja soitti kelloa, joka kaikui kimeästi ja ilkkuvasti hiljaisessa avaruudessa. Pian kuuluikin lukko narisevan. Ovi aukaistiin. Herra Holmers puhui muutamia sanoja vanginvartijalle, joka näytti hyvin äreältä, mutta tuokion mietittyään päästi hän heidät kuitenkin sisään, otti sitte suuren kimpun avaimia esiin ja osoitti heille tietä pimeiden käytävien lävitse. Siihen aikaan ei pidetty vangeista paljon huolta; nykyaikaa on meidän kiittäminen järjellisemmästä menettelystä heitäkin kohtaan niinkuin paljosta muustakin, jolla ihmiskunnan hyvää edistetään.

Elsa vapisi niin ankarasti, että hän töin tuskin pysyi pystyssä, vanginvartijan pannessa avaimen erään toisen rauta-oven suulle, joka rämisten aukesi. Tytön katsetta kohtasi suuren pimeän huoneen sisusta. Sitä valaisi ainoastaan muutamat pienet rautaristikolla varustetut akkunat, jotka olivat ylhäällä, aivan katon rajassa. Huoneessa oli useampia, sekä vanhempia että nuorempia ja enimmäkseen kolkonnäköisiä miehiä, jotka loikoilivat ryhmissä laattialla, hoilottaen ja nauraen ja käyttivät niin kauheita sanoja, että Elsan jäähtyi veri suonissaan. Mutta vanginvartija käski heidän vaikenemaan, ja osoittaen erästä ryhmää, jotka pelasivat korttia kauimpana nurkassa, huusi hän Musta Jussia. Tämä nousikin hitaasti seisoalleen, heittäen kolkon katseen sisääntulijoihin. Nyt näytti hän entistään vielä raivokkaammalta; musta vanukkeinen partansa teki hänen kammoittavan näköiseksi. Tahtomattansakin peräytyi Elsa takaperin, sillä hän ei tahtonut tuntea omaa isäänsä.

"Mitä minusta tahdotte", jupisi musta Jussi kumeasti, "enkö saa tässä viheliäisessä pesässä kertaakaan olla rauhassa?"

Mutta samassa sattui hän katsahtamaan Elsaan, joka seisoi puoliksi piiloutuneena vanginvartijan takana.

"Mitä tämä on?" kiljasi hän sitte, kuten olisi aaveen nähnyt, "kuka tuo tyttö on? Onpa hän juurikuin minun Elsani!" Hän tuijotti niin julmasti, että Elsa kauhistui vielä enemmän.

"Kaunis tyttö hän on joka tapauksessa", huudahtivat muutamat toiset vangit, tahtoen tarttua häneen, mutta Musta Jussi syöksähti esiin kuni leijona. "Älköön kukaan uskaltako koskea häneen!" kirkui hän, "voi kuu hän on Elsan näköinen!"

"Ja Elsa minä olenkin!" sanoi tyttö ja koko ruumiinsa vapisi; "ettekö isä minua enää tunnekkaan?"

"En, sinä olet liian hieno, ollaksesi kurjan salakuljettajan tytär. Ulrika raukka on kuollut, sen tiedän, vaimo raukka, hänellä ei ollut paljon iloa tässä maailmassa; mutta siitä en tiennyt mihin lapseni on joutunut."

Rohkaistuen isänsä lempeämmästä äänestä, pujahti Elsa hänen luoksensa ja kertoi hänelle, mitä itselleen oli tapahtunut sen onnettoman yön jälkeen, jona viimeksi olivat nähneet toinen toisensa, kuinka onnellinen hän nyt oli tuon hyvän tohtorin ja hänen sisarensa luona, ja kuinka paljon hyvää hän siellä on saanut oppia. "Ah", sanoi hän, "Jospa voisin lukea isälle jonkun kauniin kappaleen uudesta evankeliumikirjasta, jonka olen saanut neiti Edelstedtiltä!"

"Niin, kyllä se saa jäädä toiseksi kerraksi; nyt tunnen itselleni tehdyksi paljon hyvää, kun olen saanut nähdäkin pienen Elsani ja tietää, että hän voi hyvin. Monta raskasta hetkeä olen viettänyt, kun en ole tiennyt mihin lapseni on joutunut. Jos ei sinulle ole kovinkaan vaikea tulla tänne kammoittavaan vankilaan, niin tule vielä joskus muulloinkin, rakas lapseni; kyllä kai minä pian muutetaankin Marstrandiin, tahi mihin hyvänsä, pidettäväksi aikani vankeudessa. Mutta hyvältä tuntuu saada väliin nähdä täällä sellaisen pienen Jumalan enkelin; kyllä meillä täällä pahuutta kylliksi on, sen saat uskoa. Katsoppas vaan, yksin nuo raa'at roistotkin tulevat niin hiljaisiksi sinut nähdessään."

Ja totta olikin että toiset vangitkin olivat aivan hiljaa ja katselivat tuota nuorta tyttöä, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan tähän pahaan maailmaan, jossa he oleskelivat.

Mutta vanginvartija huusi häntä, ja kyynelsilmin jätettyään isänsä hyvästi ja luvattuaan taas tulla niin pian kuin mahdollista, meni Elsa vanginvartijan kanssa erästä toista tietä ulos, josta he tulivat pihalle. Siellä kohtasivat he useampia vankeja, jotka olivat ulkona työssä; Elsa tahtoi kiiruhtaa heidän ohitsensa, mutta huomasi erään niistä salaa tirkistävän häneen. Katsahtaessaan ylös, näki hän nuorukaisen vankipuvussa, jonka vaalean, laihtuneen muodon hän luuli tuntevansa. Niin, kyllä sen täytyi olla Niilo, rouva Rosenkvistin poika! Hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta hänen katsahtaessaan jälleen ylöspäin, oli nuorukainen kadonnut. Tytön huolestuneihin kysymyksiin vastasi vanginvartija sen olevan hyvin surullisen tapauksen: Poika oli pitemmän ajan näpistellyt isäpuoleltaan, mutta kun tämä jostakin sattumasta rupesi häntä epäilemään ja pitämään rahoistaan tarkkaa vaaria, ja kun pojan kuitenkin välttämättömästi täytyi hankkia itselleen rahoja pelaamisiinsa ja lurjustelemisiinsa kelvottomien kumppaniensa kanssa; olivat nämät saaneet hänen houkutelluksi anastamaan jonkun summan rahaa eräästä puodista, kauppapalvelijan mennessä hetkeksi ulos noutamaan jotakin tavaroita. Tämä näki kuitenkin hänen eräästä reiästä, hän tavattiin siis rikoksen teosta, asiaa ei voitu peittää ja nyt oli hän passitettu lääninvankilaan, kärsimään rangaistustaan ensikertaisesta varkaudesta.

"Ettei poika vaan olisi täältä lähteissään pahempi kuin tullessaan"; lisäsi vanha mies, pudistaen päätään. Murheellisena ajatteli Elsa pojan äiti-parkaa, joka niin oli poikansa pilannut ja sai tällaisen surullisen palkan sokealle rakkaudelleen. Iloinen oli Elsa sentään siitä, että hänen viattomuutensa oli siis tullut ilmi, ja hän päätti kohta kirjoittaa muutaman sanan herra Rosenkvistille ja antaa hänen tietää kuinka hyvä hänen oli olla, pojasta hän kuitenkin päätti olla mitään mainitsematta.

Herra Holmers, joka oli ollut asioillaan naapuristossa, kohtasi tytön vankilan portilla; hiljaisena ja murheellisena kääntyi hän taas kotiinsa.

Vielä pari kertaa pääsi Elsa linnaan isänsä luokse. Nämät olivatkin Mustan Jussin ainoat iloiset hetket, mutta tyttäreen koskivat ne niin syvästi että tohtori Edelstedt katsoi tarpeelliseksi kieltää hänen enempää siellä käymästä. Pian ei kuitenkaan enää ollut kielto tarpeesenkaan, muutamana päivänä saivat he näet kuulla, että Musta Jussi oli muutettu toiseen vankilaan, ja Elsa ei häntä enää saanut nähdä.

Mutta hänen mielellensä jäi suru jälelle. Ikäväkseen huomasi neiti Edelstedt äsken puhjenneiden ruusujen vaalistuvan hänen kasvoillaan. Usein valitti hän päänsärkyä, näytti rauenneelta ja elottomalta ja vaikea oli hänen koota ajatuksiaan, kun hänen olisi pitänyt lukemaan tai toimittaman jotakin muuta. Huomasi tohtorikin tuon muutoksen heidän pienessä hoidokkaassaan, hän arveli että tyttö istuskeli liian paljon sisällä ja että hänen nykyinen elämänsä oli liian yksitoikkoista ja erakkoista hänen ikäiselleen nuorelle tytölle, joka ei milloinkaan ollut tottunut niin paljoa istuskelemaan lämpimässä huoneessa. Talvi oli ollut pitkä ja kylmä, neiti Edelstedt ei koskaan mennyt ulos muuten kuin kattovaunuissa ja Elsa oli mieluimmin sisällä hänen luonaan, sillä hän piti kiusallisena yksin kävellä kadulla, hän luuli näet aina että kansa katsoisi häntä ja sanoisivat: "tuossa menee sen mustan salakuljettajan tytär." Ja sitä ei kukaan kuitenkaan ajatellutkaan, sillä jokaisella oli omat asiansa hoidettavana.

Jonkun ajan tuumaili neiti Edelstedt lähettää hänen kouluun, jotta hän olisi tullut enemmän muiden lasten seuraan, mutta siellä ei ollut juuri ketään, johon hän olisi erittäin luottanut, ja sitä paitsi pelkäsi hän, että koulukumppanit tuottaisivat hänelle uutta sydämen tuskaa, joko ajattelemattomasti tahi pahanjuonisesti muistuttamalla häntä isästään.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ekepyy.

Niiden nuorten tyttöjen seassa, joiden kanssa neiti Edelstedt Elsan sinne tullessa vielä työskenteli, oli kaksi, jotka olivat hyvin ystävälliset pienelle tulokkaalle, ja joihin hän erittäin mieltyi. Heidän nimensä oli Alma ja Silja Elgenström. Heidän äitinsä oli Eleonore Edelstedtin nuoruuden ystävä ja rakasti ja kunnioitti häntä suuresti, ja kuultuansa hänen huolensa kasvatustyttärestään, (jona Elsa nyt pidettiin perheessä) ehdotti rouva Elgenström, että Elsa seuraisi heidän mukanaan, kun he menivät uudelle maatilalleen, jonka hänen miehensä oli ostanut, ja viettäisi osan suvesta heidän luonaan. Siellä tapaisi hän paljon nuorisoa ja saisi usein oleskella ulkona raittiissa maaseutu-ilmassa. Muuan taitava opettajatar, joka johti hänenkin lastensa opintoja, saisi toimiskella Elsankin kanssa.

Sydämestään kiitollisena myöntyikin neiti Edelstedt ystävänsä ehdotukseen, vaikka hänen oli haikea erota Elsasta, sillä sekä hän että veljensä olivat niin kiintyneet nuoreen hoidokkaasensa, että kaikki oli tuntuva aivan tyhjältä ilman häntä. Tyttö oli niin rakastettava, niin tarkkaavainen ja oppivainen, ja sitte vielä tuo vähän synkkämielinen katse hänen tummissa, uneksuvissa silmissään lisäsi hänen viehätysvoimaansa näihin hyviin ystäviinsä, jotka niin hellästi huolehtivat hänen todellisesta hyvästään.

Kuitenkin iloitsivat he hänestä, kun eräänä kauniina kevät-aamuna kahdet vaunut tulivat tohtorin asunnolle ja Elsakin sai sijansa toiseen vaunuun kokoontuneen nuorison joukkoon. Niin monta raitista naamaa näkyi siitä, että ajopelit, vieriessään matkaansa, näyttivät kukilla täytetyltä korilta, Elsan viitatessa viimeisen jäähyväistervehdyksensä tohtorille, joka seisoi portailla, ja hänen sisarelleen, ylhäällä avonaisen akkunan luona.

Alussa tuntui tytöstä vähän ikävältä ja ahdasmaiselta tässä uudessa iloisassa seurassaan. Mutta lasten riemu ja vielä enemmän suloinen kevätilma ja ihana seutu, jonka lävitse he kulkivat, hälvensi pian kaikki ikävät ajatukset ja hän antautui kokonaan hetkelliseen nautintoon.

Aamu oli ihana, kasteen pisarat rippuivat vielä välkkyen kukkien nupuissa, viheriät metsäiset kummut kohoutuivat tien varrella; koivut ja monet muut puulajit seisoivat komeissa viheriöissä kevätpuvuissaan heiluellen keveässä aamutuulessa. Etäältä kuului käen soinnukas kukunta; linnut riemuitsivat toistensa seurassa; laulurastaan huiluntapaiset säveleet kaikuivat puiden latvasta, tie kun johti sulotuoksuisen kuusiston keskitse. He olivat juuri kulkeneet sellaisen lävitse ja tulivat muutamalle ylänteelle, josta suurenmoinen näkyala aukesi heidän katseilleen. Alhaalla laaksossa oli välkkyvä järvi, saarien ja luotojen kaunistamana, kauniit pellot ulottuivat sen rantoihin, eräällä kummulla kohoutui vanha maalaiskirkko kukoistavien orapihlajain ympäröimänä, somannäköisiä torppia pilkisti esiin puiden välistä, ja aivan niiden edessä, eräällä järveen päin viettävällä viheriällä lakealla, jota vuosisatoja vanhat tammet siellä täällä varjoivat, seisoi suuri valkea rakennus, aamuauringon säteiden valaisemana.

"Siellä on Ekepyy, uusi kotinne, lapset", huusi isä toisesta vaunusta.

"Ekepyy, Ekepyy! Voi kun on hauskaa!" riemuitsivat kaikki lapset. Elsa mietti mitenkä onnelliset he olivat, joilla oli semmoinen koti ja niin siivot ja hyvät vanhemmat.

Pian saapuivat he pihalle, johon kansa oli kokoontunut uutta isäntäänsä vastaanottamaan. Nyt oli lapsilla juoksemista katsomassa kaikkia huoneita, puutarhaa, tallia, kanakoppia ynnä muita, ja Elsa tuli aivan päästä pyörälle kaikista näistä uusista esineistä, jotka häntä ympäröivät, ja ujo kun oli, vetäytyi hän erikseen toisista, sillä hän ajatteli, että hän vaan häiritsisi heidän iloansa. Muistellessaan omaa lapsuuden kotiansa tulivat kyyneleet hänen silmiinsä; mutta huomattuansa hänen ikävystyneenä, tuli Alma Elgenström heti ystävällisesti hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja näytti hänelle kaikki mitä hän luuli häntä parhaiten huvittavan, joten Elsa pian unohti surunsa ja tuli melkein yhtä iloiseksi kuin toisetkin.

Herra ja rouva Elentrömillä oli iso perhe. Muutamat lapsista olivat jo kasvaneita, toiset vielä pieniä. Vanhin poika oli laivastossa ja vanhin tytär oli eräässä kasvatuskoulussa Tukholmassa. Alpi, toinen järjestyksessä, oli aikaisin osoittanut nähtävää taipumusta kuvanveistämiseen, ja kun isänsä antoi hänen vapaasti virkansa valita, päätti hän antautua tähän taiteesen. Hän oli käynyt Tukholman akateemian lävitse ja tuli Ekepyyhyn vasta muutamia päiviä muun perheen jälkeen. Täällä aikoi hän jatkaa opintojansa luonnon mukaan ja sitte matkustaa ulkomaille täydellisesti harjaantuakseen. Nähtyänsä Elsan vaaleaveristen sisariensa seurassa, ihastutti tämä kohta hänen taiteilija-silmiään, ja hän sanoi Almalle, joka aina oli hänen uskottunsa: "Kas tässä olen vihdoinkin löytänyt esikuvan Mignon'iini, jota kauan olen etsinyt. Jos sinä saat hänen mielistymään istumaan edessäni, niin luulen varmaan, että se onnistuu hyvin."

Ja Alman hartaasti ajaessa veljensä asiaa, täytyi Elsan voittaa ujoutensa ja olla mallina ei ainoastaan Mignoniin, vaan myös Italialaiseen kalastajatyttöön, metsä-impeen ja useampiin muihin opiskeluihin, joita tämä nuori taiteilija aloitteli, vaikka ei aina valmistanut. Tämmöinen näin erityinen huomio, jota hänelle osotettiin enemmän kuin kenellekään muulle niistä tytöistä, jotka vierastelivat Ekepyyssä, olisi hänessä taas helposti voinut herättää samaa kunnianpyyntöä, joka hänen niin oli vallannut "Titania"-aikanaan; mutta ollessaan yhdessä neiti Edelstedtin kanssa, oli hän saanut kokonaan toisen mielen. Korkeampia pyrintöjä oli herännyt hänessä, hän oli oppinut käsittämään mielettömäksi kiinnittää liian paljon huomiota päällimäiseen kuoreen, joka pian katoaa, sen sijaan kuin pitäisi kehittää ja vaurastuttaa sisimmäistä sydäntä, joka kestää ja elää ijankaikkisesti.

Näin kului suvi kaikenlaisissa hupaisissa ja hyödyllisissä toimissa. Elsa oli taas saavuttanut terveytensä ja viihtyi hyvin nuorten ystäväinsä seurassa; mutta usein ikävöi hän kuitenkin rakasta neiti Edelstedtiänsä, eikä ollut ensinkään pahoillaan, kun tohtori muutamana kauniina päivänä tuli ajaen pienillä matkarattaillaan ja pyysi Elsan tulemaan takaisin. Hänen sisarensa oli pahoin voipa ja ikävöitsi pientä hoidokastaan, joka hellällä huolehtimisellaan usein oli lieventänyt hänen kärsimisiään.

Alma ja muut lapset olivat ikävissään kun niin pian menettäisivät kiltin leikkikumppaninsa, joka aina oli niin myöntyväinen ja osasi keksiä jotakin uutta, toisten ollessa väsyneitä ja nurpeamielisiä. Alpikin huoahti, katsellessaan viimeistä puolivalmista korkokuvaansa, esittävä greikkalaista kukkaistyttöä, joka tarjoo voittoisalle sotilaalle orvokeista tehtyä kukkakiehkuraa; nyt ei voitaisi sitä valmistaa, väitti hän, ja se olisi kuitenkin varmaan taidenäyttelyssä pidetty hyvin onnistuneena! Elsa tahtoi että hän olisi ottanut inallikseen Siljan, joka oli niin sievä ja kaunis! Ei kukaan siihen paremmin sopisi kuin hän.

"Ei sovi", sanoi Alpi, "hän on pitkine vaaleine hiuksineen oikea pohjalaisen perikuva; hänen esitän joskus Aslööginä tulemassa ulos kuningas Helmerin kanteleesta; mutta Elsa näyttää tummanveriseltä ja etelämaiselta, hän sopii niin hyvin greikkalaiseksi kukkaistytöksi, ja olisi hyvinkin voinut jäädä tänne, kunnes olisin saanut teoksen valmiiksi."

Rukouksilla ahdistettiin tohtoria, että hän jäisi sinne edes muutamiksi päiviksikin; lapset eivät voisi erota Elsasta, joka oli tullut kaikkein lemmikiksi, ja hyväähän olisi tehnyt tohtorillekin viettää muutaman päivän maalla ja levätä uutterasta työstään kaupungissa. Tämän myönsi hän mielellään, mutta juuri nyt oli se mahdotonta, aika oli taudillinen ja hänen täytyi lähteä takaisin kohta aikaiseen seuraavana aamuna.

Liikutettuna ja kiitollisena jätti Elsa hyvästi uudet ystävänsä, asettautui rattaille tohtorin viereen, kyytipojan istuessa takana, ja niin lähtivät he matkaansa, kulkien sinisen järven rantaa pitkin ja lemuavien metsien lävitse, jotka jo olivat alkaneet vivahdella monen värisenä. Pari tuntia kuljettuansa saapuivat he kaupunkiin ja Elsa riensi ylös rappusia rakkaan ystävänsä huoneesen, jossa hän pian istuutui vanhalle paikalleen pienelle tuolille neidin sohvan viereen ja huvitteli häntä vilkkailla kertomuksillaan oleskelustaan Ekepyyssä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Muuan käynti sairaan luona.

Oli hirveän raju ilma. Sade valui alas virtana ja rakeet löivät ikkunia vasten, jotta olisi luullut niiden menevän säpäleiksi. Tuuli vinkui kaduilla, pilvet kulkivat kuten villipetojen ajamana, oli niin kylmä ja pimeäkin, kuin olisi talvi jo tullut. Liekit häilyivät katulyhdyissä niin että olisi luullut niiden joka silmänräpäyksenä sammuvan.

Noin yhdeksän aikana tuli tohtori Edelstedt sisään sisarensa luokse, joka lepäsi sohvalla perähuoneessa. Hupaisa tuli hehkui vielä uunissa. Elsa oli jo pannut maata. Tohtori oli väsynyt ja vähän pahoinvoipa, kun oli tehnyt vaikeamman leikkauksen ja käynyt monen sairaan luona sinä päivänä. Hän heittäytyi nojatuolille tulen ääreen, ja levättyänsä hetkisen ja juotuansa kupin teetä, jonka sisarensa hänelle tarjosi, päätti hän mennä levolle. Mutta ensin meni hän akkunan luo aukaisten luukun.

"Nyt on hirveä ilma", sanoi hän, "ei nyt laskisi ulos koiraa eikä kissaakaan. Jospa ilma kaunistuisi aamuksi, sillä minun on matkustettava aikaisin maalle erään sairaan tykö, ennenkuin pidän luennon sairashuoneessa. Hyvää yötä, rakas Eleonoreni, tarvitset sinäkin levätä."

Hän oli juuri ottamansa kynttilänsä, aikoen poistua, kun tampurin kello alkoi soida.

"Kuka se nyt ollenee?" sanoi hän ja meni ovelle.

Se oli sana eräältä rouvalta, joka oli sangen kipeä ja pyysi hartaimmasti, että tohtori tahtoisi sääliä häntä ja tulisi hänen luoksensa vielä tänä iltana. Hän ei asunut kaukana siitä, nimensä oli Algren, oli köyhä leski, mutta hän oli kuullut niin paljon hyvästä tohtorista, että hän pani ainoan toivonsa häneen.

"Ethän sinä kumminkaan tänä iltana mene ulos, rakas Kaarleni, tämmöisellä ilmalla, niin pahasti kun jo olet itsesi kylmännyt!" sanoi hänen sisarensa huolestuneena.

"Niin, ei se niin erittäin mieluistakaan ole", sanoi tohtori, pannen takkinsa napit kiinni taas ja katsellen akkunaan, jota sadepisarat pieksivät; "mutta sitä ei voi auttaa, en ole milloinkaan kieltäynyt menemästä köyhän sairaan luo, enkä tee sitä nytkään."

"Mutta täytyy sitte ainakin käskeä Jannen valjastamaan hevosen!"

"Ei ei, hän raukka on istunut kuskilaudalla koko päivän ja saa ajaa taas huomen aamulla varhain; sairas kun on varsin lähellä, niin saatan juuri hyvin kävellä; hyvää yötä, rakas Eleonore, mene nyt maata."

Ja tohtori otti paksun päällystakkinsa ylleen, lämpimän villasaalin kaulaansa ja läksi ulos sateesen, pienen tytön seuraamana, joka oli sanan tuonut.

Seuraavana päivänä ei neiti Edelstedt saanut nähdä veljeänsä ennenkuin puolisen aikana. Kysyttyään iltasesta sairaan luona käynnistä sai hän kuulla rouva Algrenin kuolleen muutama tunti sitten; kun tohtori taas tuli hänen luokseen edellä puolenpäivän, oli hän jo loppunut.

"Ihmisparka", sanoi tohtori, "hänen tilansa oli surkuteltava."

Hän kertoi tavanneensa sairaan melkein typö tyhjässä tilassa; -- ainoasti puheensa ja jotakin hänen käytöksessään todisti hänen nähneen parempia päiviä. Hän ei tiennyt elikö miehensä tahi ei, hän oli karannut Amerikaan, tuhlattuansa kaikki mitä hänellä oli, eikä vaimonsa ollut hänestä sitte enää koskaan mitään kuullut. Tämän sai tohtori tietää pieneltä tytöltä, joka oli häntä hakemassa, hän oli erään samassa talossa asuvan matamin tytär, jota tohtori Edelstedt kerran oli eräässä vaikeassa taudissa lääkinnyt.

"Minä olin jo unhottanut lapsen", sanoi hän, "mutta tyttö muisti aivan hyvin minun ja oli aina sanonut sairaalle, että hän vaan kysyisi minulta neuvoa, niin tulisi hän varmaan terveeksi. Nuo ihmispoloiset luulevat aina meidän lääkärien olevan jonkunlaisia loihtijoita, jotka voisimme manata taudit pois, ja me voimme kuitenkin niin vähän aikaansaada kaikella viisaudellamme, kun sairaan aika on tullut. Näin kohta että niin oli laita rouva Algrenin kanssa. Hän makasi keuhkotaudin viimeisellä asteella, mutta ei luullut olevansa niin kipeä kuin hän todellakin oli. Ei näkynyt hänellä olevan ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, paitsi pientä tyttöä, jonka äiti aina oli ulkona työssään; tyttönen onkin hyvin kiltti lapsi, saamme nähdä mitä voimme hänelle tehdä. Kuitenkin luulin huomaavani tuon kurjan naisen sielun kärsivän yhtä paljon kuin ruumiinkin, joku suru taikka rauhattomuus näkyi hänen mieltänsä painavan, hän katseli useampia kertoja ympärilleen huoneessa tuijottavin katsein, ja tytön sattumalta mentyä ulos, otti hän äkisti päänalusen alla olevan pienen sinetillä varustetun kääreen ja sanoi läähättäen ettei hän voinut ennen rauhassa kuolla, kun hän oli jättänyt sen jonkun uskottavansa henkilön käsiin; liikuttavalla äänellä pyysi hän minun lukemaan siinä olevan pienen kirjoituksen hänen kuolemansa jälkeen, ja lupaamaan, jos mahdollista, sovittaa sen raskaan hairahduksen, johonka hän oli tullut syylliseksi. Hän katsoi minuun niin kummallisen rukoilevasti, etten voinut muuta kuin luvata tehdä kaikki mitä minun vallassani oli; tämä näkyi silminnähtävästi rauhoittavan häntä, sillä hän sulki taas silmänsä, ja hetken perästä huomasin hänen nukkuneen, jonka jälkeen jätin hänet. Tänään aamulla, kun taas tulin sinne, oli hän kuollut. Annoin tytön äidille vähän rahaa, ja pyysin hänen pitämään tointa ruumiin säädyllisestä hautaamisesta; sillä vaimoraukalla ei näkynyt olleen ketäkään läheisempää omaista. Hänen kirjoituksensa panen pulpetin laatikkoon, kunnes saan aikaa lukea sen lävitse. Jälkeen puolen päivää on minulla monta sairasta katsottavana.. Hyvästi, hyvä Eleonoreni."

"Älä vaan tule kotio peräti myöhään illalla, jotta saat vähänkin levätä, rakas Kaarle, sinä hivut kokonaan."

"Saa nähdä," vastasi tohtori hymyillen, suuteli sisarensa kättä, otti hattunsa ja meni.

VIIDESTOISTA LUKU.

Tunnustus.

Harvinaisempi hälinä oli vallalla Edelstedtin perheessä. Tohtori oli alkanut vähän huolehtia sisarensa tilasta ja kutsunut luokseen pari muuta lääkäriä; seurauksena heidän neuvottelustaan oli että neiti Edelstedtin olisi viettäminen talvi lämpimämmässä ilmanalassa. Tohtorille oli mahdotonta seurata mukana, mutta kevääksi lupasi hän hankkia itselleen virkavapautta, voidakseen käydä hänet noutamassa. Hänen piikansa, uskollinen palvelijatar, joka useampia vuosia oli häntä hellästi hoitanut, olisi matkustava mukana; mutta nyt tuli kysymys, minne Elsa joutuisi. Jätettäisikö hän johonkin kasvatuslaitokseen? Rouva Elgenström ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen talveksi; tämä oli houkutteleva tarjous, ja neiti Edelstedt mietti asiaa paljon; mutta joka kerta kun hän todella ajatteli erota rakkaasta kasvatistaan, tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni sanonut hänelle, ettei hän sitä tekisi; se olisi liian vaikeata. Aikomuksena oli kasvattaa tyttö opettajattareksi; sen vuoksi oli erittäin hyödyllistä, että hän pääsisi vähän ulos maailmaan oppiakseen vieraita kieliä ja paljon muuta, johon hänellä siellä oli tilaisuutta. Vihdoin viimeinkin päätettiin siis, että Elsa matkustaisi mukana, ja hän olikin suuresti iloinen, kuultuansa saavansa seurata rakasta neitiänsä. Talvi oli vietettävä Nizzassa, jossa tohtori olisi heidät kohtaava, ja jos neiti Edelstedtin terveys salli, oli aikomus sitte käydä jossakin poshois-Italian hauskimmassa paikkakunnassa.

Vuoden aika oli jo kulunut pitkälle ja matkan valmistuksissa oli hyvin kiire.

"Kas, tässä olen kirjoittanut kirjeen, jonka saatat antaa Nizzan lääkärille," sanoi tohtori sisarelleen; "olen kohdannut hänen eräällä matkallani ja tulimme sangen hyviksi ystäviksi. Mutta, se on totta, olleeko hän kotona sinne saavuttuasi; täytyy katsoa viimeistä kirjettänsä, jonka sain häneltä. Mihinkäs olen sen pannut?"

Tohtori meni kirjoituspulpettinsa luo ja rupesi haeskelemaan papereitansa. Sieltä sai hän äkkiarvaamatta kellahtavan, sinetillä varustetun kirjekotelon käsiinsä.