Part 5

Mutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä kunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut kehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin katselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan, että hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa, sillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle tytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä kuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta käytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään. Niin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut -- eikä juuri vähänkään -- teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen yleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä läsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen kauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat hurjiin mieltymyksen osoituksiin.

Esiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi: "Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille, se oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna suuren riemastuksen."

YHDEKSÄS LUKU.

Elsan ensimäinen esiintyminen.

Siinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa, keijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa vaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee hän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi puettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä taikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja kuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa vaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen sijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä kaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi vanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa itseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla taas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin piukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli huiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita, kuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla; kukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia kypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä j.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri varanenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella näkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari, kultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna eivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä varjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan tytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin hyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla ja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta harsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan trikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä kivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.

Näin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa rikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään seisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja pilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: "Titania!"

"He odottavat sinua", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti silmäillen häntä.

"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?" sanoi hän hymyillen; mutta sydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan vaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja näkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin ylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten kuningattarelle olisi ollut sopiva.

Teaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta oli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti keikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla käsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli opetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia salaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle. Seisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein tietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot muodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot, jotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui jahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin näkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon, tuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi hänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas laattialle.

Kauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; "voi tyttö raukkaa, hän on kuollut!" huudettiin joka taholta.

Liikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois. Irtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana kuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen. Silmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan puoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja valitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti teaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin saattoi puhua.

"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!" kiljui hän, tahtoen tukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti hänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi kääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään lääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen, jos hän vielä eläisi.

Mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs vanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla ja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä taakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.

Tohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen. Pajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä mieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.

"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?" kysäsi hän sitte tuskallisen rauhattomana.

"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta paikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en luule löytäneeni."

"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!" huudahti Crespini lämpimästi.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi tohtori; "hän näyttääkin etelämaiselta."

"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä! Hän on kerran pelastanut minun henkeni; _povera piccola_; voi jospa minäkin voisin pelastaa hänen henkensä!"

"Jumalan avulla koetamme sen tehdä", sanoi tohtori vakaasti. Tytön ystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi tohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen vieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja poskilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän ollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.

"Isä poloiseni", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan pelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli sekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.

Tohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta sitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse. Aikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä sairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia kestävään levottomaan uneen.

KYMMENES LUKU.

Yliskamarissa.

Tohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi, lieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan, vieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle jotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen alttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka ilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.

Mutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän italialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä ja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi kuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut, vastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut ja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää kaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana koska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.

"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore", sanoi hän, "mutta -- en taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha."

Mutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana ajatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen tohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.

Tämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön sairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt tuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin vaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään avonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle tarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.

Illalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla kuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui sisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta pehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat sileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat ja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet siniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun rauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella kädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa kummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta maailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen suloisella hupaisuudella.

"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani", sanoi tohtori. "Hän onkin parempi lääkäri kuin minä", lisäsi hän hymyillen, "tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini."

Nähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti viittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä peräytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä muutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa kohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän vuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut, ettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden kiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun neiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen puhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa enimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi hän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on salattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa koko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi kokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla pinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti kuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat kuivuneesen maahan.

Tämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan hän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona ja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä täyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui kuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti ja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin avomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti vielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.

Hetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja puhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin, sanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän luonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin, pitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis tarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Nyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen neiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa palteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja juoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin lämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti kannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi. Elsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään vierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut sanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen ja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa! Hänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä hypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen karneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa kantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.

"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni", sanoi hän, "älä unhota vanhaa Pajatso-isää."

"En milloinkaan!" vastasi tyttö nyyhkyttäin; sitte otti Crespini hänen varovasti syliinsä ja kantoi alas vaunuihin, johon tohtori ja sisarensa olivat muodostaneet hänelle mukavan sijan.

"Signor Crespini", sanoi jälkimäinen ottaen kellonperistään pienen sydämen muotoisen emaljoidun medaljongin, "ottakaa tämä muistoksi hoidokkaaltanne, ja pantiksi meiltä, ettemme koskaan ole häntä hyljäävä, vaan hän on saava hyvän kodin minun ja veljeni luona."

Ihastuneena suuteli Pajatso muistomerkkiä, tohtori puristi hänen kättään, Elsan tummat silmät olivat kiitollisena häneen kiintyneinä. Vaunut vierivät matkaansa. Italialainen tuijotti niiden jälkeen, kunnes ne katosivat kadun kulman taakse, sitte meni hän hitaasti ja surullisena takaisin pieneen yliskamariinsa.

YHDESTOISTA LUKU.

Lääkäri ja hänen sisarensa.

Nyt alkoi Elsalle uusi elämä. Tohtori Edelstedtin hoidolla ja hänen sisarensa hellällä huolenpidolla parani hän vähitellen. Hänen käsivartensa tuli taas kykeneväksi ja terveyden ruusut kukoistivat hänen ennen niin vaaleilla kasvoillaan. Hyvä ruoka, säännölliset elantotavat ja ennen kaikkia häntä ympäröivä hiljainen mutta hyödyllinen toimeliaisuus teki häneen, jolle tämä kaikki oli aivan uutta, sanomattoman hyvän vaikutuksen.

Tohtori Edelstedt oli asunut yhdessä sisarensa kanssa aina siitä asti kun hän alkoi toimensa harjoittelevana lääkärinä. Sisarensa, joka juuri oli menettänyt vanhempansa, tuli silloin veljensä luokse hänen talouttaan hoitamaan, eikä he siitä saakka olleet toisistaan erkauneet. Saman hengen elähyttäminä työskentelivät he yhdessä lähimmäistensä hyväksi; missä eivät lääkärin keinot voineet auttaa, siellä tuo hurskas nainen lievensi tuskat sanoillaan, joilla oli huojentava vaikutus kuten parantavalla palsamilla kipeään haavaan. Ruumis ja sielu ovat niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että ruumiisen voidaan välin vaikuttaa terveellisimmästi siten että sielussa herätetään suurempi voima ja vakaampi luottamus Jumalan rakkaasen hallintoon. Tämän ymmärsi tohtori Edelstedt sangen hyvin, aivan sairaan aavistamatta, tehdä; hän oli aina valmis tarpeen tullessa auttamaan neuvolla ja työllä, ja sisarensa oli hellästi rakastavana aina hänen kanssaan. Näin täyttivät he uskollisesti Vapahtajansa käskyä; he "ruokkeivat ja juottivat isoovaisia ja janoovaisia, ottivat outoja huoneesensa, vaatettivat alastomia, oppeivat sairaita ja kävivät vankien luona."

Mutta muutamia vuosia oli kova lannetauti estänyt neiti Edelstedtin käymästä veljensä kanssa köyhien sairaittensa luona; kuitenkin oli hän kärsivällinen ja mieltynyt Jumalan tahtoon, niin ettei kukaan aavistanut kuinka paljon hän kärsei; mutta hyödyllisen vaikutusalan täytyi hänen kuitenkin hankkia itselleen. Sitä varten oli hänellä tapana koota ympärilleen muutamia nuoria tyttöjä, joille hän jakoi tietojensa rikkaita aarteita. Päämääräkseen asetti hän sekä sydämmen että ymmärryksen kehittämisen, yhteiskunnalle hyödyllisten jäsenten kasvattamisen, samalla antaen heille käytännöllisiä tietoja, saattaakseen heitä perhe-elämään kelvollisiksi, johon useimmat heistä arvattavasti tulisivat kutsutuiksi.

Vähää ennen Elsan perheesen tuloa oli neiti Edelstedt kuitenkin ollut tavallista heikompi eikä ollut voinut täysin antautua tähän toimeensa; mutta tehdäkseen veljelleen mieliksi ei hän kuitenkaan säästänyt vaivojaan, vaan kävi itse tuota kipeää tyttöä katsomassa ennenkuin he päättivät hänen ottaa luoksensa kotiin.

Lukemaan ja kirjoittamaan oli Elsa oppinut äidiltänsä, mutta kun tämä tuli niin paljon kiintyneeksi miehensä salakuljetustoimiin, unohti nuori tyttö suurimman osan siitä mitä oli oppinut. Nyt sitävastoin alkoi hän heti, senverran toinnuttuansa, omistaa itselleen rakastettavan opettajattarensa antamia tietoja. Hoitaa häntä, oli sitäpaitsi Elsan suurin ilo; huomattuansa hänen silmistään että hän haluaisi jotakin, juoksi hän aina kohta sitä noutamaan ja koetti kaikissa olla niin paljon hyödyksi kuin hän mahdollisesti taisi.

Nuoren tytön harrastuksesta ja hartaasta edistymisen halusta liikutettuna päättivät tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa, että he, ainakin toistaiseksi, pitäisivät hänen luonaan ja huolehtisivat hänen kasvatuksestaan. Kun he ilmoittivat tämän hänelle, oli hänen ilonsa sanomaton; tummat silmänsä himmentyivät ilokyynelistä ja laskeutuen polvilleen hyväntekijättärensä sohvan viereen, kasteli hän hänen kättänsä suudelmillaan.

"Ah", kuiskasi hän, "aallot olivat toki oikeassa, laulaessaan:

"On linna luja Jumala, Kaikessa hädäss' auttaja."

Mielihyvällä oli tohtori tehnyt huoneen, jossa sisarensa oleskeli, niin hauskaksi kuin mahdollista. Hänen sohvansa oli ikkunan luona, josta oli ihana näkyala puutarhoihin ja niityille -- sillä talo, jossa he asuivat, oli kaupungin äärimmäisellä rajalla -- seinät olivat tauluilla koristellut, vaasit olivat täynnä tuoksuvia kukkia, viheriöitä loisto-kasveja kohoutui kukkavasuista, linnut lauloivat kullatuissa häkeissään, monta kaunista taideteosta ihastutti silmiä, pieni lumivalkea kissa makasi somana keränä hänen jaloissaan, pöydällä näkyi parhaita teoksia, mitä uusin kirjallisuus voi tarjota, kirjoitus- ja piirustuskoteloita ja kaikenlaisia käsitöitä oli hänellä, sillä hän ei saattanut milloinkaan olla toimettomana. Tässä huoneessa viihtyi Elsakin erinomaisen hyvin, sillä tämä häntä ympäröivä hienous ja huolellisuus miellytti häntä sanomattomasti, vaikka se olikin hänelle kokonaan uutta. Tohtorin tullessa iltasina väsyneenä ja päivän sairashoidosta uupuneena kotiin, toi tyttö hänen tohvelinsa ja mukavan yönuttunsa, pani pöydälle hänen lemmikkikirjansa; veli ja sisar olivatkin siitä yhtä mieltä että heidän pieni hoidokkaansa lisäsi paljon hauskuutta perheesen, ja että se todellakin oli onnellinen hetki, jona he toivat hänen mukanaan tuon lämminsydämisen Pajatson pienestä yliskamarista.

Täällä oppi Elsa paljon sellaista, joka oli hänelle hyödyksi tulevaisuudessa; eikä ainoastaan tässä, vaan myös -- joka onkin paljon tärkeämpää -- ijankaikkisessakin elämässä. Taivaallista Isäänsä tunsi hän sangen vähän; hän oli tuskin kuullut puhuttavankaan Vapahtajastaan, joka oli antanut henkensä hänen edestään. Oi, mikä kokonaan uusi elämä aukesi hänelle, kuullessaan hyväntekijättärensä lukevan Vapahtajansa lempeitä sanoja ja oppiessaan laskemaan kaikki huolensa Hänen jalkoihinsa. "Kaikki teidän murheenne pankaat Hänen päällensä, sillä Hän pitää murheen teistä."

Kuinka usein eikö hän sydämessään siunannut putoamistaan, joka oli hänet pelastanut vaaralliselta tieltä, sillä nyt havaitsi hän, että se olisi johdattanut hänen suureen kurjuuteen. Hän tunsi kuinka turhuus ja kunnian pyyntö jo olivat alkaneet juurtua hänessä ja hän ponnisteli uutterasti kukistaakseen niitä, ett'ei pienintäkään jälkeä olisi jälellä tuosta onnettomasta ajasta, joka ei ensinkään ollut hänen nykyisen onnellisen elämänsä kaltainen; koko hänen entinen olonsa oli kuten kolkko uni hänen takanaan. Ainoastaan yksi asia vielä painoi hänen mieltään: hän oli salakuljettajan tytär ja isänsä istui vankeudessa. Opittuansa eroittamaan hyvän ja pahan, havaitsi hän mitä isänsä oli rikkonut; mutta hän oli kuitenkin hänen isänsä ja oli aina ollut hyvä hänelle. Vähittäin heräsi hänessä ajatus, että hänen oli etsiminen isäänsä, sanoakseen hänelle kuinka onnellinen tyttärensä oli uudessa kodissaan ja nähdäkseen voisiko hän tehdä jotakin sulostuttaakseen hänen surullista elämäänsä. Tätä ajatteli hän usein ja vihdoin rohkeni hän puhua siitä neiti Edelstedtille, johonka hän rajattomasti luotti.

Tämä mainitsi asiasta veljelleen.

"Jospa voisimme saada tietoomme, kuka se herra on, jota hän pelästyi teaatterissa", sanoi tohtori miettivästi; "tyttö sanoo salakuljettajani aina kutsuneen häntä jahtiluutnantiksi; eihän se toki ollene rannikko-kersantti Holmers? Hän on hiljattain tullut muutetuksi näille paikoin. Minä kysyn kaikissa tapauksissa mitä hän tietää asiasta, kun menen sinne, sillä minulla on muuan sairas samassa talossa kuin hän asuu. Varmaankin hän tietää missä ne salakuljettajat ovat; Elsan isä on luultavasti saanutkin kovemman rangaistuksen kuin toiset, sillä sanoihan tyttö hänen lyöneen melkein kuoliaaksi yhden tullivirkamiehistä."

Kun tohtori Edelstedt samana päivänä tuli kotiin päivälliselle, seurasi häntä muuan vieras herra, ja vaivoin sai Elsa olluksi huudahtamatta, tuntiessaan tämän samaksi hirveäksi jahtiluutnantiksi! Mutta nyt ei hän näyttänytkään juuri tylyltä, kun hän, tarttuen tytön käteen, sanoi:

"Vai niin, sinä olet täällä, lapsi raukka! Kyllä me etseimme sinua, tultuamme takaisin ylös rosvoluolalle, kun näimme että äitisi oli kuollut, tyttö poissa ja vanha noita-akka piti hirveätä elämää. Vihdoinkin luulimme löytävämme sinut erään vanhan puutarhurin luota, nimeltä Rosenkvist, mutta siellä kadotimme jäljet. Puutarhuri oli hyvin murheissaan, kun ei hän tiennyt miten sinun oli käynyt."

"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle kirjoitin", sanoi Elsa.

"Ikävää oli", jatkoi herra Holmers, "kun minut nähtyäsi niin pelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se oli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin vakuuttaa." Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa huoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa nojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte kertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten oli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus salakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas takaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin että tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vankilassa.