Part 3

Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat; mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä; pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.

"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.

Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.

"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.

"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."

Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja kostealta.

"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"

"Oi, äiti", nyyhki Elsa.

"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen vielä. Minä tunnen... että tulee loppu pian..." Hän voi tuskin saada lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo... sinä löydät hänen osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta... hän pitää sinusta murhetta... hän sanoo sinulle..."

Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin päänaluiselle, -- hän oli kuollut.

Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.

Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"

Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi, kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä nukuksiin.

NELJÄS LUKU.

Urhea päätös.

Auringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa heräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen suruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että jotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa mitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville. Orpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö surkuteltavampaa asemaa?

Ovesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä lepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi maalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut eläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen ihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein hävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä, kaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, -- semmoisena ei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi hän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää, valkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli suudellut äitiänsä.

Silloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: "sinä et saa jäädä olemaan täällä." Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli viety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut "sinä et saa jäädä tänne!" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön. Siellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja kuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka hajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy huulilla, joka sai Elsan vapisemaan. "Ennen kuolla", ajatteli hän, "kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona".

Nyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään mentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän olikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän meni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman lompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti taskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari muuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun, lankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten hiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.

Siellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen, niin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein läpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä joku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä. Se oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi kynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki tämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta silloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja ne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka nyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen ajatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin tyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin vankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki oven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.

Ehdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä, joka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle suunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa tapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään ehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.

Hetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi että vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt ketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen pakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo kammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä; hän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli hän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman ollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua, jonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet, ei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta. Oli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi ja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää tekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä minkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa ympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt.

Toisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi keveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain metsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan, ja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi tuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta, ruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne vedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa seisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää. Hän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat saada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun uskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän kerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää järveä, joka oli ollut kuvaus siitä.

Vielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua tuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden; muutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat välimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin mytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui synkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset eivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin, vastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut missä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa, silloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin, jossa täti asui.

Muutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä ja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä tulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla läheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei näkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen tapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli, istui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.

"Voi", ajatteli hän, "kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta, kun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu vankeudessa?"

Mutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat aallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka oli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä toistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa kodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:

"On linna luja Jumala Kaikessa hädäss' auttaja."

Ja hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä uskovaisia lapsiansa.

VIIDES LUKU.

Maantiellä.

Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä, joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte, kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.

Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla, joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.

Askaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän elollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli rattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli pienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen kauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla tornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän tuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.

Juurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon tulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia vihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.

"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien reunalla kukkavasu kädessä, "tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria hevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle saamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä kovassa kuumuudessa", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen ruutuisella nenäliinallansa.

Elsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä painoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.

"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni", sanoi ukko, kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin; "mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä viheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä patustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet, ja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani ei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää ikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?"

Elsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien kertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä mahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän itse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H----ssa. "Ehkä on tämä H----?" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.

"Ei ole", vastasi puutarhuri; "H---- on suurempi kaupunki; mutta ei sinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä yksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni..."

Hän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi taas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli häntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä tykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua ja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä kasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen vaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku toinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.

"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme", jatkoi ukko, "niin saatat sinä kernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista pientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa auttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä askaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin muuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot seurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo ylen kauan."

Mitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä niin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti ukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte nosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle viereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.

KUUDES LUKU.

Pieni kukkais-tyttö.

Herra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä että iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia välttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja möi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut ja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa; mutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta pieneltä somalta tytöltä.

"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön", kysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti salaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli pudonnut pilvistä.

Kevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti Polle takaisin kotiansa.

Alussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta; mutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan epätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa ilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli ottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä herra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja saattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai katua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti häntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa Elsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä, joka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän että vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.

He tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja haapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon, ja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja paremmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut tässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin keskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta ajoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua, joka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen tähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät, valkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin oli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun orret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen runsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä kukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia marjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut lupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä lentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa lehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi Elsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä, näkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja savupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän valkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään vasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.

"Katso tuolla on akkani", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti rattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää, kunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä jonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin kauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka paljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan, kuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun läpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka oli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä, niin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan ollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon rahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi vaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä, mitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt hullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä tytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi, täytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli juossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan tilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän, vaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä ja mitä sitten oli tapahtunut.

"No, ja missä on sitten tuo tyttö?" kysyi akka epäilevästi; "minun täytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella minnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on poikkeessa!"

"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut", sanoi tuo pieni mies hymyillen, "kun nain Saaran", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin hänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt niin huokealla kaupalla.

"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille", huusi hän, ja Elsa hyppäsi alas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi kainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä läpitunkevilla silmäyksillä.

Mutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan tummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi, ja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän. "Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko päivänä", sanoi hän; "sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria minnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken puuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta padassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö."

Elsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian poikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan pöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin hän ei koskaan olisi voinut paremmin.

"Voi", ajatteli hän, "jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt on! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!"

Monta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut ruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää isäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen voimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa kotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.

"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa hädäss' auttaja'," sanoi hän itsellensä. "Sekin oli niin kaunista mitä pappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada kuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli kysymystä."

"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin kauniit silmät kun hänellä on!" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa, kun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo asetti herneitä kuivumaan.

"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta", vastasi hän terävästi. "Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä hän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut ihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen mansikoita hänelle."

"Aina vaan Niilo", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä kohden; "tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys hänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva, kuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä."

Ja ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä piipustansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Niilo.