Part 10

Mutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman. Neiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä silmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut kehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle äärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään olisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki rukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän luokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja rakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä niinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle, oli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan veljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset; ravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli tohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei milloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät; siis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle muuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin luvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja tällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan. Raskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä onnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan palkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli yksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt näihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa ottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää kohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan heille viimeiset jäähyväisensä.

Mutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen: "rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon pidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille kylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!"

Oli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa rakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan sitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana, Pajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen maailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka olivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä, koetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen muistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli isänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä hän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun he kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut mahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja ensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille tästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä tuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.

Parin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa, näyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli hankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla mielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja viljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila levitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse, sillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin matkustaneet johonkin kylpypaikkaan.

Vähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat harmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä saivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut sen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan sivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan kalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu pitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin vastenmielisellä löyhkällä.

Sitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa muutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin ylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla istui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi pitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.

Vähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos. Naiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui Angelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.

"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?" sanoi hän.

Tyttö katsoi kysyväisesti häneen.

"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua. Kreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi suotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin että hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut vanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään tilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen hänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko näkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon siksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan."

Vapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui; tuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut jääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin voimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet kasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua _Mustaksi_ Jussiksi.

Silmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas verkkoonsa, eikä huomannut häntä.

"Isäni", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, "ettekö enää tunne Elsaanne?"

"_Minun_ Elsaani", mutisi ukko, "missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan ollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli julmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua."

"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on saanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette saa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka olenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni ovat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa."

Silloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli katse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä nuorukainen tuli esiin, sanoen: "niin, toden tottakin on tällä hienolla neidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!" ja Angela huudahti: "orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää", niin näytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän käden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta pudota, otti lakin päästään, sanoen: "melkeinpä unohdin että olen ollut kurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, -- mutta sinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!" huudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö heittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.

Kun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen käyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä vankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä; hän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat _häneltä_, huolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori Edelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi olla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä olla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta, kävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat hänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta maalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat Elsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki oli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä, rikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen ankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon elämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia ajattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä asuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa hänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä. Nyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut mitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen hyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta vankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin, tuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen luokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän enää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis olo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään oleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa, sillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan unohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.

"Ah, ei", sanoi Angela, "kuinka saatoitte luulla sen olevan mahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne vanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava." Tyttö tarttui niin ystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. "Minä pyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita teidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita, jotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas, tuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti, hyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet isäraukalle."

Juho Bryngelson katsoi hyvin arasti kreivinnaan, eikä tiennyt mitä olisi hänelle sanonut, mutta kreivinna oli niin ystävällinen ja kohtelias, että ukon ujous vähitellen katosi, hän rohkeni kiittää häntä kaikesta mitä kreivinna oli hänelle tehnyt, ja puhua muutamin sanoin omista tunteistaankin; hän sanoi katuvansa, ettei hän paremmin ollut elämäänsä ja voimiansa käyttänyt. Mutta nyt tulisivat hän ja Kalle kyllä viettämään rauhallisempaa elämää.

"Kalle saa hankkia itsellensä hyvän vaimon", sanoi tohtori Edelstedt, "niin hän saa olla tyttärenä ukolle ja hoitaa häntä"; jonka jälkeen Kalle punehtui ja naureskeli hämmästyneenä; mutta neiti Edelstedt'in viittaamana tuli ajuri esille pari koria käsivarrella täynnä ruoka- ja juomatavaroita; pöytä katettiin niillä, ja seura oli juuri istumaisillaan pöytään, kun tohtori huusi: "Pysähtykää, ystäväni, minä odotan toista vierasta, jok'ei vielä ole saapunut. Hiljaa, eikö jokin ajanut tuolla?"

Samassa kuului pyöräin pärinää, pienet kiesit ajettiin oven eteen, ja pitkä, leveäharteinen mies hyppäsi niistä alas.

"Tervetuloa, rakas herrani Holmers," sanoi tohtori; "me vietämme täällä ystävyyden ja sovinnon juhlaa, eikä se olisi täydellinen ilman teidän läsnäoloanne."

"Olen iloinen saadessani olla muassa", sanoi rannikkokersantti, kumartaen naisille. Kun hän oli esitetty kreivinnalle, sanoi hän Angelalle: "Pyydän tuhat kertaa anteeksi, että kerran niin pahoin peloitin teitä, paras neitini; mutta onhan se tuottanut teille onnea. Ja katsos tässä, rakas Bryngelson; olemme olleet vihamiehiä monta vuotta, mutta nyt saatte mielellänne tarttua käteeni; tein velvollisuuteni ja te olette sovittanut rikoksenne, ja niin on asia selvitetty."

"Niin, herra luutnantti", sanoi salakuljettaja, "kiitos olkoon Elsalleni ja näille hyville ystäville, että olen vihdoinkin käsittänyt eläneeni rikollisesti ja hullusti; nyt olen vanha ja voimani ovat murtuneet, mutta koetan elää enemmän mielevää ja jumalanpelkoa osoittavaa elämää. Antakaa minulle kaikki se paha anteeksi, mitä olen teille tehnyt."

Nuori, ja ennen aikaansa vanhentunut mies tarttuivat voimakkaasti toistensa käsiin, ja iloisella sekä juhlallisella mielellä istuivat he kaikki pöytään. Angela istui äitinsä ja Mustan Juhon välillä, tätä lähinnä istui luutnantti, sitten neiti Edelstedt, Kalle ja tohtori, ja harvoin on mikään puolinen maistunut paremmalta, kuin tämä pienessä kalastajamajassa, samalla kun leyhkeät merituulahdukset virtasivat sisälle avonaisesta ovesta ja aaltojen kuohu piti suloista päivällis-soittoa.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Vieraissa käynti.

Kreivinna d'Osoglio halusi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka olivat olleet ystävällisiä hänen tytärtänsä kohtaan hädän ja surun aikoina. Sen vuoksi matkustikin hän hänen kanssaan eräänä päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jonka läheisyydessä herra Rosenqvistilla oli puutarhansa.

Heti tultuansa puutarhan veräjälle, astuivat he vaunuista ja menivät alas puutarhaan; mutta Angela hämmästyi kohta sitä muutosta, mikä siellä oli tapahtunut. Hyvin järjestettyjen pengerten sijaan, kauneine kukkasryhmineen, olivat kukat nyt melkein rikkaruohon vallassa, pienet hedelmäpuut olivat irtaantuneet tukipuistaan, käytävät olivat hiedoittamattomia ja kaikki näytti huonosti hoidetulta ja huolettomuuteen heitetyltä.

"Kenties jokin muu asuu täällä nyt?" sanoi Angela; mutta kun hän oli ehtinyt vähän kauemmaksi eteenpäin, näki hän ukon istuvan pensasmajassa, piippu suussa, ihan kuin ennenkin; mutta hänen pyöreät, punahkot kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja hän istui ikäänkuin unessa, pyörivien savupilvien ympäröimänä.

Nähtyään naiset, nousi hän ylös ja sanoi vanhan tottumuksen mukaan: "Käskettekö mitään? Erinomaisen kauniita kasviksia ja hedelmiä ja erittäin hienoja kukkaiskimppuja."

"Herra Rosenqvist", sanoi Angela, "ettekö muista Elsaa, teidän pientä kukkaistyttöänne?"

"Elsa", hän sanoi, "siitä on jo pitkä aika, siitä. Minä uskon että kaikki on jo mennyttä minulle."

"Mutta", sanoi Angela, "ettekö ole milloinkaan kuullut hänestä? Kirjoittihan hän monta kirjettä."

"En milloinkaan", vastasi hän; "siinä tapauksessa niitä on salattu. Lapsi parka; minä jätin hänen, ja nyt hän on poissa; niin, kaikki on poissa."

Angela kävi kovin murheelliseksi kuullessaan ukon puhuvan noin, ja hän koetti selittää hänelle, että hän ja tuo kadonnut pieni kukkaistyttö olivat sama henkilö; mutta se oli vaikeaa, sillä ukko pysyi aina siinä ajatuksessa, että hän oli uhrannut viattoman tytön ja että se oli jäljettömiin kadonnut. Vasta vähitellen, kun Angela puhui siitä, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli hänen huoneessaan, ja niistä kohtaloista, joissa hän oli elänyt sittemmin, alkoi ukon pää selvitä ja hänen tylsät silmänsä elähtyivät. "Jos olisin tämän tiennyt ennen", hän lausui, "olisi minulla yhtä vähemmän omantunnon vaivoja. Mutta he olivat kovia minua vastaan. Saara parka, olihan hänellä itselläkin kyllä kärsimistä." Sitten hän kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut noin vuosi sitten; hän ei voinut kantaa sitä surua, että hän tiesi poikansa, jota hän oli niin hemmoitellut, olevan varkaan. Kohta sen perästä, kun hän vangittiin, kävi hän kipeäksi, eikä koskaan enää parantunut. Kun Niilo oli ollut määrätyn aikansa, muutti hän Amerikaan, "ja siellä, luulen minä", lisäsi hänen isäpuolensa, "hänelle käyvän hyvin, kuten niin monelle hänen kaltaisellensa."

Nyt istui ukko yksin jälellä pienessä talossaan, mutta asiat eivät käyneet nyt, niinkuin ennen. Kaikki oli käynyt huonosti sitten, kun Elsa tuli sieltä pois. "Tyttö raukka, tyttö raukka," sanoi hän välistä, "minä pidin hänestä niin paljon; mutta eiväthän he tahtoneet jättää minua rauhaan!"

Kesti kauan, ennenkuin hän kyllin voi käsittää, että tuo hieno nainen, joka nyt seisoi hänen edessään valkeassa musliinivaatetuksessaan ja pieni siro olkihattu päässä sinisine nauhoineen, oli sama kuin tuo pieni kerjäläistyttö, jonka hän oli ottanut maantieltä. "Niin, Jumalan tiet ovat ihmeellisiä", hän sanoi; "mutta se oli hauskaa, erinomaisen hauskaa!" Angela kertoi silloin, että hänen äidillään oli muutamia kauniita, harvinaisia kasvia hänelle muassa, joitten hän luuli menestyvän hänen puutarhassaan; tämä näytti miellyttävän häntä; mutta kun kreivinna kysyi, voisiko hän tehdä mitään muuta hänen hyväkseen, pudisteli ukko vain päätään ja sanoi, ett'ei hänellä ollut enää monta päivää jälellä tässä maailmassa; siksi lyhyeksi ajaksi oli hänellä kaikkea, mitä hän tarvitsi; sen ainoan, jota hän oli odottanut, oli hän nyt saanut; hän tiesi ettei hänen Elsa parkansa ollut joutunut hukkaan; vaan oli hyvässä hoidossa ja oli saanut niin korean ja kauniin rouvan äidikseen! Tämä oli parasta mitä nyt enää voi tapahtua hänelle. Kuitenkaan eivät he saaneet jättää häntä, maistamatta vähän hänen puutarhatuotteistansa; hän kävi itse hakemassa melonin ja kauniimmat kukat, mitä hänellä oli tarjota, ja kun heitä siten oli kestitty, jätti Angela liikutetulla sydämellä hyvästi vanhalle ystävälleen, ja he lähtivät matkaan.

Kun ukko sitten tuli sisälle huoneesensa, näki hän korin täynnä erinomaisen kauniita kasvia, useampia pulloja hyvää viiniä sekä muita hyödyllisiä kapineita, ja paketin kirjoja, joitten joukossa korukansiin sidottu raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu:

"Elsalta hänen ensimäiselle ystävälleen ja holhojalleen maan päällä."

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Lopputapauksia.

Lähellä Svartviikkiä saamme nyt nähdä kaksi vanhaa tuttavaa, joita emme ole pitkään aikaan tavanneet; ne ovat Maija ja Anna Leena, jotka kantavat hauroilla täytettyä koria ylös jyrkkää kalliopolkua pitkin, kuten silloinkin, kun ensi kerran tulimme heidän tuttaviksensa. Nyt he taasen puhelevat vilkkaasti.

"Oletteko kuullut, Maija äiti", sanoi nuorempi nainen, "että tänne on tullut koreat vaunut, jotka pysähtyivät tuonne alas kylään, ja niissä oli niin hienoa herrasväkeä, joka nousi niistä, ja he ovat nyt menneet ylös nähdäkseen sitä vanhaa ryövärinluolaa, missä Musta Jussi piti elämää; ihmettelen, mitä siitä pienestä tytöstä on tullut, joka aina istui kalliolla mietiskellen; siellä ei ollut lainkaan siunausta tuossa ruojassa, sitten kun tuo kauhea kertomus veljesmurhasta tapahtui. Nyt on jokin kaupungista ostanut sen, ja se tulee revittäväksi ja uudestaan rakennettavaksi; saa nähdä, kuinka käy. Tule, pankaamme kori maahan tässä ja menkäämme ylös katsomaan niitä ylhäisiä vieraita; mikä on voinut tuoda heidät tänne?"

He menivät ylös kallioille, kunnes he olivat tulleet vanhalle salakuljettajan tuvalle, missä he näkivät vanhemman naisen ja nuoren tytön, jotka tulivat vastaiselta taholta. Siinä oli Angela äitineen.

"Voi, äiti", sanoi Angela, "kuinka on ihmeellistä nähdä tätä kauheaa paikkaa jälleen; mutta halusin kuitenkin taasen niin mielelläni käydä täällä. Katsos tässä, tällä kalliolla minä tavallisesti istuin ja kuuntelin aaltoja, kun ne lauloivat niin lohduttavia sanoja, jotka sitten niin hyvin ovat toteutuneet:

"On linna luja Jumala, Kaikessa hädäss' auttaja."

"Voi, rakas lapseni", sanoi kreivinna, "mitä kärsimyksiä sinulla on ollutkaan tällä paikalla. Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, hän on suojellut sinua ja saattanut sinun takaisin äitisi syliin!" Molemmat talonpoikaisvaimot seisoivat ihmeissään, kun he kuulivat nämät sanat, mutta samalla huomasi Angela heidät. "Kas, eikös se ole Maija äiti ja Anna Leena alhaalta kylästä! Te ette olleet aivan ystävällisiä minua kohtaan, kun teidän viimeiseksi näin, mutta sellaisen voi helposti unhottaa; ette tienneet paremmin."

Vaimot eivät voineet ymmärtää hänen tarkoitustansa, mutta asia selveni pian, ja kun he kuulivat, että hän oli sama pieni tyttö, joka tavallisesti istui kalliolla ja katseli merelle, sill'aikaa kun hänen vanhempansa olivat ulkona salakuljetusretkillä, ihmettelivät he sitä suuresti.

"Mutta rakkaat ystäväni", sanoi Angela silmänräpäyksen vaiettuansa, "voitteko sanoa minulle, minne vanha Kaisa on joutunut, tuo ilkeä ihminen, joka oli lapsuuteni pahin vitsaus?"

"Kyllä, sen voin sanoa neidille", vastasi Anna Leena. "Hän jäi vielä vähäksi aikaa tänne ylös Ulrika Bryngelson'in kuoltua; hänen sanottiin olevan rikas, koska hän oli omaksi hyväkseen piilottanut osan kalliista salakuljetustavarasta, mutta kukaan kylässä ei tahtonut lähestyä häntä, sillä kaikki pelkäsivät tuota ilkeää akkaa. Kumminkin oli Matin, tuon ilkiön, joka petti Mustan Jussin, täytynyt saada vihiä hänen aarteistansa, sillä hän tuli usein hänen luoksensa ja esitti hänelle, että olisi vaarallista asua noin yksinään, eikä antanut hänelle rauhaa, ennen kuin hän muutti alas hänen luoksensa. Silloin tuli hän eräänä päivänä veneillensä, johon he kokosivat Kaisan tavarat; mutta juuri, kun heidän piti nostaa suurinta arkkua veneesen, putosi se sen laidalle; vene kallistui, Matti ja Kaisa suistuivat suin päin mereen, ja koska vesi on syvä siinä paikassa, täytyi heidän heti upota, sillä sittemmin ei heitä näkynyt. Kukaan ihminen ei tiennyt tästä, sillä se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa; kuitenkin sattui niin, että veljeni oli tuolla kaukana kallioilla kokoilemassa linnunmunia, ja hän näki, kuinka kaikki tapahtui; mutta kun hän oli ehtinyt alas, oli jo liian myöhäistä. Ylös alasin kääntynyt vene ajaantui rannalle ja parin päivän perästä tavattiin Matti Mattsonin ruumis merellä uiskentelemassa; mutta Kaisa äitiä ei ole koskaan nähty. Hän kai on haudattuna arkkujensa alle."

"Se oli kauhistuttava kertomus", sanoi Angela vakavasti.

"Niin, sillä tavalla käy sellaisten ihmisten; -- joka pahaa tekee, se pahaa kokee", sanoi Anna Leena. "Mutta kas tuolla tulee se nuori herra, joka asuu meidän luonamme kylässä. Kenties herrasväki tuntee hänet?"

Nuori mies, kirjelaukku kainalossa, astui samalla kallioita ylös ja seisahtui hämmästyneenä, kun hän sai nähdä kreivinnan ja Angelan.

"Te täällä, herra Elgenström?" sanoi edellinen; "luulin teidän jääneen Roomaan."

"Ei, heti sen jälkeen, kun te olitte matkustanut, sain semmoisen koti-ikävän vanhempieni perään, että jätin kaikki työni ja lähdin kotia. Mutta tultuani Ekepyyhyn, sain tietää, että koko perhe oli muuttanut Varberg'iin; matkustin sinne, mutta ikävystyin vihdoin kylpylaitokseen, ja silloin lähdin saaristoa kohden ja täällä olen kuleksinut ympäri, tehden luonnoksia ja modelleja. Erittäin hauska oli tulla tähän paikkaan, missä on kesytön luonto ja omituisia muistoja. Olen myöskin käynyt N----n majakalla, sillä halusin nähdä, olenko esittänyt sitä oikein korkokuvassani, mutta sitä ei enää ole olemassakaan. Sen hävitti hirveä myrsky vuosi sitten, ja nyt he rakentavat par'aikaa uutta sopivammalle paikalle."

"Sepä oli vahinko", sanoi Angela, "olisimme muuten matkustaneet sinnekin; mutta nyt saamme tyytyä siihen, että merirosvojen pesä vielä on jälellä; pian, saan nyt kuulla, ei sitäkään enää olisi."

"Jäättekö tähän kauemmaksi?" kysyi kreivinna, "vai seuraatteko meitä kotia? Meillä on tilaa vaunuissa!"

"Koska vanhempani luultavasti ovat palanneet Ekepyyhyn, vastaan otan mielelläni teidän tarjoomuksenne, matkustaakseni edes niin kauaksi teidän seurassanne", vastasi Alpi, ja koottuaan tavaransa sekä heitettyänsä hyvästi kalastaja- ja talonpoikaisvaimo-joukolle, joka oli keräytynyt vaunujen ympärille näkemään "Salakuljettajan tytärtä", josta nyt oli tullut ylhäinen neiti, mutta joka kuitenkin näytti niin hyvältä ja kelpo tytöltä, matkustivat he takaisin kotiansa tohtori Edelstedt'in luona.

* * * * *

Jos hyppäämme parin vuoden yli, saamme nähdä Angela d'Osoglio'n valkeassa hääpuvussaan, myrttikruunu hiuksissa Alpi Elgenström'in onnellisena morsiamena.