Part 1

SALAKULJETTAJAN TYTÄR

eli Mitä aallot kertoivat

Kirj.

Emily Nonnen

Suomennos Johan Bärlund

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1890.

SISÄLTÖ:

I. Kalastajan tyttö Svartviikissä. II. Kylässä. III. Salakuljetus. IY. Urhea päätös. V. Maantiellä. VI. Pieni kukkaistyttö. VII. Niilo. VIII. Titania. IX. Elsan ensimäinen esiintyminen. X. Yliskamarissa. XI. Lääkäri ja hänen sisarensa. XII. Vankilassa. XIII. Ekepyy. XIV. Muuan käynti sairaan luona. XV. Tunnustus. XVI. Mitä Elsa arveli. XVII. Venetsiassa. XVIII. Matkustus. XIX. Spezzian lahdelma. XX. Florensissa. XXI. Ikuinen kaupunki. XXII. Jälleennäkeminen. XXIII. Vieraissa käynti. XXIV. Lopputapauksia.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalastajan tyttö Svartviikissä.

Oli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla, lieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana kuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot uneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin hopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen rinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta, jolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.

Jyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi talonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä hauroja.

"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija", sanoi nuorempi; "tulkaa, minä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta kivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei todellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo itseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä jyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se."

"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä tuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn tätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista laatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja jota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle, käydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on sanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä ihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota, minun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan samassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin näkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää, katso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa kuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on lumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna kauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka tietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu toisinaan, olen kuullut", kuiskasi eukko sala-kähmää.

"Voi", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä muistutusta, "sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän näkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan, aina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä sanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin; joko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan merikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja kirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin arka."

"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei tapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee surku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin äidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä, luulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin olla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne heitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin tulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi elämän."

"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?" kysyi Anna Leena.

"Asuvat niinkin," vastasi äiti Maija, "vanha hökkeli, jossa kukaan ei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on kummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja liikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne hämärässä."

"Voi, niin pöyhistävää!" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan aaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.

"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on", sanoi eukko sala-kähmää. "Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten eli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä ja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan ei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli heille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi, ja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi hän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia ääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä pitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta ei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta näkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle Svartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika häntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa, ja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle, sen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven ohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!"

"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä", sanoi Anna Leena kovalla tuskalla, "minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota viheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei konsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein jäätävä kylmyys seljässäni."

Ja molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat asettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.

Mutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion reunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa alla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa meriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin ihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta tuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin.

"Voi!" sanoi hän itseksensä, "koska he mahtavat tulla kotia. Tässä olen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle, sillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä; tosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä paremmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin minulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet lapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana sunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole nähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit, oikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria, ja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne säteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja pappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia sanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni.' -- Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan ketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja kuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen Häntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä rukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida, oli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, -- ne olivat kuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on usein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret kirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia samallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti humistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin kaunista."

Ja pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut rauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat olleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden humina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia sanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli melkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen hänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat toisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen, niin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa korvissamme.

"Olipa se merkillistä", sanoi pieni tyttö, "mutta minä en koskaan ennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan selvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:

"On linna luja Jumala Kaikessa hädäss' auttaja."

"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua kaikessa hädässäsi!" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että minun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa laulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin tahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin kaikessa hädässäni ja murheessani."

Silloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: "Elsa, Elsa!" ja pieni tyttö säpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla istui.

"Elsa", huudettiin taas, "istutko sinä siellä taas ja laiskottelet, sen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin, kun lähdimme pois," ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille ulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla liikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät olivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä, mutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties hienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat kaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka (se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista ja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: "Kaisa ajoi minun ulos ja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo piankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä toista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin väsyneeksi", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.

"Väsyneeksi tulee laiskuudesta", huudahti äiti tuimasti, "Kaisa ehkä ei olisi ajanut sinua ulos, jos olisit ollut joksikin hyödyksi; katso, tuolla hän tulee", ja Elsa kauhistui, kun tuvan ovi aukeni ja sieltä ämmä pisti ulos petolinnun näköiset kasvonsa ja oijensi parin käsiä, jotka melkein näyttivät pedon kynsiltä. Paksut vanukkeiset jäänharmaat hiukset riippuivat alas tykkimyssyn alta, joka kerran oli ollut tulipunainen, mutta jonka väriä nykyjään ei kukaan voinut eroittaa. Keltaisista, ryppyisistä kasvoista loisti pari teräviä harmaita silmiä, ja väärä nenä kaareutui sisään laskeuneen suun yli, jossa löytyi ainoastaan yksi ainoa hammas jälellä. Vanhaan aikaan olisi tuo ilkeä akka ollut vaarassa tulla noitana poltetuksi; varma on että kaikki lapset juoksivat tiehensä kun näkivät hänen etäällä, ja sen olisi Elsakin mielellään tehnyt, jos olisi saanut luvan; mutta nyt hän seisoi vavisten eukon vuodattaessa toria oikein virtana. "Koskaan hän ei ollut nähnyt niin ilkivaltaista penikkaa; mitään hän ei tehnyt, vaan istui ja uneksui kuni hupsu", y.m. ja jokaiselta uudelta syytökseltä tarttui äiti lujemmasti hänen pienokaiseen käsivarteensa, kunnes tyttöparka oli ruveta huutamaan tuskasta.

Silloin kuului raskaita askeleita kallion takaa, ja muuan suuri, tummanverevä mies, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä, riensi jyrkkää polkua ja seisoi naisten edessä.

"Anna lapsen olla, Ulrika", huusi hän, "aina sinä torut raukkaa pienokaista! Tule tänne, Elsa, mitä heillä nyt on sinua vastaan tyttöseni?" ja hän silitteli suurella kädellänsä hänen ruskeita kiehkuroitansa, ja lapsi nojautui hänen käsivarteensa ja itki hiljaan.

"Niin sillä tavoin se aina on", sanoi vaimo katkerasti, "kukaan muu ei taida tehdä sinulle mieliksi, vaan on aina toraa ja harmia; mutta tuo tyttö saa tehdä mitä hän tahtoo eikä saa koskaan kovaa sanaa. Sentähden hän onkin niin pilaunut, että sitä ei voi kärsiä."

"Niinpä, teillä naisilla pitää aina olla viimeinen sana, sen tiedän; mutta nyt minulla ei ole aikaa kuunnella teidän jupinatanne; rientäkää sisälle kaikkityyni, ja toimittakaa minulle tänne ulos muutama pullo viinaa, sillä minulla on paljon puhuttavaa miesten kanssa ja tuolla sisällä on niin helteistä, ja sitäpaitsi ei siellä saa ensinkään rauhaa naisväen toralta myöskään."

Nämät sanat sanottuaan kääntyi Musta Jussi sivullepäin, jossa venhe oli, ja vihelteli toverillensa, ja Ulrika meni Elsan ja vanhan Kaisan kanssa sisälle tupaan, joka näytti kovin siivottomalta ja hävinneeltä; sisällä oli kuitenkin hiukan parempaa kuin mitä ulkomuodosta voi otaksua, muutamia tummasta tammesta tehtyjä huonekaluja kaunisti seiniä, erään kulmakaapin päällä seisoi raskas hopeainen kannu, joka varmaankin oli nähnyt parempia päiviä, liedellä paloi räiskyvä tuli, jonka valossa akka sai vieläkin noitamaisemman muodon kuin ennen.

"Katso täällä, kiiruhda itseäsi, Elsa", sanoi hän tuimasti kaapin luona askaroiden, "vie ulos tuo tarjotin pulloineen ja laseineen isällesi, ja tässä on muuan kirje, jonka lähetti kaupungista, tuo yksisilmäinen matruusi tänäpänä aamulla jätti tänne lähteissänsä."

Elsa otti kaikkityyni pieniin vapiseviin käsiinsä ja meni paikalle, missä isänsä muutamien toisten miesten kanssa oli asettunut pehmeään sammalistoon ulkonevan kalliolohkareen alla.

"Niin, tässä on meidän pieni kaunis Elsamme", sanoi muuan seurasta, pitkä, ahvettunut nuorukainen vaaleankeltaisilla hiuksilla; "tule tänne rakas orpanani, ja istahda hiukan polvilleni; siitä on paljon aikaa kun me näimme toisiamme."

"Anna lapsen olla, Kalle", sanoi isä ankarasti, ja Elsa asetti tarjottimen litteälle kivelle, joka oli pöydän asemesta, ja riensi pois niin pikaan kuin mahdollista.

"Nyt, hyvät ystävät", sanoi Musta Jussi laseihin kaataessaan, "kylläpä nyt tarvitaankin aimo kulaus sellaisen retken perästä kuin tämä; se oli oikein tanssi, se oikein särkee käsivarsissa, sellaisia sutkauksia kun sai tehdä; mutta sitte pääsimmekin pakoon noilta kurjilta tullinuuskijoilta. Ajatelkaapa, mitenkä ne etsivät meitä! Kukaan ei aavista, että meillä on olopaikkamme täällä vanhassa merirosvojen pesässä. Juokaa ukot; olkoon meillä yhtä hyvä onni ensikerralla kun menemme retkillemme. Nyt pitää minun katsoa tuohon kirjeesen; niin, se on kauppias Sidengreniltä G:ssa, saa nähdä, mitä ukolla on sanottavaa."

Hetkisen kuluttua, jolloin miehet joivat tuiki vankasti, alkoi Jussi taas puhua:

"Ensiksikin kiittää ukko Sidengren viime lähetyksestä kun on saanut."

"Siihen hänellä ehkä saattaa olla syytä", mutisi Matti, muuan karsosilmäinen, terävä-nenäinen mies, joka oli käynyt punaiseksi kasvoiltansa paljosta juomisesta, "olemmehan uskaltaneet henkemme ja jäsenemme hänen tavaroittensa tähden!"

"Tilin tekee hän", jatkoi Jussi, "jahka minä vaan käyn hänen konttorissansa."

"Emmepä siitä paljonkaan saa", mutisi Matti taas.

"Vielä kirjoittaa hän, että hän näinä päivinä odottaa suurempaa alusta kallisarvoisella rahtitavaralla, ja että kapteeni, ikäänkuin sattumalta, tulee hetkeksi pysähtymään saaristossa tässä läheisyydessä. Hän tahtoo niinmuodoin, että meidän pitää olla urkkimassa, ja pitämän itsemme valmiina ottamaan vastaan osan pakoista, kun hän antaa merkin, ja sittekun olemme saaneet ne vahingoittumatta aluksesta ja meidän on onnistunut päästä rannikkovartijoista, tulee meidän pitää ne salassa, kunnes hän saa tilaisuuden lähettää niitä noutamaan.", -- "Tuokaan jutku ei käy päinsä ilman vaaraa", lisäsi Musta Jussi hetkisen vaiti-oltua, "mutta tohdin minä yrittää kepposta, kukaan ei voi sanoa että Jussi Svartviikissä on antanut jonkun vaaran peljättää itseänsä. Sitäpaitsi tulee siitä rikas saalis, ja olemmepa me olleet pahemmassakin pulassa odottamatta niin suurta palkintoa. Noh, ukot, ketkä teistä tahtovat olla mukana; kenenkään ei pidä lähteä, jolla ei ole halua kestää seikkailua, sitte mietimme miten parhaiten toimitamme asian."

"Minä tahdon olla mukana!" huudahti Kalle ja löi nyrkillänsä kiveen, niin että lasit helisivät, "siellä missä eno johtaa, ei Kallekaan jää jäljelle, se on varma, se, joskin mentäisiin vaikka kalmaaseen kuolemaan!"

"Aivan oikein, poikani! Entä te sitten?"

"Voit luottaa meihin", sanoi Pietari ja Kristian; mutta Matti istui vaieten ja vaan vilkutteli silmiänsä punaisen tukkansa alta. Vihdoin sanoi hän:

"Enpä minä mene mukana, ellen saa kuitenkin kaksikertaa niinpaljon kuin viimein; yhden kurjan viidenkymmenen setelin! Sentähden pitää uskaltaman hengen ja jäsenet. Ei, enemmän kuin sata pitää minun saada osakseni, muuten en minä tule mukana."

"Mitä!" huudahti Jussi tuimasti, "luuleeko hän saavansa enemmän kuin jonkun toisen on juolahtanut mieleen pyytää; hän, joka milt'ei teki tyhjäksi koko asian, hullunkurisilla vehkeillänsä."

"Minä! hullunkurisia vehkeitä. Mitä tarkoittaa Jussi tuonlaisella jupinalla? Hän on yksivaltias ja luulee että kaikkein pitäisi mukautua hänen käsityksiinsä, mutta siitä voi tulla toista, sen hän saa nähdä."

Matti syöksi ylös ja sieppasi pullon käteensä, jonka tahtoi heittää Jussin päähän, mutta samassa tarttui Kalle hänen käsivarteensa. Me emme tahdo kertoa niitä hirveitä sanoja ja kiromisia, joita vaihdettiin miesten kesken, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneessä tilassa; siitä tuli sellaista riekumista ja kiljumista, että naiset, vaikka olivatkin tottuneet tällaisiin ilveihin, syöksivät tuvasta ja pieni Elsa kietoi käsivartensa isänsä ympäri, ikäänkuin olisi tahtonut puollustaa häntä.

"Sinä olet oma rohkea tyttöni" sanoi tuo villi merenpeikko ja otti lapsen syliinsä, "sinun tähtesi saapi ehkä tuo viheliäinen Matti mennä enemmittä nuhteitta."

Ulrika puhui myöskin rauhoittavia sanoja, mutta Kaisa-äiti otti Matin erinänsä ja lie kuiskuttelivat kauvan keskenänsä. Vihdoin tuli akka takaisin ja sanoi: "Isä Jussi, Matti on suutuksissa siitä että hän oli ollut niin tuima ja ylvästelevä, teidän täytyy kai antaa hänelle anteeksi ja antaa kaikki olla hyvin taas."

"Kuule nyt, Jussi", sanoi hänen vaimonsa ja veti häntä toiselle puolelle, kun näki että hän näytti epäilevän päätöksessänsä; "tahdotko todellakin mennä mukana ja antaa hänen tulla seuraan? Minä en luota häneen, joka ei koskaan katso ihmistä suoraan silmiin; ole varoillasi hänestä, sen neuvon annan sinulle."

"Niin, niin te naisväki olette aina epäluuloisia, sen tiedän", vastasi mies; "sitäpaitsi tietää hän nyt niin paljon meidän puuhistamme, että ei olisi hyvä saada häntä viholliseksemme. Noh niin", sanoi hän korkealla äänellä, kääntyen toiselle puolelle, missä Matti seisoi allapäin ja nöyrällä katseella, "koska kaikki välillämme nyt on oikein ja hyvin, ja paloviinatippa on vahvistanut meitä vaivaloisen matkamme jälkeen, on paras että menemme alas venheelle ja autamme miehiä siellä kantamaan ylös raskaita pakkoja. Alkaa käydä pimeäksi, ei yhtään kalastajaa näy merellä, niin ei kukaan näe mitä meillä on toimena."

Nyt meni Musta Jussi, toisten miesten seurassa, venheen luo, joka oli sijoitettu pieneen lahdelmaan; Matti yksinään jäi jälelle tuokioksi.

"Hän on sanonut minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi", kihisi hän hampaittensa välistä, "sitä hän on saava katua! Mutta äiti Kaisalla on oikein, -- aika ei ole vielä sisällä."

Hetkisen kuluttua näkyi veneen miehistö, Musta Jussi edellä, kantaen raskaita pakkoja liukasta kalliopolkua ylös. Mielittelevillä liikenteillä meni Matti heitä vastaan, otti raskaimman kuorman selkäänsä, ja sitte mennä ryömi tupaan, jossa Jussi nakutti ikkunaruutuun ja pyysi erästä avainta, jonka hän kohta sai vaimoltansa.

Tuvan takapuolella kasvoi tiuha pensasto, ja kohta takana kohosi korkea kallioseinä, monen syvän halkeaman leikkaama, peitettyinä muurivehreä-köynöksillä, jotka sangen hyvin menestyivät meren tuulilta hyvin varjellun salmen reunalla. Suurimpaan näistä halkeamista, eli oikeimmiten sanottu luolista, meni Musta Jussi sisälle, mutta kääntyi kohta takaisin taas. "Täällä on jo ylen pimeä," sanoi hän, "minä en näe avaimen reikää; meidän täytyy ottaa valkeaa."

"Tulen kohta", vastasi Kalle, rientäen pois, ja tuokion kuluttua tuli hän takaisin palava männyn kalikka kädessä. Tämän valossa pisti Jussi avaimen vanhan, ruostuneen rautaoven lukkoon, joka johti luolaan sisälle.

Hitaasti ja rätisten aukeni ovi, ja eriskummallinen näky kohtasi sisäänastuvien silmäyksiä. Tultiin jokseenkin suureen luolaan, jonka himmeitä seiniä haaveellisesti valaisi tulisoiton liehuva valo; siellä ja täällä kiilsivät kvartsikristallit kuni tiamantit; vihreä sammalisto kiilui, muutama kostea juova välkkyi kalliolla kuni hopea ja eräästä halkeamasta katossa näkyi välistä joku tähti korkeudessa menevän ohitse. Mutta kalliolla kimalteli puhdas valkoinen santa, jota oli jokseenkin paksulta levitettynä, ja ulkonevain kalliopilarien välisiin syvennyksiin lankesi valo monenmoisiin merkillisen muotoisiin esineihin, jotka tarkemmin silmäillessä havaittiin olevan tapuliin asetettuja laatikoita, pakkoja, muutamat ommeltuja karkeaan kankaasen, toiset niinimattoihin; nassakkoja, pullakkoja, lekkeriä y.m., kaikenlaista sekatavaraa, joka tuon tuostakin oli löytänyt varman piilopaikan.

"Täällä löytyy todellakin vielä suuri varasto jälellä", sanoi Jussi, "mutta huomenna lähettänee Sokuritoppi & Kumpp. noutamaan omansa, ja Almkvistin ja Saksmanin, noitten nuhjustelijain, täytyy lopultakin viedä pois sertinkinsä ja liinansa. Kuitenkin saatte te asettaa tuotavanne tänne nurkkaan, siellä löytyy tilaa vielä", sanoi hän miehille, jotka, raskaiden taakkojensa alla puuhkuen, kömpivät ahtaasta aukeamasta sisälle.

"Tiedättekö eno, täällä en minä ole ikänään ollut", sanoi Kalle, katsellen ympärillensä kummastuksella ja ja heiluttaen tulisoittoa niin että sen punainen valo tanssi eriskummallisesti kallioseinillä ja pihka valui maahan; "tämä onkin ikäänkuin kuninkaan linna, sellainen josta saduissa luetaan, varustettu kupukäytävillä, pilareilla ja tähdillä, ikäänkuin lamppuina katossa."

"Niin siitä saamme kiittää ystäviämme merirosvoja", vastasi Jussi nauraen, ja hänen naurunsa kajahteli kumeasti ja merkillisesti pimeissä kalliokäytävissä; "entäs sitä, tuollaisen oivallisen piilopaikan heidän sukkeluutensa on hankkinut meille; ja sitten luulotellaan joka paikassa ympäristöllä nähtävän kummituksia täällä tuvan ympärillä veljenmurhan tähden; sentähden ei kukaan tohdi tulla sen läheisyyteen, vaan voimme vapaasti toimia mitä mielimme."

"Luullaanko todellakin, että täällä kummittelee?" sanoi Matti, joka oli pistäynyt sisälle pieni nassakka kainalossa, ja hänen keltaisen vaaleat kasvonsa kävivät vieläkin kalpeammiksi katsellessansa tuskallisesti ympärillensä luolassa.

"Luullaan niinkin!" sanoi Musta Jussi; "mutta mitä se tekee tuollaiselle urhoolle, kuin Matti, jos aaveenkasvot irvistelisivät jokaisesta näistä pakoista. Eläköön merirosvot! He ryöstävät kokonaisia laivoja; me olemme rauhaisempia, me toiset, me ryöstämme ainoastaan valtiota, ja se saattaa huokeasti kärsiä sen. Niin, pojat, oletteko valmiit, niin lähdemme"; ja he hiipivät taas ulos rotkosta, jolloin Matti piti itsensä Jussin likeisyydessä ja autti häntä ovea lukitsemassa, joka silminnähtävästi vapisi ruostuneilla saranoillansa.

"Hyvää yötä, hyvät ystävät", sanoi Jussi hiljaisesti, kun olivat taasen tulleet ulos vapaasen ilmaan; "huomenna tapaamme taas ehkä toisemme. Tuolla on vene; tervehdä äitiäsi, Kalle, hyvää yötä."