Part 5

-- "Kyllä näyttää olevan... Sinulla on hyvä laulunääni."

-- "Onhan se .. e minulla."

-- "Mikäs pojan on laulella, kun heliä on ääni. 'Nättiä likkoja valita, kun lavia on lääni' ... kuulit sinä?"

-- "Kuulin! kyllä välttää."

-- "Niin! sen pitää välttää, minä luulen sen, että se välttää."

Kun Simo ja Huima olivat alkaneet juominkinsa, niin oli kohta heidän jälestään tullut samaan huoneesen eräs venäläisen herrasmiehen näköinen mies. Se kutsui pullon olutta ja rupesi istumaan pienen pöydän ääreen, vastapäätä sankariamme, Siinä hän istui ja ryyppi oluttaan ja kuunteli Simon ja Huiman tarinoita kauppahommistaan ja rahoistaan y.m. -- Viimein meni vieras heidän luoksensa ja rupesi myöksentelemään heille suurta summaa sokeria. Hän sanoi itsellään olevan suuren sokurimakasiinin Pietarporin puolella ja sanoi myövänsä paljon halvemmalla, kuin muut kenkään. -- Siinä kauvan aikaa tingittyään sopivat he Simon kanssa viimeinkin. Sata tynnöriä Simo osti ja antoi viisikymmentä ruplaa "satankkoa" jo myöjälle käteen. Kaupan synnyttyä alkoivat Huima ja venäläinen pyytää Simoa panemaan harjakaisia. -- Eipä niitä nyt paljon tarvinnut tinkiäkään, kun hänellä jo oli entistä hyvästi yläkamarissa. Hän sanoi vaan:

-- "Sen te tiedätte, että täss'ei olla mitään naukumaijan poikia... Kantakaa tuo pö ... öytä täyteen sa ... ankkaljaa, viinaa, kolja ... attia ja mitä tahtojaan ... kyllä pumasniekka vastaa" ... sanoi hän ja koputti rintaansa rahakukkaronsa kohdalta.

Ei siihen tarvinnut kahdesti käskeä; kohta oli pöytä täpösen täynnä kaikenlaisia pulloja.

Siinä he sitte kolmen miehen maistelivat ja taas maistelivat, milloin mistäkin pullosia. -- Taas pani Simo lauluksi ja rupesi jaloillaan tahtia lyömään, mutta varomattomuudessaan kolautti hän polvellaan pöytään, niin että se pulloineen päivineen kaatui Huiman ja venäläisen päälle. Siitä venäläinen suuttui ja alkoi haukkua Simoa kaikilla siivottomilla sanoilla.

-- "Ole laskematta matikoitasi, tahi muuten saat korvapuustin" ... sanoi Simo.

Venäläinen ei siitä varoituksesta paljon välittänyt, vaan yhä kiivaammin haukkui häntä. Nyt ei enää Simo kärsinyt moista koiran päiväläistä, vaan paukkasi venäläistä korvalle, että se kerrassaan kupertui lattialle, mutta siitä puhdista rumahti hän itsekin maahan. Siellä lattialla ne taas pääsivät yhteen ja rupesivat ankarasti mylläköimään ja ties mitä he olisivat tehneetkään, jos ei hotellin palvelijat olisi ennättäneet väliin.

Kun Simo parhaallaan telmusi venäläisen kanssa, niin Huima näki parhaaksi sillä aikaa luikahtaa takaovesta ulos. Kadulle päästyään hyppäsi hän ajurin kärryihin ja ajoi rautatien asemalle. Juna oli juuri lähtemäisillään Suomeen. Hän parhaaksi ennätti siihen ja pääsi siten menemään matkaansa.

Hotellin palvelijat asettivat tappelijat. Simon täytyi maksaa kaikki juomat, kun Huima oli kadonnut, sekä rikkoutuneet astiat ja vielä kymmenen ruplaa venäläiselle sovintoisia, kun hän ei Simoa jättänyt poliisin käsiin.

Sitten viekoitteli venäläinen Simon kanssansa katsomaan ostamiaan sokureita. Isvossikalla ajelivat he siksi, kunnes tuli pimeä. Sitten vei hän Simon erään kartanon luokse ja sanoi siinä olevan makasiininsa. Mutta pyysi kumminkin Simoa tulemaan ensiksi hänen omaan asuntoonsa, jossa hänkin puolestaan tahtoi tarjota harjakaisia. Simo kun oli jo melkein älytön, niin hän myöntyi siihenkin. Venäläinen vei Simon pieneen kamariin, missä ei ollut mitään muita huonekaluja, kuin yksi rautasänky, ränstynyt pöytä ja kaksi hajallista tuolia. -- Saatettuaan Simon sinne, meni hän toiseen huoneesen ja toi sieltä toisen miehen kanssa koko korillisen ollutta. Niitä he rupesivat sitte juomaan. Mutta eivät ennättäneet juoda kuin kaksi pulloa, kun Simon tuolista yksi jalka nurjahti pois sijoiltaan ja Simo kupertui lattialle. Siihen hän nukkuikin ja kuorsata rutisi niinkuin juopunut ainakin. Kun Simo maata törräsi lattialla tiedottomana, niin otti venäläinen häneltä kaikki rahat pois, sekä saappaat jalasta ja turkin päältä ja kantoi toisen kumppaninsa avulla Simon ulos kadulle -- -- --

Aamulla kun Simo heräsi, niin tunsi hän olevansa kovalla lattialla seljällään. Vaivaloisesti sai hän silmänsä auki. Ajatukset olivat hänellä niin sekaisin, ettei hän kuolemakseenkaan muistanut, missä hän viimeksi oli ollut ja milloin hän oli tähän joutunut ja missä hän nyt oli. Se kaikki tuntui hänestä arvoitukselta. Hän koetti nousta kompuroida ylös, paremmin tarkastaaksensa olopaikkaansa, vaan ei siitä yrityksestä tullut mitään. Pää ei ensinkään tahtonut ottaa noustaksensa. Sitä viilasi juuri kuin olisi veitsellä leikannut, kun vaan rupesi ylös pyrkimään. Kun ei päässyt ylös, niin hän pyörähti vatsalleen. Mutta silloin alkoi niin pahasti kiertää aina mahanpohjasta asti, eikä heittänyt ennenkuin piti useamman kerran vahvasti ylenantaa. Se helpotti vähän päätäkin. Siinä kauvan lojottuaan onnistui hän viimein pääsemään istualleen lattialle, vaikka päätä vielä hyvin leilutteli. Silmät pimenivät ja korvat alkoivat soida ja huone tuntui pyörivän hirmuista vauhtia. Vähän kumminkin alkoivat silmät selvitä, vaikka päässä kävi yhä vielä sellainen luske, juurikuin halkoja olisi sahattu. Siinä hän nyt katseli ympäri huonetta ja huomasi ylhäällä maasta olevan ikkunan, jonka eteen rautainen ristikko oli naulattu. Nyt hänelle paikalla selvisi, missä hän oli niin hyvään talteen korjattu. Rahat juolahtivat ensimmäiseksi hänen mieleensä. Kopasi taskuansa -- eihän mitä missä. Rahat oli viety. Tarkemmin itseään tutkittuansa huomasi hän olevansa sangen kurjassa tilassa. Ei ollut turkkia, ei kenkiä. Nenä oli hirmuisen kipeä ja turvonnut niin suureksi, ettei tahtonut kouraan sopia, kun hän sitä koetti. Raamuja ja naarmuja oli kosolta kasvoissa ja käsissä... Hattu oli vähän etempänä lattialla. Sen hän otti sieltä ja pisti päähänsä käyden odottamaan tulevaa tuomiotansa, ajatuksissaan katkerasti kiroten venäläistä, jonka hän varmaan tiesi rahojensa ottajaksi. Kovasti hän oli vihoissaan Huimallekin siitä, kun jätti hänet yksinään. Jo suuttui itseensäkin, eikä ilman syyttä ja ihmetteli, miten hänen piti tulla niin hölmöksi ja uskoa mokomaa "masurniekkaa."

Siinä hän istui karvaalla mielellä siihen asti, kunnes vahtimies tuli häntä noutamaan pois. Nyt oli Simo vähällä päästä ruununkyydillä Viipurin kautta kotiinsa, mutta kun hän osasi hyvästi venäjän kielellä selittää asiansa ja kun hänellä oli passi, niin laskettiin hän kumminkin omin neuvoin menemään kotiansa.

X.

Jo oli pitkä aika kulunut siitä, kun Simo palasi onnettomalta matkaltaan. Hän oli tavannut Pietarissa erään naapurinsa miehen, jolta sai lainaksi rahaa, millä osti saappaat itselleen. Sen miehen kyydissä hän oli päässyt kotiinsakin. Onneksi se olikin, että sai naapuriltaan apua, sillä talvi alkoi tulla minkä ennätti ja Simolla ei ollut saappaita. Pietarista he läksivät kärryillä, vaan loppumatkaksi täytyi heidän reki hankkia, kun lunta satoi oikein talveksi asti.

Ei Simo antanut kotonaan paljon mitään selvää kaupastaan, vaikka Helka oli häneltä monesti kysynytkin. Oli vaan sanonut Helalle:

-- "Mitä sinä aina utelet, miten minun kauppani onnistuu, enpäs minä utele sinun asioistasi."

Siihen se Helkakin sitte jätti utelemisensa ja arveli: "mikäs niillä kaupoilla ... hyvästihän ne menevät."

Niin meni muutamia viikkoja, ett'ei toinen kysynyt toisensa asioita, elää jähötettiin vaan ilman turhitta neuvotteluitta, huolitta ja hopuitta. -- Ei he sentään missään vihassa eläneet. Kyllä he puhuivat kaikista muista asioista, vaan omista asioistaan eivät he virkkaneet mitään.

Eräänä talvi-iltana istui Helka kolpitsalla vokkinsa ääressä. Simo loikoi sängyssä seljällään, kädet taivutettuina ristiin niskan taakse, pääalaseksi. Vaivaloisesti palavan päreen tumma liekki loi himmeää valoansa savusta mustuneesen tupaan. Ritsk ... ratsk ... pani päre palaissaan ja kun tuli sattui oksan kohtaan etenemään, niin silloin aina pitkiä kirkkaita tulipilliä sirisi ylä- ja alapuolelle pärettä. Pintapärekö hän lienee ollut, vai mikä? Pitkän hiilen se teki, joka vielä halkesi kaksihaaraiseksi, ja molemmat haarat kiertyivät pässin sarven tapaiselle koukerolle, ennenkuin pudota rimahtivat maahan, Mikon ja pikku Simon suureksi harmiksi. Mikko ja Simo olivat Helan ja Simon lapsia. He aina iltakaudet härräsivät tulipäreen ympärillä. Milloin tyynesti katsellen päreen palamista, milloin taas pistäen palavan hiilen suuhunsa ja välistä taas kirjoitellen hiilellä uunin rintaan jos minkinlaisia kuvia ja koukeroita.

Rihma taittui Helalta kehrätessä ja tarttui harakan ympärille. Kovin ajatuksissaan se Helka nyt näytti olevankin. Ei häneltä ennen koskaan rihma päässyt katkeamaan. Pian hän selvitti rihman pois harakasta ja alkoi taas kehrätä, mutta se ei tahtonut luokastaa. Hän aina välistä unohti polkemisenkin ja silloin se liipasin alkoi koreasti loiskuttaa, Sepä hänen taas herätti aatelmistansa ja pyörä alkoi kulkea entistä vauhtiaan. -- Nyt hän katkasi sen äänettömyyden, joka tähän asti oli tuvassa vallinnut ja alkoi Simon kanssa puhua minkä mistäkin asioista, ja sittepä se kehrääminenkin alkoi paremmin luonnistua. Vähin erin alkoi hän muiden puheiden ohessa kääntää keskustelua omiin talon asioihinkin. Ensin puhui hän kumminkin paljon naapurinsa asioista, kuinka paljo niillä on närtteitä ja montako pielestä ja ladollista niillä on heinää ja miten siltä ja siltä jo alkavat heinät vässäytyä. Viimein tuli omiin asioidenkin vuoro.

-- "Kuulehan Simo" ... sanoi Helka ... "ihka meidänki pitäisi ostaa heiniä lisäksi, ei suinkaan niitä piisaa keväähän asti."

-- "Onpas niitä piisannut muinakin talvina, miksi niitä nyt ei sitte piisaisi? Eihän nyt ole eläimiä enempää kuin viimetalvenakaan, vielä on yhtä hevosta vähemmän."

-- "Ei niitä nyt piisaa; pitää ostaa ajoissa, ennenkuin kovin kallistuvat."

-- "No eikös se maantievars'lato ole vielä liikuttamatta?"

-- "Vielä mitä! eihän siellä ole enään toki heinän karvaa" ... sanoi Helka matalalla äänellä, katsellen kuontaloansa.

-- "Mitä! Eikö ole karvaakaan? Mihinkäs ne ovat sitte saaneet?"...

-- "No, niistä elä nyt virka enään mitään... Ei se maksa enää ottaa puheeksi koko asiata."

-- "No herranen aika ... enhän minä ole vielä niistä puhunutkaan mitään, kun vasta kuulenkin koko asian."

-- "No kyllä ne ihmiset ovat jo kylliksi soittaneet suutansa niiden heinien tautta."

-- "Miten niille sitte kävi?"

-- "No se oli nyt sellaista asiaa, että kun sinä läksit muuriaisen munan ostoon Huiman kanssa, niin ne heinät jäivät karheelleen. Sinä kun läksit sieltä nurmelta pois, min ne päiväläisen venkulat menivät muka heiniä kuivatessansa niittämään ahopellolle. Mutta siellä he venkuloivat siihen asti etteivät ennättäneet panna latoon koko heiniä. Sillä tilapuolella vähän satoi, ettei niitä latoon voinut sellaisenaan panna. He hylkäsivät ne kaikki karheelleen, ei ollut edes senverran älyä, että olisivat panneet saattoloille. He luulivat, että toisena päivänä saavat ne kuiviksi ja sitte panevat latoon, vaan sittepä kävikin satamaan ja satoi koko viikon vähän joka päivä, niin ettei heinille osannut tehdä mitään. Ne tulivat sitte semmoisiksi, ettei niitä olisi syönyt minkään eläin. Minä annoinkin vetää ne sitte mudan sekaan lujamaalle... Semmoinen konsti niille kävi. Sille ovat ihmisten koiratkin vedelleet leukojaan, juuri kuin meidän eläimet jäisivät kuolemaan yhden nurmen heinien tähden."

-- "Mitäpäs sille taitaa... Eihän sitä vahingon veräjällä ole seisonutta... Ja mitäpäs se kehenkään koskee, vaikka jättäisimme kaikki niityt tekemättä ja ostaisimme heinät."

-- "Niinhän sitä luulis'... Olis' sitä työtä jokaiselle omassa turkissaan, vaan ei se tule tehdyksi. Toisen asioihin ne aina tunkeutuvat."

-- "Ei auta sitte muuta, kuin pitää ruveta apetta syöttämään lehmilleki. Panee jauhoja ennen vähän enemmän, niin kyllähän se heiniä vastaa."

-- "Mutta mistä sitä jauhoa pannaan? Rukiit ovat niin vähissä, että tuskin niistä piisaa ihmisillekään. -- Renki Jurkka teki päiväläisen kanssa ruisnärtteen semmoiseksi, että siihen meni vesi pohjavarpoihin asti. Loman kanssa saivat nyt hajalleen. Latvoja taittelivat vähän riiheen, mitkä paikat eivät olleet niin kankeina, mutta enimmästä osasta ei ollut riiheen vietävääkään"...

-- "No nehän ne ovat!... Kyllä ne on ihmisiä... Ei nyt osata närettäkään tehdä. Kyllä se on vähän paha asia. Minulla nyt ei ole vielä tässä rahaakaan käsillä, kun ovat luvut vielä pitämättä Huiman kanssa ja satuin tässä antamaan ihmisille lainaksi vähän paikkaansa. Taitaa pitää ottaa nyt vaikka Rautasen Juhanalta lainaksi rahat ja mennä viemään suolaa Pietariin, ja tullessa tulisihan siinä sokuria. -- Siitä saisikin hyvästi voittoa millä saisi ostaa heiniä ja muutakin tavaraa tuolta etempää Suomesta."

-- "Hyvähän tuo olisi, vaikka millä saisi, kun on tarvis."

Tähän loppui heidän keskustelunsa. Helka meni hommaamaan illallista. Simo nousi sängystään, sytytti piippunsa ja meni istumaan kolpitsan nenälle.

XI.

Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen ukko-Juhanalta rahaa lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta meni kumminkin, ajatellen, että "käytyähän sen näkee." -- Kun Simo oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa sekä helmansa alta työnsi konjakkipullon ukon turkin alle, niin heltisi kun heltisikin sataiset ruplat ukko-Juhanan takaa, jossa ne eivät olleet missään tuulen ajeltavana. -- Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa. Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, että ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. "Jos minulla" ... sanoi hän ... "on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa saatavaa." Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.

Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan, ei ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa. Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että jäätämyöten päästään paraiten "obessikkain" huomaamatta. Sen vuoksi he eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä. Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria, toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin varustetiuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadtia kohti. -- Jää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin sotajoukko. Vapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa, paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä loiskahtivat ylitse, vaikka olisivat päässeet harppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla pääsneensä Kronstadt'iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata.

Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadtista päin ajavan kaksi ratsastajaa. "Nyt ne pirut tulevat" ... hän kohta huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää suuntansa. -- Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä, "obessikkoja", olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikki, ja miehen täytyi ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. "Nyt ovat hevoset ja kuormat meidän", huusi yksi "obessikka". Kaksi hyppäsi heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan, että muutamia hevosia "obessikat" pysäyttivät, seisauttivat he kaikki hevosensa nähdäkseen mikä niillä on muka mielessä. Ne kaksi "obessikkaa", jotka jäivät kuormia vahtiin, eivät niinkään hevillä päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun "obessikat" rupesivat rekeen nousemaan. "Obessikat" kyllä koettelivat pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin "obessikat" tulivat näiden ensimmäisten avuksi.

-- "Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja päästämään meidän miehet vapaaksi. Viisi miestä saapi jäädä hevosien luo" ... komensi Simo.

Kaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi ase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin, huutaen ja kiroten: "vai että te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p----leet opetamme." -- Kun "obessikat" huomasivat semmoisen lauman juoksevan päällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet, vaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. -- Jopa ryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet liehuivat heidän edessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa tietä takaisin, mitä olivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: "nääkös p----leet meitä tässä tämän yötä viivyttävät", ja samassa juoksi vähän syrjään ja läimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin sitä sapeli helähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät toiset miehet toisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä "obessikat" aseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan tahtoivat. "Vai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä tämän yötä pyörittelette ... aa 'mossainiekat'" -- ärjyivät he "obessikoille". -- "Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden teidät otetaan kiinni" ... sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.

-- "Vai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan... Pojat! kaksi avantoa joutuin, niin kohta päästään näistä roistoista" ... huusi Simo, pidellen kiinni yhtä "obessikkaa."

-- "Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään syypääksi. Päästäänhän näistä oikiallakin" .. sanoi eräs miehistä. -- "Vaiti Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! -- Jos me laskemme heidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä jahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat kaulaansa."

Nyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan, ett'ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli miehissä hakattu sanotut avannot. -- "Pää alaspäin lykätään riiviöt avantoon" ... komensi taas Simo.

Nyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he olivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan niitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan nyt he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Väkivoimalla oli heidän mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa, kun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta neuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja lähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta ja hänen tovereiltaan armoa ja lupasivat vielä olla virkkamatta koko tätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien rukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat, että: "päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla puhumattakin tästä asiasta."

-- "No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku rangaistus heidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan myöten avantoon, niin on heille vähäksi aikaa housujen kuivaamista, eivätkä jouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään."

Miehissä pistivät he sitte "obessikat" kainaloitaan myöten avantoon ja pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät laittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen Pietariin. Kronstadtiin eivät uskaltaneet mennä.

Pietarissa sai Simo kohta suolat myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin vietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria. Toisille osti mille tupakkaa, mille "tshaijua" mille mitäkin pientä tavarata.

Kun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan kotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät vaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten. Hiljaiseen he ajoivat maantietä piikin erääsen Venäjän-puolen kylään. Siinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevoisiaan ja vartoamaan pimeän tuloa. -- Kun olivat itsekin syöneet, sekä "tshaijut" ja pienet "norssu" kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja kylläpä sitä kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. -- Kaikki olivat valmiina lähtemään. Viimein sanoi Simo: "koska olette semmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä" ... ja hyppäsi samassa kuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Vatsallaan se Simo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten "pesnin" tapaista reki-renkutusta. -- Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle, niin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja matalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos sattuisi vaara tarjolle.

-- "Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni" ... sanoi hän ... "tässä ei mahdu ajamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla vältämättömästi niin hiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: 'hei pojat!' niin silloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni. Ja sitte älkää vähällä heittäkö ... ymmärrättekös nyt?" -- -- "Ymmärretään." -- vastasivat miehet. -- Simo rupesi polvilleen rekeensä ja käänsi hevosensa pois maantieltä kaidalle korpitielle. Verestä jälkeä ei tuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat vanhan tien pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli monimutkaisesti ryhevien kuusien alatse, jotka oksistaan olivat muodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi Solakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä oli päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi kumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein aimo vempeleen, jommoista eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään, Silot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet, komennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.

Tämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat, Se meni selänteeltä notkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mykkylälle ja niin yhä eteenpäin, Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja mäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin päästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa karsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Tällä tavoin olivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle. Hiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi suoraan Simon kuorman päälle. -- "Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle. Käy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri" ... sanoi mies ja alkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.